Mikä feminismissä vikana?

Koska joskus pitää se yhteenveto laatia, olkoonpa vaikka nyt. Mikä kaikki siis feminismissä on vikana?

Yhteiskunnallinen vastuuttomuus. Feministit tuntuvat olevan kykenemättömiä myöntämään, että heillä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan ja lainsäädännön kehityksessä jo vuosikymmenten ajan. Feministit ovat pitkälti valtaa käyttävä eliitti. Siitä huolimatta he esiintyvät mielellään vainottuina toisinajattelijoina ja väittävät paljastavansa salattuja eliittejä.

Samaan viittaa se Ireen von Wachenfeldtin käsittämätön lausunto Könskrigetissä, että naisten asiat eivät hänen järjestönsä toiminta-aikana olisi edenneet metriäkään, vaikka järjestö oli Ruotsin suurin naisasiaorganisaatio, jolle jaettiin valtion avustuskruunuja lumikolalla ja vaikka se oli saanut oman sympatisoijansa tasa-arvoministeriksi. Jos järjestö on tällaisessa hegemonisessa asemassa eikä silti koe saavansa mikään aikaan, niin eikö vika ole pikemminkin järjestössä itsessään kuin yhteiskunnassa ja patriarkaatissa? Eikö silloin olisi järjestön aika ainakin esittää itselleen vakavia kysymyksiä siitä, mikä on mennyt vikaan? Ehehei. Fyrkkaa ja valtaa vain on saatava lisää, loputtomiin. Niitä ei ilmeisesti ole koskaan tarpeeksi.

(Voi tietenkin kysyä, missä määrin jonkin ROKSin kieroutuminen on feminismin syytä. Pikemminkin se osoittaa, miten helvetin väärässä kaikenlaiset oikeistoliberaalit ovat halutessaan siirtää sosiaalitoimen "kolmannelle sektorille", ts. quango-tyyppisille kansalaisjärjestön kaltaisille, mutta valtion tukemille hyväntekeväisyyspuljuille. Kun asialla on jokin ideologisesti yksisuuntainen ROKS valtion sosiaalitoimen sijasta, päädytään tilanteeseen, jossa ROKS imee kuin sieni valtion avustusrahoja oletettuun "hyvään tarkoitukseen", mutta ei ole sillä tavalla vastuu- ja tilivelvollinen valtionhallinnon osana kuin sosiaalitoimi on. Tällä en tietenkään tarkoita, ettei feminismi ja muu miesviha voisi soluttaa tai olisi paikoitellen soluttanut sosiaalitointa.

Feministien miesvihallaan soluttama sosiaalitoimi voidaan aina alistaa tutkintaan ja vetää vastuuseen lakien ja asetusten vastaisesta toiminnastaan, ja feministit voidaan erottaa sosiaalitoimen palveluksesta tai siirtää lakananviikkaustasoisiin tehtäviin, joissa heidän miesvihansa ei vaaranna kenenkään oikeusturvaa. ROKSin kaltaisen järjestön kohdalla se on vaikeampaa, varsinkin kun sen piirissä ilmenevää miesvihaa ja feminismiä ollaan luonnollisista syistä valmiita ymmärtämään ja hyväksymään liiallisuuksiin asti: loppujen lopuksihan meidän valistuneiden, hyvien ja kilttien miesten on vaikeaa olla kokematta yleisinhimillistä empatiaa tuollaisten järjestöjen työntekijöitä kohtaan, koska suunnilleen ainoa parisuhdetodellisuus, johon heillä on laajempaa näkökulmaa, on parisuhdeväkivalta. Naisten turvataloihin tulee huijarien, psykonarttujen ja luonnevikaisten naisten lisäksi ihan oikeasti sen ihanan YTM:nsä pahoinpitelemiä, mahdollisesti groteskisti silvottuja ja typistettyjäkin naisia, ja olisi kumma, jollei se vaikuttaisi noissa järjestöissä työskentelevien vapaaehtoisten ajatteluun.

Oikeistoliberaalit puhuvat mielellään "kolmannesta sektorista" vaihtoehtona valtion "byrokraattiselle" sosiaaliavulle. Ketunhäntä on selvä: he muistelevat vanhojen hyvien aikojen kristillisiä "kolmannen sektorin" järjestöjä, jotka toimivat köyhien, ts. oikeistoliberaalista näkökulmasta aksiomaattisesti öyhöttävän alaluokan (terve, Ilkka), ideologisena kontrollimekanismina. Valitettavasti laajeneva byrokratia kuuluu kaikkien "hyväätarkoittavien" puljujen luonteeseen erottamattomana osana. Sosiaalitoimessa työskennellyt isosiskoni on todennut, että byrokratian laajenemisen ja lisävaltuuksien hamuamisen taustalla on organisaation sisäänrakennettu suuruudenhulluus: jos me vain saamme lisää resursseja, voimme parantaa koko maailman.

Tämä suuruudenhulluus tulee tunnustaa ja kehittää mekanismeja sen hallitsemiseksi, hallinnoimiseksi ja hillitsemiseksi, ja juuri siksi sosiaalitoimi on pidettävä valtion kontrollissa. Oikeistoliberaali, joka haluaa siirtää esimerkiksi perheväkivalta-asiat kolmannen sektorin hyväntekeväisyysjärjestön hoidettavaksi, saattaa siirtää ne sellaiselle miesvihaajapuljulle, joka on kaikissa olosuhteissa oikeistoliberaalin omastakin ideologisesta näkökulmasta huonompi vaihtoehto kuin valtion poliittisesti kontrolloima virasto. Ja valtion avustusten poistaminen ei välttämättä auta, sillä juuri "naisten suojelemiseen" jos mihin on taatusti tarjolla yksityisten filantrooppien lahjavaroja, jotka tekevät miesvihaajapuljusta täysin valtiosta ja poliittisesta prosessista riippumattoman vallankäyttäjän. Ihanko totta esimerkiksi libertaristen mielestä jonkin ROKSin kaltainen kolmannen sektorin itsenäinen stalinistinen miesvihaajamafia on aina ja kaikissa olosuhteissa parempi vaihtoehto kuin poliittisesti kontrolloitu sosiaalitoimi? Esivalta ei totisesti turhaan kanna miekkaa - eikä liioin hallitse turhaan sosiaalitointa.

Marginaalihuomautus: tässä nähdään taas, miten oikeistoliberalismi on luovuttamassa poliittista valtaa demokraattisesti valvotuilta elimiltä kaikenlaisille epäilyttäville "yhteisöille". Tuomiovallan antaminen muslimimilleteille on nimenomaan oikeistoliberaali idea, vaikka tyhmät vasemmistolaiset maailmanparantajat, jotka eivät ole koskaan vaivautuneet perehtymään länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion toimintaperiaatteisiin, antavatkin jallittaa itsensä tukemaan tällaisia hölmöyksiä. Ja nyt sulut kiinni.)

Asiaan palatakseni: feministeistä mieleeni tulee se Itä-Euroopan kommunistivaltion omituinen piirre, että noissa maissa puoluepukarit puhuivat (kommunismin) asiasta, asialle omistautumisesta ja asian edusta ikään kuin olisivat kuuluneet edelleenkin jonkinlaiseen maanalaiseen oppositioliikkeeseen, vaikka he todellisuudessa olivat koko valtiojärjestystä kontrolloiva voima, jolla oli hallussaan kaikki pelit ja pensselit. Lueskeltuani aikani kaikkia armenialaisten kansanmurhaa, Holocaustia ja Gulagia käsitelleitä kirjoja ja artikkeleita olen tullut taipuvaiseksi ajattelemaan, että tuo asenne juuri yhdistää totalitaarisia hallituksia ja junttia: kuvitelma, että ollaan jonkinlainen liike tai asia vielä siinä vaiheessa kun todellisuudessa hallitaan maata. Tällöin ollaan tavallaan henkisesti vapaita tekemään mitä pöyristyttävimpiä ihmisoikeusrikoksia "asian edun" nimissä, koska ajatellaan, että vallankumous on koko ajan meneillään, poikkeustila voimassa ja tilanne päällä, eikä normaaleja, rauhallisia oloja tule eikä voi tulla, ennen kuin vallankumous on valmis - ts. ennen kuin turkkilaiset ovat (mitä se sitten tarkoittaakin) oman maansa ja oman talonsa herroja, tai ennen kuin arjalainen rotu hallitsee kiistattomasti maailmaa, tai ennen kuin kapitalistinen riisto on poistettu maailmasta.

Feministeillä on jo vuosikymmeniä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan asioihin, mutta he eivät koskaan myönnä tätä. Sekin, mitä he ovat oikeasti saaneet aikaan, ei heitä jälkeenpäin näytä miellyttävän, koska se jotenkin aina päätyy pönkittämään epämääräisesti määriteltyä "patriarkaattia". "Tasa-arvo" ja "oikeudenmukaisuus" sellaisina kuin ne feministeille kelpaisivat pakenevat heidän otettaan koko ajan - mikä viittaa vahvasti siihen, että ne ovat pohjimmiltaan metafyysisiä ja teologisia käsitteitä ja feminismi pikemminkin uskonto kuin poliittinen liike.

Feministit ovat huonoja esikuvia. Tyypillinen feministi juo viinaa, polttaa tupakkaa, uskoo erilaisiin irrationaalisiin taikaluuloihin horoskoopeista energiariipuksiin eikä ole edes humanistisena intellektuellina erityisen korkeaa tasoa, koska tietojen hankinnan sijasta hän keskittyy skolastiikkaan ja feminismiuskonnon teologiaan. Kuka haluaa tyttärestään sellaista?

Suoraan sanoen: jos oma tyttäreni rupeaisi prostituoiduksi, minua huolestuttaisi asiassa eniten se, että hän voi saada sukupuolitaudin, ajautua käyttämään vahingollisia päihteitä tai joutua väkivaltaisen asiakkaan pahoinpitelemäksi. Jos tyttäreni rupeaisi feministiksi, tietäisin, että hän saa sukupuolitaudin, ajautuu käyttämään vahingollisia päihteitä ja joutuu väkivaltaisen poika- tai tyttöystävän pahoinpitelemäksi. Feminismiin kuuluu osana rikkinäisyysshow, rikkinäisen ihmisen ehdointahtoinen näytteleminen, eli esimerkiksi vaarallisten ja väkivaltaisten poikaystävien seuraan hakeudutaan ihan tahallaan. Kyse on eräänlaisesta narsistisesta itsetehostuksesta. Luonnollisesti näiden väkivaltaisten miesten raakuus myös antaa omalle aatteelle lisää argumentteja. Toisin sanoen huoraksi rupeaminen on tyttärellenne aina parempi vaihtoehto kuin feministiksi rupeaminen, edellyttäen, että lainsäätäjä ei ehdoin tahdoin marginalisoi prostituoituja, jotta feminismi saataisiin keinotekoisesti näyttämään huoraamista paremmalta vaihtoehdolta, mitä se ei siis todellakaan ole.

Älkääkä kuvitelkokaan, että ne lesbosuhteet, joihin ruvetaan joko aatteellisista syistä tai oikean seksuaalisen halun vuoksi, olisivat yhtään sen vapaampia tai vähemmän kouristuksenomaisia ja väkivaltaisia kuin miessuhteet. Jokin raja naiiviudellakin.

Yhteiskunnallinen irrelevanssi. Työväenliike ym. yhteiskunnalliset liikkeet ovat menestyneet ja saaneet yhteiskunnallista vaikutusvaltaa sen takia, että ne ovat lähteneet oikaisemaan todellisia epäoikeudenmukaisuuksia, oikeita ongelmia ja tavallisten ihmisten tavallisessa arjessa ilmeneviä hankaluuksia käytännössä toimivalla ohjelmalla, johon on oleellisesti kuulunut ongelmista kärsivien ihmisten oma aktivoituminen.

Työväenliike oli aikoinaan paljon muuta kuin sosialistiset puolueet. Siihen kuului se, että perustettiin mm. omia urheiluseuroja, oma urheiluliitto, omia raittiusseuroja, oma sivistysliitto jne. Työväenliike pystyi menestymään juuri siksi, että siinä oli pohjimmiltaan kysymys muustakin kuin siitä, että vihattiin kapitalistia. Perinteiseen työväenkulttuuriin kuului oleellisena osana myös hyvien tapojen noudattaminen ja kapitalistien nolaaminen olemalla kapitalistia sivistyneempi ja hyvinkasvatetumpi, niin että kapitalisti joutui häpeämään stereotyyppisiä mielikuviaan öyhöttävistä työläisistä.

Esimerkiksi Hannu Salama, joka on perinteisestä työväenkulttuurista lähtöisin, on kohtelias ja hyvinkasvatettu herrasmies sormenpäitään myöten, minkä olen voinut ns. livenä todeta, kun hän kävi esiintymässä vuosia sitten Kirjakahvilassa. Itse asiassa en sen jälkeen enää yhtään ihmettele, että hän on elämänsä aikana ollut niin YTM naisten silmissä. Miehestä saa aivan toisen vaikutelman kuin hänen kirjoistaan, jotka tunnetusti käsittelevät lähinnä kännissä öyhöttämistä ja naintia.

Feministit eivät oikeasti ole yhteiskunnallisesti relevantti liike. Feministit ovat keskittyneet lähinnä syyttelemään "patriarkaattia" ja miehiä kaikesta tapaan, joka tuo mieleen rasistiset kaunaliikkeet. Itse asiassa feminismi on luultavasti yllyttänyt ja voimistanut rasistista kaunaäärioikeistoa. Rasistit eivät ole tyhmiä, he ovat varmasti huomanneet yhtäläisyydet oman liikkeensä ja feministien välillä ja todenneet, että jos nuo ovat pystyneet saamaan oman kauna-aatteensa valtavirtaistettua vieläpä osana vasemmistoa, niin kyllä saamme varmasti mekin. Tämä on taas yksi niistä yhteiskunnallisesti vahingollisista vaikutuksista, joita feminismillä on ja joiden vuoksi feminismistä pitää tehdä loppu mitä pikimmin.

Feministien yhteiskunnalliseen irrelevanssiin kuuluu oleellisesti myös se, että feministit eivät ole juurikaan kiinnostuneita tavallisten naisten tavallisista ongelmista. Jos hammashoitaja Kirsi rupeaa seurustelemaan rekkakuski Jorman kanssa, niin häntä kiinnostavat asunto-, palkka-, lapsilisä- ym. asiat ja muu yhdessä asumisen, perheen perustamisen ja lasten kasvattamisen kannalta relevantti lainsäädäntötyö. Feminismi sitä vastoin näkee hänen pääasiallisena ongelmanaan sen, että hän seurustelee sen inhottavan, likaisen Jorman kanssa, ja haluaa viipymättä hänen jättävän moisen miehen ja muuttavan pesemättömältä pimpalta haisevaan lesbokommuuniin feminististen teorioitten, wiccauskonnon ja energiakiteiden sekaan.

Samaan sarjaan kuuluu myös tuo prostituutiokieltolaki. Feminismi asettaa maalikseen utopian, jossa prostituutiota ei ole. Sitä vastoin syntiin langenneessa nykymaailmassa prostituutiota on. Yhteiskunnallisesti relevantti liike hyväksyisi sen, että utopia, silloinkin kun sitä tavoitellaan, ei ole nurkan takana, ja pyrkisi minimoimaan syyt ajautua prostituutioon, vähentämään prostituution riskejä niin sukupuolitautien kuin vaarallisten asiakkaidenkin osalta ja helpottamaan naisten mahdollisuuksia päästä irti prostituutiosta. Tällainen liike epäilemättä syntyisi mieluiten prostituoitujen itsensä keskuudessa. Sitä vastoin feministit leimaavat prostituoitujen oman järjestäytymisen patriarkaatin luomaksi kuplaksi. Sellaiset naisryhmät, jotka eivät ole feministien kiistattomassa ideologisessa valvonnassa, ovat nimittäin väärän tietoisuuden saastuttamia eikä heidän suurin surminkaan saa antaa itse päättää asioistaan. Feministi tietää aina tavallista naista paremmin, mitä tavallinen nainen haluaa.

Jos feministejä oikeasti kiinnostaisi yhteiskunnan valtaaminen sillä tavalla kuin työväenluokka on sen ominut, he pyrkisivät tosissaan luomaan "patriarkaatille" vaihtoehtoisia valtarakenteita. Esimerkiksi naispuolisten luonnontieteilijöiden organisaatio voisi auttaa tyttöjen nousua fyysikoiksi, matemaatikoiksi ym. myöntämällä näiden alojen lahjakkaille naisopiskelijoille stipendejä. Tämä tällainen ei kuitenkaan kiinnosta feministiliikettä pätkääkään, koska sen mielestä luonnontieteet sinänsä ovat ikävä ja epälauha miehinen juttu, joka pitää kyseenalaistaa hippitaioin ja energiakristallein. Feminismin tarjoama ratkaisu kaikkeen naisten pahoinvointiin on separatistinen naiskulttuuri, johon anti-intellektuaalinen irrationalismi ja taikausko kuuluu erottamattomana osana, ei rinnakkaisten valtarakenteiden luominen miehisille valtarakenteille. Tämä johtuu tietysti osaltaan feminismiin pesiytyneestä anarkistis-vasemmistolaisesta ajatusroinasta, joka haaveilee "vallattomasta" utopiasta ja pitää valtaa sinänsä pahana asiana. Siis muodollista, mandaatilla vahvistettua ja rajoitettua valtaa - sitä komentooran ja matriarkan mielivaltaista terrorivaltaa, joka feministien omassa yhteisössä hiipii täyttämään valtatyhjiön, ei tietenkään kukaan paheksu.

Feministit eivät oikeasti pidä naista tasa-arvoisena. Feminismin tärkeimpiä puutteita on se, että feministit eivät oikeasti halua myöntää naisen olevan omalakinen ja omatahtoinen olento. Tämän näki esimerkiksi Lynndie Englandin tapauksessa. Se, että hänenlaisensa nuori nainen liittyy armeijaan ja nöyryyttää muslimimiehiä, nähtiin pahan patriarkaatin korruptoimana näennäisemansipaationa, ei väistämättömänä seurauksena siitä, että naisille annetaan oikeus tehdä itsenäisiä moraalisia ratkaisuja. Kun nainen, esimerkiksi Lynndie England, saa itse päättää, voi olla, että hän päättää toteuttaa itseään sadistisena kiduttajana.

Aina kun siitä tulee puhe, miten naiset menevät YTMien patjoiksi, feministit ja heidän puolustelijansa rientävät julistamaan, miten naisella on oikeus itse valita miehensä ja miten hirveitä me ATM-aktivistit olemme, kun kehtaamme edes vihjata siihen suuntaan, että naisten älyttömät miespreferenssit ovat vahingoksi heille itselleen ja että heidän vapauttaan pitäisi jotenkin rajoittaa. Eli siis naisella on vapaus tehdä ihan mitä tyhmää vain, koska vapaus tehdä tyhmyyksiä on oleellinen osa vapaata tahtoa. Tähän asti olemme yhtä mieltä asiasta, mutta miksi ihmeessä sitten alkaa hirveä valitus, kun joku nainen vedetään moraaliseen ja juridiseen vastuuseen tyhmän valintansa seurauksista? Miksi ihmeessä esimerkiksi Lynndie England esitetään nimettömien miehisten valtarakenteiden uhrina?

Minusta Lynndie England on aikuinen ihminen. Kun aikuinen ihminen tekee väärin, moraalisesti ja juridisesti väärin, niin hän saa moraaliset moitteet ja juridisen tuomion. Jos naisen, esimerkiksi Lynndie Englandin, tekemiä moraalisesti vääriä asioita puolustellaan sillä, että hän on naisena patriarkaatin johdateltavissa, se tarkoittaa selväkielellä sitä, että hän on naisena alentuneesti oikeustoimikelpoinen naiseutensa vuoksi, eli siis vielä selvemmin: että nainen on ihmisenä, moraalisena toimijana ja oikeushenkilönä alemmalla tasolla kuin mies. Toisin sanoen se osapuoli, joka ei pidä naista täysivaltaisena ihmisenä, ovat nimenomaan feministit. He eivät halua ottaa omista tekemisistään täyttä vastuuta eivätkä halua sitä vaadittavan keltään muultakaan naiselta. Voipa suorastaan väittää, että feministit ovat tasa-arvon suurin este.

Feministit eivät kykene dialogiin. Feministit eivät kykene dialogiin vastustajiensa kanssa eivätkä edes hyväksy, että kellään voisi olla legitiimejä erimielisyyksiä heidän kanssaan. Vastustajat leimataan henkilökohtaisilla hyökkäyksillä ja pseudopsykologisella pälpätyksellä mielisairaiksi, traumatisoituneiksi, seksuaalisesti epähaluttaviksi (kun heille annetaan samalla mitalla, närkästyksellä ja raivolla ei tietenkään ole rajaa) ja muuten vain ali-ihmisiksi, eikä heitä edes yritetä ottaa vakavasti. Feministeille ei ole olemassa feminismin legitiimiä kritiikkiä, ainoastaan sortajien harhautusyrityksiä ja "lääkityksen tarkistamista" kaipaavien mielisairaiden houreita. On aika kuvaavaa, että yksi netin feministisen pohjasakan edustajista, jonka herostraattista mainetta en tietenkään aio lisätä mainitsemalla hänen nimeään tässä, julisti mahtavasti, että Evin Rubarin televisiodokumentti dokumentoi "ainoastaan tekijänsä mielentilan". Toisin sanoen hän ei vedonnut esimerkiksi siihen, että Rubar oli esiintynyt ruotsalaisen liikemiesoikeiston Timbro-säätiön puhetilaisuudessa, eikä esittänyt Rubaria esim. oikeistolaisena juonittelijana tai oikeistolaisen salaliiton sätkynukkena. Jopa tämä olisi ollut jonkinlainen perusteltu argumentti Rubarin sanomaa vastaan. Mutta edes tämäntasoiseen perusteluun hän ei vaivautunut eikä vaivaudu, vaan puhuu jatkuvasti mielentiloista, traumoista ja lääkityksestä. Poliittinen vastustaja on aina lapsuuden traumatisoima, tunnetiloissaan piehtaroiva ja alitajuisten impulssiensa ohjaama sekopää, joka pannaan tietenkin mielisairaalan suljetulle osastolle heti kun suuri feministinen vallankumous synnyttää Muijastoliiton.

Väärä solidaarisuus. Feministit yrittävät mielellään torjua kritiikin vetoamalla siihen, että feminismejä on monenlaisia ja että feministit käyvät keskenään kiivastakin väittelyä. Kuten Janne Vainio taannoin totesi, feministit voivat aivan hyvin olla totalitaarinen liike, vaikka liikkeen sisäinen keskustelu olisi hyvinkin moniäänistä. Totalitarismiin liittyy nimittäin, Jannen mukaan, ennen kaikkea yhdenmukaisten muotojen ja tiettyjen vähimmäisvaatimusten täyttäminen. Muotoja ja vähimmäisvaatimuksia puolustetaan sitten ideologisella terrorilla, joka on totalitarismin ydin. Kuten tiedämme, esimerkiksi kiinalainen kommunismi muuttui meidän aikanamme joustavasti karkean kapitalismin kannattajaksi ja edistäjäksi maassaan. Tämä tuskin olisi ollut mahdollista, jos liikkeen sisällä - ainakin sillä korkealla tasolla, missä todelliset päätökset tehdään - ei olisi esiintynyt hyvinkin vapaata keskustelua taloudenpidon oikeasta linjasta. Silti kukaan ei tietenkään kiistäne sitä, että Kiina on kovaotteinen, totalitaarinen kurimaa.

Feminismin totalitaarinen luonne tulee näkyviin pitkälti juuri väärässä solidaarisuudessa, siis siinä, että kun porukan röyhkein antaa antifeministisyysleiman jollekin asialle, henkilölle tai kulttuuriselle ilmiölle, kaikki muut rientävät sen tuomitsemaan yhtenä naisena, edes harkitsemattakaan sitä mahdollisuutta, että ketjureaktion käynnistänyt ylipääkana olisi väärässä. Vastaavasti feministit voidaan sopivalla markkinoinnilla metkuttaa pitämään feminisminä sellaisiakin asioita, joita he jossain toisessa kontekstissa halveksisivat kauheana antifeminisminä. Aivan sama yhdyntäkuva voi feministien mielestä olla pornoa pornolehdessä ja suurta emansipaatiota feministisessä taidenäyttelyssä.

Minäkö tässä vain keksin tarinoita? En todellakaan. Muistan keskustelleeni joskus 80-luvun lopulla erään antipornofeministin kanssa Cicciolinasta, jota antipornofeministi piti oleellisesti eri asiana kuin pornoa - omalakisena, omatoimisena taiteilijana. En tiennyt silloin, enkä tiedä nytkään, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Cicciolina oli ihan tavallinen videoruudussa nakupellenä nussiva naiseläjä, luultavasti keskivertoa himmeämpi. Mutta koska hän oli osannut markkinoida itsensä "radikaalina poliitikkona", koko kanalauma uskoi, että hän oli jotenkin oleellisesti eri asia. Ja kukaan kanalaumasta ei uskaltanut kyseenalaistaa tätä, koska joku ylimmäinen kaakattaja oli ottanut asiakseen markkinoida tätä näkemystä.

Tällä väärällä solidaarisuudella on epäilemättä ollut alkujaan hyvinkin jalot tavoitteet ja tarkoitukset: kun kettu käy yhden kanan kurkkuun, se saa koko lauman kimppuunsa. Käytännössä tästä kuitenkin on seurannut, että koko feministiliikettä voi kusettaa markkinoimalla niille ihan tavallinen eksploitaatioporno emansipatorisena taideteoksena. Mainosmiehet eivät varmastikaan jätä tätä huomaamatta ja hyödyntämättä.

Meemi

Osallistutaan nyt sitten tähän meemiin.





Kaikkea turhaahan sinne aina pakkaa kasautumaan, varsinkin kun en koskaan muista poistaa asennusohjelmien kuvakkeita. Tuo taustakuva tulee Maddoxin alias George Ouzounianin The Best Page in the Universe -sivuilta. Maddox on saltlakecityläinen amerikanarmenialainen, joka on varsin hyvin perillä nuorten naisten fasistisesta pahuudesta, ja hänen naisvihavuodatuksiinsa verrattuna minä olen surkea oppipoika. Tuossa kuvassa on oikeaa asennetta - valtaistuimella istuu Maddox itse, jota aatelisherrat kumartavat.

TOSU on keltologisen seuran toimintasuunnitelma. "Ciarraí" on netistä lataamani Kerryn kreivikunnan paikallisviranomaisten toimintakertomus. "Tobar"-kuvakkeet taas liittyvät ystäväni Ciarán Ó Duibhinin laatimaan iirinkielisten tekstien tietokantaan, "Tobar na Gaedhilge", jonka saa ladata netistä. "An Lúibín" on Colin Ryanin Australian irlantilaisille julkaisema lehti, hän kirjoitti juuri ja pyysi sähköpostimuotoista haastattelua. "Davar" taas on netistä haettu ilmaispaketti heprean opiskelijoille, joka sisältää hepreankielisen raamatun - sekä Vanhan testamentin että - outoa kyllä - kreikasta hepreaksi käännetyn Uuden testamentin, sanakirjan, kieliopin ja pari englanninkielistä raamatunkäännöstä. Heprean opintoni eivät siis ole pysähtyneet ainakaan materiaalin huonoon saatavuuteen, vaan ihan laiskuuteen ja ajan puutteeseen. "Bykau-kootut" ovat Vasil Bykaun netistä ilmaiseksi saatavat valkovenäjänkieliset tekstit. Ja löytyyhän sieltä myös tähtitiedeharrastukseen liittyviä ohjelmia: Space Station Simulator, Celestia, Redshift ja Atlas of the Solar System.

Keltään ei tietenkään jää huomaamatta, minkä kielinen kotikoneeni käyttöjärjestelmä on. Mozilla Firefoxini on iirinkielinen - olenhan osallistunut sen iirintämiseenkin. On minulla jossain se Mozilla-paitakin.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa

Luettavana on edelleenkin Colm Ó Ceallaighin Meilt Mhuilte Dé. Päähenkilö lähti ylioppilastutkintonsa jälkeen töihin Amerikkaan kasvaakseen aikuiseksi, ja siellä hän seurusteli syöpäsairaan tytön kanssa, joka tietystikin kuoli hänen käsiinsä lyhyehköksi jääneen, mutta nuoren pojan elämässä tietysti unohtumattoman seurustelun jälkeen. Motiivi tuntuu olevan kotoisin Seitsemännen portaan enkelistä, joka ilmestyi käsittääkseni muutamaa vuotta ennen Meilt Mhuilte Détä. Silloin kun luin Seitsemännen portaan enkelin, ajattelin, että se muistuttaa tavattomasti iirinkielistä kirjallisuutta Amerikan-siirtolaisuudesta, mutta sen masentavat kuvaukset urbaanista kurjuudesta puuttuvat iirinkielisestä kirjallisuudesta suurimmaksi osaksi.

Siirtotyöläisyys on ilman muuta yksi iirinkielisen nykykirjallisuuden kantavia aiheita. Nyt kun mietin, muistan, että ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli Dónall Mac Amhlaighin Dialann Deoraí, Maastamuuttajan päiväkirja, jonka sain lahjaksi munkkiystävältäni Mícheál Fearghus Ó Conchúirilta. Valitettavasti veli Mícheál, joka auttoi monia muitakin iirin harrastajia, kuoli syöpään samaan aikaan kun minä pääsin ensimmäistä kertaa käymään Irlannissa. Hän pyysi minua kääntämään pari runoaan monikielistä kirjaansa varten, - kirjassa ilmestyi muidenkin ulkomaalaisten iiristä omalle kielelleen kääntämiä veli Mícheálin runoja - ja vaikka nykylyriikka ei ole alaani, yksi hänen runoistaan innosti minut säepariin Minä poika se olen sinut minäni kanssa,/aina kimpassa kuljetaan.. Olen jo unohtanut, miten runo jatkui - iiriksi tai suomeksi - ja munkkiparan runokirjat ovat hukkuneet jonnekin kaapin pohjalle. Mutta kerran vuosia myöhemmin otin hänen kirjansa käteeni Conradh na Gaeilgen kirjakaupassa ja näin oman runokäännökseni siinä. Valitettavasti en tullut ostaneeksi kirjaa. Olisi pitänyt.

Dialann Deoraí kertoi irlantilaisten siirtolaisten elämästä Britanniassa heti sodan jälkeen. Monien muidenkin samaan genreen kuuluvien iirinkielisten kirjojen tapaan se oli piristävän optimistinen. Kun sitä vertaa esimerkiksi suomalaisiin kuvauksiin Ruotsin-siirtolaisuudesta - Margareta Keskitalon Liukuhihnaballadi tulee mieleen yhtenä tyypillisenä esimerkkinä - huomaa totisesti, miten kulttuurit eroavat. Kirjan kertojaminä ei todellakaan yritäkään kätkeä sitä, että hänellä ja hänen kavereillaan on ongelmia löytää sijaansa Englannissa, työpaikat vaihtuvat, rahasta ja ruoasta tulee pula, landladyn kanssa on konflikteja. (Iiriksi vuokraemäntä on bean an tí, mutta brittisiirtolaisuuskuvauksissa käytetään säännöllisesti lainasanaa landlady.) Siitä huolimatta Dialann Deoraíssa päällimmäisenä piirteenä on positiivinen uteliaisuus jännittävää suurta maailmaa kohtaan. Esimerkiksi puolalaiset työkaverit ja heidän kielensä, "jossa on joitakin iiriä muistuttavia äänteitä", kuten Dónall sanoo, ovat sellaisen myönteisen kiinnostuksen kohteita. Toki Lontoossa käydään myös suuren maailman pornoshowssa, joka tosin on vain vähäpukeisten tyttöjen varietee, ei mitään bordellitason viihdettä. Siihen Dónall suhtautuu aika välinpitämättömästi, lähinnä säälien tyttöparkoja, kun laihojakin ovat ja joutuvat kylmällä näyttämöllä kekkaloimaan nakupelleinä. Kuuluttajan myyntipuheiden läpi hän tietysti näkee. Itse asiassa Dónall Mac Amhlaighin asenne on sellainen käytännöllisen, juurevan maalaisihmisen asenne - ei juurettomien ja ahdistuneiden kaupunkilaisslummipoikien, kuten Seitsemännen portaan enkelissä.

Colm Ó Ceallaighin kuvaama poika ei ole ihan niin itsenäinen ja neuvokas kuin Dónallin alter ego. Työtä saadakseen hän tarvitsee amerikkalaistuneiden sukulaistensa apua. Hänellekin on kuitenkin luonteenomaista aito ja vilpitön kiinnostus muihin ihmisiin, joten hän tutustuu esimiehensä perheeseen, myös kauniiseen ja älykkääseen, mutta syöpänsä vuoksi kuolemantuomion saaneeseen tyttäreen. Tässä muuten taitaa olla suurin kulttuuriero verrattaessa hänen kirjaansa Liukuhihnaballadin kaltaisiin kuvauksiin suomalaisista Ruotsin-siirtolaisista, jotka ovat kielipuolia, viranomaisten heiteltävinä, vajoavatpa (ainakin tytöt) hädissään huoruuteenkin. Arjessa selviytyminen ja jatkuva huoli tulevaisuudesta ovat niin käsinkosketeltavia, että sille myönteiselle uteliaisuudelle, uuteen maahan tutustumiselle, ei jää ollenkaan aikaa eikä voimia. Depressio ja turvattomuus käyvät suomalaisen siirtolaisen päälle kuin yleinen syyttäjä, vaikka ollaan kulttuurisesti hyvin oman maan kaltaisessa naapurissa ja vieläpä lujan sosiaaliturvajärjestelmän varassa. Sitä vastoin suuren Lännen sosiaaliturvattomiin asvalttiviidakkoihin eksyvät iirinkieliset maalaispojat ottavat elämän nothing daunted -asenteella. Mikäs hätä tässä on - tänne Amerikkaanhan menivät isätkin ennen kultaa vuolemaan. Elettiinpä ennenkin, vaikk' ojan takan' oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Suomalaistyylistä ahdistusasennetta olen havainnut ainoastaan Pádraic Breathnachin romaanissa As na Cúlacha. Breathnachin päähenkilö on ujo, tyrannimaisen äitinsä sortama irlantilaispoika, joka lähtee britteihin pakoon kotinsa ahdistavaa ankaruutta, ennen muuta tietysti uskonnollisuutta, ja koska hän asettuu kuusikymmenluvun Lontooseen, seksiä ja pornoa on tietysti tarjolla go leor (eli englantilaisella oikeinkirjoituksella galore, jos joku ei ymmärtänyt vihjettä). Hänen mielenterveytensä ei kestä moista järkytystä, vaan pornosta, yhä rankemmastakin, tulee hänelle pakkomielle, ja lopulta hän päätyy hullujenhuoneelle.

Rokkia ja vastakulttuuria

Lordi on kuulemma "yksi Ateenan ennakkosuosikeista". Niin aina, niin aina. Toisaalta: jos Israel voitti viisut transseksuaalilla, niin kyllä mekin aina ne voimme voittaa hirviöhevistillä. Sitä paitsi pohjimmiltani olen sillä kannalla, että Juice olisi pitänyt aikoinaan lähettää Ilomantsia esittämään, koska Juice edusti merkittävää ja omintakeista kevyen musiikin suuntausta eli suomirokkia. Nyt kun koko Euroopasta lappaa tänne vaihtaria tutustumaan Suomeen, olen havainnut, että varsin monet ulkomaalaiset opiskelijat ihastuvat vanhaan suomalaiseen rokkiin, juuri Juicen ja Eppu Normaalin kaltaisten artistien esittämään. Se on oikeasti omintakeista kulttuuria, jota olisi pitänyt viedä maailmalle jo aikoja sitten. Vaikkapa kahdeksankymmenluvun alkupuolella täällä oli paljon hyviä bändejä, joita kelpaa muistella näin keskiäkäisenäkin. Nuoruuteni Varkaudessa ei ollut kaksinen, mutta ainakin sillä oli loistelias ääniraita, Pelle Miljoonasta SIGiin.

SIG oli sen Inkinen-nimisen tyypin - ei liene sukua Sam Inkiselle - yhtye, jolla oli epäsuomalaisen optimistinen kappale Elämä vie mua. Muistan siitä ainakin säkeet Elämä vie mua iloa riemua päin. Ei surua pilkkaa, vain iloa silkkaa on sydämessäin. Olivatkohan ne pojat Naantalista kotoisin? Pojat soittivat yleensäkin reippaita ja iloisia kappaleita, mutta ainakin osa taisi olla Ramonesin covereita. Valitettavasti SIGin asenne ei riittänyt vastapainoksi kahdeksankymmenluvun alun yleiselle pessimismille, johon tietysti oli aihettakin: vuonna 1983 oltiin lähempänä ydinsotaa kuin kertaakaan, kuten nykyisin tiedetään. Siteeratakseni erästä kontrafaktuaalista historiankirjaa, joka löytyy hyllystäni: history was at cruise control.

Tietenkään kukaan ei siihen aikaan vienyt suomalaista rokkia maailmalle. Rokkiin liittyi silloin ennen vanhaan vielä tietty kapinallisuus: rämppämusiikkiohjelmat olivat radion rinnakkaisohjelmassa varsin lapsipuolen asemassa, ja niitä ohjelmia, joissa rämppämusiikkia soitettiin, hallitsivat ennen muuta kuusikymmenluvun ylijäämävaraston fossiilit. Muistaakseni joskus vuoden 1980 tienoilla, kun olin vasta päässyt alkuun murrosikäni kanssa, radiosta tuli juuri noiden fossiilien nostalgioihin vetoava sarja Uskomaton 60-luku, jossa hehkutettiin täysillä 60-luvun kapinallisuusmyyttiä ja soitettiin tunnussävelenä kappaletta 60-luvun kauan soiva blues. Kappaleessa käytiin läpi osuvin sanamuodoin kaikki vuosikymmenen merkittävät tapahtumat, kun Saarikoski joi, Hannu salamoi, radiossa rautalanka-Emma soi ja Nikitakin spittarinsa tiskiin löi, nimittäin YK:ssa. Ei sekään nyt niin harakoille mennyt, kyllä aikalaishistoria on hyvä tuntea monesta näkökulmasta. Kuultiinhan siinä pätkiä niin Lapualaisoopperasta kuin maolaisten Itä on punainen -laulustakin.

Joskus kymmenen-viisitoista vuotta sitten keksin otsikon esseelle, jota minun ei sittemmin ole tarvinnutkaan kirjoittaa: Rock and roll ja muita fasismeja. Esseen ideana olisi ollut se oivallus, että rokki ei ollut kapinallisuutta, vaan itse asiassa tukahduttavaa konformismia ja valtakulttuuria - hieman samaan tapaan kuin nykyistä kirjoitteluani on vauhdittanut ja motivoinut se oivallus, että feminismi ei ole kapinallisuutta, vaan ahdistavaa vallanpitäjyyttä. Vielä ysärin alkupuolella ajatus rokista konformistisena valtakulttuurina olisi ollut hyvinkin omaperäinen, nykyisin mikään tuskin voi olla ilmeisempää. Kokonaan toinen juttu on, että postmodernina aikana valta- ja vastakulttuurienkin käsitteet ovat hämärtyneet. Olisi hyvin vaikea esimerkiksi kehittää vastakulttuuria rokille. Virsilaulu ei toimi, koska nykyajan nuoret voivat veisata postmodernissa hengessä virsiä ja silti öyhöttää rockfestivaaleilla.

Joskus 80-90-lukujen vaihteessa Tapiiri-lehdessä ilmestyi hauska sarjakuva jonkinlaisesta B-filmietsivästä, joka eli kiintoisassa tulevaisuuden maailmassa: siinä nimittäin rokista, rock-tyylisestä pukeutumisesta ja rock-asenteesta oli tullut nimenomaan kunnon kansalaisten kulttuuria, ja ainoastaan epäilyttävät ääriainekset pukeutuivat tummaan pukuun ja kävivät klassisen musiikin konserteissa. Muistan pitäneeni kyseistä tulevaisuuskuvitelmaa osuvana ja hauskana, koska omasta mielestäni se oli pitkälti jo toteutunut: nuoret oli kaikki tajuntateollisuuden markkinoinnilla ohjelmoitu "kapinoimaan" samoja rämpytteitä kuuntelemalla ja samoja tupakoita polttelemalla, pukeutumisesta puhumattakaan. Tosin klassisen musiikin valitseminen tulevaisuuden ääriainesten ääniraidaksi osui pahasti harhaan. Klassisen musiikin alakulttuurilla nimittäin on kaikki rokkimaailman huonot puolet kymmenkertaisina eikä ainoatakaan niiden hyvistä puolista: jos rokkinuoret ovat typeriä joukkosieluja, nuoret klassiset muusikonalut ovat lobotomiatoipilaiden sisäpiiri. Heissä on tavallaan sama vika kuin feministeissä: kun he osaavat oman erikoisalansa itseviitteiset ja itseriittoiset systeemit, he luulevat päässeensä perille maailman salaisuudesta ja voivansa halveksia niitä, joita ei ole vihitty heidän pienen piirinsä ahtaisiin ajatuksiin ja salakieleen.

Valppaina vapautemme vartiossa

Nuo ystävämme Erastoteneen linkittämät armeijan rekrytointivideot saivat minut oikein sotaisalle ja iloiselle päälle. Kyllä nyt harmittaa olla sivari evp, kun tulee ajatelleeksi, että nuokin pojat ovat tarvittaessa velvollisia iskemään kuolettavasti feministi-, libertaristi-, islamisti- tai hurrivihaajaterroristien päämajaan sitten kun tällaiset roistot päättävät poliittisen turhautumisen myötä turvautua väkivaltaisiin laittomuuksiin. Jollen olisi näin likinäköinen ja muutenkin raihnas, hakeutuisin ehkä sittenkin vapaaehtoisen maanpuolustuksen hommiin. Miehen kypsymiseen kuuluu tietysti oleellisena osana rauhan ja sovinnon tekeminen yhteiskunnan vakiintuneiston (establishment) kanssa, eikä mielenmuutokseen alistuminen tämän asian suhteen minua niin kovasti ahdista: aika aikaa kutakin, elämässä on vaiheensa. On aika syntyä ja aika kuolla, aika kivittää ja aika kerätä kivet, sanoo Saarnaaja - aika kieltäytyä aseista ja aika turvata armeijaamme. Kyllä ajatus suurikaliiperisten luotien rei'ittämistä feministiraivottarista saa minutkin tuntemaan lämmintä kiintymystä Puolustusvoimia kohtaan. Kai maar siellä käytetään niin järeitä aseita, etteivät ne jää kitumaan?

Ireen von Wachenfeldt sanoi, että meneillään on sukupuolten välinen maailmanlaajuinen sisällissota. Meidän miesten ei pidä ahdistua tästä, vaan suhtautua siihen levollisesti. Jos ne haluavat sodan, saakoot haluamansa - aseet ovat meillä, samoin valta ja oikeus niitä käyttää. Jos sukupuolten sota on väistämätön, se voidaan käydä ja me selviämme siitä kyllä voittajina, jos emme kuuntele vihollispropagandan lirkuttelevia kaunokieliä. Jos verilöyly on välttämätön, käykäämme tämän velvollisuuden vaatimaan raskaaseen työhön iloisina ja reippaina, henkeä nostattavia lauluja laulaen, ja ymmärtäkäämme, että meidän puolellamme on laki, oikeus, perustuslaki, poliisi ja armeija. Meidän tulee ottaa säälimätön, ankaran lakihenkinen asenne, koska vihollinen, joka haluaa tuhota itse lain ja oikeuden - teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua, sanoo sankaritar suomalaisen feminismin perustaneen kirjailijattaren merkittävimmässä näytelmässä - ei liioin armahda ketään, se vihaa hyvää elämää ja itseään sivilisaatiota ja pyrkii niiden tuhoon.

Vapaussotamme jälkiselvittelyissä ammuttiin joukoittain hävinneen puolen sotilaita, koska laki ei tuntenut muuta rangaistusta heidän teoistaan eikä armon voitu antaa käydä oikeudesta. Kun sota syttyy oikeusvaltiota kannattavien demokraattisten miesten ja sitä vastustavien totalitääristen feministinaisten välillä, tuota samaa asennetta tarvitaan jälleen. Täyttykööt sitten leirit feministinaisista, joille langetettakoon tuomiot koko ankaruudessaan. Meillä ei enää ole kuolemantuomiota, mutta aseellisesta kapinasta, terrorismista ja murhista voidaan langettaa elinkautinen, ja suurilla, nälän ja tautien rasittamilla massaleireillä kärsittävä elinkautinen on todellinen elinkautinen.

Syvä iskumme on, viha voittamaton.

Panssarijääkärien raskasmetalliyhtye

Joskus muinoin kun Aseistakieltäytyjäliitolla vielä oli keskustelusivut, siellä virisi juttua siitä, miksi rokkimuusikot niin innokkaasti menevät sivariin, vaikka mitään erityistä pasifistista vakaumusta ei olisikaan lukuunottamatta rokkiväen yleistä selkärangattomuutta, vetelyyttä ja hasispäisyyttä. Tuolloin esitin ehdotuksen, joka tuli mieleeni nyt pitkästä aikaa, jossain määrin Lordin euroviisuilun innoittamana, mutta pikemminkin siksi, että kuuntelin netistä heavy metal -version Israelin kansallislaulusta: ne tylsät sotilassoittokunnat olisi lopultakin korvattava armeijan rokkiyhtyeillä. Genre voisi vaihdella, esimerkiksi merivoimiin sopisi varmasti kevyt iskelmää lähenevä rokki, mutta panssarijääkärit ja tykkimiehet voisivat soittaa raskasta metallia. Esimerkiksi Jääkärinmarssi on kuin luotu hevisovitusta varten: Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill' armoa ei, kotimaata...

Lukekaatten

Huomaan saaneeni ainakin yhden naisen ajattelemaan asioita. Lukekaapa tämä merkintä.

Lisäksi yksi blogifeministeistä inuu huomiota säälittävällä vittuilukirjoituksella (en tietenkään linkitä), joka on täynnä tyhjänpäiväisiä viittauksia oletettuun lapsuuteeni. Viittaukset menevät tietysti täydellisesti metsään, koska asianomainen ei ole ilmeisesti lukenut kirjoittamastani oikeasti riviäkään enempää kuin on välttämätöntä, jotta vakuuttuisi siitä, että olen femakoiden käsikirjan mukainen antifeministi. Tämän jälkeen käsikirjasta on kaivettu kaikki mahdolliset kliseet. Luonnollisesti asianomaisen akan äly ja kärsivällisyys eivät riitä juttujeni lukemiseen, vaikka hän halutessaan löytäisi niistä paljonkin yksityiskohtaista informaatiota kotioloistani, sekä kielteistä että myönteistä.

Tiedänhän minä mitä tuossa on taustalla: kyrpää se reppana kerjää, ruma yksinhuoltaja. Kun ei ole älyä, sivistystä eikä ulkonäköä, pää on sekoitettu feminismillä niin että ollaan röyhkeitä ja loukkaavia eikä osata muuta kuin ladella oman uskonnon pyhää liturgiaa ja päälle päätteeksi on vielä toisen miehen kläppi ristinä, niin kyllähän siinä varmasti kullinkipeys pääsee aika ajoin iskemään, jollei tiedostavuus riitä lesbosuhteeseen. Olen kuitenkin varattu mies nykyään, ja tarvittaisiin hieman korkeamman tason nainen, että pettäminen hiipisi mieleeni edes teoreettisena ajatusleikkinä. Pitäytyköön femakko vain lähiökapakan pojissa, sieltä sitä lihaa saa vähän rupisempikin raija.

Kyseisen naiseläjän älyllisen sofistikaation matala taso ja hänen voimakas halunsa ja tarpeensa esiintyä jonkinlaisena kapinallisena radikaalina ja intellektuellina ovat saaneet minut kysymään itseltäni, pitäisikö hänenlaistensa mitättömyyksien harrastama fraudulenttifreudilaisella psykopälpätyksellä kuorrutettu feministinen retoriikka sittenkin ennen kaikkea nähdä naisellisena vastineena älyllis-sivistyksellisesti keskitasoisten tai sitä alempien miehenkaltaisten tuotteiden formulakisa- ja jääkiekkopuheelle. Molemmissa tapauksissa kyse on itseviitteisestä, itseriittoisesta ja itsetarkoituksellisesta joutojuputuksesta, jonka tarkoituksenakaan ei ole minkäänlainen dialogi eikä informaation siirto, vaan homososiaalisen yhteenkuuluvuuden pönkittäminen. Tarkemmin ajatellen tämä rinnastus on kuitenkin asiaton, koska formula- ja jääkiekkopuhetta sinänsä tuskin voidaan käyttää kenenkään ihmisen loukkaamiseen, kun taas naisten ihmissuhdepuheen, psykopälpätyksen ja freudismien tärkein käyttötarkoitus on ulkoryhmään kuuluvien ihmisarvon kyseenalaistaminen näennäisälyllisin perustein.

On varmasti totta, että femakkoyksinhuoltaja ei ole ihmisenä pätkääkään hienostuneempi ja älyllisempi kuin ne formuloista ja Lalli Partisen jääkiekkosankaruudesta keskenään juttelevat kaljaveikot. Mutta kaljaveikot haluavat omalla puheellaan ennen kaikkea ylläpitää kaverihenkeä, eivät solvata ja halventaa kaveripiirin ulkopuolisia (jos sellainen on tarpeen, siihen heillä on suoremmat sanat). Kaljaveikkojen kaveruus ei siksi mitenkään yksiselitteisesti perustu minkään ulkoryhmän halventamiseen, kun taas naisten ja femakkojen homososiaalinen yhteishenki jo itsessään edellyttää sitä, että haukutaan ja irvitään miehiä, erityisesti tietenkin ATM-julistuksen saaneita miehiä. Siksi kaljaveikkokin on femakkoyksinhuoltajaa parempi ja Jumalalle läheisempi ihminen. Siksi kaljaveikkokin ansaitsee femakkoyksinhuoltajaa paremman naisen.