Heimoveljet ja naapurit kylässä (omistettu Jantusen Markulle)

Kun Serjoža, Vanja ja Kolja saapuivat pankkiin, oli nahkea iltapäivä eikä liikkeellä ollut juuri ketään. Pankin turvamiehet osasivat kyllä epäillä heitä, mutta siinä vaiheessa kun toinen heistä huomasi aseet, Serjožalla oli jo visusti jalka kynnyksen sisällä. Äänenvaimentimella varustettu pistooli oli hänen kädessään kuin taikaiskusta, ja vartijat kaatuivat kumoon ennen kuin ymmärsivät mikä heihin iski. Osaavana ammattimiehenä Serjoža lopetti molemmat vartijat ohimoon ammutulla laukauksella samalla kun Kolja asteli pankkisaliin ilmoittaen kyseessä olevan ryöstön.

Vanja oli asioinut pankissa riittävän monta kertaa pannakseen ammattimiehen silmällään merkille hälytysjärjestelmät, jotka hän tuhosi välittömästi - amatöörien työtä, luulevatko ne todellakin tällaisten pidättelevän meikäläisiä, hän mutisi itsekseen. Pankinjohtaja haettiin avaamaan holvia. Aluksi hän vastusteli, mutta Serjožan ammuttua kaksi pankkivirkailijaa hänen silmiensä edessä ja pitäessä järeän aseensa piippua kolmannen ohimoa vasten hän kävi paljon suostuvaisemmaksi ja avasi holvin. Serjoža ei juurikaan välittänyt setelirahasta, hän halusi ennen kaikkea kultaa, jota tässä konttorissa tiedettiin olevan rosvoamisen arvoisia määriä. Serkkutytön suomalainen aviomies, joka Marinan piti lopettaa näillä hetkillä, jaksoi aina inttää siitä, kuinka tärkeää oli sijoittaa kultaan. Hän puhui myös paljon muslimien uhasta ja oli vakuuttunut siitä, että Venäjä oli maailman viimeinen turva islamin uhkaa vastaan. Serjoža nyökytteli näille puheille mielellään päätään. Hän osasi jo sujuvasti suomea, mutta miehen jutuista sai mukavasti lisäharjoitusta ja aineistoa, jota saattoi käyttää hyväksi ylipuhuttaessa suomalaisia juoksilaita omalle puolelle.

Parin vuoden ajan tätä suurta keikkaa oli valmisteltu, ja sinä aikana Serjoža oli vaivihkaa hankkiutunut serkun miehen suosioon ja saanut tämän luottamuksen. Saatuaan tältä kellarikomeron avaimen ensimmäisen kerran lainaan Serjoža oli säilyttänyt siellä milloin kalavehkeitä, milloin jotain muuta viatonta, ja jättänyt avaimen silloin tällöin muka huolettomasti unohtaen miehen ulottuville, jotta tämä saattoi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin harvoin kun kellarissa oli oikeasti ollut huumeita, muoviräjähteitä tai kivääreitä, Serjoža oli käsitellyt avainta näennäisesti yhtä huolettomasti, mutta ollut tarkkana siitä, ettei se joutunut pois hänen hallustaan. Nyt oli kuitenkin ratkaisun aika. Serkku ja serkun mies saivat mennä: heidän henkilöllisyyttään tarvittaisiin pakopasseihin, joten heidät piti lopettaa vaivihkaa ja raadot hävittää niin, että viranomaiset eivät saisi tietää liian aikaisin heidän kuolemastaan. Marina hoiti homman: hän esiintyi Serjožan naiivina hupakkotyttöystävänä. Määräpaikassa hän otti oman pistoolinsa vaivihkaa esiin ja ampui luodit Serjožan serkun ja tämän suomalaisen insinöörimiehen takaraivoon. Sen jälkeen lähistöllä piileskelleet apumiehet huolehtivat ruumiiden hävittämisestä ja etsivät sitten ammuttujen asunnosta kaiken tarvittavan valehenkilöllisyyksien luomiseksi Marinalle ja Serjožalle suomalaisina.

Vaikka Vanja oli huolehtinut hälytysjärjestelmistä hyvin ja ammattitaitoisesti, mikään suunnitelma ei koskaan kestä kosketusta työn taistelukentän todellisuuteen. Poliisiautot ilmaantuivat pankin eteen vähän ennen pakoauton saapumista. Onneksi tähänkin oli varauduttu: Slava ja Vasili olivat hankkineet asunnot aukiolta - sujuvasti ja korostuksetta suomea puhuvat, hyvin pukeutuneet ja hyvissä rahoissa olevat miehet, joita ei sukunimen perusteellakaan suomalaisesta erottanut, saivat kyllä aina hyvät huoneet, joiden ikkunat soveltuivat mainiosti ampuma-aukoiksi. Kaihtimen lomasta, tuuletusaukosta Slava ja Vasili napsivat jokaisen poliiseista tarkoilla päähän ammutuilla laukauksilla pois vahvuudesta.

Aukiolla ei juuri liikkunut ihmisiä, mutta muutama aina ilmaantui, ja Slava ja Vasili kitkivät nämäkin rikkaruohot nopeasti pois kuljeksimasta. Luodit eivät loppuisi kesken, ja joka tapauksessa nämä asunnot oli määrä hylätä keikan onnistuttua. Onneksi poliisiautot jäivät kohtaan, jossa ne eivät seisoneet pakoauton tiellä. Pakoauto oli yksivärinen, uskottavan suomalaisen näköinen, ja lähistöllä valmiiksi vuokrattu autotalli, jossa rekisterilaatat vaihdettaisiin ja kylkiin kiinnitettäisiin kirkasväriset logot auton tunnistamisen vaikeuttamiseksi.

Pakoauto saapui. Sisällä Serjoža, Vanja ja Kolja olivat lopettaneet panttivankinsa tottuneesti ja vähin äänin, ja nyt pakoauton apumiehet ryntäsivät nostolaitteineen heidän avukseen raskaita kultaharkkoja kantamaan. Operaatio sujui nopeasti ja joustavasti, eikä yksikään ohikulkija säilynyt elävänä Slavan ja Vasilin osaavasta apuharvennuksesta. Aluetta ei ehditty saartaa: pakoauton ulkonäkö saatiin vaihdettua ja kulta siirrettyä toiseen ajoneuvoon, kuten suunniteltu oli.

Lukupäiväkirjan muistiinpanoja

Sain luettua loppuun yhden iirinkielisistä ikuisuusprojekteistani, Colm Ó Ceallaighin villin lännen seikkailun Brídín an Dilleachta. Nyt kun vielä saman herran Meilt Mhuilte Dé löytyisi, niin voisin iskeä siihen kiinni, ja äijän keskeinen tuotanto olisi sitten luettu. Valitettavasti asianomainen teos, joka vielä pari viikkoa sitten näyttäytyi käsinkosketeltavana aivan vuoteeni vieressä, on nyt mitä ilmeisimmin kadoksissa ja toistaiseksi pysyykin. Mitä jonninjoutavimpia opuksia täällä sitä vastoin kummittelee joka paikassa. Mutta eipä kai tässä muuta voi kuin alkaa lukea niitäkin, kun keltologit haluavat minun pitävän jonkin iirinkieliseen folkloreen liittyvän pubiseminaarin. Minua kiinnostaisivat korkeintaan kansansadun retoriset keinot tai kieliopilliset erikoisuudet, kun en oikein ole folkloristi - vaikka olenhan minä Gerhardin käskystä lukenut Marandan ja Köngäs-Marandan Strukturelle Modelle in der Folkloren.

Vaasassa minulla oli lukemisena Erskine Childersin romaani The Riddle of the Sands, vakoojatrillerin edeltäjä ja beredskapsroman. Kirja hukkasi juonensa Hollannin rannikon hiekkasärkkien sekaan, maisema- ja merikuvaukset kylläkin olivat hienoja. Annoin sen Marialle, pidin itselläni Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin, joka kuuluu yleissivistykseen. Sen sijasta kuitenkin luin Vargas Llosan romaania Loistavasta polusta, Lituma en los Andes, joka alkaa jo tuntua enemmän kaunokirjallisuudelta kuin "vaikealta espanjan kieleltä".

Joulu

Olen nyt Vaasassa joulua viettämässä. Menomatkalla oli omat seikkailunsa, sillä Tampereelle asti pääsin kyllä kommelluksitta, mutta jatkoyhteytenä toiminut pendolino ei päässyt tulemaan - se oli juuttunut jonnekin Viialan tienoille. Lunta ja jäätä tuli parin talven edestä ja ajojohtimet olivat huurteessa, joten veturien virroittimet iskivät tulta. ja jos sattui istumaan, kuten minä, heti veturin jälkeisessä vaunussa, saattoi seurata huimaa valotehoste-esitystä hankien leimahdellessa vähän väliä sinertävään liekkiin. Valoshow ei kuitenkaan ajan pitkään liene hyväksi ajojohtimelle eikä virroittimelle, koska pendolinon ongelmat kuulemma johtuivat juuri virransyöttöhäiriöistä - kenties joko ajojohdin tai veturin virroitin suli poikki aikansa räiskähdeltyään.

Varayhteyttä saatiin sitten odottaa Tampereella melkein puoli yhteentoista saakka - jolloin minun olisi jo pitänyt olla Vaasassa. Siinä vaiheessa kun 70-luvulta peräisin olleet "pikajuna"-vaunut oli saatu kyhättyä jonkinmoiseksi junaksi veturin taakse, odottavan väen keskuudessa vallitsi jo hilpeän hirtehishumoristinen tunnelma, ja italialainen huipputeknologia sekä Berlusconi saivat kuulla kunniansa moneen kertaan. Lapset rääkyivät ja oikkuilivat, kuten saattoi odottaakin, ja nuori alkoholisoitunut pari otti junanvaunumme valtaansa kovilla, humalaisilla äänillään. Viinan ja tupakan suloiset nautinnot ylistettiin taivaisiin asti, varsinkin siinä vaiheessa, kun parin naispuolikas löysi yleisön joukosta ilmeisesti jo vanhemman miehen, jonka kanssa saatettiin käydä kauppaa vaihtamalla votkaryyppy konjakkiryyppyyn. Parin miespuolinen osakas koki jossain välissä lähestyä minua tiedustelemalla, olinko rokkimuusikko ja tunsinko jotain pari-kolme vuosikymmentä sitten Kauhavalla vaikuttanutta pumppua - vaikka en ole ihan niin tietämätön suomalaisen rokin historiasta kuin snobbailusyistä mielelläni annan ymmärtää olevani, kyseinen rämpyttäjistö oli minulle täysin vieras. Näytin luultavasti vielä tavallistakin pelottavammalta, koska alkoholisoitunut nuorukainen koki lepytellä minua ikään kuin olisin ollut iskemäisilläni häneen väkivaltaisesti kiinni. No, alaluokka ymmärtää kyllä pelkoa, se on sen oma mieliase. (Minun pitäisi kai ruveta oikeastikin harrastamaan taistelulajeja ja sitä ammuntaa suurikaliiperisella tapporaudalla, niin voisin tuntea olevani yhtä vaarallinen kuin miltä näytän, eikä vähiten hurrivihaajasaastan ym. ali-ihmisten kurissapitämiseksi. Pitäähän minunkin nyt alkaa oikeaksi pohjalaiseksi mieheksi niin asenteiden kuin taitojenkin puolesta, kun kerran olen päässyt perheeseen. Tuass' on mun uhkapuukkooni. Se se mua auttaa. Se on vihaanen puukkoo. Painiharrastuksen aloittaminen taitaa kuitenkin olla hieman yliampuva ajatus. Tällaisella hetkellä kuitenkin vähän jo harmittaa, ettei sinne armeijaan tullut mentyä.)

Sitten saavuimme Seinäjoelle, missä meitä Vaasaan menijöitä odotti kaksi varsin modernia ja näyttävää bussia. Kyyti oli nopea ja tehokas ja vauhti vaikutti välistä turhankin vinhalta niin tuhdinkokoiselle ajoneuvolle, mutta pääsimme kommelluksitta perille kello yhden tienoilla. Sen jälkeen oli sitten vielä etsittävä Marian asunto, jonka osoite ja ovikoodi minulla oli. Valitettavasti en muistanut ulkoa Marian antamia kulkuohjeita, vaikka ne olivatkin varsin suoraviivaiset ja perustuivat pääkatuihin. Niinpä katsoin aseman kartasta sopivalta vaikuttaneen reitin ja aloin kävellä aseman vierestä kulkevaa katua. Valitettavasti olin tulkinnut karttaa ylösalaisin, eli kuljin väärään suuntaan. Paarustin urheasti läpi tuulen ja tuiskun enkä lannistunut siitäkään, että rakennuksia oli yhä vähemmän ja puita yhä enemmän. Sitten jalkakäytävä päättyi, ja samoin kaupunkiasutus: jouduin palaamaan koko matkan takaisin asemalle, mutta sitten löysinkin oikean reitin vaikeuksitta ja painuin suorinta tietä Marian luo. Kaduilla ei juurikaan näkynyt humalikkaita eikä muitakaan jumalattomia, ainoastaan kaksi nuorta miestä käveli vastaan torin laidalla, mutta toinen puhui kännykkään kovalla äänellä ruotsia, eli omia olivat.

Pääsin perille vasta puoli kolmen maissa aamuyöllä: harhailin siis pitkin Vaasaa hyvinkin puolentoista tunnin ajan.