Nykyään kuuluisi käyttää englantilaisia lainasanoja, joita inhoan (se on yksi tärkeimpiä syitä siihen, miksi minusta tuli keltologi), mutta on yksi hyvä sana, jolle en ole vielä keksinyt kunnollista suomalaista vastinetta: wannabe. Koska kuitenkin kategorisesti kieltäydyn käyttämästä moista inhottavaa anglosaksista saastaa, turvaudun tässä sen saksankieliseen vastineeseen Möchtegern. Innoittajana toimii Pikku-Isännän taannoisessa kirjoituksessaan antama linkki City-lehden artikkeliin pummeista.
Möchtegernillä en tarkoita niinkään ihmistä, jolla on epärealistisia tulevaisuusunelmia. Toteutuivathan minunkin unelmistani viime kädessä ne epärealistisimmat, eli minusta tuli tosiaankin iirin kielen asiantuntija ja jossain määrin tai jossain mielessä myös iirinkielisyysliikkeen organisaattori. Möchtegerninä pidän ennen kaikkea sellaista ihmistä, jonka epärealistiset tulevaisuusunelmat ovat samanlaisia kuin kaikkien muidenkin epärealistiset tulevaisuusunelmat, ja joka oikeasti ei tee mitään sellaista, mitä niiden unelmien toteuttamiseksi tarvitsisi tehdä. Erinomaisina havainnollistajina toimivat noiden Cityssä kuvailtujen pummien puheet:
Työ antaa taloudellista tukea ja turvaa. Mutta kun on taiteilijaluonne, muun kuin oman alan työn tekeminen syö taiteellista identiteettiä.
Asianomainen kaveri on ennen kaikkea omasta mielestään taiteilija. Hänen taiteilijuutensa näkyy ilmeisesti siinä, että hänellä on nurkissaan musiikkivehkeitä ja valtava kasa CD-levyjä. Emme kuitenkaan näe hänen valmiita teoksiaan, emmekä näe häntä taiteellisen luomistyön touhussa inspiraation valtaamana. Varsin oleellista on, että hän "taiteilee" alalla, jolla on valtavasti muitakin tekijöitä.
Työtä tälle veikolle olisi luvassa keikkamuusikkona, mutta sekään ei kelpaa, koska "keikkamuusikko on ohjelmatoimiston orja". Tässä kohdassa loppuu minun ylhäisyyteni kärsivällisyys, koska olen vakaasti sitä mieltä, että jos pystyy elättämään itseään tekemällä oman taiteellisen alansa hanttihommia, sitä kannattaa tehdä pelkän harjoituksen ja säännöllisten työtapojen ylläpitämisen takia. Tiedän tarkkaan, että minusta jäi tulematta kirjailija, koska en kehdannut ruveta kirjoittamaan seksitarinoita pornolehtiin. Asia nimittäin on niin, että niiden juttujen kirjoittaminen keskitasoa paremmin olisi varmasti luonnistunut minulta, koska olisin osannut tehdä ne hyvällä kieliopilla ja viimeistellysti. Alan konventiot oppii tunnistamaan jokainen murrosikäinen runkkari (omakohtaista seksuaalista kokemusta ei todellakaan tarvita, koska ne jutut ovat määritelmällisesti fantasiaa - itse asiassa seksuaalisesti kokematon runkkari on luultavasti parempi pornokirjailija kun kokenut, siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on konventioiden sitoma kirjallisuudenlaji, jonka luomisessa konventioita on osattava soveltaa taitavasti, ei todellakaan rikkoa asiaankuulumattomalla "realismilla"), ja inspiraatiota saa ainakin lämpimänä vuodenaikana vain kulkemalla kadulla ja katsomalla ympärilleen. Mutta koska tuohon aikaan feminismi oli aivopessyt minut ja häpesin niitä kerran puolessa vuodessa ostamiani pornolehtiä, en tietenkään kehdannut moraalisista, tai kaksinaismoralistisista, syistä tarttua tämän ilmeisen rahasammon kampeen. Ennen nettiä se näet oikeasti olisi ollut rahasampo hyvälle kirjoittajalle. Ja varsin pian olisin voinut päästä asemaan, jossa minulla olisi pornon ansiosta alkanut oikeasti olla varaa taiteelliseen integriteettiin. Puhumattakaan siitä, että minulle olisi tyhjän "kaikki porno on pahasta" -moralisoinnin sijasta jo tuohon aikaan ollut hyväksi opetella pohtimaan monitahoisesti, mikä voisi olla pornontekijän moraali. (Esimerkiksi immuunikatopöpsykkäisten aikakaudella olisi moraalista kirjoittaa tarinoita, joissa kondominkäyttö erotisoidaan tai esitetään kiihottavana; ja ATMien itsemurhatilastojen räjähdettyä käsiin moraalinen pornokirjailija luonnollisestikin kirjoittaa kiihkeitä tarinoita siitä, miten nuori aloitekykyinen nainen iskee pelokkaan ATM:n, joka pikku alkuharjoittelun jälkeen osoittautuu kaikki seksioppaat lukeneeksi ja niiden teoreettisia opetuksia mielellään käytäntöön soveltavaksi superrakastajaksi.)
Keikkamuusikkona soittamiseen ei pitäisi liittyä sellaisia moraalisia ongelmia kuin pornon kirjoittamiseen. Pystynkin oikeastaan ymmärtämään keikkailusta kieltäytymisen syyksi vain ujouden, ihmisarkuuden ja öyhöttävien ihmisjoukkojen herättämän pelon. Tätä pelkoa ymmärrän erinomaisesti, koska itse en ole nauttinut julkisesta esiintymisestä varmaan kertaakaan ennen viimevuotista palopuhettani Irlannin parlamenttirakennuksen eteen kerääntyneille kansanjoukoille. Mutta jos kaveri ei myönnä, että porukat pelottavat häntä, vaan että hänen on pakko säveltää (heh) kaikenlaisia roskapuheita taiteellisesta koskemattomuudesta pelkonsa rationalisoimiseen, hänellä on jokin hoitoa kaipaava neuroosi tai vaikeampikin tunne-elämän häiriö.
Toinen mahdollisuus on se, että hän yksinkertaisesti halveksii ihmisiä eikä halua tehdä sellaista taidetta, josta olisi kenellekään iloa. Tällaista taiteilijaa ei todellakaan kuulu elättää. Jos joku oikeasti haluaa luoda jotain, hän on kyllä myös kiinnostunut siitä, miten siihen reagoidaan. Tahallisesti käsittämättömyyteen tai (enemmän tai vähemmän kuvitteellisen) "porvarin" epateeraamiseenkin pyrkivä avantgardistikin haluaa saada ihmiset hätkähtämään ja närkästymään. "Vittu tommosesta paskataiteesta en maksa penniäkään" on sekin eräs reaktio, jonka herättämiseen taiteilija voi tähdätä tietoisesti ja laskelmoidustikin.
Kyllä kansalle käsittämätöntäkin taidetta saa ja pitääkin olla, koska kaikkien aikakausien taiteellinen elämä on ollut täynnä harhailevia ateljeekokeiluja. Mutta suuri osa tuosta "en halua tuottajien orjuuteen" -asenteesta on pelkkää neuroosia - tai sitten pohjimmiltaan tietoisuutta siitä, ettei oikeasti osata mitään eikä kelvata edes tuottajan orjaksi. Lisäksi oikeasti hyvä taide - kuten vaikkapa Flann O'Brienin kirjat - pystyy olemaan hauskaa ja populääristäkin näkökulmasta hyvää samalla kun se kuitenkin on omalaatuista ja epäkonventionaalistakin. Itse asiassa jos taiteilijassa on ainesta, tuottajan ja toimittajan apu voi olla hyvinkin välttämätöntä juuri sentyyppisen vinkeyden esiinhoukuttelemiseksi.
Mutta taiteenteon periaatteiden pohtiminen ei ole vaivan arvoista möchtegernien tapauksessa, koska todelliset, laimentamattomat möchtegernit eivät oikeasti ole kiinnostuneita taiteesta, vaan taiteilijuudesta. Räikeimpiä esimerkkejä ovat kaikenlaiset Idols-kilpailuihin osallistuvat laulutaidottomat pikkupimut, jotka General Njassan (kuvittelin aina, että tuonniminen mies on musta ja pukeutuu Samora Machel -tyylisiin afrikkalaisiin sissivetimiin) pilkalliset huomautukset kuultuaan poistuvat pelistä itkien ja maailman epikseyttä valittaen, koska ovat koko ikänsä haaveilleet siitä, mistä joukkotiedotus aivopesee jokaisen muunkin nuoren naisen haaveilemaan, eikä kukaan ole aikaisemmin sanonut heille, että sinusta ei ole tuohon hommaan.
lauantai 16. heinäkuuta 2005
perjantai 15. heinäkuuta 2005
Kylän koirat ja korvalääkärit
Veikko Huovinen kirjoitti joskus kuusikymmenluvun alussa, vuosia jopa ennen meikävanhuksen syntymää, hauskan pikku kirjan nimeltä Kylän koirat, jossa hän kuvaili kainuulaisen kotiseutunsa tuonaikaista koirakulttuuria. Meidän perheellemme kirja on aina ollut hyvin läheinen, sillä äitini oli 70-luvulla kieltenopettajana Kuhmossa. Hän kävi töissä kirkolla, mutta asui Lentiiran kylässä, jossa sama koirakulttuuri oli voimissaan vielä tuolloin, ennen vesikauhun paluuta Suomeen.
Minä asuin tunnetusti Varkaudessa, isovanhempien luona; mutta toisinaan pääsin käymään Lentiirassa, aivan pikkupoikana, kun koulu ei ollut vielä alkanut. Asuin siellä joskus pitkiäkin aikoja ja muistan kerran suorastaan juurtuneeni sinne - olin isoäidille vihainen, kun hän sitten lopulta tuli hakemaan minua Varkauteen. Niin kadehdittavan sopeutuva ja muovautuvainen on alle kouluikäinen lapsi.
Käsittääkseni äiti asui Lentiiran koulun naapurissa, vaikka hän ei itse siinä koulussa opettanutkaan. Kun nyt katselen netistä Lentiiran karttaa, Lentiiran kylä näyttää isommaltakin paikalta, mutta itse asiassa muistikuvani on, että siellä ei koulun (ja meidän perheemme asuinrakennuksen) lisäksi juuri ollut muita rakennuksia lähelläkään kuin naapurin Kytölän tila. Koulun ja Kytölän välissä Kajaaniin vievästä tiestä, jonka varrella koulu oli, erkani kapea tie, joka oli varustettu viitallaTyvelän metsätie. Jo pienenä ymmärsin, että kyseessä oli sellainen viitta, jossa ei kuulunut lukea tien nimeä, vaan määränpään nimi. Oliko tämä tie siis Tyvelään vievä metsätie, vai veikö se Tyvelän metsätielle? Vai oliko tämä metsään loppuva päämäärätön tie, jolle oli annettu nimeksi Tyvelän metsätie? Miksi ylipäätään kukaan rakentaisi metsän keskelle vieviä teitä? - Tietenkin siksi, että ne päättyivät metsätyömaalle, ääliö. Lentiira kuului siihen etäisten korpien metsätyömaa-Suomeen, jolle ovat ominaisia tien vieressä seisovat, tuoreelta pihkalta tuoksuvat presenningillä peitetyt puukasat.- Mutta kai se tie vei Tyvelään. En koskaan ihan saanut tietää mikä Tyvelä oli, maatilako vai naapurikylä. Usein kyllä kuulin äidin ja isän puheissaan mainitsevan Tyvelän.
Lapsena ja nuorena suuri maailma oli käsittämättömän kaukana. Sisä-Suomen syvillä metsillä oli osuutensa asiaan. Esimerkiksi Varkaus tuntui vielä minun murrosiässäni koko maailmalta. Tämä johtui siitä, että lähimmät naapurikaupungit Kuopio ja Mikkeli olivat melkein sadan kilometrin päässä, ja kun Varkauden kaupunki loppui, se todella loppui umpiviidakkoon. Tai siltä minusta ihan pienenä tuntui. Vähän vanhempana tiesin jo, että Varkauden asutus itse asiassa on varsin hajanainen eikä sillä todellakaan ole selvää rajaa maaseutuun. Nykyään vielä vähemmän, kun lapsuuteni maaseutumaiset reuna-alueet olivat jo kuusi vuotta sitten, viimeksi Varkaudessa käydessäni, urbanisoituneet tunnistamattomiksi. Toisaalta Päiviönsaari, jota olen tottunut pitämään Varkauden keskustana, on jo yli vuosikymmen sitten muuttunut tehtaan varjossa ja selluloosakeiton pierunhajussa kituvaksi laitakaupungiksi ja kauppakeskus siirtynyt selvästi lähemmäksi entistä kotiani. Itse asiassa kaupungin käytännön topografia on muuttunut merkittävästi, kun Päiviönsaari ja tehtaan rakennusten välistä Voimakanavan yli vievä silta ei enää ole tavallisin tapa ylittää Huruslahti, vaan nykyään mennään Kommilan - entisen umpiperän ja maailman reunan - kautta. Itse asiassa Varkauden komea kirkko Lennart Segerstrålen maalaamine alttarifreskoineen, joka aiemmin oli heti toisella puolen Huruslahtea (Päiviönsaaren ja tehtaan tietä mentäessä), on nyt sitä umpiperää. Lentiirassa "koko maailma", jonka ulkopuolella alkoivat syvät metsät, oli todella pieni: vain äidin asunto, Lentiiran koulu ja Tyvelän metsätien toisella puolella Kytölän tila.
Tietenkin Neuvostoliiton raja oli lähellä, mikä tuntui pienestä pojasta hyvin pelottavalta, vieläpä metafyysisellä tavalla. Lentiirasta käytiin sankoin joukoin töissä rajan toisella puolella, siis helvetissä. Työkohde oli nimeltään Kostamus, millä oli varmasti jotain tekemistä kostamisen kanssa. Raja-asemalla oli sopiva nimi, Vartius, koska sarvipäiden liekkivaltakunnan rajaa oli luonnollisesti ankaralla vartijuudella vartioitava. Outoa kyllä nimen genetiivi ei ollut Vartiuden, vaan Vartiuksen, ikään kuin kyse olisi latinankielisestä nimestä. Sellaisiin perehdyin Asterixin ansiosta jo alle kouluikäisenä.
Kostamuksessa käyviä rakennustyöläisiä ei siellä kutsuttu rakennustyöläisiksi, vaan rakentajiksi. Se oli näin jälkeenpäin mietittynä ilmeisesti käännöslaina venäjän sanasta строитель, jolla voidaan tarkoittaa rakennustyöläistä, mutta joka on rakentamista tarkoittavasta verbistä muodostettu tekijännimi. Luontevassa suomessa ei minusta ole tapana puhua rakentajista, ellei kerrota, minkä rakentajista on kyse. Tuntuu siltä, että Kostamuksen "rakentajista" puhuttiin tuolla sanalla, jotta heidän työnsä saataisiin kuulostamaan syvällisemmin rakentavalta kuin tavallisten raksaduunarien: he eivät rakentaneet vain Kostamuksen kaupunkia, vaan myös suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden uusinta syvennystä, levennystä ja laajennusta.
Mutta puhe oli koirista. Koirat olivat varsin merkittävä osa lentiiralaista elämää, ja niitä oli paljon. Koirat juoksivat irrallaan, kaikki tunsivat ne nimeltä ja tervehtivät niitä ohi kulkiessa. En olisi ihmetellyt, vaikka koirat olisivat maalaismiesten joviaaliin tapaan tervehtineet takaisin, vieläpä ihmisten kielellä. Sitten koiriin tuli tauti - muistelen sitä kutsutun penikkataudiksi, mutta en tiedä, oliko nimitys oikea - ja koska tartunta levisi noissa olosuhteissa melkoista vauhtia ja esteettä, puolet kylän koirista menehtyi siihen. Muistaakseni meidän porukoitten Nalle, joka nimestään huolimatta oli narttukoira, kuoli siihen.
Vaikka äiti, joka epäkäytännöllisen aineyhdistelmänsä vuoksi oli päätynyt pätkätyöläiseksi jo vuosikymmeniä ennen pätkätyökäsitteen yleistymistä, joutui kieltenopettajasijaisuuksien perässä muuttamaan uuteen paikkaan joka vuosi, Lentiira ja Kuhmo jäivät hänelle ja sisaruksilleni kodiksi, jonka asioita mietittiin myöhemminkin. Esimerkiksi naapurien - Salmensuon poikien sekä Otson ja minun kytöläläisten leikkitoverien Ossin ja Keijon - kohtaloita koetettiin parhaan mukaan seurata jälkeenpäinkin. Ossin ja Keijon sukunimi oli Piirainen. Noin puolet kainuulaisista tuntui olevan sukunimeltään Piirainen. Oli kuin Jumala olisi käyttänyt suomalaiset sukunimet loppuun luodessaan Kainuuta ja joutunut kiireessä antamaan Piiraisen nimeksi kaikille niille, joille ei ollut riittänyt muuta. Nimi oli kuitenkin sympaattisen ruokaisa tuodessaan mieleen vasta paistetun piirakan tuoksun.
Kuhmon kunnassa toimi tuohon aikaan lääkäri, jolla Otson ja äidin puheista päätellen oli merkillinen tapa hoitaa kaikkia sairauksia, erityisesti lasten tauteja, tärykalvon puhkaisulla. Minähän en itse ollut koskaan kyseisen lääkärin hoidossa, mutta äidin juttuja kuuntelemalla sain sellaisen käsityksen, että lääkäri suunnilleen kieli pitkällä ja kourat himosta täristen odotti kynsiinsä uutta uhria, jonka korviin saattoi iskeä naskalinsa: Flunssaa? Tärykalvot puhki vaan! Päänsärkyä? Tärykalvot puhki! Jalkasientä? Eiköhän puhkaista tärykalvot ihan varmuuden vuoksi! Kyynärluu poikki? No mitä, laitetaan lasta jos ihan välttämättä vaaditte, mutta tärykalvot nyt ainakin pitää eh-dot-to-mas-ti puhkaista! Maha kipeänä? Puhkaistaanpas ne tärykalvot!
Joitakin vuosia sen jälkeen kun meidän porukat olivat lopullisesti muuttaneet pois Kuhmosta, löysimme muistaakseni Varkauden kaupunginkirjastosta Kuhmoa käsitelleen kuvateoksen, jota perheemme entiset kuhmolaiset lukivat innolla. Kirja oli muistaakseni julkaistu jo kuusikymmenluvun puolella, eli ennen äitini saapumista Lentiiraan, mutta siinä saattoi odottaa näkevänsä tuttuja kasvoja.
Kirjassa esiteltiin myös Kuhmon terveydenhoitotoimintaa valokuvalla, jossa uhrin... ei kun potilaan puoleen oli kumartuneena lääkäri ja pari häntä avustavaa valkotakkia. Koettakaahan arvata, mikä oli kuvateksti? No tietysti TÄRYKALVON PUHKAISU. Kuhmolaisen lääketieteen superteknologiaa kuusi-seitsenkymmenluvun vaihteesta.
Nykyisin tärykalvon puhkaisua ei tiettävästi enää harrasteta lasten välikorvantulehduksen rutiinihoitona, eikä varsinkaan rään päästämiseksi ulos korvista, koska se ei paljoa auta. Jos siihen ylipäätään turvaudutaan, niin lähinnä diagnoosin tekemiseksi.
Minä asuin tunnetusti Varkaudessa, isovanhempien luona; mutta toisinaan pääsin käymään Lentiirassa, aivan pikkupoikana, kun koulu ei ollut vielä alkanut. Asuin siellä joskus pitkiäkin aikoja ja muistan kerran suorastaan juurtuneeni sinne - olin isoäidille vihainen, kun hän sitten lopulta tuli hakemaan minua Varkauteen. Niin kadehdittavan sopeutuva ja muovautuvainen on alle kouluikäinen lapsi.
Käsittääkseni äiti asui Lentiiran koulun naapurissa, vaikka hän ei itse siinä koulussa opettanutkaan. Kun nyt katselen netistä Lentiiran karttaa, Lentiiran kylä näyttää isommaltakin paikalta, mutta itse asiassa muistikuvani on, että siellä ei koulun (ja meidän perheemme asuinrakennuksen) lisäksi juuri ollut muita rakennuksia lähelläkään kuin naapurin Kytölän tila. Koulun ja Kytölän välissä Kajaaniin vievästä tiestä, jonka varrella koulu oli, erkani kapea tie, joka oli varustettu viitalla
Lapsena ja nuorena suuri maailma oli käsittämättömän kaukana. Sisä-Suomen syvillä metsillä oli osuutensa asiaan. Esimerkiksi Varkaus tuntui vielä minun murrosiässäni koko maailmalta. Tämä johtui siitä, että lähimmät naapurikaupungit Kuopio ja Mikkeli olivat melkein sadan kilometrin päässä, ja kun Varkauden kaupunki loppui, se todella loppui umpiviidakkoon. Tai siltä minusta ihan pienenä tuntui. Vähän vanhempana tiesin jo, että Varkauden asutus itse asiassa on varsin hajanainen eikä sillä todellakaan ole selvää rajaa maaseutuun. Nykyään vielä vähemmän, kun lapsuuteni maaseutumaiset reuna-alueet olivat jo kuusi vuotta sitten, viimeksi Varkaudessa käydessäni, urbanisoituneet tunnistamattomiksi. Toisaalta Päiviönsaari, jota olen tottunut pitämään Varkauden keskustana, on jo yli vuosikymmen sitten muuttunut tehtaan varjossa ja selluloosakeiton pierunhajussa kituvaksi laitakaupungiksi ja kauppakeskus siirtynyt selvästi lähemmäksi entistä kotiani. Itse asiassa kaupungin käytännön topografia on muuttunut merkittävästi, kun Päiviönsaari ja tehtaan rakennusten välistä Voimakanavan yli vievä silta ei enää ole tavallisin tapa ylittää Huruslahti, vaan nykyään mennään Kommilan - entisen umpiperän ja maailman reunan - kautta. Itse asiassa Varkauden komea kirkko Lennart Segerstrålen maalaamine alttarifreskoineen, joka aiemmin oli heti toisella puolen Huruslahtea (Päiviönsaaren ja tehtaan tietä mentäessä), on nyt sitä umpiperää. Lentiirassa "koko maailma", jonka ulkopuolella alkoivat syvät metsät, oli todella pieni: vain äidin asunto, Lentiiran koulu ja Tyvelän metsätien toisella puolella Kytölän tila.
Tietenkin Neuvostoliiton raja oli lähellä, mikä tuntui pienestä pojasta hyvin pelottavalta, vieläpä metafyysisellä tavalla. Lentiirasta käytiin sankoin joukoin töissä rajan toisella puolella, siis helvetissä. Työkohde oli nimeltään Kostamus, millä oli varmasti jotain tekemistä kostamisen kanssa. Raja-asemalla oli sopiva nimi, Vartius, koska sarvipäiden liekkivaltakunnan rajaa oli luonnollisesti ankaralla vartijuudella vartioitava. Outoa kyllä nimen genetiivi ei ollut Vartiuden, vaan Vartiuksen, ikään kuin kyse olisi latinankielisestä nimestä. Sellaisiin perehdyin Asterixin ansiosta jo alle kouluikäisenä.
Kostamuksessa käyviä rakennustyöläisiä ei siellä kutsuttu rakennustyöläisiksi, vaan rakentajiksi. Se oli näin jälkeenpäin mietittynä ilmeisesti käännöslaina venäjän sanasta строитель, jolla voidaan tarkoittaa rakennustyöläistä, mutta joka on rakentamista tarkoittavasta verbistä muodostettu tekijännimi. Luontevassa suomessa ei minusta ole tapana puhua rakentajista, ellei kerrota, minkä rakentajista on kyse. Tuntuu siltä, että Kostamuksen "rakentajista" puhuttiin tuolla sanalla, jotta heidän työnsä saataisiin kuulostamaan syvällisemmin rakentavalta kuin tavallisten raksaduunarien: he eivät rakentaneet vain Kostamuksen kaupunkia, vaan myös suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyden uusinta syvennystä, levennystä ja laajennusta.
Mutta puhe oli koirista. Koirat olivat varsin merkittävä osa lentiiralaista elämää, ja niitä oli paljon. Koirat juoksivat irrallaan, kaikki tunsivat ne nimeltä ja tervehtivät niitä ohi kulkiessa. En olisi ihmetellyt, vaikka koirat olisivat maalaismiesten joviaaliin tapaan tervehtineet takaisin, vieläpä ihmisten kielellä. Sitten koiriin tuli tauti - muistelen sitä kutsutun penikkataudiksi, mutta en tiedä, oliko nimitys oikea - ja koska tartunta levisi noissa olosuhteissa melkoista vauhtia ja esteettä, puolet kylän koirista menehtyi siihen. Muistaakseni meidän porukoitten Nalle, joka nimestään huolimatta oli narttukoira, kuoli siihen.
Vaikka äiti, joka epäkäytännöllisen aineyhdistelmänsä vuoksi oli päätynyt pätkätyöläiseksi jo vuosikymmeniä ennen pätkätyökäsitteen yleistymistä, joutui kieltenopettajasijaisuuksien perässä muuttamaan uuteen paikkaan joka vuosi, Lentiira ja Kuhmo jäivät hänelle ja sisaruksilleni kodiksi, jonka asioita mietittiin myöhemminkin. Esimerkiksi naapurien - Salmensuon poikien sekä Otson ja minun kytöläläisten leikkitoverien Ossin ja Keijon - kohtaloita koetettiin parhaan mukaan seurata jälkeenpäinkin. Ossin ja Keijon sukunimi oli Piirainen. Noin puolet kainuulaisista tuntui olevan sukunimeltään Piirainen. Oli kuin Jumala olisi käyttänyt suomalaiset sukunimet loppuun luodessaan Kainuuta ja joutunut kiireessä antamaan Piiraisen nimeksi kaikille niille, joille ei ollut riittänyt muuta. Nimi oli kuitenkin sympaattisen ruokaisa tuodessaan mieleen vasta paistetun piirakan tuoksun.
Kuhmon kunnassa toimi tuohon aikaan lääkäri, jolla Otson ja äidin puheista päätellen oli merkillinen tapa hoitaa kaikkia sairauksia, erityisesti lasten tauteja, tärykalvon puhkaisulla. Minähän en itse ollut koskaan kyseisen lääkärin hoidossa, mutta äidin juttuja kuuntelemalla sain sellaisen käsityksen, että lääkäri suunnilleen kieli pitkällä ja kourat himosta täristen odotti kynsiinsä uutta uhria, jonka korviin saattoi iskeä naskalinsa: Flunssaa? Tärykalvot puhki vaan! Päänsärkyä? Tärykalvot puhki! Jalkasientä? Eiköhän puhkaista tärykalvot ihan varmuuden vuoksi! Kyynärluu poikki? No mitä, laitetaan lasta jos ihan välttämättä vaaditte, mutta tärykalvot nyt ainakin pitää eh-dot-to-mas-ti puhkaista! Maha kipeänä? Puhkaistaanpas ne tärykalvot!
Joitakin vuosia sen jälkeen kun meidän porukat olivat lopullisesti muuttaneet pois Kuhmosta, löysimme muistaakseni Varkauden kaupunginkirjastosta Kuhmoa käsitelleen kuvateoksen, jota perheemme entiset kuhmolaiset lukivat innolla. Kirja oli muistaakseni julkaistu jo kuusikymmenluvun puolella, eli ennen äitini saapumista Lentiiraan, mutta siinä saattoi odottaa näkevänsä tuttuja kasvoja.
Kirjassa esiteltiin myös Kuhmon terveydenhoitotoimintaa valokuvalla, jossa uhrin... ei kun potilaan puoleen oli kumartuneena lääkäri ja pari häntä avustavaa valkotakkia. Koettakaahan arvata, mikä oli kuvateksti? No tietysti TÄRYKALVON PUHKAISU. Kuhmolaisen lääketieteen superteknologiaa kuusi-seitsenkymmenluvun vaihteesta.
Nykyisin tärykalvon puhkaisua ei tiettävästi enää harrasteta lasten välikorvantulehduksen rutiinihoitona, eikä varsinkaan rään päästämiseksi ulos korvista, koska se ei paljoa auta. Jos siihen ylipäätään turvaudutaan, niin lähinnä diagnoosin tekemiseksi.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2005
Pöpöiset-pöpsykkäiset pikkupimun pimpsassa piriseväiset-pöriseväiset
Radiossa kerrottiin juuri, että nuorten tyttöjen klamydiatapaukset ovat hurjasti lisääntyneet. Syynä on luonnollisestikin entistä holtittomampi ja kondomittomampi sukupuolielämä.
Ne huorat kuhisevat pöpöjä.
Kuten viikko-pari sitten kirjoitin: Kehen tahansa, sanoo: kehen tahansa, naiseen sitten ihastutkin, hän on riskiryhmää. Tämä on realismia ja tästä on lähdettävä.
Lisäys: Pikku-Isännän kommentin innoittamana en malttanut olla tarttumatta sylimikron näppäimistöön uudemman kerran. Pikku-Isäntä tuntuu näet toivovan, että nämä pöpösiä-pöpsykkäisiä kuhisevat kammottaret voitaisiin eristää meidän kunnon ihmisten piiristä omaan sikalaansa, missä ne saisivat rypeä sydämensä kyllyydestä yhdessä niiden jännittävien ammattirikollistensa,. huumeita kauppaavien moottoripyöräilijöidensä ja kiehtovia tauteja levittelevien ammattia ja koulutusta hankkimattomien kehitysmaan miestensä kanssa. Valitettavasti tilanne on se, että holtiton ja sikaileva seksielämä on yleistä kaikissa naisryhmissä älytasosta ja koulumenestyksestä riippumatta. Esim. tyypillisen ATM:n tilanne ei olisi ollenkaan niin huono, jos älykkäät nuoret naiset eläisivät tyypillisesti samalla tavalla kuin älykkäät nuoret miehet. Näin ei kuitenkaan ole, vaan se kuuden laudaturin tyttö antaa pöpöpöpsykkäpippelien survoa sisuksiaan aivan samalla tavalla kuin se hasista polttava peruskoulun kesken jättänyt lunttukin - kyseessä voi olla jopa sama mies. Siinä vaiheessa kun tyttö saattaisi ATM:n jo kelpuuttaakin, hän on jo pöpsykkäpippelien koeajama ja kuhisee sukupuolitauteja kuin kuoleva lokki matoja.
Ja muuten, jos joku alkaa rääkyä minun olevan rasisti, säästäköön keuhkojaan. En pidä ulkomaisia sonnimiehiä väistämättä tyhminä, vaan minusta on varsin todennäköistä, että heidän joukossaan on periaatteessa lahjakkaita, ahkeria ja yritteliäitä kavereita, jotka voitaisiin jollain tavoin aktivoida vilkasliikkeisiksi raajoiksi kansamme ruumiiseen ja jotka sopivasti kannustettuina voisivat hankkia itselleen koulutusta ja ammatin. Mutta koska pimppaa saa muutenkin, heillä ei ole minkäänlaista kannustinta ryhtyä mihinkään. Nainen, joka suostuu miehen kanssa seksuaaliseen kanssakäymiseen, antaa miehelle kuitenkin erittäin voimakkaan signaalin siitä, että mies on sellaisenaan hyväksytty ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi. Miehellä, jolle suomalaiset naiset ojentavat sukuelimensä kultalautasella, ei todellakaan ole mitään tarvetta panna elämäänsä parempaan järjestykseen. (Kuten tiedämme, suomalaisen miehen tilanne on toinen: hänen ainoa toivonsa on hankkia koulutusta ja ammatti, jotta sitten ehkä sen ylemmän korkeakoulututkintonsa kanssa kelpaisi tupakoivalle, pituuttaan paksummalle ja alfauroiden jättämiä pöpsykkäisiä vilisevälle peruskoulun kesken jättäneelle astrologiaan uskovalle yksinhuoltajalle.)
Ne huorat kuhisevat pöpöjä.
Kuten viikko-pari sitten kirjoitin: Kehen tahansa, sanoo: kehen tahansa, naiseen sitten ihastutkin, hän on riskiryhmää. Tämä on realismia ja tästä on lähdettävä.
Lisäys: Pikku-Isännän kommentin innoittamana en malttanut olla tarttumatta sylimikron näppäimistöön uudemman kerran. Pikku-Isäntä tuntuu näet toivovan, että nämä pöpösiä-pöpsykkäisiä kuhisevat kammottaret voitaisiin eristää meidän kunnon ihmisten piiristä omaan sikalaansa, missä ne saisivat rypeä sydämensä kyllyydestä yhdessä niiden jännittävien ammattirikollistensa,. huumeita kauppaavien moottoripyöräilijöidensä ja kiehtovia tauteja levittelevien ammattia ja koulutusta hankkimattomien kehitysmaan miestensä kanssa. Valitettavasti tilanne on se, että holtiton ja sikaileva seksielämä on yleistä kaikissa naisryhmissä älytasosta ja koulumenestyksestä riippumatta. Esim. tyypillisen ATM:n tilanne ei olisi ollenkaan niin huono, jos älykkäät nuoret naiset eläisivät tyypillisesti samalla tavalla kuin älykkäät nuoret miehet. Näin ei kuitenkaan ole, vaan se kuuden laudaturin tyttö antaa pöpöpöpsykkäpippelien survoa sisuksiaan aivan samalla tavalla kuin se hasista polttava peruskoulun kesken jättänyt lunttukin - kyseessä voi olla jopa sama mies. Siinä vaiheessa kun tyttö saattaisi ATM:n jo kelpuuttaakin, hän on jo pöpsykkäpippelien koeajama ja kuhisee sukupuolitauteja kuin kuoleva lokki matoja.
Ja muuten, jos joku alkaa rääkyä minun olevan rasisti, säästäköön keuhkojaan. En pidä ulkomaisia sonnimiehiä väistämättä tyhminä, vaan minusta on varsin todennäköistä, että heidän joukossaan on periaatteessa lahjakkaita, ahkeria ja yritteliäitä kavereita, jotka voitaisiin jollain tavoin aktivoida vilkasliikkeisiksi raajoiksi kansamme ruumiiseen ja jotka sopivasti kannustettuina voisivat hankkia itselleen koulutusta ja ammatin. Mutta koska pimppaa saa muutenkin, heillä ei ole minkäänlaista kannustinta ryhtyä mihinkään. Nainen, joka suostuu miehen kanssa seksuaaliseen kanssakäymiseen, antaa miehelle kuitenkin erittäin voimakkaan signaalin siitä, että mies on sellaisenaan hyväksytty ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi. Miehellä, jolle suomalaiset naiset ojentavat sukuelimensä kultalautasella, ei todellakaan ole mitään tarvetta panna elämäänsä parempaan järjestykseen. (Kuten tiedämme, suomalaisen miehen tilanne on toinen: hänen ainoa toivonsa on hankkia koulutusta ja ammatti, jotta sitten ehkä sen ylemmän korkeakoulututkintonsa kanssa kelpaisi tupakoivalle, pituuttaan paksummalle ja alfauroiden jättämiä pöpsykkäisiä vilisevälle peruskoulun kesken jättäneelle astrologiaan uskovalle yksinhuoltajalle.)
tiistai 12. heinäkuuta 2005
An dóigh is fearr leis an teanga a mhúineadh
Hiski tuossa juuri ihmetteli, pitäisikö hänen yrittää päästä yhteyteen (unio mystica?) sisäisen irlantilaisensa kanssa opettelemalla iiriä. Kun en ole jaksanut aikoihin kirjoittaa blogimuotoista iirin kielen nettikurssiani - se kylläkin löytyy edelleenkin netistä, http://iirikurssi.blogspot.com - velvollisuuteni lienee ainakin pohtia, mikä olisi toimivin tapa opettaa iiriä kansalle, joka pimeydessä vaeltaa.
Oikeinkirjoituksen suhde ääntämiseen ei, toisin kuin väitetään, ole iirin suurin vaikeus. Edesvastuuttomat propagandistit väittävät, että iirin oikeinkirjoitus on kauempana ääntämisestä kuin englannin, eli kuten limerikki sanoo:
There was a man from Dún Laoghaire,
who had an interesting theoghaire
that the language of Erse
has a shortage of verse
because the spelling makes poets so weoghaire.
Selitys: "theoghaire" = theory, "weoghaire" = weary. "Erse" on oikeastaan skottienglannin yhteisnimitys iirille ja skottigaelille, jota nykyään pidetään haukkumanimenä - skottigaeli on Gaelic ja iiri on Irish.
Todellisuudessa iirinkielisiä runoilijoita on liikaa - Máirtín Ó Cadhain, joka oli yhtaikaa iirin James Joyce ja Seán Ó Faoláin (Seán Ó Faoláin, alun perin nimeltään John Whelan, ei kirjoittanut iiriksi, vaan englanniksi), sanoi muistaakseni jotain sensuuntaista, että iiri tarvitsee paksuja kirjoja kirjoittavia eepikkoja, ei suinkaan harmittomia nelirivisiä runoja kirjoittavia lyyrikkoja. Ja mitä sitten tulee oikeinkirjoitukseen, iirin oikeinkirjoitus voi olla pelottavan näköinen, mutta toimii englantiin verrattuna kohtuullisen hyvin. Dún Laoghairen nimessä jälkimmäinen sana kirjoitetaan sitä paitsi historiallisista syistä noin monimutkaisesti; jos nimi noudattaisi yleisiä oikeinkirjoitusperiaatteita, se kuuluisi Dún Laoire.
Iirin perusvaikeus on kopulan ja tá-verbin ero. Kopulalla tarkoitetaan sitä iirin olla-verbeistä, joka ei oikeastaan ole verbi, vaan pikemminkin erillinen sanaluokka. Kopulalla käännetään suomen olla silloin kun kyse on pysyvästä, olemukseen kuuluvasta olemisesta. Käytännössä sillä yhdistetään ennen kaikkea substantiiveja toisiinsa:
Is bia úll. Omena (úll) on ruokaa (bia).
Is toradh é an t-úll. Omena (úll) on hedelmä (toradh).
Is mise Panu. Minä (mise) olen Panu.
Is é George W. Bush Uachtarán na Stát Aontaithe. George W. Bush on Yhdysvaltain (na Stáit Aontaithe; muoto na Stát Aontaithe on monikon genetiivi) presidentti (Uachtarán).
Kaksi ensimmäistä ovat luokittelulauseita. Luokittelulauseen sanajärjestys on periaatteessa is - predikatiivi - subjekti, joskin sekä predikatiivi että subjekti lienevät tässä vääriä termejä. Jos luokittelemme ainesanan - úll, "omena", on ensimmäisessä lauseessa ainesana - emme tarvitse muuta kuin kopulan, predikatiivin ja subjektin, tai pikemminkin kopulan, luokiteltavan (úll, omena) ja luokan (bia, ruoka). (Se, että omena on ainesana, ilmaistaan suomenkielisessä versiossa partitiivilla: omena on ruokaa.) Jos luokittelemme konkreettista, laskettavissa olevaa esinettä, asia on hieman mutkikkaampi. Silloin luokittelemme kaikki tällä sanalla kuvattavissa olevat kohteet: omena on hedelmä. Nyt omena-sana (úll) on varustettava määräisellä artikkelilla, koska koko omenoiden laji määritellään hedelmäksi, ja se laji on tunnettu ja määräinen. (Tai ainakin spesifinen. Eräissä yhteyksissä iirin määräinen artikkeli ilmaisee pikemminkin spesifisyyttä kuin määräisyyttä.) Koska úll on vokaalilla alkava maskuliini, määräisen artikkelin (an) perään lisätään t-, siis an t-úll. Tämä määräinen omena kuuluu sitten "suojata" ns. flankkeeraavalla pronominilla, joka noudattaa pääsanansa sukua ja lukua, siis é (yksikkö, maskuliini). Ja saamme lauserakenteen Is toradh é an t-úll, sananmukaisesti "on hedelmä se omena".
Mitäs jos haluamme sanoa "Hän on mies"? No se ei ole vaikeaa: Is fear é. Flankkeerauspronomini muuttuu vain ihan oikeaksi pronominiksi. Toisessa variantissa määräisen tai spesifisen substantiivin paikalla on erisnimi. Kun haluamme sanoa iiriksi "Ilkka Kokkarinen on kanadalainen luennoitsija", kanadalainen luennoitsija on ilman muuta luokka, eli Ilkka K. luokitellaan yhdeksi kanadalaisten luennoitsijoiden joukkoon kuuluvaksi alkioksi, kuten alakoulun matematiikassa sanotaan. Kanada on iiriksi tietenkin vain englannin "Canada" iirin ääntämisen mukaan kirjoitettuna, siis Ceanada, ja tästä saamme vaivatta kansallisuusadjektiivin Ceanadach. Luento on iiriksi léacht - mitä ilmeisimmin samaa latinasta lainattua kamaa kuin englannin "lecture" - ja nomen agentis -johtimella saamme siitä sanan léachtóir, luennoitsija. Adjektiiviattribuutti seuraa iirissä pääsanaansa, siis léachtóir Ceanadach. Alkuperäisen luokittelulausekuvion mukaan siis:
is léachtóir Ceanadach é Ilkka Kokkarinen.
Luennoitsijan luennoima aine muuten ilmaistaan prepositiolla le, joka tarkoittaa sekä "kanssa" että "(jonnekin) päin". En tiedä, mitä Ilkka tarkkaan ottaen luennoi, mutta jos hänen aineensa ovat ohjelmointikielet, voimme sanoa:
is léachtóir Ceanadach le teangacha ríomhchlárúcháin é Ilkka Kokkarinen.
Mutta vilkaistaanpa vielä tuota rakennetta Is fear é. Voiko pronominin é "hän" (maskuliini hän) korvata jollain muulla persoonapronominilla? Totta mooses. Tässä olisi muutama esimerkki:
is múinteoir mé "minä olen opettaja"
is scoláire thú "sinä olet oppilas". Sana scoláire ei ole merkitykseltään ihan yksi yhteen sama kuin englannin "scholar". Iirin scoláire voi tosiaan olla "tutkija, tiedemies, oppinut", mutta kansankielessä se on tarkoittanut vanhastaan mm. lukutaitoista henkilöä, ja merkitys "opiskelija, koululainen, oppilas" lienee oletusasetus.
is reathaí é "hän (mies) on juoksija"
is pluiméir í "hän (nainen) on putkimies" - no hyvä on, putkinainen? Putkenkorjaaja...putkiasentaja, niinhän se tietysti.
is Fionlannaigh sinn "me olemme suomalaisia". Fionlannaigh on säännöllinen monikko sanasta Fionlannach "suomalainen".
is scoláirí sibh "te olette oppilaita". Scoláirí on tietysti monikko substantiivista scoláire.
is polaiteoirí iad "he ovat poliitikkoja". Polaiteoirí on vastaavasti monikko substantiivista polaiteoir, poliitikko.
(jatkuu)
Oikeinkirjoituksen suhde ääntämiseen ei, toisin kuin väitetään, ole iirin suurin vaikeus. Edesvastuuttomat propagandistit väittävät, että iirin oikeinkirjoitus on kauempana ääntämisestä kuin englannin, eli kuten limerikki sanoo:
There was a man from Dún Laoghaire,
who had an interesting theoghaire
that the language of Erse
has a shortage of verse
because the spelling makes poets so weoghaire.
Selitys: "theoghaire" = theory, "weoghaire" = weary. "Erse" on oikeastaan skottienglannin yhteisnimitys iirille ja skottigaelille, jota nykyään pidetään haukkumanimenä - skottigaeli on Gaelic ja iiri on Irish.
Todellisuudessa iirinkielisiä runoilijoita on liikaa - Máirtín Ó Cadhain, joka oli yhtaikaa iirin James Joyce ja Seán Ó Faoláin (Seán Ó Faoláin, alun perin nimeltään John Whelan, ei kirjoittanut iiriksi, vaan englanniksi), sanoi muistaakseni jotain sensuuntaista, että iiri tarvitsee paksuja kirjoja kirjoittavia eepikkoja, ei suinkaan harmittomia nelirivisiä runoja kirjoittavia lyyrikkoja. Ja mitä sitten tulee oikeinkirjoitukseen, iirin oikeinkirjoitus voi olla pelottavan näköinen, mutta toimii englantiin verrattuna kohtuullisen hyvin. Dún Laoghairen nimessä jälkimmäinen sana kirjoitetaan sitä paitsi historiallisista syistä noin monimutkaisesti; jos nimi noudattaisi yleisiä oikeinkirjoitusperiaatteita, se kuuluisi Dún Laoire.
Iirin perusvaikeus on kopulan ja tá-verbin ero. Kopulalla tarkoitetaan sitä iirin olla-verbeistä, joka ei oikeastaan ole verbi, vaan pikemminkin erillinen sanaluokka. Kopulalla käännetään suomen olla silloin kun kyse on pysyvästä, olemukseen kuuluvasta olemisesta. Käytännössä sillä yhdistetään ennen kaikkea substantiiveja toisiinsa:
Is bia úll. Omena (úll) on ruokaa (bia).
Is toradh é an t-úll. Omena (úll) on hedelmä (toradh).
Is mise Panu. Minä (mise) olen Panu.
Is é George W. Bush Uachtarán na Stát Aontaithe. George W. Bush on Yhdysvaltain (na Stáit Aontaithe; muoto na Stát Aontaithe on monikon genetiivi) presidentti (Uachtarán).
Kaksi ensimmäistä ovat luokittelulauseita. Luokittelulauseen sanajärjestys on periaatteessa is - predikatiivi - subjekti, joskin sekä predikatiivi että subjekti lienevät tässä vääriä termejä. Jos luokittelemme ainesanan - úll, "omena", on ensimmäisessä lauseessa ainesana - emme tarvitse muuta kuin kopulan, predikatiivin ja subjektin, tai pikemminkin kopulan, luokiteltavan (úll, omena) ja luokan (bia, ruoka). (Se, että omena on ainesana, ilmaistaan suomenkielisessä versiossa partitiivilla: omena on ruokaa.) Jos luokittelemme konkreettista, laskettavissa olevaa esinettä, asia on hieman mutkikkaampi. Silloin luokittelemme kaikki tällä sanalla kuvattavissa olevat kohteet: omena on hedelmä. Nyt omena-sana (úll) on varustettava määräisellä artikkelilla, koska koko omenoiden laji määritellään hedelmäksi, ja se laji on tunnettu ja määräinen. (Tai ainakin spesifinen. Eräissä yhteyksissä iirin määräinen artikkeli ilmaisee pikemminkin spesifisyyttä kuin määräisyyttä.) Koska úll on vokaalilla alkava maskuliini, määräisen artikkelin (an) perään lisätään t-, siis an t-úll. Tämä määräinen omena kuuluu sitten "suojata" ns. flankkeeraavalla pronominilla, joka noudattaa pääsanansa sukua ja lukua, siis é (yksikkö, maskuliini). Ja saamme lauserakenteen Is toradh é an t-úll, sananmukaisesti "on hedelmä se omena".
Mitäs jos haluamme sanoa "Hän on mies"? No se ei ole vaikeaa: Is fear é. Flankkeerauspronomini muuttuu vain ihan oikeaksi pronominiksi. Toisessa variantissa määräisen tai spesifisen substantiivin paikalla on erisnimi. Kun haluamme sanoa iiriksi "Ilkka Kokkarinen on kanadalainen luennoitsija", kanadalainen luennoitsija on ilman muuta luokka, eli Ilkka K. luokitellaan yhdeksi kanadalaisten luennoitsijoiden joukkoon kuuluvaksi alkioksi, kuten alakoulun matematiikassa sanotaan. Kanada on iiriksi tietenkin vain englannin "Canada" iirin ääntämisen mukaan kirjoitettuna, siis Ceanada, ja tästä saamme vaivatta kansallisuusadjektiivin Ceanadach. Luento on iiriksi léacht - mitä ilmeisimmin samaa latinasta lainattua kamaa kuin englannin "lecture" - ja nomen agentis -johtimella saamme siitä sanan léachtóir, luennoitsija. Adjektiiviattribuutti seuraa iirissä pääsanaansa, siis léachtóir Ceanadach. Alkuperäisen luokittelulausekuvion mukaan siis:
is léachtóir Ceanadach é Ilkka Kokkarinen.
Luennoitsijan luennoima aine muuten ilmaistaan prepositiolla le, joka tarkoittaa sekä "kanssa" että "(jonnekin) päin". En tiedä, mitä Ilkka tarkkaan ottaen luennoi, mutta jos hänen aineensa ovat ohjelmointikielet, voimme sanoa:
is léachtóir Ceanadach le teangacha ríomhchlárúcháin é Ilkka Kokkarinen.
Mutta vilkaistaanpa vielä tuota rakennetta Is fear é. Voiko pronominin é "hän" (maskuliini hän) korvata jollain muulla persoonapronominilla? Totta mooses. Tässä olisi muutama esimerkki:
is múinteoir mé "minä olen opettaja"
is scoláire thú "sinä olet oppilas". Sana scoláire ei ole merkitykseltään ihan yksi yhteen sama kuin englannin "scholar". Iirin scoláire voi tosiaan olla "tutkija, tiedemies, oppinut", mutta kansankielessä se on tarkoittanut vanhastaan mm. lukutaitoista henkilöä, ja merkitys "opiskelija, koululainen, oppilas" lienee oletusasetus.
is reathaí é "hän (mies) on juoksija"
is pluiméir í "hän (nainen) on putkimies" - no hyvä on, putkinainen? Putkenkorjaaja...putkiasentaja, niinhän se tietysti.
is Fionlannaigh sinn "me olemme suomalaisia". Fionlannaigh on säännöllinen monikko sanasta Fionlannach "suomalainen".
is scoláirí sibh "te olette oppilaita". Scoláirí on tietysti monikko substantiivista scoláire.
is polaiteoirí iad "he ovat poliitikkoja". Polaiteoirí on vastaavasti monikko substantiivista polaiteoir, poliitikko.
(jatkuu)
maanantai 11. heinäkuuta 2005
Ylläpito tiedottaa
Tähän asti tämän sivun sijoittumista blogilistalla on häirinnyt se, että se on luetteloitu sekä Plökinä että Notatki z podziemiana. Nyt listalta löytyy ainoastaan kaksoisnimi Plöki/Notatki z podziemia. Päivittäkää pamauksenne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)