Vaadin takaisin suomenkielistä sananvapauttani

Keväällä 2006 minut värvättiin kirjoittamaan sisältöä suurelle verkkoportaalille, jonka nimeä en mainitse tässä - tietävät tietävät kyllä. Kuten oheisesta kirjoituksesta ilmenee, pidän minulle sattuneita tapahtumia vain oireena ilmapiiristä isoissa suomenkielisissä medioissa yleisemminkin, joten olisi väärin leimata erityisesti yhtä tahoa.

Sivuston tuottaja, joka minut rekrytoi, suorastaan hukutti minut kohteliaisuuksiin siitä, miten omalaatuisesti ja lahjakkaasti muka osasin käyttää suomen kieltä. Ilahduin toki saamastani tunnustuksesta, mutta vielä iloisempi olin siitä, että hän lupasi minulle kahdeksansataa euroa kuukausibruttona blogin kirjoittamisesta sivustolle. Siihen aikaan se tuntui isolta rahalta.

Kuvittelin saavani näillä rahoilla uudelleen käyntiin tohtorinväitökseni, joka oli joitakin vuosia jumittanut ainakin osittain siksi, ettei minulla ollut varaa tutkimuskirjallisuuteen. Käytännössä kävi kuitenkin pikemminkin niin, että menetin viimeisen mahdollisuuden minkäänlaiseen akateemiseen uraan, koska minulla oli myös oikea työ – aika ei riittänyt kaikkeen.

Työhönottohaastattelussa sivuston tuottaja toivoi yksiselitteisesti, että kirjoittaisin poleemisesti kiistanalaisista aiheista. Kuten lojaalin työntekijän kuuluu, pyrin täyttämään toiveen, mutta samalla ymmärsin, että nimettömän bloginväkertäjän sijasta olin nyt vastuullinen mediavaikuttaja, joka ei voinut laukoa ihan mitä tahansa törkyä.

Aiemmin olin sekä tässä blogissa että verkkokeskusteluissa harrastanut yliampuvia provokaatioita, mutta nyt häivytin niitä yhä enemmän taka-alalle. Sen sijaan omaksuin puolittain itsekään huomaamatta kansalaissopua rakentavan asenteen. Yksi osa tästä oli sisällissodan sotakirveiden hautaaminen ja pyrkimys ”valkoisen” ja ”punaisen” tradition parhaiden puolten yhdistämiseen.

Aluksi pyrkimykseni herättivätkin myönteistä huomiota monella taholla. Kun Huhtiniemen joukkohaudat nousivat tapetille, kirjoitin bloggauksen, jonka tarkoituksena oli valaa öljyä laineille ja kehottaa sovintoon talvisodan hengessä. Tästä hyvästä sain kiitosta jopa eräiltä vanhan koulukunnan militaristisilta äärioikeistolaisilta, jotka olivat sitä mieltä, että juttuni poikkesi myönteiseen suuntaan muuten kovin yksipuolisesta mediakommentoinnista. Haluan korostaa, ettei tekstini tehnyt mitään myönnytyksiä äärioikeistollekaan, vaan että ennen muuta paheksuin kaikenlaista historian poliittista ryöstöviljelyä, sekä vasemmistolaista että oikeistolaista, ja että korostin totuuden etsintää ja totuutta itseisarvona.

Verkossa olin nimittäin 2000-luvun alussa useita kertoja päässyt aivan asiallisiin keskusteluväleihin eräiden perinteistä isänmaallisuutta edustaneiden herrasmiesten kanssa. Nämä keskustelijat olivat omasta positiostani kaukana oikealla sekä maanpuolustuskysymyksissä että muutenkin, mutta niin vasemmistolaisena kuin itseäni pidinkin siihen aikaan, tulimme ihan hyvin juttuun, kun he huomasivat minun perehtyneen Venäjän ja Itä-Euroopan historiaan ja kulttuuriin ja olevan monista siihen liittyvistä asioista pitkälti samalla kannalla heidän kanssaan.

Tulkitsin tämän niin, että monet suomalaisen politiikan juoksuhaudat olisivat nyt Neuvostoliiton romahdettua luotavissa umpeen. Kyseinen pakina saikin kiitosta tasapuolisuudestaan monilta sellaisilta isänmaallisuusintoilijoilta, jotka siihen asti olivat esittäneet suunnilleen koko muun maailman stalinisteina.

Nettitrollin vuosinani olin saanut kansakunnan virallisen naisvihaajan maineen. Siksi kaikenlaiset verkkofeministit ja sellaisina esiintyvät vaativat työnjohtoa antamaan minulle potkut. Työnjohto puolusti minua lojaalisti sellaisia vaatimuksia vastaan ja sain jatkaa kirjoitteluani rauhassa. Kaikki muuttui kuitenkin, kun äärioikeisto aloitti oman häiriköintinsä. Silloin työnjohto syyllisti minut ja vaati minua ”olemaan provosoimatta niitä”, vaikka häiriköintiä esiintyi aivan äärioikeistoon liittymättömienkin kirjoitusten kommenttilaatikoissa, jopa silloin kun kirjoitin siitä, että Reinikainen-televisiosarjaa näytettiin uusintana. Kaikki työsuojelun näköinenkin haihtui savuna ilmaan.

Minulla oli teoriassa mahdollisuus kieltää kommenttiosastoltani häiritsevät kirjoittajat, ainakin silloin kun he olivat rekisteröityneet sivustolle. Työnjohto kuitenkin valitti, että rekisteröinti tapahtui jonkin amerikkalaisen emäsivuston kautta, joka esti blokkaamiani käyttämästä myös monia muita alustaani liittymättömiä sivustoja. Toisin sanoen häiriköiden piti käytännössä antaa riehua.

Kun ensimmäisen kerran kirjoitin kriittisesti ns. maahanmuuttokriitikoista, kommentteihin tuli niin nopeasti sellainen määrä törkyä, että suljin kyseisen kirjoituksen kommenttilaatikon. Kuitenkin sulkemisen jälkeenkin eräs suunsoittaja onnistui nälvimään siellä asiattomia. Tätä on vaikea tulkita muuten kuin että äärioikeistolla oli oma myyränsä työnjohdossa.

Pidän todellakin mahdollisena, että ainakin jotkut kommenttiosaston mesoajista eivät olleet sen enempää Venäjän kuin suomalaisen äärioikeistonkaan asialla, vaan työnantajan. Olin saanut alun perin luvan kirjoittaa mistä halusin, kunhan se jotenkin liittyi ajankohtaisiin asioihin. Mutta kun jouduin törmäyskurssille äärioikeiston kanssa, tämä vapaus alkoi kummasti hapertua.

Esitän sellaisen hypoteesin, että mediafirman sikariporras itse asiassa halusi ohjata suomalaista poliittista keskustelua äärioikeistolaiseen suuntaan ja että minut oli värvätty, koska antifeministiset provokaationi 2000-luvun alussa saatettiin tulkita merkiksi äärioikeistolaisesta maailmankuvasta. Tämän tulkinnan mukaan minulta odotettiin äärioikeistolaisuuden tekemistä älyllisesti hyväksyttäväksi.

Kun en sitten suostunut esittämään tätä roolia, minut yritettiin pakottaa siihen, ja lopulta sain potkut, toki hyvällä taloudellisella tekosyyllä. Kun minua ei millään tavalla puolustettu kommenttiloodan räyhääjiä vastaan, vaan pikemminkin syyllistettiin, on selvää että kirjoituksieni taso laski ja lukijatkin väsyivät.

Sen jälkeen en ole saanut yhtään mitään suomeksi kirjoitettua julkaistuksi missään, ja olen käytännössä kadonnut kaikista suomenkielisistä viestimistä. Vaikka olen luultavasti ainoa suomalainen, joka julkaisee kaunokirjallisuutta iiriksi, minua ei mainita edes iirin kieltä käsittelevissä suomenkielisissä lehtijutuissa.

Vähän sen jälkeen kun olin saanut potkut, minuun otti yhteyttä eräs freelancetoimittaja, joka oli tavannut Irlannissa iirinkielisiä teoksiani lukeneita ja niistä innostuneita nuoria ihmisiä. Hän halusi tehdä minusta jutun nimenomaan iirinkielisenä kirjailijana, ja vastasin kaikkiin hänen kysymyksiinsä ja lähetin runsaasti taustamateriaalia. Hän ei kuitenkaan saanut juttua painoon.

Samalla tavalla pari vuotta potkujeni jälkeen eräs lehti, jota sen vasemmistosuuntautumisen vuoksi tuskin ainakaan saattoi epäillä myötämielisyydestä äärioikeistoa kohtaan, julkaisi jutun iirin kielen elvytysliikkeestä. Lukija voi varmasti arvata, että minua ei mainittu jutussa eikä minulta kysytty taustatietoja sitä varten, vaikka yleisesti tiedettiin ja tiedetään, että olen iirinkielisyysaktivisti ja iirinkielinen kirjailija.

Olen kolumnistin urani jälkeen saanut aika ajoin tarjouksia ja ehdotuksia kirjoittaa tuntemistani aiheista suomeksi. Joka kerta nämä tarjoukset ovat sitten kuivuneet kesken kokoon ja toinen osapuoli on käsittämättömällä tavalla lakannut vastaamasta viesteihini ennen kuin konkreettisiin sopimuksiin on päästy. Ilmeisesti alalla on epävirallinen musta lista, ja minä olen päässyt sen kärkeen.

Iirinkielisten teosteni julkaisija on toki alkanut nyt painaa mm. vanhoja nettikolumnejani kokoomaniteinä, mutta luuletteko, että skotlantilaisessa pienkustantamossa ilman isojen firmojen mainostusresursseja suomeksi julkaistut kirjat olisivat suomalaisen julkisen keskustelun kannalta yhtä merkittäviä kuin Suomessa tunnetulla kustantajalla julkaistut?

Miettikääpä siis. Minut värvättiin pystymetsästä kirjoittamaan kolumneja ikään kuin suurenakin tähtenä ja luonnonlahjakkuutena, tein tätä seitsemän vuotta, ja nyt olen ollut toiset seitsemän vuotta kokonaan ilman alan töitä. Minua ei käytännössä saa suomeksi edes mainita tai siteerata, vielä vähemmän palkata pakinoitsijaksi, vaikka olen osoittanut osaavani homman, ainakin niin kauan kuin työsuojeluun, työnantajaan ja työnjohtoon voi luottaa. Tälle on tasan kaksi selitystä.

Joko olen - kuten edellä olen uumoillut - huono kirjoittaja, josta haluttiin äärioikeiston valtavirtaistajaa (olen täysin sopusoinnussa sen mahdollisuuden kanssa, että olen suomeksi oikeasti kelvoton kirjoittaja); tai sitten olen hyvä kirjoittaja, mutta koska jouduin äärioikeiston massiivisen maalituskampanjan kohteeksi, kukaan ei enää uskalla julkaista minua. (Siis ei suomeksi - ruotsiksi kirjoittamani oppineet esseet esimerkiksi Venäjän kirjallisuudesta tai iirin kielestä menevät heittämällä painoon.)

Molemmissa tapauksissa suomenkielinen lehdistö ja media on osoittanut olevansa äärioikeiston määräiltävissä. Ihan itse kunkin pääteltävissä on sitten, johtuuko tämä siitä, että kaikki sellainen suomenkielinen media, joka ei ole avoimesti vasemmistolaista, on myötämielistä äärioikeistoa kohtaan, vai siitä, että se on liian pelkurimaista ja epävarmaa itsestään vastustaakseen äärioikeiston maalituskampanjoja.

On vaikea uskoa, että suomenkielinen viestimistö olisi antanut periksi äärioikeistolle pelkuruuttaan. Media on suuri vallankäyttäjä missä tahansa länsimaisessa yhteiskunnassa: pelästyisivätkö mediamogulit todellakin kourallista nettihäiriköitä? Sekään ei toki kuulosta järjelliseltä, että mediafirmat tietoisesti haluaisivat nostaa äärioikeistoa, mutta valitettavasti toinen vaihtoehto on vielä vähemmän todennäköinen.

Olin Suomessa yksi ensimmäisiä, jotka uskalsivat sanoa julkisesti, että Venäjä ja uusi suomalainen äärioikeisto olivat yhteistyössä. Tämä herätti suurta närkästystä, ja kommenteissa minut leimattiin mielisairaaksi, kun kehtasinkin sanoa jotain niin pahaa a) Venäjästä (koska Venäjäähän ei saa sanoa fasistiseksi, sellainenhan loukkaa vanhoja kommunisteja) ja b) äärioikeistosta (koska äärioikeistoa loukkaa, jos sen vihjaa toimivan maanpetoksellisesti).

Vielä nykyäänkin Suomessa sekä medialla että viranomaisilla on vaikeuksia myöntää Venäjän ja äärioikeiston yhteyksiä. Esimerkiksi turvallisuuspoliisimme raporteissa intettiin aika pitkään, että suomalaisen äärioikeiston venäläisvastaisen perinteen vuoksi ei ole pelkoa muun Euroopan äärioikeiston venäläismielisyyden leviämisestä Suomeen. Tätä jatkettiin vielä siinä vaiheessa, kun Homma-foorumilla julistettiin jo, että Venäjän miehitys olisi hyvä asia, koska Venäjä tappaisi suomenruotsalaiset ja maahanmuuttajat.

Jos minut suljettiin ulos mediasta siksi, että minulla oli teoria äärioikeiston venäläiskytkennöistä jo vuosia ennen kuin ne myönnettiin laajemmin, pidän sitä tietysti itsessään ymmärrettävänä. Oikeassa ei saa olla liian varhain - kuten Stanisław Jerzy Lec sanoo, moni aikansa edelle ehtinyt on joutunut odottamaan sitä saapuvaksi hyvin epämukavassa pakopaikassa - ja niin kauan kuin käsitystäni ei tukenut kukaan muu, minut oli helppo kuitata hulluksi. Mutta nyt kun äärioikeiston ja Venäjän yhteistyötä ei enää voida sivuuttaa, pidän ihan yksiselitteisesti diskriminointina ja sensuurina sitä, että minua yhä kohdellaan mielipuolena ja persona non gratana.

Ja toisin kuin kaikki niillä sanansa erinomaisesti kuuluviin saavilla äärioikeistotrolleilla, jotka väittävät heitä vainottavan kuin Neuvostoliitossa, minulla on oikeasti koko maailman syy sanoa olevani samassa asemassa kuin neuvostotoisinajattelijat olivat joskus sikäläisen diktatuurin viimeisinä vuosikymmeninä (en nyt puhu mistään Stalinin takaraivolyijyvuosista). Seitsemän vuoden tosiasiallinen julkaisukielto olisi ihan tyypillinen "rangaistus" neuvostokirjailijalle joskus 60-70-luvulla siitä, että hän joutui ristiriitaan esivallan kanssa, ja tämän päivän Suomessahan äärioikeistoa kunnioitetaan mediapiireissä enemmän kuin esivaltaa.

Vain vuoden kuluttua siitä, kun minut oli vaiennettu, Jessikka Aro nosti Venäjän agenttien ja yhteistoimintamiesten suomenkielisessä Internetissä harjoittaman trollaamisen uutiseksi. Seuraus oli, että hän joutui vielä monta pykälää ankaramman painostuksen ja häiriköinnin kohteeksi kuin minä konsanaan. Ja olen ollut huomaavinani, että hänenkin saamansa tuki kollegoilta ja viestintäsektorilta on ollut varsin rajallinen. Ihan siltäkin suunnalta tuntuu tulevan pilkkaa, vähättelyä, irvailua ja asiattomia syytöksiä.

On merkillepantavaa sekin, että juuri noihin aikoihin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja valloitti Krimin. Siihen aikaan kun sain vielä kirjoitella, olin tehnyt aika selväksi, että osaan lukea ukrainankielistä uutistekstiä (vaikea sitä olisi olla osaamattakaan, koska kuitenkin olen opiskellut sekä puolaa että venäjää yliopistossa jo nuorukaisena), ja kolumnistivuosinani olin mielestäni ainakin todistanut osaavani kansantajuistaa asioita ja kirjoittaa selkeästi. Puoliksi odotin, että saisin takaisin kolumnistinpaikkani jossain muodossa. En saanut, luultavasti juuri niistä syistä, joita pidän ansioinani.

En todellakaan ole enää tyrkyttäytymässä suomenkieliseen mediaan. Pidän itse asiassa elämäni suurimpana virheenä sitä, että alun perinkään suostuin siellä kirjoittamaan, kun mielisteltiin ja kerjättiin. Koko tämä surkea episodi on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että suomen kieli ja suomenkielinen kulttuurityö ovat alusta loppuun huijausta. Kielitaito, yleissivistys ja kyky käyttää äidinkieltä hyvin eivät merkitse yhtään mitään, jos haluat tienata lantin suomeksi kirjoittamalla.

Puheet maailman parhaasta sananvapaudesta kalskahtavat ontoilta, kun todellisuus on se, että mielipiteet saa omaksua ja niitä julistaa vain valmiina mielipidekimppuina. Yleisiä ennakkoluuloja ei saa murtaa. Minulla ei ollut lupaa arvostella feministejä tai Venäjää ja samalla vastustaa rasismia, koska yleisen ennakkoluulon mukaan feminismin tai Venäjän arvostelijan kuuluu olla oikeistolainen eli siloitella ja vähätellä rasismia. Enkä liioin pääsisi vasemmistolehteen kirjoittamaan, koska siellä saa kyllä vastustaa rasismia, mutta ei kannattaa maanpuolustusta eikä Nato-jäsenyyttä, vielä vähemmän tykätä kovin avoimesti kyttyrää Venäjästä.

Ruotsin kielellä Suomessa sitä vastoin saa kirjoittaa paljon vapaammin. On aina saanut, ja saa luultavasti vastakin. Juuri tästä syystä äärioikeisto ja Venäjä taistelevat ruotsin virallista asemaa vastaan Suomessa. Ja juuri tästä syystä ruotsin kieli on rakas meille, joille vapaus on rakas. Suomen kieli on vankila, ruotsin kieli on avain vapauteen. Frihet är det bästa ting som sökas kan i världen kring.

Siksi kehotan kaikkia kavahtamaan mitä tahansa suomeksi painettua. Jos suomenkieliset tiedotusvälineet ja kustantamot pyrkivät päämäärätietoisesti kaventamaan sananvapautta ja ohjaamaan sen rajoja äärioikeistolaiseen suuntaan, niitä on syytä boikotoida. Älkää lukeko suomenkielisiä lehtiä, älkää suomenkielisiä kirjoja. Älkää antako haastatteluja suomenkielisille tiedotusvälineille, älkää käännättäkö lehtijuttuja saati kirjoja suomen kielelle älkääkä suomen kielestä.