Aivan ensimmäiseksi tulee määritellä tuo outo sanapari ”kansallinen tiede”. Se ei ehkä ole kaikille tuttu ja kaikkein vähiten kansallismielisille. Kansallinen tiede tarkoittaa Suomea koskevaa humanistista tutkimusta. Sen piiriin kuuluvat esimerkiksi Suomen historia, Suomen alueelta löytyneiden muinaisjäänteiden arkeologinen tutkimus, Suomen kansanrunous ja Suomen kirjallisuus. Kansallismielisyydellään kehuskelevan äärioikeistolaisen, ”maahanmuuttokriittisen” alakulttuurin tietämys Suomen kansallisesta tieteestä on noin yleisesti ottaen surkealla tolalla. Se ei tietenkään estä heitä esiintymästä kansallisen kulttuurin viimeisenä puolustuslinjana mokuttajien internationaalia vastaan.
Kansallismieliset, maahanmuuttokriittiset, millä nimellä heitä sitten kutsutaankin, ovat itse asiassa ottaneet asiakseen kansallisen tieteen ja kansallisen kulttuurin hävittämisen. Tämän näkee hauskasti heidän reaktiostaan Jari Halosen hiljattaiseen Kalevala-elokuvaan.
Elokuva oli suoraan sanoen aika myötähäpeyttävää roskaa ja juuri sellaista jankkaamista, joka tunnistuu propagandaksi ja on juuri siksi propagandanakin surkeaa, saati sitten taiteena. Sen sanoman olisi kuitenkin pitänyt olla hompanssien mieleen: siinähän julistettiin suomenruotsalaiset salaliitoksi, joka on ryöstänyt suomalaisten sielun (aika lailla samaan tapaan kuin juutalaisia leimataan salaliitoksi kansainvälisemmän äärioikeiston keskuudessa).
Hompanssit päättivät kuitenkin ihan vain varmuuden vuoksi leimata elokuvan Kalevalaa loukkaavaksi vääristelyksi. Kuten aateveljille kolmikymmenluvun Saksassa, myös hompansseille nykytaide on katsomatta ja tarkastelemattakin jätettä. Siksi nykytaiteilijoiden versiot klassikoista ovat hommalaisessa katsannossa lähtökohtaisesti ”suomalaisuuden häpäisyä”, kommunismia ja törkyä noin yleisesti. Tilanteen hullunkurisuus on ilmeinen. Hommalaisille ei kelpaa edes hommalaismielinen propagandistinen nykytaide, koska he ovat liian tyhmiä tajutakseen sen olevan heidän puolellaan.
Oikea kulttuurin ystävä (jollaisia hompanssien riveistä on turha etsiä) tietysti tietää klassikon eläväksi juuri siitä, että nykytaiteilijat vaivautuvat tulkitsemaan sitä omasta näkökulmastaan tai tekemään siitä parodioita. Parodiat ja pilaväännelmät voivat olla hyviä tai huonoja, hauskoja tai tylsiä, mutta se, että klassikkoa vaivaudutaan vääntelemään ja uudelleentulkitsemaan, todistaa taiteilijoiden ja pitkälti myös kansan yhä olevan perillä parodian kohteesta.
Parodiat myös saavat kansan taas perehtymään alkuperäisteokseen. Tätä en ole keksinyt omasta päästäni, vaan tiedän sen kokemuksesta. Jouko Turkan muinainen televisioeepos seitsemästä räkäveljeksestä innosti silloin aikoinaan tuttavapiirissäni sellaisetkin ihmiset lukemaan Kiven romaanin, jotka eivät yleensä juuri kaunokirjallisuudesta piitanneet – vieläpä henkilökohtaisesti pahastumaan August Ahlqvist-Oksasen törkeästä käytöksestä Kiveä kohtaan, aivan kuin asia olisi vasta julki tullut. Myös Kalle Holmbergin ja Paavo Haavikon Rauta-aika käsitteli kalevalaisia aiheita 80-luvun alussa hyvin vapaalla kädellä ja herätti paheksuntaa, mutta lisäsi juuri sillä tavoin kiinnostusta oikeaan Kalevalaan.
Suomen kansalliset klassikot, kuten elävä klassikkokirjallisuus yleensäkin, puhuttelevat näet lukijaa yksilönä. Niiden herättämät reaktiot ovat yksilöllisiä. Taiteilijat tekevät niistä kukin omia tulkintojaan. Mutta juuri siksi äärioikeisto ei oikeasti voi kannattaa kansallisen kulttuurin parempaa opetusta. Ennen kaikkea äärioikeisto haluaa hallita kirjallisuuttamme ja taidettamme ja päättää itse sen oikeista tulkinnoista.
Looginen lopputulema tästä on, että kansan ei suinkaan haluta lukevan klassikoita. Pikemminkin äärioikeisto toivoo, että me kaikki kunnioitamme kirjallisuuttamme kiertämällä sen kaukaa ja opettelemme ulkoa äärioikeiston käsityksen siitä.
Samaa voi sanoa vielä kovemmin isänmaan historiasta. Suomalaiset ovat perinteisesti olleet hyvin historiatietoisia. Silloin 90-luvun alussa, kun Neuvostoliitto oli romahtanut, odotettiin kuin kuuta nousevaa kaikkea sitä uutta, mitä saataisiin tietää. Heikki Ylikangas, joka oli herättänyt lukevan kansan mielenkiinnon esimerkiksi puukkojunkkarikirjoillaan, julkaisi kielenkäytöltään ja sisällöltään tavallisellekin lukijalle ymmärtyvät teokset Tampereen taistelusta vuonna 1918 sekä Aleksis Kiveä kirjallisesti innoittaneista Nurmijärven ryöväreistä. Niitä kiitettiin ja niistä kiisteltiin, mutta ennen kaikkea niitä luettiin ja ne omaksuttiin osaksi kansakunnan yhteistä muistia.
Sittemmin historioitsijamme ovat löytäneet isänmaan menneisyydestä yhtä ja toista uutta kerrottavaa. Toinen Ylikangas, Mikko, on kirjoittanut suomalaisen huumeidenkäytön kulttuurihistorian. Teemu Keskisarja taas on laatinut tutkimuksen terrorismista Suomessa. Paljon muutakin mielenkiintoista on paljastunut. Tietysti vielä useammin uudet tutkimustulokset ovat vain pikku tarkennuksia johonkin jo selvään ja tunnettuun asiaan. Usein nämä tarkennukset vain hivelevär jonkin kiistaosapuolen poliittisia ennakkoluuloja, jolloin tällä osapuolella on intressissään julistaa, että kyseessä on ”vaiettu totuus”. Sehän on se kaikkein lattein ja helpoin mainoslause Suomessa myynnissä oleville historiateoksille.
Viime aikoina historiakeskustelu ei kuitenkaan ole enää ollut yhtä innokasta kuin ennen. Syyllisetkin ovat tiedossa ja löytyvät Hommafoorumilta ja äärioikeistosta, kuten aina. Esimerkiksi Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen elämäkertateos Lauri Törnistä toi kirjoittajille uhkailuja äärioikeiston katuväkivaltaosastolta, siltä samalta, joka tiettävästi hyökkäsi Äärioikeisto Suomessa -teoksen julkistajaisiin. Äärioikeiston blogiverkostossa taas leimataan ”suomalaisuuden häpäisijöiksi” ja kommunisteiksi käytännöllisesti katsoen kaikki nykyhistorioitsijat, vaikka he paljastaisivat Suomen historiasta täysin epäpoliittisia ja puhtaasti kuriositeetteina mielenkiintoisia uusia tietoja.
Olen jo ennen maininnut, että äärioikeiston tappo- ja vainolistalle on mahdollista päätyä täysin sattumanvaraisesti, pelkästään siksi, ettei riittävän äänekkäästi kannata äärioikeiston tavoitteita. Vastaavasti historioitsijat joutuvat leimatuiksi ”kommunistisen” historiankirjoituksen edustajiksi melko mielivaltaisesti, pitkälti koska nykyään ei enää ole poliittisesti sitoutunutta kommunistista historiankirjoitusta. Äärioikeisto joutuu keksimään kommunisteja omasta päästään.
Pohjosen ja Silvennoisen tapauksen vielä ymmärtää, koska kirjan tekijät pudottivat siinä sotasankariksi julistetun miehen jalustaltaan kertomalla hänen väkivaltaisesta alkoholismistaan ja natsiyhteistyöstään. Tosin Törnin pyhitys ei ole kovin vanhaa perua – hänet julistettiin kansakunnan sotaurhoksi joskus 90-luvun alussa, kun uusisänmaallisuus vaati luomaan sankareita, erityisesti sellaisia sankareita, joiden saattoi uskottavasti selittää olleen vaiettuja ja epäoikeudenmukaisesti halveerattuja Neuvostoliiton aikaan.
Kuitenkin äärioikeisto on leimannut vastustajikseen sellaisia historioitsijoita, joiden tutkimuskohteilla ei luulisi olevan mitään tekemistä äärioikeistolaisten intohimojen kanssa. Tässä kohdassa kuuluu siteerata iskulausetta ”orjalaivojen terva”. Pari vuotta sitten joku tutkija, joka selvitteli Suomen roolia orjakaupan aikakautena, tuli maininneeksi jotain siitä, että terva, joka oli yhteen aikaan merkittävä suomalainen vientituote (”...ja sillä tervalla Oulun porvarit tanssi niin...” kuten Alatalon Mikko ennen vanhaan lauloi), saattoi päätyä orjakauppiaiden laivoja tilkitsemään.
Välittömästi äärioikeisto alkoi tanssia saksanpolkkaa raivosta. Se koki asian niin, että suuri monikulttuurisalaliitto tässä keksii vaikka kiven silmästä tekosyitä syyllistää valkoista suomalaista hookoon lenkkiä jäystävää homososiaalista heteromiestä koko maailman pahuudesta. Yksi äärioikeiston keskuudessa suosituista ajatuksista on, että Ranskan ja Britannian kaltaisten entisten siirtomaavaltioiden ilman muuta tulee oikeuden nimessä päästää ennen sortamiensa maiden väkeä asukkaikseen, mutta Suomella ei ole samanlaista historiallista kunniavelkaa. Tällaiset historialliset tutkimukset äärioikeisto näkee tietysti ”kommunistien” yrityksinä keinotekoisesti luoda Suomelle sellaista velkaa.
Historioitsijoita leimataan kuitenkin kommunisteiksi paljon heppoisemmillakin perusteilla: esimerkiksi Markku Jokisipilä, jonka eräitä lausuntoja voidaan pitää suorastaan äärioikeistovaaraa vähättelevinä, on saanut äärioikeistopiireissä jopa nimikkoverbin ”jokisipilöidä”. Verbin merkitys ei ole aivan selvä, mutta tuskin olen pahasti väärässä, jos oletan sen tarkoittavan jotain sellaista kuin ”olla kuolemalla rangaistavan röyhkeästi Suomen historiasta eri mieltä äärioikeiston kanssa”.
Kuten jo mainitsin, taustalla on äärioikeiston pyrkimys syöttää oma historiantulkintansa kansalle ainoana oikeana. Toistaiseksi se ei tosin ole onnistunut koostamaan eikä muotoilemaan sisäisesti johdonmukaista näkemystä Suomen lähihistoriasta. Suomalaisuuden Liitto julkaisi muutama vuosi sitten säälittävän tekeleen nimeltä Isänmaasta itsenäisyyteen, jonka ammattihistorioitsijat nauroivat saman tien ulos näyttämöltä. Kuvaavampaa kuitenkin oli, että edes Agricola-historiakeskustelulaudalla päivystävät äärioikeistolaiset tai hurrivihan sokaisemat hörhöt eivät tunnustaneet kyseistä tekelettä lukeneensa.
Itse asiassa näyttääkin siltä, että Suomalaisuuden Liitto, ja niin sanottu ”kansallismielinen” alakulttuuri laajemminkin, ei oikeastaan ole ollenkaan kiinnostunut kansallisesta historiasta eikä kansallisesta tieteestä yleensäkään. Kalevalasta saatetaan sanoa jokunen ylistävä sana, mutta sen sisältöä ei tunneta eikä siitä olla kiinnostuneita: se on tärkeä lähinnä olemalla olemassa.
Kansanrunoustutkimuksesta ei äärioikeiston laudoilla olekaan saatu kokoon kunnon riitaa. Teoriassa sellainen kyllä voisi syntyä jonkin ihannoidun ”kalevalaisen” kansankuvan rikkomisesta. Mahdollisesti esimerkiksi Satu Apon tutkimukset seksuaaliaiheisesta kansanrunoudesta herättäisivät tänään julki tullessaan riemunkirjavan raivokohtauksen Hommafoorumilla tai Agricolalla, mutta ne jutut on käsitelty, puhuttu ja puitu jo joskus puolitoista vuosikymmentä sitten.
Kun sitten tarkastellaan niitä historiakäsityksiä, joita äärioikeistolaiset myyräntyön tekijät levittävät vaikkapa juuri yllä mainitulla Agricola-foorumilla, niitä luonnehtii pikemminkin kaoottisuus kuin johdonmukaisuus. Yhtäältä vastapuolta syytellään kommunismista, kuinkas muutenkaan. Toisaalta taas vuoden 1918 sota halutaan esittää ruotsinkielisten (valkoisten) tekemänä suomenkielisten (punaisten) kansanmurhana, jolloin väitteen esittäjä tietysti asettuu punaisten puolelle. Syntyy mielikuva, että ns. kansallismielinen osapuoli heittää vastustajaansa ihan millä kivellä tahansa, joka käden ulottuville osuu. Mitään sisäisesti koossa pysyvää vaihtoehtoa se ei kuitenkaan tarjoa valtavirran historiankirjoitukselle.
Johtopäätös on, että äärioikeisto ei halua niinkään edes muokata historiankirjoitusta haluamaansa suuntaan kuin pikemminkin tuhota sen, tai turmella tavallisten ihmisten luottamuksen siihen kylvämällä kansalaiskeskustelun sekaan kaikenlaisia ilkeämielisyyksiä ja suoranaisia valheita. Toiminnan motiivina on viime kädessä kansan erottaminen omista omakielisistä intellektuelleistaan ja tutkijoistaan ja epäluulon kylväminen heidän suuntaansa. Kansallista kulttuuria, kansallista tiedettä ja kansallista historiankirjoitusta ei haluta uudistaa, vaan sabotoida.
Suomea on taistolaisajoista saakka luonnehtinut tietty epäluulo älykkökerrosta ja yliopistoväkeä kohtaan. Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Silloin 70-luvulla oli aiheellista huolta siitä, että äärivasemmisto ottaisi maan haltuunsa vieraan vallan etuja ajaakseen. Ja tuohon aikaan kyseinen vieras valta eli Neuvostoliitto vaikutti ikuiselta ja vahvalta. Silloin kun maahanmuuttokriitikot aloittivat kampanjansa, maassa oli jo näkyvää maltillisen porvarillista ja maanpuolustushaluista älymystöä ja tutkijoita, ja taistolaisaikojen tuloksena syntynyt epäluulo kansan ja älymystön välillä oli häviämässä. Suomalaisista tutkijoista ja yliopistoväestä oli taas tullut se ryhmä, joka auttaa kansalaisia sopeutumaan muuttuvaan maailmaan sitä tutkimalla, tulkitsemalla ja selittämällä.
Se voima, joka maahanmuuttokriitikoiden alakulttuurin takana väijyy, ei halua tätä. Päin vastoin se haluaa mahdollisuuksien mukaan tuhota suomalaisten luottamuksen tutkijoihinsa. Tämä ei koske vain kansallista tiedettä, vaan tutkimusta yleensäkin. Erityisen silmäänpistävä esimerkki oli suomalaisen upseeriavioparin kaappaus Jemenissä ja hompanssien reaktio siihen.
Voisi luulla Leila ja Atte Kalevan tapauksen soveltuvan isänmaallisuuden lujittamiseen monellakin tavalla. Aviopari astelee viiden kuukauden panttivankeudesta pystypäin kameroiden eteen. Tämähän kelpaisi jossain toisessa maassa vaikka jännityselokuvan aiheeksi. Suomalaisia upseereja on arabimaissa oppimassa kieltä ja tutustumassa oloihin – tämähän voisi huojentaa muslimiterrorismin uhasta ahdistuneita kansalaisia. Suomalaiset upseerit eivät anna kidnappauksen kauhujen murtaa itseään – tämähän osoittaa armeijan kantahenkilökunnan olevan veteraaniemme arvoista, reipasta ja urheaa väkeä, joka ei pelkää edes niitä Hommalla kuset housuissa kammottuja kiihkoislamisteja. Tapauksen viesti on, että maailmalla voi myrskytä, mutta Suomen puolustusvoimat ovat hereillä ja varautuvat joka uhkaan. (Ja tässä kohtaa ääniraidaksi jotain isänmaallisen kohottavaa, vaikkapa Sillanpään marssilaulu.)
Mutta ajattelivatko maahanmuuttokriitikkomme näin? Ei suinkaan. Päin vastoin. Kalevat saivat äärioikeistolta niskaansa ylettömästi sontaa siksi ja vain siksi, että olivat menneet arabimaahan opiskelemaan arabiaa, ilmeisesti esimiestensä luvalla tai jopa käskystä. Armeijan aktiiviupseerit menivät sinne ääri-islamistisen terrorismin torjumisessa tarpeellista asiantuntemusta hankkimaan – ja tämä oli sitten jotenkin paheksuttavaa ja pilkattavaa.
Jollain tasolla pidän ymmärrettävänä sitä, että vaikkapa provinsiaalisessa, alaluokkaisessa ympäristössä kasvanut nuori mies pitää yliopistoa kommunistikouluna ja suhtautuu ns. älymystöön lähtökohtaisesti epäillen (meillähän on nyt tällaisia tyyppejä jytkyn tuloksena eduskunnassakin). Älymystön keskuudessahan maanpuolustusnihilismi on aika ajoin ollut hyvinkin muodikasta. Tämä on sitten puolestaan synnyttänyt maanpuolustushenkisten maalaiskonservatiivien keskuudessa pahaa verta älymystöä kohtaan. Kalevan pariskuntaan suuntautunutta vihamielisyyttä ei kuitenkaan enää voida selittää perinteisellä isänmaallisuudella. Siinä viha koulutusta ja asiantuntijuutta kohtaan on mennyt jo viimeisen rajan yli ja kasvanut niin vahvaksi, että se on alkanut kohdistua jopa puolustusvoimiin.
Toisin sanoen maahanmuuttokriittinen alakulttuuri pyrkii jo luomaan epäluottamusta puolustusvoimia kohtaan – tai miksei myös puolustusvoimien sisällä: maahanmuuttokriitikoiden sanomalle alttiille kantahenkilökunnan jäsenille halutaan luoda vihamielisiä ja pilkallisia asenteita asiantuntijaupseereja kohtaan. Vanhana sivarina en tunne puolustusvoimien touhuja niin hyvin kuin yleissivistykseen kuuluisi, mutta luullakseni Kalevan pariskunnan kaltaiset arabiaa ja muita vastaavia kieliä osaavat upseerit sijoittuvat tiedustelun palvelukseen. Se taho, joka ohjailee maahanmuuttokriitikoita ja käyttää heitä hyväkseen asenteita ja mielialoja muokatakseen, pyrkii siis häiritsemään ja vahingoittamaan sotilastiedustelua.
Itse kukin pohtikoon, mikä sellainen taho on, joka haluaa vähentää luottamusta kansalliseen tieteeseen, puolustusvoimiin ja sotilastiedusteluun.
