Jag heter Anders Arvid Schimpansson. Som efternamnet ger vid handen, var stamfadern till vår släkt en schimpans som för ett par århundraden kom till vårt land såsom utställningsföremål för att mot betalning förevisas för den föga beresta lantbefolkningen tillsammans med andra märkligheter från främmande världsdelar. Redan på den tiden var det täcka könet sig likt i Finland, och sålunda hade schimpansen snart en flickvän för varje finger och tå - det är ju nästan samma sak för en schimpans. Så här lades grunden till den vitt förgrenade släkten Schimpansson. Några språksvårigheter lär inte ha förekommit mellan stamfadern och hans harem, ty flickorna behövde minsann inte begripa ett enda ord av vad han sade för att föda barn åt honom. Även i detta förhållande visar den finska kvinnan häpnadsväckande föga förändring sedan de där avlägsna tiderna. Men i Finland bor det ett folk som älskar sitt fosterland och sina nedärva sedvänjor, och det måtte glädja våra patriotiska hjärtan att något förblir vid det gamla och trygga även på datanätets och mobiltelefonens tidevarv.
Den förste Schimpansons kvinnotycke minskade ingalunda av att han såg ut som den apa han var: han kom ju från det exotiska utlandet. Men er ödmjuke tjänare, som plitar ned dessa blygsamma rader, är bara en högst vanlig finländsk man med ett apliknande ansikte och kan inte marknadsföra sin nos som något adelsmärke.
Följaktligen får jag nöja mig med att vara gift med min högra hand, ett arrangemang som dock är såtillvida bättre än det borgerliga äktenskapet att ens gemål varken sviker en med andra män eller har någonting emot att man ibland prasslar till vänster för omväxlings skull. Men eftersom detta ändå inte ledde till mycken tillfredsställelse i längden, reflekterade jag vid tjuguett års späda ålder allvarligt över att besöka Högholmen för att där söka en partner som inte skulle avfärda mig på grund av mitt påbrå och utseende. Den resan blev dock aldrig av. När allt kommer omkring har även jag låtit mig hjärntvättas av det förhärskande feminina skönhetsidealet och fantiserar om tungbröstade blondiner precis som om jag vore en annan femtonårig pojkvasker från Jäppilä - däremot känner jag dessvärre inget som helst kroppsligt begär för schimpanshonor. Detta kan man, om man så vill, kalla degeneration och perversion; men de psykologer och sexterapeuter som jag anlitat i saken har försäkrat mig att det är för sent att göra någonting åt den; och Konrad Lorenz' forskningsrön, som ju finns att tillgå i lättläst och populär form på alla offentliga bibliotek på båda inhemska och ibland även flera utländska språk, verkar stödja deras slutsatser.
Det finns alldeles säkert både finsk- och svensktalande Schimpanssonar i Finland - jag antar att efternamnet Simpanen, som jag ibland sett i telefonkatalogen, har någonting med min släkt att göra, men jag har aldrig blivit tillräckligt intresserad av släktforskning för att ta reda på detta. Slumpen ville det så att min far, som gav mig nosen och namnet i arv, var svensktalande. detta ledde med tiden till vissa konflikter med mina morföräldrar. De var båda äktfinska nationalister av gamla skolan; och när far min - hemma från svenskbygden som han var - aldrig kunde finna sig tillrätta som familjeförsörjare i finsktalande stadsmiljö, var det till slut de två gamlingarna som omhändertog mig. De var övertygade om att apnosen och finlandssvenskheten på något vis hängde samman; följaktligen ägnade de hela sin levnads kväll åt att hos mig inpränta fosterländska värderingar. Detta skedde inte minst med tillhjälp av sådan äktfinsk litteratur som Topelius' Läsning för barn, Fältskärns berättelser, Runebergs Fänrik Stål och Carl Grimbergs världshistoria - alla givetvis översatta till den stela och knaggliga gamla bokfinska som aldrig riktigt skakat av sig svenskans bojor.
De böcker som skrevs av samtida finska författare, Hannu Aho, Kalevi Seilonen, Hannu Salama och vad de nu måtte alla ha hetat, fann däremot ingen nåd i mina uppfostrares ögon. Språket i dessa böcker var ohyfsat och olitterärt: dessa kommunister, kulturknarkare och supésuputer skrev ju precis som folk talade, utan någon konstnärlig och stilistisk förfining. De var också alltför ivriga att beskriva det som på mina morföräldrars finska kallades för siitinelo och som på svenska väl kan återges med uttrycket köttsens gärningar. Dessa gärningar var i princip något som endast sedlöst pack och ouppfostrade nutidsungdomar kunde ägna sig åt, och detta förklarade på pricken varför alla mina skolkamrater antingen var lättsinniga och barnsliga, eller också halvkriminella grobianer och fula i mun: deras föräldrar hade uppenbarligen idkat dylika gärningar, eftersom de fått barn; och naturligt nog hade de uppfostrat ungarna till sina likar.
Trots att mina morföräldrar som gamla språknationalister i princip ogillade svenska språket, fick jag lära mig det i skolan som alla andra; och jag antar att jag numera både talar och skriver helt skapligt. När det en gång var ett obligatoriskt ämne, strävade jag efter ett så högt vitsord som möjligt, en jäkla plugghäst som jag var: det torde ligga i mitt medfödda anlag att apa och härma, och språkinlärning handlar ju framom allt om att imitera. Men när allt kommer omkring, måste jag nog också ha visat ett genuint intresse för det språk på vilket all riktig finsk litteratur - inte den hemska, porriga och kommunistiska samtidslitteraturen - hade avfattats. För att behålla den ädla finskhet jag uppfostrats till att uppskatta övergick jag sålunda till svenskan: vid första bästa tillfälle sökte jag mig till en svenskspråkig högskola för att ordentligt förkovra mig i finska kulturens ursprungliga, riktiga språk: för att försvenskas till en riktig finne av den sort som Runeberg besjungit.
Jag lyckades i den mån jag lyckades; de gamle, som så småningom lämnade det jordiska, må ha vänt sig i graven när jag till slut bestämde mig för civiltjänsten. Jag gjorde det inte så mycket av någon pacifistisk övertygelse, ty både pacifism och övertygelse är ganska främmande ord för mig, av flera skäl.
För det första har jag vilt schimpansblod i mina ådror och fick arbeta en hel del i min ungdom för att hålla mitt temperament i styr. Till all lycka fattade jag redan ganska tidigt att jag inte hade lika mycket råd att tappa mitt tålamod som mången annan. Med det här utseendet kan man ju faktiskt bli avlivad av polisen eller veterinären innan myndigheterna kommer underfund med att man är människa, åtminstone inför lagen.
För det andra är jag en skeptisk natur och ogillar alla ensaksmänniskor som har en övertygelse att skryta med: i allmänhet är de i praktiken de värsta fiender till den sak de säger sig stå för. Djurskyddare släpper ut minkar i naturen där de kan vara till men för hotade arter och där de dessutom inte överlevern själva. Anhängare av fri hasch brukar tala vitt och brett om tolerans, fred och avspänning, men så snart man fördristar sig att ifrågasätta deras slagord, börjar de uppträda både intolerant, hätskt och spänt, och man gör klokt i att avlägsna sig innan man får en rak höger över näsan, eller nosen.
Men det här med ensaksmänniskor gäller inte minst för försvarsvänner. En typisk sådan är djupt övertygad om att ryssarna, oberoende av om det är fråga om kommunistiska sovjetryssar eller djungelkapitalister, unga eller gamla, makthavare eller uteliggare, tillbringar största delen av sin tid på möten, diskussioner och studiecirklar, där de funderar över nya sätt att ta kål på stackars lilla Finland. Att leva under ryskt styre, som veterligen skulle avskaffa civiltjänsten, förlänga värnplikten till tre år och i skolan ersätta vettigare ämnen med urtråkiga föreläsningar om sovjetiska soldaters heroiska försvarskamp mot tyska fascister - denna hemska tanke plågar försvarsvännen till den milda grad att han inte kan vila förrän han definitivt avskaffat civiltjänsten, förlängt värnplikten till tre år och i skolan infört obligatorisk närvaro på ständigt återkommande föreläsningar om finska soldaters heroiska försvarskamp mot ryska bolsjeviker. Kalla mig för en paranoiker och stäm mig så gärna för ärekränkning, men ju längre jag följt med våra försvarsvänners sätt att argumentera, ju mera jag kom underfund med vad de egentligen hyste för avsikter, desto klarare blev det för mig från vilket väderstreck de egentligen fick mest stöd. Självklart bestämde jag mig för att motverka denna fientliga infiltration och försvara republiken, friheten och den demokratiska samhällsordningen: jag blev alltså vapenvägrare och gjorde civiltjänst för att visa, att till och med en schimpans kunde vara rakryggad finländare och inte lyssna till arvfiendens sirensång.
När jag väl uppfyllt min fosterländska plikt, var det dags att skriva avhandlingen pro gradu. Jag har alltid varit en eklektisk natur och intresserat mig för lite av varje. När jag var liten, läste jag allt jag kunde få tag i om zoologi, särskilt afrikanska djur, och inte minst mina köttsliga bröder och systrar, schimpanserna. Även romanerna om Tarzan, människan som blev apornas konung, fascinerade mig. Jag kanske kunde vara apan som blev människornas konung? Ens i någon överförd betydelse? Även matematiken lockade, inte minst därför att jag i barndomen en gång hört en av mina kusiner från moderns sida, en man med gedigen humaniorautbildning, en gång med mycket eftertryck och pondus förklara, att det kryllade av ena riktiga apor på matematisk-naturvetenskapliga fakulteten. Därefter vände jag dock min uppmärksamhet till språken, ty som jag redan konstaterar, hör det till mina naturliga anlag att härma och imitera.
Det slutade så att även jag kom att studera vid humanistiska fakulteten. Där lärde jag mig en rad viktiga kulturspråk från färöiska till baskiska, från lågsorbiska till walesiska och från gaeliska till någonting som hette tara tenselispans. Mannen som hade upptäckt tara tenselispans (det betyder "vårt språk", eller kollektivet, -pans, av muntligt, ten-, överförda tecken, selis, som tillhör, -ra, oss, ta-) i det avlägsna område där det talades, tillbringade nämligen ett år som utbytesforskare på vårt universitet, och jag koncentrerade alla mina krafter på att lära mig tara tenselispans, eftersom ett enastående tillfälle hade erbjudits. Men strax innan jag tog sluttentamen på kursen, visade det sig att vår gästforskare var en internationell skojare som förfalskat både sin person, sina akademiska titlar och, vad värre var, språket tara tenselispans. Tillsammans med den egendomliga kultur som det hörde hemma i var tara tenselispans bara ett fantasifoster från början till slut. Tidskrifterna Taratenselispansic Studies, Сборники по таратенселиспансской филологии och Vierteljahresschrift der philologischen und ethnologischen Taratenselispansistik, där han påstod sig ha publicerat sina vetenskapliga artiklar, hade aldrig existerat, med undantag av den handfull exemplar han låtit trycka privat för att övertyga misstänksamma forskarkollegor och nyfikna studerande.
Det värsta var inte att jag inte fick en enda studievecka av mina ansträngningar för att förkovra mig i tara tenselispans, utan att polisen beslagtog alla taratenselispansistiska böcker, tidskrifter och anteckningar som vår gästforskare hade med sig. Eftersom denne självutnämnde, självuppfunne och hemmagjorde forskare lurat vetenskapliga institutioner i sju-åtta länder på forskningspengar, blev det en massiv rättegång, eller snarare flera. Även jag inkallades till polisstationen ett par gånger för att avge mitt vittnesmål. Jag hade redan kommit ganska långt med språkinlärningen, men hade aldrig kommit underfund med vad schimpans heter på tara tenselispans. Eftersom språket använder sammansatta nyord i stället för t o m de mest internationella låneord, kan man inte helt enkelt utgå från ordet "schimpans" och anpassa det till språkets ljudlära och böjningssystem.
Till all lycka finns det många människor ute i världen som studerat tara tenselispans på de universitet där vår man verkat som föreläsare. En del av dem har inhämtat mycket djupgående kunskaper i språket, och tack vare deras idoga arbete finns det i dag en levande litteratur på språket, t ex månadstidskriften Tenselis, Ordet, som nyligen börjat ge ut en översättning av Tolkiens Härskarringen. Jag är numera inskriven på en e-maillista för taratenselister, TARATENS-L, och tack vare dessa kollegor vet jag nu även vad schimpans heter på språket. Det har grundats en akademi för tara tenselispans, som ansvarar för utvecklingen av modern terminologi. Uppfinnaren sitter visserligen inburad själv, men när fängelset har besökstimme, hälsar minst två akademimedlemmar på honom för att få hans samtycke till de nyaste besluten rörande språkriktighetsfrågor. Om mannen uppfattar detta som lindring eller skärpning av fängelsestraffet, är jag inte riktigt säker på.
Historien med tara tenselispans slutade alltså lyckligt, men strax efteråt hamnade jag i en sorts kris, ty att min förebild yppade sig som skojare och skurk ingav mig avsmak för språkvetenskap och tvivel på vetenskap överhuvudtaget. Jag kom på drift och bytte både ämne och fakultet i vansinnestakt, tills jag fastnade för samhällsvetenskapen och tilldelades ungdomsproblemet i finska småstäder och dess synlighet på busstationer som graduämne. Och det är därför jag företog mig den bussresa som jag nu vill ta itu med att beskriva.
Småstad, det ska ni veta, är numera ett rätt tänjbart begrepp i det här landet. På mina morföräldrars tid var det ett privilegium för en bebyggelse att få heta en stad. Seriösa lokalpatrioter lade sig särskilt vinn om att utveckla och förbättra sin hemort så att den kunde tilldelas denna upplyftande titel. I dag är det annorlunda. Stadsnamnet har blivit ett tröstpris som vilken råtthåla som helst kan ansöka om, medan det är klart för alla att trösten är synnerligen klen i jämförelse med den hopplöshet som utmärker dessa hålor på den obarmhärtiga globaliseringens dystra tidevarv. Den begåvade och företagsamme småstadsbon är per definitionem den som börjar längta efter andra stränder så snart han stammar fram sina första begripliga ord. För honom finns det ingenting på hemorten annat än ensamhet och desperation, och även om det finns andra på orten som längtar lika mycket bort och av liknande skäl, känner sig varenda en av dem så unik att det ligger under hans värdighet att söka de andras sällskap. Egentligen är de för honom förhatliga, så som han är för dem. De är lika ensamma som han i sin trånad efter vidgade vyer, ty den vida världen är inte densamma för alla. För mig innebär storstaden kanske en befrielse från rockmusiksplikten och suptvånget, för dig betyder den tillgång till ett spännande liv på mysigt haschdoftande rockklubbar. För mig är det du som är höjden på all den provinsialism som jag hatar på hemorten, och vice versa. Ingen av oss kan fatta vad den andre har i storstaden att söka, men ändå hamnar vi bägge dit.
perjantai 20. tammikuuta 2006
torstai 19. tammikuuta 2006
Meemi kummallisista tavoista
Kaipa minun täytyy tähän osallistua, kun kerran on haastettu mukaan.
1) Kirjoittelen vakiosalanimellä Niilo Paasivirran keskustelufoorumiin.
2) Änkeydyn nettichattihuoneisiin provosoimaan ja trollaamaan mitä järjettömimmin. Erään kerran vuosia sitten esiinnyin koprofiilien järjestön edustajana ja puolustin koprofiliaa samantyyppisin argumentein kuin seksuaalivähemmistöt aina puolustelevat asiaansa. Kutsuin samalla chatin muita osallistujia Helsingissä muka järjestettävään suureen koprofiiliseen kulinariumiin, jossa heilläkin olisi mahdollisuus kokea koprofiilisiä nautintoja. En kertonut kellekään, mitä koprofilia tarkoittaa, annoin heidän ottaa itse selvää.
3) Minulla on nykyisinkin latinalaisamerikkalainen kirjeenvaihtoystävätär, jotta voisin harjoitella espanjaa. Koska en enää halua kirjeenvaihtokaverien rakastuvan itseeni, kerron hänelle olevani innokas ryhmäseksiorgioiden harrastaja. Kerron, että makaan, sekoilen ja öyhötän kahden tytön kanssa, joiden nimet ovat María ja Cristina.
4) Ostan vihkoja ja kirjoitan niihin luonnoksia iirinkielisistä teksteistä, jotka eivät välttämättä valmistu koskaan. Sitten ostan uusia vihkoja, joille teen samoin. Nyt nurkat ovatkin täynnä puolityhjiä vihkoja ja hyvää ruutupaperia. Ne ovat suurempi ongelma kuin kirjakasat, ja se on paljon sanottu.
5) Pelkään edelleenkin hysteerisesti ampiaisia ja olen vakuuttunut siitä, että ne ovat pirullinen, älyllinen elämänmuoto, jolla on henkilökohtaisesti jotain minua vastaan. Minua ei tietääkseni ole edelleenkään ampiainen pistänyt, vaikkakin muutamia vuosia sitten huomasin jonkinlaisen pistohaavan vasemmassa keskisormessani, ja sitä ympäröivä alue oli turvoksissa pari päivää, lievästi tunnoton vähän pitempään. Jälkeen päin näyttää oireiden mukaan ilmeiseltä, että minua on huomaamattani pistänyt mehiläinen tai ampiainen, mikä siis on todistettavasti niin lievä juttu, että se ei välttämättä tunnu melkein missään. Siitä huolimatta ampiaiskammoni jatkuu entisellään.
1) Kirjoittelen vakiosalanimellä Niilo Paasivirran keskustelufoorumiin.
2) Änkeydyn nettichattihuoneisiin provosoimaan ja trollaamaan mitä järjettömimmin. Erään kerran vuosia sitten esiinnyin koprofiilien järjestön edustajana ja puolustin koprofiliaa samantyyppisin argumentein kuin seksuaalivähemmistöt aina puolustelevat asiaansa. Kutsuin samalla chatin muita osallistujia Helsingissä muka järjestettävään suureen koprofiiliseen kulinariumiin, jossa heilläkin olisi mahdollisuus kokea koprofiilisiä nautintoja. En kertonut kellekään, mitä koprofilia tarkoittaa, annoin heidän ottaa itse selvää.
3) Minulla on nykyisinkin latinalaisamerikkalainen kirjeenvaihtoystävätär, jotta voisin harjoitella espanjaa. Koska en enää halua kirjeenvaihtokaverien rakastuvan itseeni, kerron hänelle olevani innokas ryhmäseksiorgioiden harrastaja. Kerron, että makaan, sekoilen ja öyhötän kahden tytön kanssa, joiden nimet ovat María ja Cristina.
4) Ostan vihkoja ja kirjoitan niihin luonnoksia iirinkielisistä teksteistä, jotka eivät välttämättä valmistu koskaan. Sitten ostan uusia vihkoja, joille teen samoin. Nyt nurkat ovatkin täynnä puolityhjiä vihkoja ja hyvää ruutupaperia. Ne ovat suurempi ongelma kuin kirjakasat, ja se on paljon sanottu.
5) Pelkään edelleenkin hysteerisesti ampiaisia ja olen vakuuttunut siitä, että ne ovat pirullinen, älyllinen elämänmuoto, jolla on henkilökohtaisesti jotain minua vastaan. Minua ei tietääkseni ole edelleenkään ampiainen pistänyt, vaikkakin muutamia vuosia sitten huomasin jonkinlaisen pistohaavan vasemmassa keskisormessani, ja sitä ympäröivä alue oli turvoksissa pari päivää, lievästi tunnoton vähän pitempään. Jälkeen päin näyttää oireiden mukaan ilmeiseltä, että minua on huomaamattani pistänyt mehiläinen tai ampiainen, mikä siis on todistettavasti niin lievä juttu, että se ei välttämättä tunnu melkein missään. Siitä huolimatta ampiaiskammoni jatkuu entisellään.
sunnuntai 15. tammikuuta 2006
Houtzoun-Gouzetouz vapauttaa naisen
Rakkaat siskot,
patriarkaatti ja miesvalta ovat nujertaneet Naisen Henkisyyden aikojen alusta asti. Esihistoriallisina aikoina Nainen oli valtias hedelmällisyysjumalattarena, kuten Willendorfin Venus meille todistaa. Vain alkuvoimaisimpien luonnonkansojen keskuudessa on todellinen Maaäiti-uskonto säilynyt Elävänä. Nyt se on tullut Suomeen.
Länsiafrikkalaisen Bâyoun-Goûzi -heimon keskuudessa meidän päiviimme asti eläneen Houtzoun-Gouzetouz -uskonnon hedelmällisyysriitti, Guimba-Guiva, vapauttaa ritualisoidun erotiikan keinoin naisen patriarkaatin sorrosta. Gouzetouz-salaisuuksiin vihkiytyneen Banau-Myèze -mestarin johdolla rituaalin toimittavat Banau-Bou -naiset tanssivat vaatteiden kahleista irroittauduttuaan Guimba-Guiva -menojen valmisteluvaiheessa, jolloin Banau-Myèze vapauttaa tanssin herkistämänä hedelmällisyytensä voiman kädellään. Banau-Bout kiihdyttävät toisensa eroottiseen huippuunsa, jolloin Banau-Myèze sallii heistä yhden tai useamman päästä Hedelmöittävän Voimansa pyhitettäväksi. Kiihkeiden menojen kuluessa Banau-Bout vapautuvat tanssin, rituaalisten hyväilyjen ja Hedelmöittävän Voiman avulla miesten orjuudesta. Itsenäisinä, omalakisina olentoina he pyhittäytyvät Banau-Myèzen Väkevälle Hedelmöittävälle Voimalle, jolloin heidän ei enää tarvitse alistua poikaystävien, aviomiesten ym. porvarillisten kumppanien hyväksikäyttöön.
Sinä, puhdas, kaunis nuori nainen, joka haluat irrottautua poroporvarillisesta, alistavasta heteronormatiivisuudesta ja voimautua Todelliseksi Voimanaiseksi. Tule minun, Banau-Myèzen pyhitettäväksi. Tule minun Banau-Boukseni, liity arvoistesi seuraan.
(Julkaistu aiemmin Tietoisuuden vapautus -blogissa. Kieliasua on korjattu tämän blogin standardien mukaiseksi.)
patriarkaatti ja miesvalta ovat nujertaneet Naisen Henkisyyden aikojen alusta asti. Esihistoriallisina aikoina Nainen oli valtias hedelmällisyysjumalattarena, kuten Willendorfin Venus meille todistaa. Vain alkuvoimaisimpien luonnonkansojen keskuudessa on todellinen Maaäiti-uskonto säilynyt Elävänä. Nyt se on tullut Suomeen.
Länsiafrikkalaisen Bâyoun-Goûzi -heimon keskuudessa meidän päiviimme asti eläneen Houtzoun-Gouzetouz -uskonnon hedelmällisyysriitti, Guimba-Guiva, vapauttaa ritualisoidun erotiikan keinoin naisen patriarkaatin sorrosta. Gouzetouz-salaisuuksiin vihkiytyneen Banau-Myèze -mestarin johdolla rituaalin toimittavat Banau-Bou -naiset tanssivat vaatteiden kahleista irroittauduttuaan Guimba-Guiva -menojen valmisteluvaiheessa, jolloin Banau-Myèze vapauttaa tanssin herkistämänä hedelmällisyytensä voiman kädellään. Banau-Bout kiihdyttävät toisensa eroottiseen huippuunsa, jolloin Banau-Myèze sallii heistä yhden tai useamman päästä Hedelmöittävän Voimansa pyhitettäväksi. Kiihkeiden menojen kuluessa Banau-Bout vapautuvat tanssin, rituaalisten hyväilyjen ja Hedelmöittävän Voiman avulla miesten orjuudesta. Itsenäisinä, omalakisina olentoina he pyhittäytyvät Banau-Myèzen Väkevälle Hedelmöittävälle Voimalle, jolloin heidän ei enää tarvitse alistua poikaystävien, aviomiesten ym. porvarillisten kumppanien hyväksikäyttöön.
Sinä, puhdas, kaunis nuori nainen, joka haluat irrottautua poroporvarillisesta, alistavasta heteronormatiivisuudesta ja voimautua Todelliseksi Voimanaiseksi. Tule minun, Banau-Myèzen pyhitettäväksi. Tule minun Banau-Boukseni, liity arvoistesi seuraan.
(Julkaistu aiemmin Tietoisuuden vapautus -blogissa. Kieliasua on korjattu tämän blogin standardien mukaiseksi.)
"¡Viva el presidente Ezequiel!"
Maria on varmasti jo loputtoman kyllästynyt minun alinomaiseen tapaani intoilla John Malkovichin elokuvasta The Dancer Upstairs, joka kuuluu melko ohukaiseen DVD-kokoelmaani ja joka minulla on tapana katsella noin kerran viikossa, joskus useammin. Esimerkiksi nyt sitä tulee töllötettyä epätavallisenkin usein, koska koetan lueskella Vargas Llosan Andien miestä espanjaksi. (Lisäksi olen koko alkuviikon ollut todella flunssainen, olo on niin sietämätön, että paljon muuta ei jaksa tehdä kuin kääriytyä peitteisiin ja kuluttaa kulttuuria passiivisesti.) Sekä Malkovichin elokuvan että Varguitasin romaanin aiheena on Loistava Polku, Abimael Gúzmanin eli "Presidente Gonzalon" johtama vertahyytävän säälimätön ja kamala sissiporukka. Niiden tietojen perusteella, joita netistä on löytynyt, sekä Vargas Llosan kirja että John Malkovichin elokuva (joka ei perustu Varguitasin kirjaan, vaan Nicholas Shakespeare -nimisen Perussa nuoruutensa diplomaatin poikana viettäneen brittikirjailijan romaaniin) seuraavat aika uskollisesti Perun todellisia tapahtumia. Esimerkiksi Varguitasin kirjassa kuvataan D'Harcourt-nimisen perulaistuneen ranskalaisrouvan murha. Rouva uskoo voivansa vakuuttaa maolaississit oman ekologisen ja geologisen kartoitustyönsä epäpoliittisesta hyödyllisyydestä Perun kansalle, mutta sissit vastaavat robottimaisen ohjelmointinsa mukaan, että rouvan toiminta on objektiivisesti luokkavihollisen palvelemista, ja hänet tuomitaan kuolemaan. Tämä murha tapahtui todellisuudessa: rouvan nimi oli oikeasti Barbara d'Achille, ja hänet surmattiin 31. toukokuuta 1989 Huarmicochassa, Huandon piirikunnassa, Huancavelican maakunnassa.
Elokuvan sankari on Javier Bardemin esittämä poliisikomisario Rejas, jonka tehtäväksi tulee jäljittää "Presidente Ezequiel" alias Edgardo Rodríguez Rivas, entinen yliopiston professori ja nyttempi sissijohtaja. Elokuvan näyttävät vuoristomaisemat on kuvattu Ecuadorissa. Sen merkillisenä piirteenä on pidettävä sitä, että siinä puhutaan espanjan sijasta englantia - ja ketsuaa. Tekstit, esimerkiksi ne uhkailut, joita presidentti Ezequielin kannattajat jättävät lyhtypylväisiin roikkumaan hirtettyjen koirien kaulasta, ovat poikkeuksetta espanjaa. (Ainoa poikkeus taitaa olla se äärettömän mauttomaksi tyylitelty harlekiinikirja, jota Rejasin vaimo esittelee naapuriston rouvakerholle kirjallisuusillassaan. Sen kannessa lukee englanniksi The Strong Tend to Leave.) Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi latinalaisamerikkalaisia tai espanjalaisia - komeasta kyömynenäisestä Bardemista on saatu hyvin uskottava perulainen puoli-inka, mutta itse asiassa hän on espanjalainen, ehkä nenä on meikkausosastolta lainattu irtokappale - mutta yhdessä verraten keskeisessä roolissa nähdään brittiläissyntyinen Oliver Cotton, nimittäin poliisipäällikkö "Kalastaja" Merinon, Rejasin esimiehen, esittäjänä. Perulaisen näköinen espanjalainen on myös toista Rejasin alaista, etsivä Llosaa, esittävä Elvira Mínguez; baletinopettaja Yolandan roolissa nähdään italialainen Laura Morante.
Suurin osa näyttelijöistä mongertaa englantia vahvalla latinoaksentilla, jota ei yritetäkään peitellä, mutta pusakkaan sonnustautunutta, alinomaa tupakoivaa ja naisten maitotaloudellista potentiaalia kommentoivaa Rejasin nuorta alaista, etsivä Sucrea, esittävä argentiinalainen Juan Diego Botto puhuu aksentitonta englantia (tai on jälkiäänitetty aksentittomalla puhujalla) ja näyttää muutenkin erittäin epälatinolta, - mikä sinänsä ei ole epätavallista, jos ollaan kotoisin Argentiinasta, joka on täysin eurooppalainen siirtolaisvaltio. Tietenkin asian voi tulkita niinkin, että Sucre, joka puhuu sujuvaa englantia, on kaupunkilaispoika, kun taas Rejasin aksentilla halutaan korostaa hänen maalaista alkuperäänsä ja tiettyä vierauttaan urbaanissa ympäristössä. Kokonaisuus toimii englanninsolkkaamisesta huolimatta erinomaisesti: kerronta on toimivaa ja kuvaus hanskassa. Minähän en ole mikään elokuva-asiantuntija, mutta minusta tästä filmistä paistaa kauas se, että se on jännittävyytensä lisäksi myös taiteellisesti hyvä. Sen voi ottaa myös salapoliisitarinana, jolloin katsoja osallistuu itse syyllisen selvittämiseen: jo ennen kuin loppuratkaisu on selvillä, pieniä vihjeitä tarjotaan - erityisesti se, että silloin kun terroristit pimentävät pääkaupungista sähköt, siinä yhdessä asunnossa palaa yhä valo.
Mark Rosenfelder kirjoitti aikoinaan lyhyen merkinnän omaan blogiinsa tästä elokuvasta - itse asiassa siitä sain aikanaan idean ostaa sen DVD:nä. Merkinnän avainlause on, että terroristiryhmät eivät ole vaarallisia vain itsessään, vaan myös sen laittomuuden takia, johon ne yllyttävät hallitusta. Vallankumouksellinen on taantumuksellisen paras ystävä: molemmat antavat toinen toiselleen oikeutuksen noudattaa törkeimpiä päähänpistojaan. Tässä asiassa muuten olen Rosenfelderin kanssa kovasti samaa mieltä ja panen haisevan vastalauseeni sille vasemmistolaiselle nettisivulle, jossa inistiin, että elokuva ei ole riittävän yhteiskuntakriittinen tai -analyyttinen eikä pyri ymmärtämään terrorismin syitä (ikään kuin avoimesti esitetty slummikurjuus ja kiinniottamaansa intiaania elävältä polttavat soltut eivät olisi riittävän selkeä indikaatio terrorismin yhteiskunnallisille syille). Typerä vasemmistolainen ei myöskään ole huomannut, että terrori-iskut kohdistuivat esim. intiaanikylien omaehtoiseen organisaatioon ja Loistavan Polun kanssa eri linjoilla olleisiin vasemmistoaktivisteihin (tätä ei elokuvassa ehkä sanota selkeästi, mutta vihjeitä kyllä on). Viesti oli selvä: älkää helvetissä yrittäkö panna asioitanne järjestykseen omin neuvoin ja meistä riippumattomalla tavalla, tai lähtee henki.
Vasemmistokriitikon ääliömäisyyden huippu oli se huomautus, että Rejas ja armeija olivat samalla puolella. Tämä on tietenkin paskapuhetta jo siksikin, että Rejasin ja armeijan vastakkainasettelu on yksi elokuvan kantavia teemoja. Kun sisäministeri murhataan avantgarde-teatteriryhmäksi naamioituneen terroristiryhmän esityksessä, presidentin öykkärineuvonantaja Calderón kutsuu kenraali Merinon ja komisario Rejasin puheilleen ja ärjyy, että maahan julistetaan poikkeustila ja armeija pannaan kaduille, jollei poliisitutkimuksista synny tulosta. Sen jälkeen kun kolmen nuoren tytön terroristikommando murhaa vanhan amiraalin, poikkeustila julistetaan ja armeija ryhtyy toimintaan kovalla kädellä ja syyttömiä murhaten. Kiinnisaadut terroristit ammutaan ja ruumiit heitetään jokeen, sen sijaan että poliisin annettaisiin kuulustella heitä. Rosenfelder: Sotilaat toimivat raa'asti ja tyhmästi, mutta on liian helppoa vain tuomita heidät ymmärtämättä, miten valtavan turhauttavaa on taistella näkymätöntä ja äärimmäisen moraalitonta vihollista vastaan. Loistavan Polun mallina oli punaisten khmerien Kamputsea: kaikki "luokkaviholliset" tapetaan ja toivotaan, että kuolleiden luista nousee jollain tavalla oikeudenmukainen yhteiskunta.
Jos jotkut ovat keskenään samalla puolella, niin nimenomaan armeija ja terroristit, jotka molemmat edustavat Latinalaisessa Amerikassa jo kokeiltuja ja umpikujaan ajautuneita ratkaisuja, mennyttä maailmaa. Rejas edustaa yksinkertaisia hyveitä: isänmaallisuutta, legalismia ja velvollisuudentuntoa, joita pohjimmiltaan ei ole Latinalaisessa Amerikassa koskaan kokeiltu ja joita on siksi lupa pitää uutena asiana. On tietenkin myös syytä alleviivata sitä oppia, jonka Lev Kopelev sai nuoruudessaan osallistuessaan ns. kulakkien hävittämiseen: tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan tarkoitus on keinot ovat tarkoitus. Toisin sanoen pölhövasemmistolainen kanta, jonka mukaan Rejasin ja armeijan välillä ei ole oleellista moraalista tai eettistä eroa, on nimenomaan pölhö vasemmistolainen kanta. Siinä on todella merkittävä ero, että Rejas ja hänen väkensä pyrkivät saamaan Presidente Ezequielin kiinni määrätietoisella salapoliisityöllä ja syyttömiä vahingoittamatta, kun taas armeija koettaa nujertaa terroristit pyssyillä, tietää vastapuolen olevan täysin säälimätön ja raaka ja antaa - inhimillisesti kovin ymmärrettävällä tavalla - itselleen oikeuden olla yhtä säälimätön ja raaka takaisin, myös viattomia epäiltyjä kohtaan.
Tässä kohtaa onkin syytä todeta, miten epäoikeudenmukaista poliiseja kohtaan on puhua poliisivaltioista, kun tarkoitetaan mielivaltaisen vainon ja terrorin kyllästämiä yhteiskuntia. Poliisi tarkoittaa valtion virkamiestä, jonka toimintaa säätelevät ankarat lait ja rajoitukset. Sen sijaan että yleisesti väännellään ääliömäisiä vitsejä poliisien rajallisista älynlahjoista, olisi pikemminkin syytä todeta, että kun ihmisten välille tulee kiistaa, on paljon parempi, että sitä kiistaa on selvittämässä konstailematon kansanmies kuin esimerkiksi typerä humanisti-intellektuelli, jonka voi käännyttää paljon vierasperäisiä sanoja sisältävällä postmodernistisella paskapuheella kannattamaan vaikka Loistavaa Polkua. Jos poliisi on muka "tyhmä", niin ainakaan poliisi ei ole sillä tavalla typerä kuin joku humanisti-intellektuelli pahimmillaan on; ja jos em. humanisti-intellektuelli joutuu poliisin kanssa tekemisiin, on hänelle vain hyväksi, että hän joutuu selittämään poliisille asiat selkeillä päälauseilla puhumatta kertaakaan la différancesta sun muista joutavuuksista. Ns. poliisivaltioiden vikana ei tosiaankaan ole se, että niissä oli liikaa poliiseja. Niiden vikana on se, että niissä ei ole oikeita kunnon poliiseja ollenkaan, vaan erilaisia kuolemanpartioita ja "erityiskomissioita", joiden toimintaa ei ole laeilla säännelty ja joilla on siksi lupa ampua ja hakata ihmisiä koiran perään haukkumatta.
Sotilasdiktatuurit eivät kaikki olleet niin yksitotisen oikeistolaisia kuin meillä usein ajatellaan - esimerkiksi juuri Perussa Juan Velasco Alvaradon juntta yritti panna toimeen radikaaleja reformeja, mm. maareformia, mahdollisesti aikansa (70-luvun alun) sosialististen muotien innoittamana. Velascon juntta oli otteiltaan jokseenkin yhtä kova kuin sotilasdiktatuureilla on tapana olla, eli sensuuria, pidätyksiä, karkotuksia ja muuta mielivaltaa harrastettiin innokkaasti, jos kohta varsinaiseen kuolemanpartiotyyliseen terroriin Perussa ei liene sillä kertaa ajauduttu. Elokuvassa Rejas matkustaa maaseudulle tapaamaan lapsuudenystäväänsä: tarina kertoo, että hänen isänsä kahviviljelmä joutui aikoinaan "armeijan" takavarikoimaksi ja jäi sitten kesannolle; mahdollisesti Nicholas Shakespeare viittaa tarinassaan juuri Velascon kömpelöihin uudistusyrityksiin. (Mikään kummoinen menestys ne eivät loppuviimeksi olleet, koska valtiolliset monopoliyritykset imivät puoleensa korruptiota kuin hunaja kärpäsiä. Maareformikaan ei mennyt aivan putkeen, koska köyhät talonpojat eivät osanneet käyttää saamiaan konfiskoituja plantaasimaita muuhun kuin omavaraisviljelyyn, joka ei tietenkään tuonut maalle valuuttatuloja - toisin kuin sen sikaria polttavan öky-caziquen kahviviljelmä, jos hänen peoniensa hiellä ja verellä viljelty sumpinjuuri myydään ulkomaille.) Luonnollisesti Perussakin on ollut ihan rehellisiä sotilaiden oikeistodiktatuureja, ainakin Manuel Odrían kahdeksanvuotiskausi neljä-viisikymmenluvulla.
Vasemmistolaiset sissiliikkeet eivät nekään ole Latinalaisessa Amerikassa saaneet aikaan mitään kovin kummoista, tosin Reaganin kaudella levitellyt kauhutarinat kommunismin totalitarismista Kuubassa ja Nicaraguassa olivat liioiteltuja. Sekä Castron Kuuba että sandinistien Nicaragua ovat ennen kaikkea nationalistis-populistisia ja vasta sitten "vasemmistolaisia" tai "kommunistisia" ilmiöitä. Castron Kuuban yhtäläisyydet Neuvostoliittoon eivät johdu niinkään kommunismista - jonka Castro omaksui vasta jälkikäteen - kuin eräänlaisesta mentaliteetin yhtäläisyydestä: sekä Neuvostoliiton että Kuuban valtiojärjestyksen perusajatuksena on "puolustaa vallankumouksen saavutuksia", eli estää sellainen poliittinen kehitys, joka olisi ristiriidassa "vallankumouksen" kanssa. Castron höperyyksistä kuvaavin oli kieltämättä se Volker Skierkan elämäkerrassa kuvattu tapaus, jossa Castro - joka käsittääkseni oli vielä tuolloin sen verran nuori, että tapaus ei mennyt seniliteetin piikkiin - istui kuuntelemassa valtiovarainministerinsä (!) luentoa Kuuban taloudellisesta tilanteesta ja möläytti jollekin vallankumouskaverilleen kysymyksen, mikä tyyppi tuo tuossa oikein oli, miten se tiesi noin paljon Kuuban asioista ja ettei se vain ollut luokkavihollisen kätyri. Vallankumouskaveri meni varmaankin aika vaikeaksi ennen kuin sai änkättyä, että sehän on sinun oma ministerisi, Fidel hyvä. Jutun pointti on, että Fidel ei oikein koskaan hanskannut tätä tarvetta siirtyä pois sotakannalta normaaliin siviiliyhteiskuntaan, vaan ajatteli, että Kuuban yhteiskunta oli vieläkin "meidän jätkien" ja "imperialistiketkujen" taistelukenttä.
On ihan selvää, että vasemmistolaiset sissiliikkeet näyttivät vielä 1970-luvun alussa uudelta ja toimivalta idealta, koska maltillisen reformistiset, demokraattisesti valitut hallitukset olivat jääneet sotilasjunttien jalkoihin, tyypillisesti Yhdysvalloilta kommunistileiman (tavallisesti täysin asiattoman ja epäoikeudenmukaisen) saatuaan. Marxilaiset historiantulkinnat ja marxilaisuuden elähdyttämä sissisota olivat siihen aikaan aivan rationaalisen näköinen idea, kun mikään muukaan ei näyttänyt auttavan. Porvarillisia, liberaaleja reformisteja ei yksinkertaisesti enää jäänyt maisemiin, kaikki olivat joko maanpaossa, päässeet hengestään tai valinneet joko juntan tai sitten sissiliikkeiden puolen. Mutta siinä vaiheessa kun junttien aikakausi 80-luvulla alkoi loppua, myös maltillinen porvarillisuus ilmaantui takaisin varteenotettavana poliittisena optiona, ja kuten vakaissa tai vakautta haluavissa yhteiskunnissa kuuluukin olla, se osoittautui ilmeisesti melko suosituksi optioksi. Vasemmistolaiset sissiliikkeet saivat nähdä suuren osan taustatukijoistaan äänestävän maltillisia, perustuslaillisia reformistipuolueita. "Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään, meidänhän piti tehdä vallankumousta?" Siinä vaiheessa kun vasemmistolaiset, kansan aitoa kannatusta nauttineet sissiliikkeet olivat tehneet osansa junttien kaatamiseksi, niitä ei enää tarvittu, mutta menepä kertomaan tämä heikäläisille itselleen. Kukaan ei halua kuulla olevansa menneisyyden mies, ja kaikkein vähiten uusvasemmistolaiset, jotka tunnetusti ilmaantuivat maisemiin hyvin merkittävän kulttuurimurroksen (kuusikymmenluvun lopun) kohdalla ja joilla siksi oli kehnohkot edellytykset ymmärtää olevansa vain yksi poliittinen muoti muiden joukossa. Loistava Polku oli vasemmistolaisten sissiliikkeiden poliittisen muodin viimeinen, turhautunut kouristus ja yritys pakottaa kansa pyssyllä uhaten haluamaan sitä, mistä se oli jo luopunut, ja se suhtautui 70-luvun pitkälti autenttisiin kansan marxilaisiin sissiliikkeisiin samalla tavoin kuin taistolaisuus 60-lukulaisuuteen: se oli aidon vallankumouksellisuuden raaistunut, rappeutunut ja totalitaarinen jälkiversio. Tämä ei tietenkään tarkoita, että 70-luvun sissiliikkeet olisivat olleet puhdasotsaisia sankareita; mutta se tarkoittaa kyllä, että merkittävä osa niistä oli aitoja kansanliikkeitä, joiden jäsenistöstä valtaosalle sen enempää marxilaisuus kuin väkivaltakaan ei ollut mikään itsetarkoitus. Ne tuskin myöskään pyrkivät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa ja kansalaisjärjestöjä sillä tavalla kuin Loistava Polku.
Elokuvassa rakennetaan hieman kolmiodraamaakin: Rejas ihastuu tyttärensä baletinopettajaan, Yolandaan, joka on aivan erilainen kuin rouva Rejas (häntä esittää portugalilainen Alexandra Lencastre) - naistenlehtien, roskaromaanien ja rouvakerhon maailmaan uppoutunut hössöttäjä, joka rukoilee mieheltään rahaa nenäleikkaukseen ja uskoo ansaitsevansa tuhansia dollareita kosmetiikkaa mainostamalla ja myymällä. Avioliitto ei ole mitenkään erityisen onneton tai ahdistava, koska rouva Rejas on hössöttämisineenkin kiltti, sopuisa ja mukava ihminen. Kun rouva intoilee nenäleikkauksesta, mies taivuttaa hänet ystävällisesti luopumaan siitä toistaiseksi, ja sovun merkiksi rouva ottaa kuvan itsestään ja ojentaa sen miehelleen virkapöydällä pidettäväksi muistoksi; mies ottaa sen vastaan ilahtuneena. Perhe-elämään vetäytyminen onkin tunnetusti tärkeä selviytymisstrategia diktatuureissa tai muuten onnettomissa yhteiskunnissa eläville ihmisille, ja voikin ajatella, että rikkaammissa ja vakaammissa oloissa Rejasien avio-onni ei kauaa kestäisi.
Rouva Rejas on nimenomaan rouva. Sana rouva tarkoittaa henkilöä, jonka pääasiallinen funktio on olla jonkun rouva ja joka osallistuu organisoituneeseen rouvatoimintaan. Rouva Rejas on silminnähden innostunut rouvatouhuista - Alexandra Lencastre onnistuu esittämään uskottavasti provinssin ihmistä, jolle on suuri seikkailu ja haaste päästä Pääkaupungin piireihin, vaikka piireillä tarkoitettaisiinkin vain naapuriston rouvia.
[jatkuu]
Elokuvan sankari on Javier Bardemin esittämä poliisikomisario Rejas, jonka tehtäväksi tulee jäljittää "Presidente Ezequiel" alias Edgardo Rodríguez Rivas, entinen yliopiston professori ja nyttempi sissijohtaja. Elokuvan näyttävät vuoristomaisemat on kuvattu Ecuadorissa. Sen merkillisenä piirteenä on pidettävä sitä, että siinä puhutaan espanjan sijasta englantia - ja ketsuaa. Tekstit, esimerkiksi ne uhkailut, joita presidentti Ezequielin kannattajat jättävät lyhtypylväisiin roikkumaan hirtettyjen koirien kaulasta, ovat poikkeuksetta espanjaa. (Ainoa poikkeus taitaa olla se äärettömän mauttomaksi tyylitelty harlekiinikirja, jota Rejasin vaimo esittelee naapuriston rouvakerholle kirjallisuusillassaan. Sen kannessa lukee englanniksi The Strong Tend to Leave.) Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi latinalaisamerikkalaisia tai espanjalaisia - komeasta kyömynenäisestä Bardemista on saatu hyvin uskottava perulainen puoli-inka, mutta itse asiassa hän on espanjalainen, ehkä nenä on meikkausosastolta lainattu irtokappale - mutta yhdessä verraten keskeisessä roolissa nähdään brittiläissyntyinen Oliver Cotton, nimittäin poliisipäällikkö "Kalastaja" Merinon, Rejasin esimiehen, esittäjänä. Perulaisen näköinen espanjalainen on myös toista Rejasin alaista, etsivä Llosaa, esittävä Elvira Mínguez; baletinopettaja Yolandan roolissa nähdään italialainen Laura Morante.
Suurin osa näyttelijöistä mongertaa englantia vahvalla latinoaksentilla, jota ei yritetäkään peitellä, mutta pusakkaan sonnustautunutta, alinomaa tupakoivaa ja naisten maitotaloudellista potentiaalia kommentoivaa Rejasin nuorta alaista, etsivä Sucrea, esittävä argentiinalainen Juan Diego Botto puhuu aksentitonta englantia (tai on jälkiäänitetty aksentittomalla puhujalla) ja näyttää muutenkin erittäin epälatinolta, - mikä sinänsä ei ole epätavallista, jos ollaan kotoisin Argentiinasta, joka on täysin eurooppalainen siirtolaisvaltio. Tietenkin asian voi tulkita niinkin, että Sucre, joka puhuu sujuvaa englantia, on kaupunkilaispoika, kun taas Rejasin aksentilla halutaan korostaa hänen maalaista alkuperäänsä ja tiettyä vierauttaan urbaanissa ympäristössä. Kokonaisuus toimii englanninsolkkaamisesta huolimatta erinomaisesti: kerronta on toimivaa ja kuvaus hanskassa. Minähän en ole mikään elokuva-asiantuntija, mutta minusta tästä filmistä paistaa kauas se, että se on jännittävyytensä lisäksi myös taiteellisesti hyvä. Sen voi ottaa myös salapoliisitarinana, jolloin katsoja osallistuu itse syyllisen selvittämiseen: jo ennen kuin loppuratkaisu on selvillä, pieniä vihjeitä tarjotaan - erityisesti se, että silloin kun terroristit pimentävät pääkaupungista sähköt, siinä yhdessä asunnossa palaa yhä valo.
Mark Rosenfelder kirjoitti aikoinaan lyhyen merkinnän omaan blogiinsa tästä elokuvasta - itse asiassa siitä sain aikanaan idean ostaa sen DVD:nä. Merkinnän avainlause on, että terroristiryhmät eivät ole vaarallisia vain itsessään, vaan myös sen laittomuuden takia, johon ne yllyttävät hallitusta. Vallankumouksellinen on taantumuksellisen paras ystävä: molemmat antavat toinen toiselleen oikeutuksen noudattaa törkeimpiä päähänpistojaan. Tässä asiassa muuten olen Rosenfelderin kanssa kovasti samaa mieltä ja panen haisevan vastalauseeni sille vasemmistolaiselle nettisivulle, jossa inistiin, että elokuva ei ole riittävän yhteiskuntakriittinen tai -analyyttinen eikä pyri ymmärtämään terrorismin syitä (ikään kuin avoimesti esitetty slummikurjuus ja kiinniottamaansa intiaania elävältä polttavat soltut eivät olisi riittävän selkeä indikaatio terrorismin yhteiskunnallisille syille). Typerä vasemmistolainen ei myöskään ole huomannut, että terrori-iskut kohdistuivat esim. intiaanikylien omaehtoiseen organisaatioon ja Loistavan Polun kanssa eri linjoilla olleisiin vasemmistoaktivisteihin (tätä ei elokuvassa ehkä sanota selkeästi, mutta vihjeitä kyllä on). Viesti oli selvä: älkää helvetissä yrittäkö panna asioitanne järjestykseen omin neuvoin ja meistä riippumattomalla tavalla, tai lähtee henki.
Vasemmistokriitikon ääliömäisyyden huippu oli se huomautus, että Rejas ja armeija olivat samalla puolella. Tämä on tietenkin paskapuhetta jo siksikin, että Rejasin ja armeijan vastakkainasettelu on yksi elokuvan kantavia teemoja. Kun sisäministeri murhataan avantgarde-teatteriryhmäksi naamioituneen terroristiryhmän esityksessä, presidentin öykkärineuvonantaja Calderón kutsuu kenraali Merinon ja komisario Rejasin puheilleen ja ärjyy, että maahan julistetaan poikkeustila ja armeija pannaan kaduille, jollei poliisitutkimuksista synny tulosta. Sen jälkeen kun kolmen nuoren tytön terroristikommando murhaa vanhan amiraalin, poikkeustila julistetaan ja armeija ryhtyy toimintaan kovalla kädellä ja syyttömiä murhaten. Kiinnisaadut terroristit ammutaan ja ruumiit heitetään jokeen, sen sijaan että poliisin annettaisiin kuulustella heitä. Rosenfelder: Sotilaat toimivat raa'asti ja tyhmästi, mutta on liian helppoa vain tuomita heidät ymmärtämättä, miten valtavan turhauttavaa on taistella näkymätöntä ja äärimmäisen moraalitonta vihollista vastaan. Loistavan Polun mallina oli punaisten khmerien Kamputsea: kaikki "luokkaviholliset" tapetaan ja toivotaan, että kuolleiden luista nousee jollain tavalla oikeudenmukainen yhteiskunta.
Jos jotkut ovat keskenään samalla puolella, niin nimenomaan armeija ja terroristit, jotka molemmat edustavat Latinalaisessa Amerikassa jo kokeiltuja ja umpikujaan ajautuneita ratkaisuja, mennyttä maailmaa. Rejas edustaa yksinkertaisia hyveitä: isänmaallisuutta, legalismia ja velvollisuudentuntoa, joita pohjimmiltaan ei ole Latinalaisessa Amerikassa koskaan kokeiltu ja joita on siksi lupa pitää uutena asiana. On tietenkin myös syytä alleviivata sitä oppia, jonka Lev Kopelev sai nuoruudessaan osallistuessaan ns. kulakkien hävittämiseen: tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan tarkoitus on keinot ovat tarkoitus. Toisin sanoen pölhövasemmistolainen kanta, jonka mukaan Rejasin ja armeijan välillä ei ole oleellista moraalista tai eettistä eroa, on nimenomaan pölhö vasemmistolainen kanta. Siinä on todella merkittävä ero, että Rejas ja hänen väkensä pyrkivät saamaan Presidente Ezequielin kiinni määrätietoisella salapoliisityöllä ja syyttömiä vahingoittamatta, kun taas armeija koettaa nujertaa terroristit pyssyillä, tietää vastapuolen olevan täysin säälimätön ja raaka ja antaa - inhimillisesti kovin ymmärrettävällä tavalla - itselleen oikeuden olla yhtä säälimätön ja raaka takaisin, myös viattomia epäiltyjä kohtaan.
Tässä kohtaa onkin syytä todeta, miten epäoikeudenmukaista poliiseja kohtaan on puhua poliisivaltioista, kun tarkoitetaan mielivaltaisen vainon ja terrorin kyllästämiä yhteiskuntia. Poliisi tarkoittaa valtion virkamiestä, jonka toimintaa säätelevät ankarat lait ja rajoitukset. Sen sijaan että yleisesti väännellään ääliömäisiä vitsejä poliisien rajallisista älynlahjoista, olisi pikemminkin syytä todeta, että kun ihmisten välille tulee kiistaa, on paljon parempi, että sitä kiistaa on selvittämässä konstailematon kansanmies kuin esimerkiksi typerä humanisti-intellektuelli, jonka voi käännyttää paljon vierasperäisiä sanoja sisältävällä postmodernistisella paskapuheella kannattamaan vaikka Loistavaa Polkua. Jos poliisi on muka "tyhmä", niin ainakaan poliisi ei ole sillä tavalla typerä kuin joku humanisti-intellektuelli pahimmillaan on; ja jos em. humanisti-intellektuelli joutuu poliisin kanssa tekemisiin, on hänelle vain hyväksi, että hän joutuu selittämään poliisille asiat selkeillä päälauseilla puhumatta kertaakaan la différancesta sun muista joutavuuksista. Ns. poliisivaltioiden vikana ei tosiaankaan ole se, että niissä oli liikaa poliiseja. Niiden vikana on se, että niissä ei ole oikeita kunnon poliiseja ollenkaan, vaan erilaisia kuolemanpartioita ja "erityiskomissioita", joiden toimintaa ei ole laeilla säännelty ja joilla on siksi lupa ampua ja hakata ihmisiä koiran perään haukkumatta.
Sotilasdiktatuurit eivät kaikki olleet niin yksitotisen oikeistolaisia kuin meillä usein ajatellaan - esimerkiksi juuri Perussa Juan Velasco Alvaradon juntta yritti panna toimeen radikaaleja reformeja, mm. maareformia, mahdollisesti aikansa (70-luvun alun) sosialististen muotien innoittamana. Velascon juntta oli otteiltaan jokseenkin yhtä kova kuin sotilasdiktatuureilla on tapana olla, eli sensuuria, pidätyksiä, karkotuksia ja muuta mielivaltaa harrastettiin innokkaasti, jos kohta varsinaiseen kuolemanpartiotyyliseen terroriin Perussa ei liene sillä kertaa ajauduttu. Elokuvassa Rejas matkustaa maaseudulle tapaamaan lapsuudenystäväänsä: tarina kertoo, että hänen isänsä kahviviljelmä joutui aikoinaan "armeijan" takavarikoimaksi ja jäi sitten kesannolle; mahdollisesti Nicholas Shakespeare viittaa tarinassaan juuri Velascon kömpelöihin uudistusyrityksiin. (Mikään kummoinen menestys ne eivät loppuviimeksi olleet, koska valtiolliset monopoliyritykset imivät puoleensa korruptiota kuin hunaja kärpäsiä. Maareformikaan ei mennyt aivan putkeen, koska köyhät talonpojat eivät osanneet käyttää saamiaan konfiskoituja plantaasimaita muuhun kuin omavaraisviljelyyn, joka ei tietenkään tuonut maalle valuuttatuloja - toisin kuin sen sikaria polttavan öky-caziquen kahviviljelmä, jos hänen peoniensa hiellä ja verellä viljelty sumpinjuuri myydään ulkomaille.) Luonnollisesti Perussakin on ollut ihan rehellisiä sotilaiden oikeistodiktatuureja, ainakin Manuel Odrían kahdeksanvuotiskausi neljä-viisikymmenluvulla.
Vasemmistolaiset sissiliikkeet eivät nekään ole Latinalaisessa Amerikassa saaneet aikaan mitään kovin kummoista, tosin Reaganin kaudella levitellyt kauhutarinat kommunismin totalitarismista Kuubassa ja Nicaraguassa olivat liioiteltuja. Sekä Castron Kuuba että sandinistien Nicaragua ovat ennen kaikkea nationalistis-populistisia ja vasta sitten "vasemmistolaisia" tai "kommunistisia" ilmiöitä. Castron Kuuban yhtäläisyydet Neuvostoliittoon eivät johdu niinkään kommunismista - jonka Castro omaksui vasta jälkikäteen - kuin eräänlaisesta mentaliteetin yhtäläisyydestä: sekä Neuvostoliiton että Kuuban valtiojärjestyksen perusajatuksena on "puolustaa vallankumouksen saavutuksia", eli estää sellainen poliittinen kehitys, joka olisi ristiriidassa "vallankumouksen" kanssa. Castron höperyyksistä kuvaavin oli kieltämättä se Volker Skierkan elämäkerrassa kuvattu tapaus, jossa Castro - joka käsittääkseni oli vielä tuolloin sen verran nuori, että tapaus ei mennyt seniliteetin piikkiin - istui kuuntelemassa valtiovarainministerinsä (!) luentoa Kuuban taloudellisesta tilanteesta ja möläytti jollekin vallankumouskaverilleen kysymyksen, mikä tyyppi tuo tuossa oikein oli, miten se tiesi noin paljon Kuuban asioista ja ettei se vain ollut luokkavihollisen kätyri. Vallankumouskaveri meni varmaankin aika vaikeaksi ennen kuin sai änkättyä, että sehän on sinun oma ministerisi, Fidel hyvä. Jutun pointti on, että Fidel ei oikein koskaan hanskannut tätä tarvetta siirtyä pois sotakannalta normaaliin siviiliyhteiskuntaan, vaan ajatteli, että Kuuban yhteiskunta oli vieläkin "meidän jätkien" ja "imperialistiketkujen" taistelukenttä.
On ihan selvää, että vasemmistolaiset sissiliikkeet näyttivät vielä 1970-luvun alussa uudelta ja toimivalta idealta, koska maltillisen reformistiset, demokraattisesti valitut hallitukset olivat jääneet sotilasjunttien jalkoihin, tyypillisesti Yhdysvalloilta kommunistileiman (tavallisesti täysin asiattoman ja epäoikeudenmukaisen) saatuaan. Marxilaiset historiantulkinnat ja marxilaisuuden elähdyttämä sissisota olivat siihen aikaan aivan rationaalisen näköinen idea, kun mikään muukaan ei näyttänyt auttavan. Porvarillisia, liberaaleja reformisteja ei yksinkertaisesti enää jäänyt maisemiin, kaikki olivat joko maanpaossa, päässeet hengestään tai valinneet joko juntan tai sitten sissiliikkeiden puolen. Mutta siinä vaiheessa kun junttien aikakausi 80-luvulla alkoi loppua, myös maltillinen porvarillisuus ilmaantui takaisin varteenotettavana poliittisena optiona, ja kuten vakaissa tai vakautta haluavissa yhteiskunnissa kuuluukin olla, se osoittautui ilmeisesti melko suosituksi optioksi. Vasemmistolaiset sissiliikkeet saivat nähdä suuren osan taustatukijoistaan äänestävän maltillisia, perustuslaillisia reformistipuolueita. "Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään, meidänhän piti tehdä vallankumousta?" Siinä vaiheessa kun vasemmistolaiset, kansan aitoa kannatusta nauttineet sissiliikkeet olivat tehneet osansa junttien kaatamiseksi, niitä ei enää tarvittu, mutta menepä kertomaan tämä heikäläisille itselleen. Kukaan ei halua kuulla olevansa menneisyyden mies, ja kaikkein vähiten uusvasemmistolaiset, jotka tunnetusti ilmaantuivat maisemiin hyvin merkittävän kulttuurimurroksen (kuusikymmenluvun lopun) kohdalla ja joilla siksi oli kehnohkot edellytykset ymmärtää olevansa vain yksi poliittinen muoti muiden joukossa. Loistava Polku oli vasemmistolaisten sissiliikkeiden poliittisen muodin viimeinen, turhautunut kouristus ja yritys pakottaa kansa pyssyllä uhaten haluamaan sitä, mistä se oli jo luopunut, ja se suhtautui 70-luvun pitkälti autenttisiin kansan marxilaisiin sissiliikkeisiin samalla tavoin kuin taistolaisuus 60-lukulaisuuteen: se oli aidon vallankumouksellisuuden raaistunut, rappeutunut ja totalitaarinen jälkiversio. Tämä ei tietenkään tarkoita, että 70-luvun sissiliikkeet olisivat olleet puhdasotsaisia sankareita; mutta se tarkoittaa kyllä, että merkittävä osa niistä oli aitoja kansanliikkeitä, joiden jäsenistöstä valtaosalle sen enempää marxilaisuus kuin väkivaltakaan ei ollut mikään itsetarkoitus. Ne tuskin myöskään pyrkivät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa ja kansalaisjärjestöjä sillä tavalla kuin Loistava Polku.
Elokuvassa rakennetaan hieman kolmiodraamaakin: Rejas ihastuu tyttärensä baletinopettajaan, Yolandaan, joka on aivan erilainen kuin rouva Rejas (häntä esittää portugalilainen Alexandra Lencastre) - naistenlehtien, roskaromaanien ja rouvakerhon maailmaan uppoutunut hössöttäjä, joka rukoilee mieheltään rahaa nenäleikkaukseen ja uskoo ansaitsevansa tuhansia dollareita kosmetiikkaa mainostamalla ja myymällä. Avioliitto ei ole mitenkään erityisen onneton tai ahdistava, koska rouva Rejas on hössöttämisineenkin kiltti, sopuisa ja mukava ihminen. Kun rouva intoilee nenäleikkauksesta, mies taivuttaa hänet ystävällisesti luopumaan siitä toistaiseksi, ja sovun merkiksi rouva ottaa kuvan itsestään ja ojentaa sen miehelleen virkapöydällä pidettäväksi muistoksi; mies ottaa sen vastaan ilahtuneena. Perhe-elämään vetäytyminen onkin tunnetusti tärkeä selviytymisstrategia diktatuureissa tai muuten onnettomissa yhteiskunnissa eläville ihmisille, ja voikin ajatella, että rikkaammissa ja vakaammissa oloissa Rejasien avio-onni ei kauaa kestäisi.
Rouva Rejas on nimenomaan rouva. Sana rouva tarkoittaa henkilöä, jonka pääasiallinen funktio on olla jonkun rouva ja joka osallistuu organisoituneeseen rouvatoimintaan. Rouva Rejas on silminnähden innostunut rouvatouhuista - Alexandra Lencastre onnistuu esittämään uskottavasti provinssin ihmistä, jolle on suuri seikkailu ja haaste päästä Pääkaupungin piireihin, vaikka piireillä tarkoitettaisiinkin vain naapuriston rouvia.
[jatkuu]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)