Ratkaiseva isku feminisminvastaisessa taistelussa lähenee lampsivin harppauksin

Lähetin viime viikolla uudelle sivutoimen työnantajalleni työsopimuksen allekirjoitettuna. Velvollisuuksiini kuuluu piakkoin noin kolmen blogikirjoituksen laatiminen viikottain erääseen varsin merkittävään ja tunnettuun nettiportaaliin.

Ymmärrätte varmasti, mitä se merkitsee. Luonnollisestikaan en aio kirjoittaa pelkkiä feminisminvastaisia palopuheita, mutta tässä maassa, joka on niin pieni ettei tänne mahdu kuin kaksi mielipidettä, on varsin merkittävää se, että minä alan esiintyä valtavirtaisella foorumilla sellaisena tahona, joka on monessakin suhteessa liberaalille keskiluokalle hyväksyttävällä kannalla, mutta vastustaa armottomasti feminismiä. Tähän mennessä antifeminismi on jäänyt pitkälti vainoharhaisten oikeistopopulistien, lokalaitisten sun muiden perussuomalaisten, asiaksi. Minun tavoitteenani on tehdä siitä esim. vihreitä tai vasemmistoa lähellä olevissa piireissä hyväksyttävää. Näin mahdollistuu läpi koko poliittisen spektrin käyvä antifeministinen rintama.

Feministit ovat tietysti äärimmäisen pahoja ihmisiä, äärimmäisen väärällä asialla. He eivät tunnusta demokratian pelisääntöjä eivätkä eri mieltä olevien elämisen oikeutta. Mutta tämäkin syöpä kyllä lääkitään yhteiskunnasta, vaikka kirurgin veitsen sitten pitäisikin hieman lipsua.

Suuren Öyhäyksen jälkimainingeissa

Joku varmaankin muistaa minun kehitelleen nuorena poikana tarinaa, tai mytologiaa, suuresta öyhäyksestä, jossa ilmakiväärein aseistautuneet kolmetoistavuotiaat pojanjullit kaatavat järjestäytyneen yhteiskunnan. Vähän vanhempana, noin kaksikymppisenä, luonnostelin kirjallisesti huomattavasti kunnianhimoisempaa teosta lähitulevaisuuden hurrivihaajafasistidiktatuurin ikeessä riutuvasta Suomesta, jonka ainoa toivo on Ruotsista käsin toimiva vapautusliike. Itse asiassa tämä idea pitäisi ehkä lopultakin jopa toteuttaa, koska sen provokaatioarvo ei näinä hurrivihan aikoina olisi aivan olematon. Valitettavasti minua ei nykyään oikein huvittaisi sen enempää kirjoittaa kuin lukeakaan realistisia romaaneja, joissa on sanoma. Samuel Goldwyn: If you got a message, boy, use Western Union. Sanoman sijasta romaanissa tulee pikemminkin olla tarina, sen pitää olla joko fantastinen tai ainakin absurdi, ja mitään psykopälpätystä siihen ei kuulu sisällyttää. Hyvälle ystävälleni Tristanillekin suosittelen siirtymistä Sandemosesta Borgesiin, jo mielenterveyden parhaaksi. Niin, ja Maarit Verronen on kova sana edelleenkin, puhumattakaan Leena Krohnista: lukekaa kaikki Älä lue tätä kirjaa. Krohn on meidän Borgesimme.

Minun dystopiani perustuivat aina ajatukseen, että vallan kaappaa jokin äärioikeistolainen tai nationalistinen terroristiryhmä. Vappuyön vulgäärivasemmistolaisissa merkeissä käydyn rähinän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että vaaraa kannattaa varoa myös vastakkaisella laidalla. Pohjimmiltaan nimittäin äärioikeistolaiset ja nationalistiset reuhaajat, kuten Hervannan herrasmieshistorioitsija, tuntuvat olevan jollain tavalla tietoisia siitä, että heidän öyhöttämisensä ovat ennen kaikkea tasapainottoman ja ahdistuneen ihmisen itseterapiaa, jolla ei oikeasti kuulukaan olevan hirveän suurta poliittista relevanssia. Tuomas Nevanlinna sanoi joskus, että skinheadit - ja sopivasti laajentamalla hurrivihaajat (ns. "pakkoruotsinvastustajat") - ovat ennen kaikkea poliittinen jäänne ja pastissi, jolla ei ole mitään reaalista mahdollisuutta päästä valtaan ja joka ei osaisi vallalla tehdä mitään, vaikka sen saisikin. Voidaan perustellusti olettaa kaikenlaisten etnislähtöisten viha-aatteiden edustajien jopa olevan jossain määrin tietoisia hillumisensa parodisesta ja terapeuttisesta luonteesta: todellista poliittista valtaa tärkeämpää on se tietty kiihottava kiksi, jota vastarannankiiskeilystä ja nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa täysin toteuttamiskelvottomien ideoiden pyörittelystä saa. Yhtäläisyys omaan naisviharellestelyyni on ilmeinen, samoin siihen iloon, jota häkkiinsä ikävystynyt leijona saa ruilauttaessaan virtsansa katsojien päälle: tämähän tunnetusti saa katsojat reagoimaan leijonan mielestä mielenkiintoisella tavalla.

Jäänteenä tai pastissina on pidettävä myös nykyisiä vasemmisto- ja vaihtoehtoilija-aktivisteja, mutta huolestuttavaa on, että heissä ei ole vähääkään pelastavaa itseironiaa: he ovat aivan vakavissaan silloinkin kun heidän pyrkimyksensä ja tavoitteensa ovat ilmiselvästi toteuttamiskelvottomia ja järjettömiä (vrt. Pummit.org, joka on jo ekologisestakin näkökulmasta täysin mielipuolinen viritys). Jokin Attac tai vaikka prekariaattikin on perusidealtaan ihan järkevä sikäli, että niiden tarkoituksena on ainakin ollut olevinaan nykyisiin haasteisiin vastaaminen. Kuitenkin aktivistinuoriso on habitukseltaan ja kuosiltaan vähän liian ilmeinen jäljitelmä 80-luvun vaihtoehtoväestä. Sana "vaihtoehto" sinänsä on poliittisen retoriikan terminä jo niin vanha, että sille on kasvanut parta. "Vaihtoehto" jonkinlaisena metafyysisenä utopiana tuli vasemmistoälykköjen kieleen Rudolf Bahron, itäsaksalaisen toisinajattelijan, 70-luvulla julkaiseman pamfletin Die Alternative - Zur Kritik des real existierenden Sozialismus nimestä. Kirja taidettiin kääntää melko tuoreeltaan suomeksikin.

Punk-vuosina ja nousevan ympäristö-, rauhan- ja naisliikkeen alkuaikoina Bahron kaltaisilla itäeurooppalaisilla toisinajattelijoilla oli nimenomaan vasemmistoälykköjen keskuudessa merkillisen messiaaninen maine. Taistolais- ja maolaistyyppisten hurmosliikkeiden mentyä ohi oli petytty reaalisesti olemassaolevaan sosialismiin vakavasti otettavana yhteiskuntamallina, mutta jonkinlaista vallankumousta ja utopiaa kuitenkin piti tavoitella, johan sitä vaati vasemmiston aatehistoriakin. Bahron tai Wolf Biermannin kaltaisia toisinajattelijoita pidettiin potentiaalisina messiaina. Koska he olivat eläneet kauhean kapitalismin ulkopuolella, heidät nähtiin turmeltumattoman jaloina sosialismin ruumiillistumina, mutta koska he olivat nousseet arvostelemaan reaalisosialismia, he edustivat älyköille tavallaan sosialismin pyhintä ja metafyysisintä astetta. - Itse asiassa ainakin Bahro taisi juuri sen turmeltumattomuutensa vuoksi olla sittemmin helppoa saalista jollekulle löysärahaisia älyköitä huiputtavalle intialaiselle höpögurulle tai sirkus-Maharishille - tiedä vaikka olisi ollut itse surullisenkuuluisa Bhagwan Shree Rajneesh - jonka ashramiin hän 80-luvulla painui meditoimaan ja hindujumalten nimiä hymisemään.

"Vaihtoehto" käsitteenä menetti 80-luvun mittaan siihenastisen vasemmistolaisen relevanssinsa siinä määrin, että se lopulta kelpasi jopa taistolaisten uuden järjestön, Demokraattisen vaihtoehdon, nimeksi. Muistan heidän tarransa, joihin sana VAIHTOEHTO oli painettu sutaistua graffitia jäljittelevin kirjaimin. Se tuntui absurdilta, kun tulee ajatelleeksi, että "vaihtoehto" alkujaan merkitsi pitkälti vaihtoehtoa juuri taistolaiselle vasemmistolaisuudelle, kieltäytymistä sekä kommunismin että antikommunismin monomaanisista ja latteista muodoista. (Eppu Normaali: Pioneereille olen vaskisti ja vaskisteille pioneeri. Kaikki pikku runkkarit ne huutaa lokeroistaan: jos et ole puolellamme olet meitä vastaan.) Pellen ja Eppujen piisien tahdissa noussutta uutta aaltoa paheksuttiin paljon nimenomaan dogmaattisella vasemmistotaholla: Sex Pistolsit tunnetusti käännytettiin maasta siksi, että heitä pidettiin fasistisina. "Vaihtoehto" oli taistolaisesta näkökulmasta alkujaan epäilyttävä revisionistinen vaihtoehto. Mutta vuosikymmenen kuluttua hekin esittivät itsensä jo mielellään vaihtoehtoliikkeenä. Minä olin tuolloin jo yliopistossa, mutta muistin omilta varhaismurrosiän vuosiltani, miten juuri taistolaiset olivat repineet hiuksiaan nuorison pasifistisuudesta ja luokkatiedottomuudesta; siinä vaiheessa kun stalinistitkin kutsuivat jo itseään "vaihtoehtoväeksi", totesin, että murrosikäni oli sitten kerta kaikkiaan lopussa. Tiedä vaikka juuri se olisi pannut alulle kriisin, jonka tuloksena päädyin vaihtamaan jollen nyt hiippa-, niin ainakin tiedekuntaa matluonnontieteellisestä humanistiseen ja kemiasta kieliin.

Nyt sitten olemme saapuneet tilanteeseen, jossa läpiretro menneiden vuosikymmenten ajatusroina on jämähtänyt muhimaan hasistapolttavien tyhjäntoimittajien päähän ja synnyttänyt jonkinlaisen yleispölhövasemmistolaisuuden, joka on nimenomaan Nevanlinnan tarkoittamassa mielessä jäänne ja pastissi. Erityisen hupaisana on pidettävä tapaa, jolla he käyttävät sanaa työväenluokka. Sana sinänsä tuntuu olevan vain brittiläisestä vasemmistoretoriikasta omaksuttu käännöslaina, Brittein saarilla kun working class tuntuu tarkoittavan pikemminkin syrjäytyneistön alakulttuuria kuin mitään varsinaista työväenluokkaa. Eufemia lainasi aikoinaan blogissaan jonkun höyrypään täysin järjettömän vuodatuksen: Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa.

Tokko olen ainoa ihminen, jonka mielestä työväenluokka tarkoittaa tässä jotain aivan muuta kuin suomalaisen työväenliikkeen perinteessä. Kylillä ja raiteilla yhyttämäni todellisen työväenluokan edustajat loukkaantuisivat tällaisesta takuulla sydänjuuriaan myöten: heidätkö pitäisi rinnastaa narkkareihin, rosvoihin ja huoriin? Heidänkö elämäntapansa samanlainen kuin työelämästä syrjäytyneellä puolirikollisella alaluokalla? Parahultainen suomalaisen työväenluokan edustaja elelee rivitalonpätkässä, ajelee omalla autollaan ja juo luultavasti viinaakin paljon vähemmän kuin keskiverto tupakoiva humanisti.

Näyttää vahvasti siltä, että tuo "kapinatyöläisten" "työväenluokka" terminä ja ajatuksena on peräisin brittiläisestä rokista - Tom Robinson Bandin kaltaisilta renkutusryhmiltä, joiden taideluomat ovat englannin kielen yleisen osattuisuuden (onkohan tuollaista sanaa olemassa? no, nyt on!) vuoksi päässeet vaikuttamaan sellaisten maiden nuorisokulttuuriin, joiden yhteiskunnallisissa oloissa niiden levittämillä meemeillä ei oikeasti ole mitään relevanssia. Kyse on hieman samanlaisesta ilmiöstä kuin siinä, että "nationalismi" tarkoittaa nykyisellään amerikkalaisen trailer trash -alaluokan natsismia kuorrutettuna pienellä määrällä kunkin maan paikallisia etnisiä ennakkoluuloja - ts. sekä "kapinatyöläisyys" että "nationalismi" ovat pohjimmiltaan globalisaation ja englannin kielen mukana maahamme rantautunutta markkinamiesten disainaamaa nuorisokulttuuria.

Pamppua kaooteille, jess!

Näin vapun aikaan, kun tyttöystäväkin oli käymässä, minulla oli parempaa tekemistä kuin kuunnella uutisia tai poistua sisätiloista. Niinpä luin vasta Murti-Bingin pillereistä - minun pitäisi muuten lopultakin saada luettua se Witkiewiczin romaani, jossa nuo pillerit esiintyvät - että joukko jotain kotitekoisia anarkisteja, tai saksalaista termiä käyttääkseni kaootteja, siis kaaoksenlietsojia, oli särkenyt paikkoja Helsingissä ja sytytellyt tulia VR:n makasiinien pihalle. Joskus nuorena kloppina minäkin olisin uskonut siihen, että "oikeat" mielenosoittajat eivät särje mitään ja että tällaisen häiriköinnin aiheuttavat aina "poliisisikojen" soluttamat kiihottajat. Nykyisin en enää ole samalla kannalla. Kuvitellaanpa, että on olemassa jotain "poliisisikoja" tai "salaisia palveluita", joiden intressissä on saada rauhalliset mielenosoitukset muuttumaan väkivaltaiseksi vahingonteoksi ja ilkivallaksi. Jos mielenosoittajien enemmistö oikeasti on johdonmukaisesti typerää ja kontraproduktiivista väkivaltaa vastaan, se ei provosoidu. Taas kerran pitäisi muistaa Mauno Koiviston suurin valtioviisaus: ei silloin pidä provosoitua, kun provosoidaan.

Sen sijaan että inistään siitä, kuinka kauhea pollarisika mukamas soluttaa ja provosoi, voisi kerrankin ottaa asiat siltä kannalta, että joo, onhan noita soluttajia varmaan, mutta asian ydin on, että soluttajat asettavat meidän porukkamme koetteelle: annammeko provosoida itseämme laittomuuksiin vai emmekö. Meidän asiamme järjestönä on osoittaa, että kestämme kokeen.

Taannoin luin todella pöhkön arvostelun lempielokuvastani The Dancer Upstairs, jota kyseisessä kritiikissä moitittiin oikeistolaisuudesta, koska se esitti Loistavan Polun sissit julmina ja säälimättöminä terroristeina. Vasemmistolaisen kriitikon mielestä elokuva ei riittävästi paneutunut esittelemään sitä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, jota vastustamaan sissiliike syntyi. Tuntui siltä, että arvostelijan selkäydinreaktio pakotti hänet näkemään sissit hyviksinä, ja että hän ei osannut edes mielenkiintoisena ajatusleikkinä asettua sellaiseen positioon, josta käsin sissit voisivatkin olla pahiksia. (Todellisuudessakinhan Loistava Polku oli kovapintainen terroristiporukka, joka kaikkien vasemmistokiihkoilijoiden tapaan aloitti lahtaamisen juuri "vääränlaisista vasemmistolaisista". Taistolaisen pahin vihollinen oli aina enemmistökommunisti ja kommunistin demari, ja Stalinin leireissä keljuimmat oltavat oli trotskilaisilla.) Hieman samaan tapaan meidän nykyisillä vasemmistopopulisteillamme tuntuu olevan vaikeuksia sanoutua irti omiksi miellettyjen hillunnasta. Kiihkoilijat ja terroristit käyttävät tietysti hyväkseen tätä, mutta voitte olla varmoja siitä, että lojaalisuus ei ole kaksipuolista. Sinä päivänä kun jonkin Yhtyneiden Kaoottien (tämä on keksitty järjestön nimi eikä se viittaa mihinkään tiettyyn vasemmistokuppikuntaan) katuhuligaaneja huvittaa hakata jonkin vähän valtavirtaisemman, mutta kaoottien touhuja aina puolustelleen tai ymmärtäneen tahon edustaja sinisen mustan kirjavaksi, voitte olla varmoja siitä, että kaootit myös tekevät niin eivätkä piittaa yhtään mitään siitä, että hakattava henkilö on joskus yhteisten aatteellisten juurien vuoksi nähnyt asiakseen sanoa kaooteista jotain ymmärtäväistä julkisuudessa.

Pidän edelleenkin itseäni jonkinlaisen vasemmistointelligentsian edustajana. Tämä ei tarkoita, että pitäisin velvollisuutenani ymmärtää tai paijata myötäkarvaan minkäänlaisia kaootteja. Tunnen vasemmistoöyhöliikkeiden historiaa niin hyvin, että tiedän tarkkaan kaoottityyppisten kiihkoilijoiden valtaan päästessään lahtaavan minunlaiseni aivan ensimmäiseksi, ennen kuin he iskevät kiinni yhteenkään mukamas vihaamansa riistoporvariston (onko sellaista muka?) edustajaan. Joten kannatan ehdottomasti kaikenlaista poliisiväkivaltaa lakia rikkovia kaootteja vastaan. Ns. suoraa toimintaa on ymmärretty jo aivan liian kauan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että pitäisin oikeistolaisten, kansallismielisten, hurrivihaajien ym. öyhöliikkeiden poliisitarkkailua vähemmän tärkeänä kuin vasemmistokaoottien. Kaikenlaiset ääriliikkeet ovat viime aikoina vahvistuneet ja ne tulee ehdottomasti tukahduttaa lihaa säästämättä ja luodeista tinkimättä. Mutta näyttää siltä, että vasemmistohuligaanejakaan ei valvota kunnolla tai oikein, jos homma pääsee tällä tavalla riistäytymään.

Poliisi on pop, ja pamppu sanoo kop. On hyvä asia, että pamppu sanoo kop, koska pamppu puolustaa meitä kaikkia kunnon ihmisiä. Koska minusta on tunnetusti henkilökohtaisen vihamielisyyden vuoksi tehty pari oikeustoimiin johtamatonta, huonosti perusteltua rikosilmoitusta, olen joutunut muutamaan otteeseen tekemisiin poliisin kanssa. Poliisi on osoittautunut reiluksi, asialliseksi ja kuuntelunhaluiseksi viranomaiseksi, josta minulla on vain hyvää sanottavaa. Vasemmistohuligaaneista taas en pidä, koska pariinkin otteeseen olen saanut turpaani vasemmistohuligaaniksi laskettavilta henkilöiltä, jotka ovat kuvitelleet minua ideologiseksi vastustajakseen, esim. pitäneet minua äärikristittynä homofobina.

Ehkäpä poliisille tosiaan pitäisi antaa lisää valtuuksia ja resursseja. Olen pikkuhiljaa kallistumassa sille kannalle, että tällaiset vaatimukset ovat ihan perusteltuja ja mielekkäitä. Ja jos joskus opin sellaista kieltä, jonka osaaminen voi olla valtion turvallisuuden kannalta merkittävää, olen tietysti aina halukas opettamaan sitä poliisille, enkä välttämättä vaadi edes palkkaa siitä.

Meemejä liikenteessä

* Nimesi (2. nimesi ja lähimmän naapurisi sukunimi)
* Asuinpaikkasi (kaupunki, jossa viimeksi kävit junalla)
* Ikäsi (lisää oikeaan ikääsi lohjenneiden sormikynsiesi lukumäärä)
* Ammattisi (naiskäyttäjä kirjoittaa äitinsä ammatin, mieskäyttäjä isänsä)
* Harrastuksesi (harrastukset, joita et ikinä voisi harrastaa/sietää)
* Lapsiesi lukumäärä (montako hiusta lähtee päästäsi, kun vedät)
* Hiustenvärisi (tämän hetkinen paidanväri)
* Silmienvärisi (tämän hetkinen housujen väri)
* Musiikkimakusi (genre, jota et siedä)
* Lempiartistisi (tyyppi, kenen biisin kuuntelit viimeksi)
* Itseäsi parhaiten kuvaava adjektiivi (se adjektiivi, mikä lukee ensimmäisenä, kun kirjoitat googleen 2. nimesi ja "adjektiivi")

Hyvää päivää, olen Petteri Sutela Vaasasta. Minulla on ikää 43 vuotta ja jätettyäni koulutukseni kesken elän vaimoni tuloilla. Olen innokas penkkiurheilija, erityisesti jääkiekko on lähellä sydäntäni. Minulla on kuusi lasta. Hiukseni ovat vaaleanruskeat ja silmäni niin siniset, että ne ovat lähes mustat. Kuuntelen erityisesti Humppa-Veikkojen suomenkielisiä sovituksia Beatlesien kappaleista sekä Hurriganesia. Lempiartistini on kuitenkin Pádraigín Ní Úilleacháin. Minua kuvaa parhaiten adjektiivi "hyvännäköinen".

Vapunaatoksi teekkariasiaa

Lord Selibacy ei nykyisin juurikaan enää kirjoittele, mutta pari ns. "kiintoisaa" linkkiä hän antoi: tämän ja tämän. Näitä kolumneja täytyy hieman dekonstruoida, koska ne ovat niin hyviä esimerkkejä siitä, mikä naisissa on vikana. Hyytävän armoton naiskolumnisti, jonka epäempaattisuudelle vetää vertoja vain hänen epäsympaattisuutensa, laukoo "vinkkejä seksinpuutteisille miehille". Jo etukäteen voi todeta, että mikään hänen antamistaan vinkeistä ei ole hyödyllinen eikä suositeltava, saati omalaatuinen, ja omasta puolestani lisään taas kerran, että kaikkea tuota tuli kokeiltua jo alle kolmekymppisenä.

Katsotaanpa hänen kolumniaan tarkemmin.

Opetus numero yksi: Älä usko toisten poikien juttuja. Menet vain entistä enemmän sekaisin ja solmuun. Malliesimerkki on täällä Otaniemessä kannatusta saanut YTM- ja ATM -ajattelu.

Jos nuorelle miehelle voi huonon ohjeen antaa, niin se on nimenomaan tuo "älä usko toisten poikien juttuja". Poika, joka ei usko toisten poikien juttuja, uskoo naisten kauniita valheita, mikä on ehdottomasti vahingollisempaa ja typerämpää. Pariutumismaailma on tunnetusti naisten ehdoilla toimiva maailma, ja sellaisena äärimmäisen säälimätön, jäätävän kylmä suorastaan. Mutta koska kulttuuri itsessään on barbarian pehmentämiseksi rakennettu järjestelmä, naisetkin ovat luoneet pehmentävän psykopälpätyksen ja rakkausdiskurssin, jonka turvin he voivat pitää itseään söpöinä ja humaaneina. Lihatiski on jäisen kylmää ja kovaa metallia, vaikka naiset ovatkin koristelleet sen kauniilla maalauksilla eivätkä suvaitse sitä, että miehet valittavat palelevansa sen ääressä.

Kun koko rakkausdiskurssi on feminismin, populääripsykologian ja harlekiiniromantiikan sekoituksesta syntyneen naispuheen lävistämä, naisetta jäävän miehen ainoa apu on sen reilujen miesten porukan vertaistuki. Sen porukan puheita naiset pitävät mielellään epähumaaneina ja brutaaleina, mutta itse asiassa ne jutut taitavat olla maailman ainoa yritys analysoida rehellisesti naisten tosiasiallista käytöstä pariutumismaailmassa sotkeutumatta siihen valheiden verkkoon, jonka naiset ovat kehränneet oman epähumaaniutensa ja brutaaliutensa suojaksi.

Kun kokonainen joukko ihmisiä käyttäytyy järjestelmällisen ilkeästi, omahyväisesti ja alhaisesti ja samalla koko maailma julistaa heikäläisten myötäsyntyistä hyvyyttä, epäitsekkyyttä ja ylevyyttä, kyseisten henkilöiden pahuuden uhreilla ei ole edes oikeutta puhua kärsimyksistään näiden petojen kynsissä, koska kaikki uskovat, että asianomaiset ovat hyvyyden ruumiillistuma, ja jos joku on saanut heiltä huonoa kohtelua, se voi johtua vain hänen omasta pahuudestaan ja kelvottomuudestaan. Näin uhri itsekin uskoo, koska mitään muuta tulkintaa ei ole tarjolla, ja ajautuu varsin nopeasti itsesyytösten kautta depressioon, joka tunnetusti on tappava tauti eikä vähääkään leikin asia.

(Masentavana sulkumerkkihuomautuksena lisään tähän kuitenkin, että teekkaripoikien sun muiden nörttien pahasta olosta ja depressiosta saa tunnetusti laskea julmaa leikkiä ihan mielensä mukaan, koska he eivät ilmeisestikään ole ihmisiä. Teekkareista kerrottavat vitsit ovat yleensä suunnilleen tätä tasoa: "Teekkaripoika tahtoi pillua, muttei saanut!" "Hihihihehehehahahahohoho!" "Teekkaripoika rakastui onnettomasti ja teki itsarin!" "HAAAHHAHAHAHÄHÄHÄHÄHÄHEHEHHEHEHEH!" - Veikkaanpa, että esimerkiksi Blogistanin voittamattomin huuliveikko ja ylimmäinen humaanisuusmies Mitti Vitiäinen on kertonut naiskavereilleen aika monta tämän tason vitsiä. Jotenkin se huokuu hänen kirjoittelustaan.)

Miesjoukko, jossa naisten julmuuksista saa lopultakin puhua julmuuksina, heidän valheitaan saa nimittää valheiksi ja heidän psykopaattisuuttaan psykopaattisuudeksi, on monelle miehelle pelastus depressiolta, koska vasta siinä porukassa mies saa kuulla, ettei hän ehkä välttämättä itse ollutkaan se osapuoli, joka pilasi kaiken. Luonnollisestikaan kolumnistitar ei pidä tästä, koska se vääristää markkinoita: nynnyjen ja nörttineutrien kuuluisikin syrjäytyä ja kuolla nuorina depressioon, viinaan ja itsemurhaan. Siksi poikaporukoita halveksitaan ja pidetään "homososiaalisuuden" ilmentyminä. ("Homososiaalisuus" on "homoa" pitempi ja hienomman näköinen sana, jota naiset alkavat käyttää kun siirtyvät yläasteelta lukioon. Kyse on kuitenkin samanlaisesta homottelusta, josta suurin osa naisista ei kasva ikinä ulos. Yläaste on naisen elämän parasta aikaa, jota nainen sitten pyrkiikin venyttämään ad infinitum. Miehiltä tietenkin vaaditaan kypsyyttä ja aikuista vastuunottoa jo kymmenvuotiaina, mutta se nyt ei hämmästytä ketään.)

Markkina-arvoteoriassa on kyse juuri siitä, että naisten tosiasiallista, todellista käyttäytymistä pyritään analysoimaan heidän valheistaan ja korupuheistaan piittaamatta. Markkina-arvoteoria kertoo naisille, miltä he näyttävät ja miltä heidän käytöksensä näyttää miesten silmin. Se ei ole kaunista katseltavaa, ja siksi naiset torjuvat teorian. Viestintuoja toi huonoja uutisia, tappakaa hänet.

Nainen, tuo katala pinnallinen Eeva. Voi huokaus, puuskahtaa kolumnisti luettuaan Lord Selibacyn blogia. Mistä tuo kaikki LordSelibacyn päiväkirjamerkintöjen naisvihamielisyys kumpuaa?

Mistäköhän kumpuaisi, jollei sitten siitä tosiasiallisesta kohtelusta, jota hän ensimmäisten häpykarvojen ilmaantumisesta saakka on saanut tytöiltä osakseen? Esimerkiksi hänen sinänsä vastenmielinen rasisminsa ja äärioikeistolaisuutensa selittyvät erinomaisesti täysin ymmärrettävänä kapinana naisten moraalinomistajan asennetta, vastenmielistä oikeassaolemista vastaan. Jos naiset joukolla äänekkäästi kannattavat kaikenlaisia humaaniusaatteita ja samalla kohtelevat miestä tavalla, joka on aivan ilmeisen epähumaani ja säälimätön, eikö ole jopa ämmäin alkeispsykologiasta käsin ymmärrettävää, jos kyseinen mies toteaa humaaniusaatteet tekopyhyydeksi, roskaksi ja valheiksi ja alkaa kapinoida niitä vastaan? (Kokonaan toinen juttu on, että Lord Selibacy voisi tehdä jotain yhdyssanoilleen ja kielenkäytölleen noin yleensä. Amiksien halveksuminen ei ole kauhean uskottavaa, jos oma oikeinkirjoitus ja kielioppi ovat amiksen tasolla.) Jokseenkin kuvaavasti kolumnisti ei uhraa ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että kun tietty ihmisryhmä johdonmukaisesti kohtelee jotakuta henkilöä huonona, kelvottomana ja normaalin ihmisen kunnioitusta ansaitsemattomana, hän on taipuvainen tulemaan vihamieliseksi tätä ihmisryhmää kohtaan.

Mitä tytöt kertovat, kun heiltä kysyy mitä he etsivät iltaisin baareista? Kenties kumppania, avointa ja välittävää ihmistä ja/tai hauskaa ja kypsää miestä? Parisuhdetta mukavan ihmisen kanssa, jonka itsetunto on kohdallaan? Ymmärrä tämä lainalaisuus. Kukaan ei sanonut ’panoa’ tai ’öyhöttävää amis-jätkää’.

Tämä on nyt sitten taas tätä naisten tavallista löpinää, eli kun mies sanoo haluavansa pysyvän suhteen, hänet julistetaan omistushaluiseksi takertujaksi, ja siinä vaiheessa kun mies sanoo haluavansa seksiä, nainen heittäytyy madonnaksi ja julistaa haluavansa kumppania, avointa ja välittävää, hauskaa ja kypsää miestä. Sen jälkeen mies noin yleisellä tasolla syyllistetään jostain madonna/huora -dikotomiasta. Naisellehan tunnetusti kuuluu oikeus - naisella on oikeus tunnetusti vaikka polttaa crack-kokaiinia raskaana ollessaan, koska naisella nyt vaan on oikeus - naisellehan siis tunnetusti kuuluu oikeus vaihdella mielivaltaisesti madonnan ja huoran rooleja aina sen mukaan, kumman avulla miestä voi juuri sillä hetkellä pompottaa.

Edellisen sitaatin irvokkuus tulee ilmeiseksi, kun vilkaistaan saman kolumnistin toista artikkelia. Jutun otsikkonakin on: "Onko fuksitytöillä oikeutta seksuaalisuuteen?" ja siinä lauotaan: Teekkarimies siirry keskiajalta 2000-luvulle! Naiset eivät ole, joko huoria tai madonnia. Ymmärrä tämä: jos haluat seksiä teekkaritytöiltä, sinun tulee käsittää että seksuaalisen ilmapiirin pitää olla vapautunut. Ai, että Otaniemessä on jo vapautunut ilmapiiri? Ei pidä paikkaansa! Nimimerkki Marisa paljastaa Otaniemi-seksin lainalaisuuksista seuraavaa: ’Seksuaalisuuttaan hallitsee kukin itse, paitsi jos on fuksityttö. Fuksityttö ei saisi harrastaa satunnaisia seksisuhteita kuin korkeintaan isohenkilönsä kanssa. Ainakin minua isohenkilöt vonkailivat, mutta olin siinä vaiheessa jo kuullut sanonnan ’älä kuksi fuksia’, ja ymmärsin sen koskevan erityisesti isohenkilöitäni. En siis suostunut mihinkään heidän kanssaan.’

Marisa sai huomata nopeasti kuinka tämä heijastui hänen seksielämäänsä. ’Kun en antanut isoilleni enkä muille vanhemmille kiltalaispojille, heistä tuli ylisuojelevia vastoin tahtoani. Iskin pari siideriä juoneena kivan pojan fuksibileistä, ja meidät tultiin erottamaan. Näin kävi useammankin kerran.’

Hetkinen. Koetetaan nyt miettiä, mistä tässä on kyse. Tyttö haluaa hallita itse seksuaalisuuttaan, koska kaikki muutkin hallitsevat. Kertokaapa minulle, miten seksuaalisuhteista täysin syrjäytynyt nuori mies "hallitsee" seksuaalisuuttaan. Hän on täysin naisten armoilla, ja sitä armoa ei totisesti pitkälle riitä. Tyttö haluaa naida sikana silloin kun tekee mieli, mutta on alusta pitäen sulkenut oman killan pojat täysin mielivaltaisesti varteenotettavien kumppaniehdokkaiden ja varrestaotettavien penisehdokkaiden ulkopuolelle. Ollaan olosuhteissa, joissa naisia on erittäin vähän ja joissa ilma kuohuu patoutunutta testosteronia. Jos orastavan panoparin erottamiseen käytettiin ruumiillista väkivaltaa, mentiin tietysti liian pitkälle, mutta kannattaisi helvetti soikoon miettiä, miltä tuntuu niistä kiltalaisista "kaveripojista", jotka täysin mielivaltaisen, rasismiin verrattavan ennakkoluulon vuoksi on jätetty rannalle jo etukäteen.

Naisella on oikeus antaa pillua silloin kun siltä tuntuu, mutta kun mies ihmettelee sitä, ettei naisesta koskaan tunnu siltä juuri hänen kanssaan, annetaankin ymmärtää, että pitäisikin pyrkiä kunnon pitkään suhteeseen. Opetelkaa sanomaan selvästi, että kunnon suhde olisi kiva, mutta reilu paneskelukin tekee ihan kohtuullisen hyvää, ja lakatkaa keksimästä tyhmiä tekosyitä sulkea kokonaisia miesryhmiä etukäteen seksuaalisen suosionne ulkopuolelle. "Kuulin sellaisen hassun hokeman, josta päättelin, että oman killan poikien kanssa ei ole tapana naida. Päätin silloin, että oman killan poikien kanssa en nai. Olen kauhean närkästynyt siitä, että tämä herättää katkeruutta oman killan pojissa." "Kuulin sellaisen hassun hokeman, josta päättelin, että neekereitä on tapana vetää turpiin. Päätin silloin vetää kaikkia tapaamiani neekereitä turpiin. Olen kauhean närkästynyt siitä, että jotkut neekerit ovat lyöneet takaisin."

Opetus numero kaksi: Kehitä tunneälyäsi teekkaripoika! Tunnevammaisuudesta voi parantua ja ihmissuhdetaitoja voi ja pitää kehittää. Helsingin yliopistossa opiskeleva parikymppinen Riia muistelee omaa teekkarirakastaan: ’En siis kai ole treffaillut varsinaisia tunnevammaisia teekkareita. Mutta olihan omassa Tapio Teekkarissani vähän sellaista huomaavaisuuden puutetta, ei se oikein osannut ennakoida tai lukea tilanteita, esimerkiksi ostaa vieraille jotain tarjottavaa tai esitellä tuttaviaan muille.’

Tämä taas on tätä tavanomaista paskapuhetta, jolla naiset hallitsevat miehiä. Naisella on oikeus olla vaikka millainen oikkuileva komentoora, koska pillun edessä miehet ovat ja heidän kuuluukin olla rähmällään. Mieheltä sitä vastoin odotetaan "tunneälyä" ja "kykyä lukea tilanteita".

Tästä tulee elävästi mieleeni kohta Neil Hardwickin muinaisessa omaelämäkerrallisessa hupisarjassa Niilin lähteet - onko siitäkin todella jo 22 vuotta? Täytyy olla, koska silloin Satu Silvo oli nuori ja nätti teatterikouluopiskelija. No, joka tapauksessa Satu Silvo esitti Neil Hardwickin tyttöystävää, joka jätti Neilin ja otti sen sijaan hakkaavan muskelimiespoikaystävän (eräät asiat eivät todellakaan muutu vuosikymmeniin), koska tämä oli "sonkeampi, kompukkaampi ja humpeloisempi" kuin Neil. Sanat olen joutunut rekonstruoimaan itse, koska en tietenkään muista alkuperäisiä - joka tapauksessa Hardwick käytti tuossa sitä samaa kerrontakeinoa, jolla hän yleensäkin tapasi markkeerata omia kielivaikeuksiaan, eli käyttämällä merkityksettömiä nonsens-sanoja normaalin suomen seassa. Suuri osa naisten käyttämistä perusteista, joilla he raakkaavat miehiä, kuten juuri tuo "tunneäly", ovat juuri samanlaista turhauttavaa sanahelinää kuin viittaaminen miehen riittämättömään sonkeuteen, kompukkuuteen tai humpeloisuuteen. Kun miestä kehotetaan "parantamaan tunneälyään", se on kehotuksena samalla tasolla kuin kehotus lisätä sonkeutta, kompukkuutta tai humpeloisuutta.

Tunneäly sanana on sinänsä täysin merkityksetöntä tunnekonsulttilatinaa tai -lätinää, jota latelemalla jotkut kunniallista ammattia koskaan hankkimattomat irvileuat nettoavat tuhat euroa tunnissa. Valitettavaa on, että naiset, tuo sanamagiaa rakastava, mutta kommunikointia vihaava sukupuoli, kaappaavat näitä kauniilta kuulostavia, mutta tyhjiä kielen rihkamakoruja omaan sanavarastoonsa ja alkavat käytellä niitä ikään kuin ne tarkoittaisivat jotakin.

Jos miehen käyttäytymisessä jokin ottaa aivoon, siitä olisi hyvä puhua suoraan. Uskoisin monen teekkarimiehen olevan hyvinkin kipeästi tietoinen omien sosiaalisten kykyjensä puutteista, jolloin neuvokas ja kommunikaatiokykyinen nuori nainen osaa varsin nopeasti sivistää hänet ihmiseksi. Ongelma on siinä, että nuoret naiset eivät todellakaan ole oleellisesti neuvokkaampia ja kommunikaatiokykyisempiä kuin epäsosiaalisinkaan teekkaripoika. He valittavat pojan "tunneälyn puutetta", mikä on kritiikkinä aivan yhtä läpitunkematonta, tyhjää sanailua kuin humpeloisuuden tai kompukkuuden puutteesta valittaminen. Veikkaisin, että jos teekkarille sen sijaan selvästi annetaan ohjeita: "osta jotain pientä purtavaa kun jengi tulee käymään" tai "kerrohan nyt meillekin, mikä tuon sun komean kaverisi nimi on, kun toi Jenni voisi vaikka olla vähän kiinnostunut", yhdeksän teekkarin kohdalla kymmenestä päästään parempiin tuloksiin kuin pelottelemalla heitä tyhjillä sanoilla, sellaisilla kuin "tunneäly".

Marsalkka Mannerheim ei varsinaisesti kuulu suuriin sankareihini, mutta eräs hänestä kerrottu anekdootti on saanut minut kyllä ymmärtämään paljonkin sitä, miksi aikalaiset niin ihannoivat häntä. Kerrotaan, että Mannerheim oli kerran jossain kylpylän ruokasalissa aterioitsemassa, kun salissa törmäili avuttomana ja hätääntyneenä huudellen ja mekastaen maalaismies, joka ei ollenkaan tiennyt minne menisi istumaan. Mies herätti parempina ja hyvätapaisempina itseään pitävien keskuudessa pilkkaa ja huvittuneisuutta. Mannerheim näki heti, missä mentiin, ja pyysi kohteliaasti isännän omaan pöytäänsä ja alkoi käydä hänen kanssaan small talkia maanviljelijöitä kiinnostavista aiheista. Luonnollisesti kaikki isäntää pilkanneet ja halveksineet tikahtuivat raivoonsa ja kateuteensa: tuo juntti Mannerheimin pöydässä, johon minä kunnanhallituksen kollegioregistraattorismiehenä ja peräti nimineuvoksena tietysti kuuluisin paljon ennemmin.

Toivottavasti kaikki oivaltavat tarinan opetuksen: hyvät tavat ja "tunneäly", joita molempia marsalkka tässä tilanteessa osoitti, eivät ole olemassa vähäosaisempien pilkkaamista varten, vaan niiden tarkoitus on nimenomaan tehdä elämä ja sosiaalisiin kuvioihin pääseminen helpommaksi niille, jotka omatta syyttään ovat jääneet niistä osattomiksi, siis ei heidän pilkkaamiseensa. Jos kerran naiset ovat niin helvetin paljon hyvinkasvatetumpia ja tunneälykkäämpiä, auttakoot heikompaansa, kuten Mannerheim.

Mutta nuorten naisten on turha odottaa tuosta ihmistyvän. Kuten Perkolan Tommi sanoi, huomioonotettava tunne-elämä on vain nuorilla naisilla, koska koko maailma haluaa heiltä pillua.