Heimoveljet ja naapurit kylässä (omistettu Jantusen Markulle)

Kun Serjoža, Vanja ja Kolja saapuivat pankkiin, oli nahkea iltapäivä eikä liikkeellä ollut juuri ketään. Pankin turvamiehet osasivat kyllä epäillä heitä, mutta siinä vaiheessa kun toinen heistä huomasi aseet, Serjožalla oli jo visusti jalka kynnyksen sisällä. Äänenvaimentimella varustettu pistooli oli hänen kädessään kuin taikaiskusta, ja vartijat kaatuivat kumoon ennen kuin ymmärsivät mikä heihin iski. Osaavana ammattimiehenä Serjoža lopetti molemmat vartijat ohimoon ammutulla laukauksella samalla kun Kolja asteli pankkisaliin ilmoittaen kyseessä olevan ryöstön.

Vanja oli asioinut pankissa riittävän monta kertaa pannakseen ammattimiehen silmällään merkille hälytysjärjestelmät, jotka hän tuhosi välittömästi - amatöörien työtä, luulevatko ne todellakin tällaisten pidättelevän meikäläisiä, hän mutisi itsekseen. Pankinjohtaja haettiin avaamaan holvia. Aluksi hän vastusteli, mutta Serjožan ammuttua kaksi pankkivirkailijaa hänen silmiensä edessä ja pitäessä järeän aseensa piippua kolmannen ohimoa vasten hän kävi paljon suostuvaisemmaksi ja avasi holvin. Serjoža ei juurikaan välittänyt setelirahasta, hän halusi ennen kaikkea kultaa, jota tässä konttorissa tiedettiin olevan rosvoamisen arvoisia määriä. Serkkutytön suomalainen aviomies, joka Marinan piti lopettaa näillä hetkillä, jaksoi aina inttää siitä, kuinka tärkeää oli sijoittaa kultaan. Hän puhui myös paljon muslimien uhasta ja oli vakuuttunut siitä, että Venäjä oli maailman viimeinen turva islamin uhkaa vastaan. Serjoža nyökytteli näille puheille mielellään päätään. Hän osasi jo sujuvasti suomea, mutta miehen jutuista sai mukavasti lisäharjoitusta ja aineistoa, jota saattoi käyttää hyväksi ylipuhuttaessa suomalaisia juoksilaita omalle puolelle.

Parin vuoden ajan tätä suurta keikkaa oli valmisteltu, ja sinä aikana Serjoža oli vaivihkaa hankkiutunut serkun miehen suosioon ja saanut tämän luottamuksen. Saatuaan tältä kellarikomeron avaimen ensimmäisen kerran lainaan Serjoža oli säilyttänyt siellä milloin kalavehkeitä, milloin jotain muuta viatonta, ja jättänyt avaimen silloin tällöin muka huolettomasti unohtaen miehen ulottuville, jotta tämä saattoi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin harvoin kun kellarissa oli oikeasti ollut huumeita, muoviräjähteitä tai kivääreitä, Serjoža oli käsitellyt avainta näennäisesti yhtä huolettomasti, mutta ollut tarkkana siitä, ettei se joutunut pois hänen hallustaan. Nyt oli kuitenkin ratkaisun aika. Serkku ja serkun mies saivat mennä: heidän henkilöllisyyttään tarvittaisiin pakopasseihin, joten heidät piti lopettaa vaivihkaa ja raadot hävittää niin, että viranomaiset eivät saisi tietää liian aikaisin heidän kuolemastaan. Marina hoiti homman: hän esiintyi Serjožan naiivina hupakkotyttöystävänä. Määräpaikassa hän otti oman pistoolinsa vaivihkaa esiin ja ampui luodit Serjožan serkun ja tämän suomalaisen insinöörimiehen takaraivoon. Sen jälkeen lähistöllä piileskelleet apumiehet huolehtivat ruumiiden hävittämisestä ja etsivät sitten ammuttujen asunnosta kaiken tarvittavan valehenkilöllisyyksien luomiseksi Marinalle ja Serjožalle suomalaisina.

Vaikka Vanja oli huolehtinut hälytysjärjestelmistä hyvin ja ammattitaitoisesti, mikään suunnitelma ei koskaan kestä kosketusta työn taistelukentän todellisuuteen. Poliisiautot ilmaantuivat pankin eteen vähän ennen pakoauton saapumista. Onneksi tähänkin oli varauduttu: Slava ja Vasili olivat hankkineet asunnot aukiolta - sujuvasti ja korostuksetta suomea puhuvat, hyvin pukeutuneet ja hyvissä rahoissa olevat miehet, joita ei sukunimen perusteellakaan suomalaisesta erottanut, saivat kyllä aina hyvät huoneet, joiden ikkunat soveltuivat mainiosti ampuma-aukoiksi. Kaihtimen lomasta, tuuletusaukosta Slava ja Vasili napsivat jokaisen poliiseista tarkoilla päähän ammutuilla laukauksilla pois vahvuudesta.

Aukiolla ei juuri liikkunut ihmisiä, mutta muutama aina ilmaantui, ja Slava ja Vasili kitkivät nämäkin rikkaruohot nopeasti pois kuljeksimasta. Luodit eivät loppuisi kesken, ja joka tapauksessa nämä asunnot oli määrä hylätä keikan onnistuttua. Onneksi poliisiautot jäivät kohtaan, jossa ne eivät seisoneet pakoauton tiellä. Pakoauto oli yksivärinen, uskottavan suomalaisen näköinen, ja lähistöllä valmiiksi vuokrattu autotalli, jossa rekisterilaatat vaihdettaisiin ja kylkiin kiinnitettäisiin kirkasväriset logot auton tunnistamisen vaikeuttamiseksi.

Pakoauto saapui. Sisällä Serjoža, Vanja ja Kolja olivat lopettaneet panttivankinsa tottuneesti ja vähin äänin, ja nyt pakoauton apumiehet ryntäsivät nostolaitteineen heidän avukseen raskaita kultaharkkoja kantamaan. Operaatio sujui nopeasti ja joustavasti, eikä yksikään ohikulkija säilynyt elävänä Slavan ja Vasilin osaavasta apuharvennuksesta. Aluetta ei ehditty saartaa: pakoauton ulkonäkö saatiin vaihdettua ja kulta siirrettyä toiseen ajoneuvoon, kuten suunniteltu oli.

Lukupäiväkirjan muistiinpanoja

Sain luettua loppuun yhden iirinkielisistä ikuisuusprojekteistani, Colm Ó Ceallaighin villin lännen seikkailun Brídín an Dilleachta. Nyt kun vielä saman herran Meilt Mhuilte Dé löytyisi, niin voisin iskeä siihen kiinni, ja äijän keskeinen tuotanto olisi sitten luettu. Valitettavasti asianomainen teos, joka vielä pari viikkoa sitten näyttäytyi käsinkosketeltavana aivan vuoteeni vieressä, on nyt mitä ilmeisimmin kadoksissa ja toistaiseksi pysyykin. Mitä jonninjoutavimpia opuksia täällä sitä vastoin kummittelee joka paikassa. Mutta eipä kai tässä muuta voi kuin alkaa lukea niitäkin, kun keltologit haluavat minun pitävän jonkin iirinkieliseen folkloreen liittyvän pubiseminaarin. Minua kiinnostaisivat korkeintaan kansansadun retoriset keinot tai kieliopilliset erikoisuudet, kun en oikein ole folkloristi - vaikka olenhan minä Gerhardin käskystä lukenut Marandan ja Köngäs-Marandan Strukturelle Modelle in der Folkloren.

Vaasassa minulla oli lukemisena Erskine Childersin romaani The Riddle of the Sands, vakoojatrillerin edeltäjä ja beredskapsroman. Kirja hukkasi juonensa Hollannin rannikon hiekkasärkkien sekaan, maisema- ja merikuvaukset kylläkin olivat hienoja. Annoin sen Marialle, pidin itselläni Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin, joka kuuluu yleissivistykseen. Sen sijasta kuitenkin luin Vargas Llosan romaania Loistavasta polusta, Lituma en los Andes, joka alkaa jo tuntua enemmän kaunokirjallisuudelta kuin "vaikealta espanjan kieleltä".

Joulu

Olen nyt Vaasassa joulua viettämässä. Menomatkalla oli omat seikkailunsa, sillä Tampereelle asti pääsin kyllä kommelluksitta, mutta jatkoyhteytenä toiminut pendolino ei päässyt tulemaan - se oli juuttunut jonnekin Viialan tienoille. Lunta ja jäätä tuli parin talven edestä ja ajojohtimet olivat huurteessa, joten veturien virroittimet iskivät tulta. ja jos sattui istumaan, kuten minä, heti veturin jälkeisessä vaunussa, saattoi seurata huimaa valotehoste-esitystä hankien leimahdellessa vähän väliä sinertävään liekkiin. Valoshow ei kuitenkaan ajan pitkään liene hyväksi ajojohtimelle eikä virroittimelle, koska pendolinon ongelmat kuulemma johtuivat juuri virransyöttöhäiriöistä - kenties joko ajojohdin tai veturin virroitin suli poikki aikansa räiskähdeltyään.

Varayhteyttä saatiin sitten odottaa Tampereella melkein puoli yhteentoista saakka - jolloin minun olisi jo pitänyt olla Vaasassa. Siinä vaiheessa kun 70-luvulta peräisin olleet "pikajuna"-vaunut oli saatu kyhättyä jonkinmoiseksi junaksi veturin taakse, odottavan väen keskuudessa vallitsi jo hilpeän hirtehishumoristinen tunnelma, ja italialainen huipputeknologia sekä Berlusconi saivat kuulla kunniansa moneen kertaan. Lapset rääkyivät ja oikkuilivat, kuten saattoi odottaakin, ja nuori alkoholisoitunut pari otti junanvaunumme valtaansa kovilla, humalaisilla äänillään. Viinan ja tupakan suloiset nautinnot ylistettiin taivaisiin asti, varsinkin siinä vaiheessa, kun parin naispuolikas löysi yleisön joukosta ilmeisesti jo vanhemman miehen, jonka kanssa saatettiin käydä kauppaa vaihtamalla votkaryyppy konjakkiryyppyyn. Parin miespuolinen osakas koki jossain välissä lähestyä minua tiedustelemalla, olinko rokkimuusikko ja tunsinko jotain pari-kolme vuosikymmentä sitten Kauhavalla vaikuttanutta pumppua - vaikka en ole ihan niin tietämätön suomalaisen rokin historiasta kuin snobbailusyistä mielelläni annan ymmärtää olevani, kyseinen rämpyttäjistö oli minulle täysin vieras. Näytin luultavasti vielä tavallistakin pelottavammalta, koska alkoholisoitunut nuorukainen koki lepytellä minua ikään kuin olisin ollut iskemäisilläni häneen väkivaltaisesti kiinni. No, alaluokka ymmärtää kyllä pelkoa, se on sen oma mieliase. (Minun pitäisi kai ruveta oikeastikin harrastamaan taistelulajeja ja sitä ammuntaa suurikaliiperisella tapporaudalla, niin voisin tuntea olevani yhtä vaarallinen kuin miltä näytän, eikä vähiten hurrivihaajasaastan ym. ali-ihmisten kurissapitämiseksi. Pitäähän minunkin nyt alkaa oikeaksi pohjalaiseksi mieheksi niin asenteiden kuin taitojenkin puolesta, kun kerran olen päässyt perheeseen. Tuass' on mun uhkapuukkooni. Se se mua auttaa. Se on vihaanen puukkoo. Painiharrastuksen aloittaminen taitaa kuitenkin olla hieman yliampuva ajatus. Tällaisella hetkellä kuitenkin vähän jo harmittaa, ettei sinne armeijaan tullut mentyä.)

Sitten saavuimme Seinäjoelle, missä meitä Vaasaan menijöitä odotti kaksi varsin modernia ja näyttävää bussia. Kyyti oli nopea ja tehokas ja vauhti vaikutti välistä turhankin vinhalta niin tuhdinkokoiselle ajoneuvolle, mutta pääsimme kommelluksitta perille kello yhden tienoilla. Sen jälkeen oli sitten vielä etsittävä Marian asunto, jonka osoite ja ovikoodi minulla oli. Valitettavasti en muistanut ulkoa Marian antamia kulkuohjeita, vaikka ne olivatkin varsin suoraviivaiset ja perustuivat pääkatuihin. Niinpä katsoin aseman kartasta sopivalta vaikuttaneen reitin ja aloin kävellä aseman vierestä kulkevaa katua. Valitettavasti olin tulkinnut karttaa ylösalaisin, eli kuljin väärään suuntaan. Paarustin urheasti läpi tuulen ja tuiskun enkä lannistunut siitäkään, että rakennuksia oli yhä vähemmän ja puita yhä enemmän. Sitten jalkakäytävä päättyi, ja samoin kaupunkiasutus: jouduin palaamaan koko matkan takaisin asemalle, mutta sitten löysinkin oikean reitin vaikeuksitta ja painuin suorinta tietä Marian luo. Kaduilla ei juurikaan näkynyt humalikkaita eikä muitakaan jumalattomia, ainoastaan kaksi nuorta miestä käveli vastaan torin laidalla, mutta toinen puhui kännykkään kovalla äänellä ruotsia, eli omia olivat.

Pääsin perille vasta puoli kolmen maissa aamuyöllä: harhailin siis pitkin Vaasaa hyvinkin puolentoista tunnin ajan.

Provokaatio (vastaus Jantusen Markulle)

Nyt kun kaikesta saa puhua vapaasti, puhutaanpa Venäjän uhasta. Tuskin kukaan oikea suomalainen voi kiistää sitä, että Venäjä on koko itsenäisyytemme ajan ollut meille vaaraksi. Venäläiseen kansallismielisyyteen kuuluu erottamattomana osana imperialismin pyhittäminen, eikä Venäjällä koeta erityistä syyllisyydentuntoa menneiden vuosisatojen valloituksista ja hyökkäyksistä naapurimaiden alueille. Sitä, että Suomen ja Viron kaltaiset entiset alusmaat ovat onnistuneet vapautumaan Venäjän ikeestä, pidetään Venäjällä lähinnä merkkinä isänmaan häpeällisestä heikkoudesta. Lisäksi Venäjä pitää asianaan huolehtia venäläisen diasporan oikeuksista naapurimaissa, mikä, kuten käytäntö on esimerkiksi Viron tapauksessa osoittanut, tarkoittaa heikkojen pikkuvaltioiden uhkailemista ja simputtamista tällä tekosyyllä. Tämä merkitsee, että kun Venäjä ennemmin tai myöhemmin vahvistuu, se muodostuu välittömäksi turvallisuusuhkaksi niille naapurimailleen, joissa tällä hetkellä asuu venäläistä väestöä.

Jokainen venäläinen siirtolainen, joka asettuu maahamme asumaan, on tästä syystä suoraan verrattavissa valloittajasotilaaseen. Riippumatta siitä, miten vilpittömät ja hyväntahtoiset aikeet asianomaisella henkilökohtaisesti olisikin, tulevaisuuden vahvistuva Venäjä käyttää hänen läsnäoloaan tekosyynä vaikuttaa asiattomasti maamme sisäisiin asioihin, mahdollisesti jopa sotilasvoimaa käyttäen. Yhtä merkityksetöntä on se, sopeutuuko hän yhteiskuntaamme ja omaksuuko hän kielemme ja tapamme - hän on joka tapauksessa numero niissä tilastoissa, joihin vedoten Venäjä hyökkää. Siksi on maan edulle tavattoman vaarallista kukkahattuidealismia esittää, että tänne haluttaisiin - "inkeriläisyyteen", työvoimapulaan tai muihin tekosyihin vedoten - yhtään enempää venäläisiä.

Oikeusvaltion periaatteet lähtevät toki siitä, että kaikkien maahan muuttavien tulee periaatteessa olla samalla viivalla ja että jokaisen hyvään tahtoon uskotaan, ellei päinvastaisia syitä ilmene. Joskus valtion turvallisuuden on kuitenkin mentävä näiden periaatteiden ohi. Edellä esitetyistä syistä jokaista maahan pyrkivää tai maassa jo asuvaa venäläistä on käytännön syistä ja de facto pidettävä Suomen valtiollisen olemassaolon lakkauttamiseen pyrkivän vihamielisen ulkovallan agenttina.

Avioliittoja entisten tai nykyisten Venäjän kansalaisten kanssa on luonnollisesti pidettävä valtiopetoksen valmisteluun verrattavina toimina. Koska ihmisille on luontevaa kokea suurempaa lojaalisuutta perhettään ja läheisiään kuin isänmaataan kohtaan, jokainen venäläisen kanssa avioituva suomalainen on latentti maanpetturi, jolle ei missään tapauksessa tule uskoa isänmaan turvallisuudelle oleellisia tietoja eikä tehtäviä. Vaikka hän ei itse tietoisesti haluaisikaan syyllistyä maanpetokseen, koskaan emme voi olla kyllin varmoja: on selvää, että venäläisen puolison mukana perheeseen tulevat venäläiset arvot, jotka jo Venäjän historian vuoksi ovat sovittamattomassa ristiriidassa suomalaisten, oikeusvaltiollis-demokraattisten arvojen kanssa. Siksi jokaista venäläisen kanssa naimisissa tai avioliiton kaltaisissa olosuhteissa elävää on pidettävä soluttautujana, jonka tiedostamattomana tavoitteena on arvojemme ja yhteiskuntamme lahottaminen sisältäpäin.

Professori Mamu Päñčin sosiobiohistorian luento

(Hommage à Margaret Atwood)

Hyvät lukijat, olen aika-avaruusvääristymän kautta saanut käsiini harvinaislaatuisen asiakirjan, nimittäin Epsilon Eridania kiertävän Uutačirven planeetan yliopistossa 2450-luvulla sosiobiohistoriaa opettavan professori Mamu Päñčin luennon 1900-2000 -luvusta. Professorin esitelmä on alun perin luettu opiskelijoille äpčyöñčelin kielellä, joka on Uutačirven planeetan pääkieli. Äpčyöñčel on suomalais-ugrilainen kieli ja sukua suomelle; itse asiassa se on kehittynyt suomen kielestä ja kuuluu niihin kieliin, joita kolmannen vuosituhannen puolivälissä puhutaan pääasiallisesti suomalaisten uudisasukkaiden perustamissa siirtokunnissa. Uutačirvessä kirjoitetaan onneksi edelleenkin ns. klassista suomea, jota suomalaisperäisiä puhekieliä käyttävät planeetat edelleenkin viljelevät yhteisenä sivistyskielenään: sillä julkaistaan esimerkiksi useita tärkeitä tähtienvälisiä tieteellisiä aikakauslehtiä, kuten Epsilon Eridanin Ihmisluonnontieteellistä Aikakauskirjaa, jonka päätoimittaja professori on. Se ei ole ilman eri opiskelua ymmärrettävää äpčyöñčelin puhujalle, mutta professori Mamu Päñčin kaltaiselle kultivoituneelle tiedemiehelle ei tuota sanottavia vaikeuksia kirjoittaa täysin luettavaa suomea.

Mamu Päñč on uskonnoltaan fuusiomonoteisti ja muodollisesti ortodoksisen sunnilaiskrislamikirkon jäsen. Hänen nimensä kirjoitetaan klassisella suomen kielellä muodossa Mahmutti Penttinen. Ohessa julkaisen keskeisiä katkelmia professorin luennosta. Toivon suvaitsevaista suhtautumista professorin aika ajoin turhankin koristeelliseen tyyliin. Klassinen suomi ei ole hänen äidinkielensä, vaan hänen intellektuaalisiin tarkoituksiin kovalla työllä ja tuskalla opettelemansa ilmaisutapa; ja kuten sellaisia kieliä käyttävät usein ovat taipuvaisia tekemään, hänellekin on aika ajoin tärkeämpää demonstroida kielen sanavaraston, syntaksin ja rakenteen täydellistä hallintaa kuin varsinaisesti sanoa mitään. Tietenkin myös kaunokirjallinen kunnianhimo on havaittavissa professori Päñčin hienostuneesta tyylistä.

Tekstissä esiintyvä paikannimi Uusi Takakirves tarkoittaa tietenkin Uutačirveä: se on planeetan nimi klassisella kielellä.

"[---} Kahdennenkymmenennen vuosisadan sosiobiohistoriallinen tutkimus on edelleenkin suosittu ala, joka houkuttelee pariinsa nuoria tutkijoita kaikkialta linnunratamme asutetusta neljännyksestä. Onkin vallan todellisuudelle vierasta yrittää koostaa kattavaa katsausta aihetta käsitteleviin julkaisuihin, sillä jokaisessa ihmisasutussa maailmassa ja jokaisessa yliopistossa toimii vähintään yksi tälle aiheelle omistautunut tutkimusryhmä, ja vaikka tässä vaiheessa luulisi kaiken jo tulleen tutkituksi ja kirjoitettavissa olevan pelkästään kommentaarien kommentaareja, jopa meidän aikanamme ovat Uuden Takakirveenkin sosiobiohistorioitsijat onnistuneet sekä luomaan merkittäviä uusia näkökulmia mainitun ajanjakson tapahtumiin ja kehityssuuntiin että pääsemään käsinkosketeltavan ainehiston pohjalta sellaisiin kiistattomiin tutkimustuloksiin, jotka muuttavat oleellisesti näkemystämme kyseisestä aikakaudesta."


"Historia, jopa koville luonnontieteellisille tosiseikoille pohjaava sosiobiohistoria, on tietenkin tieteenäkin inhimillisten rajoitusten alainen; jokainen aikakausi katsoo menneisiin aikoihin omasta näkökulmastaan ja omin keinoinsa. Silti rohkenen esittää, että sosiobiohistoriallinen synteesi pystyy sanomaan menneisyydestä enemmän ja oleellisempaa kuin pimeiden vuosisatojen historiantutkimus, joka ei - pitkälti tutkijoiden ruumiillisten rajoitusten takia ja inhimillistä suorituskykyä parantavien koneiden, laitteiden ja teknillisten välineiden puuttuessa - ollut kykeneväinen sellaisiin suuriin kielitieteen, yhteiskuntatieteen, biologian, insinööritieteen ja puhtaiden luonnontieteiden tutkimustuloksia yhdistäviin synteeseihin, jotka ovat ominaisia meidän päiviemme menneisyydentutkimukselle. Kuvitelkaa mielessänne esimerkiksi Välimerenä tunnetun Vanhan Maan vesistöalueen itäpään historiaa tutkinutta henkilöä, jolla ei ollut teknillisiä eikä älyllisiä valmiuksia opiskella sujuvaa soveltamista varten mainitun maantieteellisen kohdealueen kaikkia merkittävimpiä kieliä, kuten sumeria, egyptiä, akkadia, koptia, hepreaa, arameaa, arabiaa ja 1900-2000 -luvun tutkimukselle niin välttämätöntä klassista englantia, ja jolla ei ollut hallussaan antropogeneettistä tietoa auttamaan väestöliikkeiden ja väestökerrostumien erittelemisessä. Siitäkin huolimatta noiden aikojen tutkijat onnistuivat saamaan aikaan teoksia, joita meidän aikamme ihminen voi mielessään tutkistella jollei nyt varsinaisina tieteellisinä aikaansaannoksina, niin ainakin kiehtovina taideteoksina ja merkittävänä lähdeainehistona muun ainehiston keralla."

"Kysyn teiltä kuitenkin, hyvät herrat, olemmeko me kotomaailmamme ammoin jättäneiden uudisraivaajain lapset yhtään sen vähempää oman aikamme vankeja kuin pimeiden vuosisatojen ihmiset. Heidän keskuudessaan riehuivat kauhistuttavin seurauksin monenlaiset kärsimystä ja hävitystä aiheuttaneet aatehistorian kulkutaudit, ja he antautuivat miltei vastalauseetta sellaisten ajatusrakennelmien kahlevangeiksi, joiden kannatus olisi meidän aikanamme merkki henkisen sairaudentilan veroisesta pahantahtoisuudesta. He käänsivät selkänsä perinteisille uskonnoilleen ja pilkkasivat niitä kärsimyksen ja ahdistuksen lähteiksi; mutta niiden raunioille he pystyttivät kymmentä vertaa hirveämpiä uhrikultteja, joiden verenhimon he perustelivat näennäistieteellisillä iskulauseilla kuorruttamalla. Siellä, missä uskonto näytti vielä säilyneen, se menetti kokonaan mystisen sisältönsä vääristyen noiden uhrikulttien kaltaiseksi itsetarkoitukselliseksi vihaksi, jonka hullaannuttaminen ihmiset syöksyivät kuolemaansa murhatakseen samalla joukoittain lähimmäisiään. Tämä tuhonpalvonta oli osa ajan sairautta; mutta se antoi vain lisää virikettä samaisen taudin toiselle äärimuodolle siellä, missä juuri tätä kiihkomieltä pidettiin jotenkin eri asiana kuin omaa raakalaisuutta. Meille jälkiviisauden silmin tuota maailmaa katsoville on tietenkin ilmeistä, että molemmat ovat vain saman verentahraaman mitalin kaksi puolta, emmekä me juurikaan kykene erottamaan niitä toisistaan."

"Tuo aikakausi on tullut tunnetuksi nimellä naisten vuosisata, koska naisten outo liikehdintä luonnehti koko vuosisataa yhtä lailla kuin massamittaiset julmuudetkin. Jo aikakauden lopulla heräsi väistämättä kysymys, mahtaisiko naisten yhteiskunnallinen levottomuus olla jossain syy-yhteydessä julmuuksiin. Vaikka antropoetologian tieteenhaara ei noina aikoina vielä ehtinyt kehittyä, etologia oli jo olemassa, samoin yksi meidän alamme alkukantaisista ja ajan taikauskon ja rajoitusten raskauttamista edeltäjistä, niin sanottu sosiobiologia, joten ihmisen etologian tutkimus oli jo tullut käsivarrenmitan päähän, jollei suorastaan käden ulottuville."

"Antropoetologian suurta läpimurtoa ja sen merkitystä järkiperäiselle yhteiskuntasuunnittelulle voidaan meillä Uudessa Takakirveessä havainnollistaa tokkemusvertauksella. Tiedän, että tuskin kukaan teistäkään, vaikka olette perehtyneet klassiseen kieleemme erinomaisesti ja käytätte sitä kirjalliseen työhön kenties useammin kuin Uuden Takakirveen kansanomaista puheenpartta, on kuullut sanaa tokkemus. Minäkin käytän sitä yksinomaan siitä syystä, että olen viehtynyt siihen perhesyistä: muuan jo vuosia sitten kuollut kaukainen sukulaiseni nimeltä Tõ'awm Päñč, jonka nimi klassisella kielellä kuuluu Tonyhalme Penttinen - tuo nyttemmin harvinaistunut etunimi on perintöä eräältä entisten aikojen kilpakenttien tarunomaiselta väkivaltataistelijalta - menestyi runoilijana sekä klassisella kielellä että maailmamme kansankielellä, ja eräs hänen nerokkaimmista ja samalla arvoituksellisimmista runoistaan on nimeltään Tokkemusten karkelo. Tõ'awm oli huomattava klassisen kielemme tuntija, kuten runoilijalta voi odottaakin, ja hänelle oli aina yhtä ominaista viehtymys vähän tunnettuihin, mutta sointuisiin sanoihin. Yksi näistä oli juuri tuo tokkemus."

"Tokkemus tarkoitti klassisen kielemme pohjoisessa murteessa lintua, jonka asuttajaisämme viisaasti toivat muassaan tähän maailmaan sekä sydämiämme ilahduttavaksi muistoksi kaukaisesta alkukodista että auttamaan sen luonnon muovaamista ihmisasuttavaksi. Te, jotka olette käyneet Izrämlän suurilla soilla, olette kenties kerran tai kaksi tulleet nähneeksikin tuon linnun. Sen nimi meidän kansankielellämme on zõung: tämä tulee klassisesta sanasta suokukko, joka tarkoittaa tietenkin suolla asuvaa kanalintua - zõung ei kuitenkaan todellisuudessa ole kanalintu, vaan kahlaaja. Antakaa minun siis puhua tokkemuksista, koska olen niin mielistynyt siihen sanaan."

"Tokkemusten soidin on väkivaltainen, ja lajin näyttävän suurikauluksiset koiraat, joita joskus pohjoisen riikinkukoiksikin tiedetään kutsutun, taistelevat naaraista - joita kai pitäisi suomaiden kanoiksi nimittämän - suorastaan verissä päin. Nykyisen bioetologis-holistisen näkemyksen nojalla tätä käytöstä ei voida erottaa tokkemusten fysiologisesta rakenteesta, vaan ne täydentävät toisiaan ihanneoloissa saumattomasti, jos kohta ympäristön vaateet voivatkin toimia evolutiivisen valintapaineen laukaisijana."

"Antropoetologian perusoivallus on sen ymmärtäminen, että ihminen ei eläimenä oleellisella tavalla eroa tokkemuksesta. Ihmisen osa, hänen fysiologiset rajoituksensa, ovat ne parametrit, joiden puitteissa hän toimii. Ihmisen pariutumiskäyttäytymistä ja sukupuolten välisiä suhteita, ennen kaikkea niiden välisiä valtasuhteita, ohjaavat armottomat biologiset ja fysiologiset imperatiivit, ja lajimme on joutunut katkerasti katumaan yrityksiään astua niiden määräämien ehdottomien rajojen yli. Siellä on odottanut sekasorto, yhteiskunnan tuho ja hirmuvaltiaiden joukkomurhat."

"Ajatelkaa miten kävisi, jos tokkemuksilla olisi tietoisuus, sivistys ja mahdollisuus käyttää teknillisiä laitteita. Ne olisivat sittenkin yhä fysiologiansa vankeja. Ne eivät ehkä kokoontuisi enää suolle soitimelle, mutta nyttemmin aseistautuneiden tokkemuskukkojen julmat kaksintaistelut olisivat oleellinen osa lajin elämää, ja naaraat kiihottaisivat kukkoja yhä raivoisampiin yhteenottoihin, vaikka samoilla naarailla voisikin soidinaikojen ulkopuolella olla yleviä siveellisiä periaatteita, jotka kieltäisivät kaikenlaisen väkivallan lajin jäsenten välillä, ja vaikka ne olisivat kauhistuneita soidinaikojen tai soidinelämän ulkopuolella tapahtuvista henkirikoksista, joita epäilemättä esiintyisi myös tokkemusten sivilisaation piirissä, nämä ylevät ajatukset menettäisivät merkityksensä sillä siunaaman hetkellä, kun ne pääsisivät soitimelle ja sulhaset alkaisivat tulittaa toisiaan ampuma-aseilla saadakseen kanan huomion osakseen."

"Jotta tokkemusten sivilisaatio yleensä pysyisi pystyssä, lintujen olisi tuollaisessa tilanteessa tuiki välttämätöntä kehittää sellaisia mekanismeja, joilla naaraiden villitsemä väkivalta saataisiin jollain tavalla hillittyä. Kukot ymmärtäisivät kyllä, että silmitön ja elämäntyön kesken katkaiseva teurastus ja riita ei olisi sen enempää niiden itsensä kuin niiden sivilisaationkaan edun mukaista. Mutta kanat jatkaisivat biologiansa pakottamina niiden kiihottamista. Tällöin kukkojen tekemä johtopäätös olisi ilmeinen: kanat olisi jaettava kukoille jollain muulla tavalla kuin soitimella. Olisi huolehdittava siitä, että kanat eivät enää kiimoissaan pääsisi kiihottamaan kukkoja toistensa kimppuun. Kanan olisi vaiettava tokkemusten yhteiskunnassa, ja kukkojen olisi päätettävä kanojen jaosta järkevästi omalla joukolla ja sovussa."

"Ihminen on pohjimmiltaan vain teknisesti sivilisoitunut suokukko. Kun naaraista taisteleminen osoittautui liian tuhoisaksi ihmisyhteisölle, ihmisen oli evoluution paineessa ja omaksi edukseen kehitettävä etologinen käyttäytymismalli, joka rajoitti naisen asemaa yhteisössä ja kohteli häntä ennen muuta miehen ruumiinosana poikien tekemistä varten. Keskenään vihamieliset heimot saattoivat sopia ystävyysliiton vaihtamalla morsiamia. Naisten vaihto ja naisten kauppa loi kestävämmän rauhan ja onnen kuin mikään muu kaupankäynnin muoto koskaan."

"Ikiaikaiset ajat lajimme nuori lisääntymiskykyinen naaras oli samassa, evoluution tai Jumalan - ja Jumalahan on uusdarwinistisen teologian mukaan evoluution metafyysinen ilmaus - määräämässä osassa kaikissa yhteiskunnissa. Vaikka sotia ja kiistoja esiintyi, ne eivät koskaan päässeet laajenemaan ylettömiin, koska oli olemassa rauhan keino ylitse muiden - nuorten naisten vaihtaminen miesten kesken. Hajanaiset heimot liittyivät suuriksi veljesliitoiksi naittamalla sisaret naapureille."

"Tällä tavalla lajimme eli luontaista ja lajityypillistä elämäänsä naisten vuosisadalle saakka. Kun tuo vuosisata alkoi, kaikki muuttui - ei ainoastaan huonompaan, vaan katastrofiin päin. Tokkemusnaaras laskettiin irtaalleen kiihottamaan kukkoja toistensa kimppuun. Ihmiskunta joutui tuhon partaalle."

"Naisten aseman muutosta perusteltiin mielellään sillä, että naisissa olisi älyllistä potentiaalia, joka tarvittaisiin koko yhteiskunnan tarpeisiin. Mielikuvituksemme äärirajoillammekaan tuskin kykenemme samastumaan siihen kiihkeiden ja sekasortoisten aikojen häiriinnyttämään sieluun, joka on muinoin ensimmäisenä lausunut tämän ajatuksen ilmoille. Toki naistenkin joukossa oli lahjakkaita poikkeusyksilöitä, jotka kykenivät merkittäviin suorituksiin - kaikkihan me muistamme - vai muistammeko? - mistä alkuaine numero 96 on saanut nimensä. Mutta yleisiä yhteiskunnallisia ratkaisuja on varsin kyseenalaista tehdä poikkeusyksilöiden tarpeisiin - suotavampaa on luoda poikkeusyksilöille tarvittaessa avattavat takaportit enemmistölle suunnattujen järjestelyjen oheen."

"Avainsana on tässä poikkeusyksilö. 1900-luvun iskusana oli yksilöllisyys, mikä tarkoitti käytännössä, että ihmiseltä kiellettiin oikeus tavallisuuteen silloinkin kun se olisi ollut hänelle paras vaihtoehto. Aikaisempina vuosisatoina lahjakkaat ja erikoiset henkilöt olivat voineet kunnostautua kyvyillään ja erottua joukosta, mutta ne, joiden ominaislaadulle luontui kerkeämmin rauhallisesti valmiiden, ikiaikaisten, hyviksi havaittujen ja käyviksi kelpuutettujen tapojen mukaan, kokivat raskaaksi velvollisuudekseen olla erikoisia ja poikkeusyksilöitä. Tällaisten yksilöiden julkisesta näytteillepanosta tuli suurta teollisuutta ja kansanjoukkojen keskeisin huvitus. Mutta niin merkillisesti oli tämä ristiriitojen maailma rakennettu, että rauhallista ja hiljaista elämää viettivät yhä enemmän juuri ne, jotka edellisillä vuosisadoilla olisivat jättäneet nimensä, jälkensä ja merkkinsä muiden ihmisten mieliin. Yleisesti näytteillepannuksi poikkeusyksilöksi pyrkimisestä tuli suurten massojen tavoite. Ne, joilla ei ollut mitään sanottavaa maailmalle eikä mitään tekemistä elämällään, ottivat asiakseen itsensä näytteillepanemisen. Ne, joilla sanottavaa olisi ollut ja joilla tekemistä oli, välttivät parhaansa mukaan näyttämövalonheitinten loistetta, josta tiesivät heti sokaistuvansa."

Harmaa eminenssi

En taida saada tuota edellistä kirjoitusta ikinä valmiiksi, vaikka aioin laatia siitä lopultakin kattavan periaatteellisen manifestin antifeminismilleni. Muuan irlantilainen korkean tason poliitikko oli nimittäin kiinnostunut Irlannin kielipolitiikkaa koskevista mielipiteistäni ja ehdotuksistani, joten joutunen velvollisuudentunnosta laatimaan häntä varten mietinnön tapaisen. Hiukan olen kyllä käärmeissäni kyseiselle herralle siitä, että hän ei ilmeisestikään vaivaudu kysymään suoraan irlantilaisilta kieliaktivisteilta, saati lukemaan Irlannin sosiolingvistiikkaa käsitteleviä tutkimuksia. Reiluna miehenä aion toki varustaa kaikki viimeaikaisessa iirinkielisessä nettikeskustelussa kuulemani argumentit lähdeviitteellä.

Kirjoitan joskus vielä absurdin romaanin seuraavasta aiheesta: rupisesta opiskelijaloukosta käsin mies hallitsee koko maailmaa niiden epämuodollisten sähköpostituttavuuksien kautta, joita hän on netissä vahingossa muodostanut maailman silmäätekeviin. Kyseinen kaveri voisi samanaikaisesti neuvoa Israelin pääministeriä ja palestiinalaisia terroristeja, ensinmainittua hepreaksi ja jälkimmäisiä arabiaksi toki. Koko ajan hän kuitenkin elää edelleen vähävaraisehkoa elämää ahtaassa asunnossa eikä saa pennin hyrrää palkkioksi niistä hyvistä neuvoista, joita hän antaa konfliktien osapuolille. Pikkuhiljaa hän sovittelee kaikki syväänjuurtuneimmatkin ristiriidat pois, ja kunnian ja Nobelin palkinnon saavat aina ihan eri tyypit, ne joita hän on neuvonut. Romaanin lopussa hän voisi saada häädön kämpästään ja joutua taivasalle spurgujen sekaan.

Vorsicht! Politische Justiz!

Siihen aikaan, kun Hitler oli yhä vain rettelöitä aiheutteleva kansankiihottaja, saksalaisessa poliittisessa keskustelussa yleistyi ilmaus politische Justiz, politisoitunut oikeudenkäyttö. Ilmiönä se oli tunnettu meilläkin, mutta en tiedä, kehittyikö asiallista termiä, jolla siihen olisi viitattu. Politische Justiz tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun sosiaalidemokraatti tappelee poliisin kanssa, hän saa parin vuoden ehdottoman vankeustuomion, mutta kun oikeistolainen nationalisti tappelee poliisin kanssa, tuomari antaa hänelle kaksi kuukautta ehdollista ja pyytää tuomitulta anteeksi, ettei lakikirjasta löydy lievempää tuomiota. Hitlerin valtaannousua auttoi suuresti, että hän sai nauttia poliittisesta oikeudenkäytöstä: hänen müncheniläisessä olutkellarissa toimeenpanemansa vallankaappausyritys, joka johti useiden ihmisten kuolemaan, olisi varmasti vasemmistolaisen kaappariporukan tekemänä johtanut kuolemantuomioon ainakin kaappauksen Rädelsführerille, mutta koska Hitlerin katsottiin olevan pohjimmiltaan hyvällä isänmaallisella asialla, hän sai lievän vankeustuomion, jota ei edes käytännössä joutunut kokonaan kärsimään. Voidaan jopa sanoa, että tuomari ei olisi voinut paremmin Hitleriä auttaa: hän istui vankilassa sen verran aikaa, että sai marttyyrin kruunun, muttei niin kauaa, että natsiliike olisi ehtinyt hajaantua hänen vahvan kätensä otteesta vapaana. Kaiken lisäksi Hitler kirjoitti vankilassa kirjansa, jota muuan arvostettu blogistikollega taannoin hyväksyen siteerasi.

Tällä esipuheella valmistelen tietenkin feminismiä käsittelevää kirjoitusta. Tärkein syy siihen, miksi vastustan feminismiä, on se, että kyseisen aatteen kannattajat pyrkivät yhä avoimemmin sellaisen Politische Justiz -järjestelmän luomiseen, jossa feminismi tai profeminismi - joka ei lopultakaan ole muuta kuin entisaikojen ritarillisuutta idioottimaisimmillaan - ottaa saman roolin kuin oikeistolainen "isänmaallisuus" Weimarin tasavallan oikeuslaitoksessa.

Feministien käsitys siitä, mikä on oikeudenmukaisuutta, perustuu tunnetusti pohjimmiltaan ns. sakkolihajuridiikkaan. Tällä termillä tarkoitan sitä asemaa, joka aikuisen miehen kanssa makaavalla viisitoistavuotiaalla tytöllä on suhteessa rakastajaansa. Miestä seksikouluttajanaan hyväksi käyttävä alaikäinen tyttö (vuonna 2002 tapaamani, silloin jo 19 vuoden iän saavuttanut psykonarttu kertoi auliisti ja avoimesti hankkineensa nuorelle naiselle välttämättömät seksivalmiudet makailemalla 15-vuotiaana aikuisen miehen kanssa) tietää oikein hyvin, että häneltä riittää sananenkin, ja mies voidaan panna pitkiksi ajoiksi vankilaan siitä rikoksesta, että tämä ylipäätään on maannut hänen kanssaan - tytön omaa halua ei tietenkään lasketa. Sakkolihana lystäillessään nuori tyttö sisäistää sen, mitä on tapana kutsua huoran etuoikeudeksi: vallan ilman vastuuta. Hän oppii uskomaan, että naisen oikeudenmukainen oikeudellinen asema suhteessa seurustelukumppaniinsa on asema, jossa nainen voi halutessaan päättää seurustelusuhteen olevankin seksuaalirikos ja panna miehen kiven sisään. Hän ajattelee näin yhä aikuisenakin, ja kun osoittautuu (sikäli kuin osoittautuu, sillä feministinen politische Justiz on saatu jo ajettua varsin syvälle yhteiskunnan rakenteisiin), että aikuisena naisena hänellä on suhteesta yhtä paljon vastuuta kuin miehellä, nainen tulkitsee tämän niin, että yhteiskunta onkin jossain vaiheessa muuttunut epäreiluksi ja miesvaltaiseksi eikä enää anna hänelle sitä, mitä hän on tottunut pitämään oikeutena ja kohtuutena. On muuten mahdollista, että nuorten suomalaisten naisten tunnettu apinanaaraan mieltymys maahanmuuttajamiehiin johtuu enemmän tästä kuin heidän halustaan saada kiehtovaa hakkaavaa ja pettävää tosimiestä: mustaihoinen köyhästä maasta tullut maahanmuuttajamies on usein suomalaisessa yhteiskunnassa avuton ja pallo hukassa ja viranomaisten armoilla, joten maahanmuuttajamieheen suomalaisella naisella on samanlainen kiistämätön ja ehdoton valta kuin sillä sakkolihalla on aikuiseen mieheen. Vain sananen poliisille, ja miestä tullaan hakemaan, mahdollisesti vielä pahoinpidellen. Perinteinen panuistis-erektuslainen tulkinta, jonka mukaan kouluttamattomat neekerit ovat naisten suosiossa kiihottavan, väkivaltaisen miehekkyytensä takia, olisikin silloin väärä, ja todellisuudessa mustaa miestä himoitaan siksi, että häntä voidaan hallita, usein hyvinkin julmasti ja säälimättömästi. Itse asiassa kaikki nuo psykonarttuiluleikit osaltaan todistavat, että naiset ovat luonnoltaan sekä sadistisempia että masokistisempia kuin miehet, ja onkin todennäköistä, että akateemisen suomalaisnaisen ja kouluttamattoman kehitysmaan alaluokkaa edustavan miehen välisessä suhteessa esiintyy jonkinlainen kaksisuuntainen tiedostamattoman sadomasokistinen vallankäyttökuvio: mies lyö naista, jolloin nainen uhkaa miestä sosiaalityöntekijöillä ja poliisilla - ja mitä todennäköisimmin miehellä on koko maailman kokemusperäinen syy pelätä näitä tahoja, sekä siitä syystä, että kotimaassa viranomaiset ovat oikeasti hengenvaarallisia korruptoituneita roistoja, että sen takia, että hänellä on todennäköisesti jo hyvin epämiellyttäviä muistoja suomalaisista viranomaisista, jotka hän saattaa kokea rasistisina tai muuten vain pelottavina. Tällöin naisen viranomaisuhkailut voivat aiheuttaa miehelle pelkoa, eksistentiaalista ahdistusta ja stressiä, joka on kärsimyksenä ihan toista luokkaa kuin naisen kokema hetkellinen kipu.

Jos tämä tulkinta pitää paikkansa, kilttejä ja rehellisiä suomalaismiehiä vältelläänkin sen takia, että he kuitenkin ovat oikeutensa tietäviä yhteiskunnan suhteellisen integroituneita jäseniä, joista voi olettaa saavansa naisenvastusta.

Feministien, tietenkin erityisesti riikinruotsalaisten feministien, lainsäädännölliset tavoitteet ovat yhdistäneet täydellisen tietämättömyyden juridiikasta ideologisiin pyrkimyksiin luoda poliittista oikeudenkäyttöä. Raiskauksen kohdalla he ovat jo kauan pyrkineet siirtämään todistustaakan kokonaan syytetylle, mikä tietenkin johtaisi siihen, että nuorten naisten vastuuton ja säälimätön GPU heitättäisi sankoin joukoin kiven sisään juuri ne kiltit alempitasoiset miehet, joille raiskaus ei juolahtaisi mieleenkään. Tämä tällainen on kuitenkin niin räikeässä ristiriidassa kaikkien oikeudellisten periaatteiden kanssa, että edes feministien manipulointivalta ei riitä moisen säädöksen toteuttamiseen, ainakaan vielä. Sitä vastoin kyllä on saatu lakiin kumipykälä joka venyy, luultavasti paukkuukin: seksipalvelujen ostokielto. (Meille ei muuten ole kertaakaan kerrottu, pidätetäänkö tarjosille asettuvat naiseläjät rikokseen yllyttämisestä.)

Sakkolihajuridiseen maailmankuvaan liittyy yleisemmin se feminismin perusvika, että naiset nähdään siinä aina ja määritelmällisesti sorrettuina ja avuttomina, ja tämän sorrettuisuuden vuoksi feministit katsovat, että naista ei saa vaatia ottamaan vastuuta yhtään mistään, vaan vastuu pitää aina siirtää jollekin miehiselle taholle. Kommunismin tarkoituksena oli päästä sellaiseen tulevaisuuteen, jossa valtio ja sortavat rakenteet lopulta kuihtuvat pois ja tulee onnellinen yhteiskunta; sitä odotellessa kuitenkin luokkataistelu kärjistyy kärjistymistään, uhrauksista kuuluukin tulla yhä suurempia ja elämästä yhä viheliäisempää. Vastaavasti feminismin tarkoituksena lienee (jollei nyt "portti naisten maahan" ja miesten holokausti, niin) tasa-arvoinen yhteiskunta. Mutta koska yhteiskunta ei heidän mielestään koskaan ole tasa-arvoinen, naiselle ei koskaan saa heidän mielestään sälyttää vastuuta naisen tekemästä rikoksesta tai epämoraalisesta teosta.

Käytännössä siis feministit pönkittävät juuri sitä naisen jalustakohtelua ja perinteistä roolia, jota sanovat vastustavansa. Tämän näkee mainiosti feministien ja heidän miespuolisten juoksilaittensa tavasta suhtautua raiskaukseen, josta vaaditaan aina vain ankarampia rangaistuksia (ja josta rankaisemiseen, kuten yllä mainitsin, naisen sanan pitäisi heidän mielestään riittää). Raiskaus on edelleenkin se kuolemaakin pahempi kohtalo, mystinen metafyysinen rikos, joka on niin paljon kaikkia muita rikoksia pahempi, että yleiset oikeusperiaatteet kuuluisi sen takia heittää romukoppaan. Todellisuudessa raiskauksen metafyysinen luonne on jäännös pahasta patriarkaatista, jonka aikana naisen seksuaalisuus oli kauppatavaraa ja isä myi sen sulhaselle "häiksi" kutsutun kaupantekijäisseremonian yhteydessä. Nuoren naisen ihmisarvo ja elämisen oikeutus oli täysin kiinni hänen arvostaan (naima)kauppatavarana, jolloin raiskatuksi tuleminen todellakin oli "kuolemaa pahempi kohtalo" eli johti ihmisarvottomaksi olennoksi alentamiseen: jollei seuraus ollut kunniamurha, niin ainakin isän talosta oli lähdettävä ansaitsemaan lyhyen loppuelämänsä ylöspito kunniattomin keinoin.

Nykyisin naisen neitsyys ei enää ole kauppatavaraa. Toisin sanoen raiskausrikos voitaisiin lakkauttaa ja sen sijaan ryhtyä käsittelemään raiskauksia yksin teoin tehtyinä pahoinpitelyinä ja vapaudenriistoina. Kerrataanpa vielä, minkä takia tämä olisi uhrinkin oikeusturvan kannalta parempi vaihtoehto: sukupuolten sota saataisiin ulos oikeussalista, ja tuomarit voisivat keskittyä paljon enemmän itse asiaan eli siihen, mitä toteennäytettyjä vammoja ja kärsimyksiä naiselle on teosta aiheutunut, ja paljon vähemmän siihen epäoleelliseen kysymykseen, suostuiko nainen yhdyntään vai ei. Oleellista on nimittäin, ihan oikeasti, se, millaisia ruumiinvammoja tai veneerisiä sairauksia raiskaus on aiheuttanut. "Lievä raiskaus", joka ei johda ruumiinvammoihin eikä veneerisiin tauteihin, on kovin luonnontieteellisin kriteerein arvioituna selvästi eri luokan trauma kuin aidsisen sadomasokistipuukottajahirviön kynsiin joutuminen.

Tästä voisi ehkä seurata, että muutama sellainen "raiskaaja", jonka syyllistyneisyys raiskaukseen olisi pelkästään naisen morkkiksissaan keksimää laatua, jäisi tuomitsematta. Tämä olisi tietenkin oikeusturvan ja oikeusvaltion kannalta hyvä asia. Tästä voisi myös seurata, että raiskaaja tai hänen puolustusasianajajansa ei voisi enää manipuloida miespuolista tuomaria vetoamalla miesten keskinäiseen veljeyteen tai rintamatoveruuteen heidän ikuisessa sodassaan pihtarinaisia vastaan.

Kuitenkaan feministit eivät vaadi raiskausrikoksen poistamista rikoslaista, ja vielä vähemmän tämä ajatus viehättää heitä nöyristeleviä miehiä - profeministimiehiä, vanhanaikaisia herrasmiehiä ja Tony Halme -tyyppisiä väkivaltaisia naisten "puolustajia", jotka pillun toivossa hakkaavat heikompiaan. Tämä on tietysti laajemmaltikin osa feministien valheellisuutta ja epärehellisyyttä. Feministit eivät aktiivisesti pyri kieltäytymään herrasmiesten harjoittamasta pimpanpalveluksesta, eli pimpan omistajan passaamisesta siksi ja vain siksi, että tällä on pimppa. He ovat tasan samanlaisia kuin libertaristit, joille kyllä julkisen kirjaston nettipääte kelpaa, mutta jotka samalla julistavat kaiken julkisen ja valtiollisen vihattavuutta ja vastustettavuutta. Tosin libertaristit ovat sikäli feministejä rehellisempiä, että he myöntävät auliisti loisivansa mielellään vihaamansa valtion kustannuksella. Feministien keskuudessa oli joskus muinoin pyrkimyksiä vastustaa herrasmieselkeitä valheellisina yrityksinä lahjoa naiset olemaan välittämättä oikeuksistaan. Nykyfeministille kyllä kelpaa herrasmiehen passattavana olo. Hänen pitää näet saada kaikki itselleen heti: sekä tasa-arvo että perinteiseen naisrooliin kuuluneet luontaisedut. Eikä hän edes näe tässä mitään ristiriitaa.

Vanhat herrat ja afrokampaukset

Tämänkertaisessa unessani päähenkilöinä olivat Pahkasian Vanhat herrat. Välillä olin itse toinen Vanhoista herroista (tai he molemmat), välillä seurasin heidän seikkailujaan. Unen yksityiskohdat ovat luonnollisesti häipyneet mielestäni, mutta pääjuonena oli se, että he olivat menossa tapaamaan enoaan ja samalla näkivät yhteiskunnassa merkkejä siitä, että afrokampauksia oltiin väkisin tuomassa muotiin. Vanhat herrat olivat omaksuneet äärioikeistolaisen salaliittoteoreettisen yhteiskunta-analyysin ja uskoivat, että afromuoti ja siihen liittyvä 70-lukulainen retroilu olivat seurausta kommunistien (70-luvulle kaipaavien uustaistolaisten) ja neekerien salaliitosta. He eivät itse olleet yksiselitteisesti tämän salaliiton vastustajia, mutta päättivät paljastaa sen eräänlaisena älyllis-salapoliisillisena haasteena samalla kun etsivät enoaan, joka syystä tai toisesta asui vaikeapääsyisessä paikassa maan alla. Lopulta he ajoivat liukuportaita suuren kallion alla olevaan luolaan, jossa enon oli määrä piileskellä. Enon sijasta he kuitenkin huomasivat olevansa suuressa muotisalonki-kampaamo-tavaratalossa, jossa oli joka puolella afroperuukkeja esitteleviä mallinuken päitä. He oivalsivat tulleensa afrokampauskommunistien salaliiton päämajaan.

Tämän unen selitys on helppo: luin eilen illalla Usenetistä Zesse-nimellä esiintyvän nuoren uusnatsin salaliittoteoriointeja ja eksyin sitten haaskaamaan yöuneni antautumalla lukemaan erään ruumismia vastustavan tahon blogiin linkitettyjä tulevaisuusretrosivuja. Unen juonikuvio on selvästi saanut myös vaikutteita siitä Vanhat herrat -albumista, jossa Vanhat herrat huomaavat serkkunsa tehneen heistä heidän tietämättään julkkiksia ja elokuvauttaneen heidän elämänsä ohjaaja Aku Kivireen avulla "kivirekeläiseksi totuuselokuvaksi".

Tavoitteena huono elämä

Muudan ruumismia vastustava taho kuvasi blogissaan suomalaista kulttuuria seuraavin sanoin:

Lehdissä ja netissä rumat ja katkerat naiset vuodattavat stalinistista retoriikkaa, jonka sisältönä on kostaa miehille se, että naiset itse pilasivat kaikki mahdollisuudet tunteisiin ja ystävyyteen omalla ahneudellaan.

Silloin nuorena poikana, kun itse sekosin kaikenlaiseen tiedostamiseen (tosin siihen aikaan se oli oikeasti niin epämuodikasta, että sain itse päättää, mitä siihen tyhjään laatikkoon panin), siinä viehätti sen implikoima ajatus hyvästä elämästä, johon kuului oleellisena osana konstailemattomuus. Tuolloin en ollut tiedostanut markkina-arvoa sosiobiologisena tosiasiana, vaan pikemminkin näin asian siten, että kun siirrytään järkiperäiseen, luonnontieteelliseen tapaan elää, esimerkiksi kaikki ne nuorisoyhteisön primitiiviset, jäykät statuksenesittelyrituaalit, jotka rajoittivat minun elämääni, korvautuvat reilujen, rationaalisesti asioista keskenään sopivien ihmisten mutkattomalla elämällä. Parinmuodostuksen kannalta tämä utopia tietenkin tarkoitti, että ihmiset kysyivät toisiltaan asiallisesti, mistä toinen oli kiinnostunut ja millainen ihminen hän oli, ja jos harrastusten leikkausjoukko oli riittävän suuri ja jos toinen vaikutti kunnon tyypiltä, seurustelusuhde alkoi. - Nykyinen suhteeni on itse asiassa saanut alkunsa juuri tällä tavalla; mutta minun piti elää pitkälti yli kolmekymppiseksi, ennen kuin löysin naisen, jonka kanssa asioista saattoi tällä tavalla sopia.

Kuitenkin yritykset toteuttaa tätä utopiaa loivat ainoastaan uudet statuksenesittelyrituaalit, joilla ihmiset sulkivat elämästään esimerkiksi monet hyvät partneriehdokkaat. Minun suosiotani tavoitteli, ollessani puolessavälissä kolmattakymmentä, muuan pieni sievä abityttö. Koska tyttö edusti lähiökeskiluokkaista elämäntapaa, koin hänet oman kotitekoisen "vaihtoehtoisuuteni" näkökulmasta epäcooliksi ja vääränlaiseksi, vaikka nyt aikuisena tietysti ymmärrän, että hän jos kuka eli "hyvää elämää" siinä määrin kuin sitä ylipäätään on nykyaikana, tai oli 90-luvun alussa, mahdollista elää, ja että hän myös oli psyykkisesti terve (toisin kuin minä). Oli hänellä älyllisiä ja taiteellisia harrastuksiakin, mutta toisin kuin samanikäiset pojat, hän ei tietenkään ollut niiden takia pakosta sosiaalisesti vammainen. Myöhemmin tunnetusti tapasin myös kaltaisiani hulluja neroja, joiden järjettömien oikkujen kanssa elämä oli helvettiä jo ennen kuin mitään suhdetta oli kunnolla saatu käyntiinkään, ja asianomaiset haavoittivat minua itsekkyydellään, oikuillaan ja pahuudellaan niin pahasti, että tuskin uskoin kykeneväni mihinkään suhteeseen sen jälkeen. Vasta moisten hirviöiden kanssa tapeltuani ymmärsin, että olin päästänyt hyvän elämän käsistäni, koska minulla ilmeisesti oli patologinen pyrkimys etsiytyä hullujen ja sairaiden ihmisten seuraa - ehdointahtoinen pyrkimys pahaan elämään hyvän sijasta.

Miehenä minulla oli sentään aikaa tehdä parannus ja hakeutua tasapainoisen naisen seuraan ja hyvään elämään, mutta synkät sosiobiologiset tosiasiat kertovat, että naisilla ei ole sellaista mahdollisuutta luopua turhasta nirsoudesta ja ottaa tasapainosta miestä siinä vaiheessa kun he aikuistuvat sellaista haluamaan ja alkavat ymmärtää sellaisen päälle. Nyt kun luen Veloenan blogista seuraavanlaista -

On niin monia asioita, joita pidän miltei välttämättöminä. Miehen (tai naisen) pitää kävellä rennosti yhtä kovaa kuin minun, osata nauraa asioille, osata heittäytyä, olla moraalinen. Kaikissa miehissä on jokin puute. Suurin osa ei pyöräile talvella, ei jaksa ymmärtää onomatopoiesista, moni syö lihaa. "Ei sellainen voi olla oleellista", sanoo ystävä järkyttyneen kuuloisena. Mutta se on. Jos pidän jotakuta moraalisesti keskenkasvuisena, kuinka hullaantuisin myös psyykkisesti?

- tulen suoraan sanoen hyvin surulliselle päälle, koska näyttä siltä, että Veloena on tekemässä saman virheen kuin minä: rakentamassa epäoleellisista vaatimuksista muuria itsensä ja hyvän elämän, myös hyvän parisuhteen ja hyvien parisuhde-ehdokkaiden, välille. Jos minä alkaisin esittää samanlaisia vaatimuksia kuin Veloena, parini pitäisi osata sujuvasti iiriä, puolaa ja saksaa, olla raitis ja savuton, lapseton mutta lisääntymiskykyinen ja -haluinen minun kanssani jne. On aika selvää, että moista ihmeotusta ei olisi tarjolla, eikä ainakaan minun markkina-arvollani; sen lisäksi - mikä pahempaa - olisin valmis torjumaan paljon näitä vaatimuksia täyttämättömiä, mutta ihan hyviä ihmisiä, joiden kanssa voisin elää hyvää elämää; sitä paitsi jos nuo vaatimukset täyttävä henkilö löytyisikin, hän olisi luultavasti tasapainoton varttihullu ja itsekäs nilkki, jonka kanssa elämä olisi helvattia - hän näet tietäisi olevansa korvaamaton ja antaisi minunkin tietää sen joka käänteessä. Korvaamattomuus ei mielestäni kuitenkaan terveessä suhteessa muodostu tuolla tavalla, se muodostuu siitä, että toinen on hyvä ihminen, jonka kanssa on mukava olla, ja yhteisten kokemusten ja muistojen ansiosta osa omaa itseä.

Mitä sitten tulee Veloenan mainitsemaan moraaliseen keskenkasvuisuuteen, tuossa on taas sama virhe kuin se itse tekemäni: falskin vasemmistolaisen mielipide- ja velvoiteaparaatin sekoittaminen moraaliin. (Toivon että käyttämääni ilmausta falski vasemmistolainen ei pidettäisi loukkaavana, koska se on tarkoitettu itsekritiikiksi: ystäväni Ivan Hlinka sanoi George Orwellin esseetuotantoon tutustuttuaan ymmärtävänsä nyt, mistä minun falski vasemmistolaisuuteni on alkujaan peräisin. Ja oli aivan oikeassa: minun mahdollinen vasemmistolaisuuteni on suoraan Orwellin esseestä The Lion and the Unicorn: Socialism and the English Genius, joka on ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan Orwellia vasemmistolaisten mielipiteiden ja legalistisen isänmaallisuuden yhdistäjänä ja tällaisen yhdistelmän mahdollistajana.) (Tässä kohtaa muuten radiosta tulee Veikko Lavin Jokainen ihminen on laulun arvoinen, joskin ruotsinnoksena; sopivampaa taustamusiikkia tuskin voisi kuvitella.)

Valitettavasti sellainen julkinen moraalidemonstraatio, jollainen se vasemmistolainen velvoiteaparaatti on, ei kerro ihmisen todellisesta moraalisesta tasosta paljoakaan: historia tuntee aivan liikaa esimerkkejä vaimonhakkaajaroistoista sun muista täysin patologista perhe-elämää eläneistä hirviöistä, jotka julkisessa roolissaan ovat toimineet hyvien ja edistyksellisten asioiden puolesta, jotta olisi kovin mielekästä valita kumppania aamiaispöytään ja yhdyntäsänkyyn hänen aatteellisen tai julkisen toimintansa perusteella. (Enkä sitten enää halua kuulla kertaakaan tuota alkujaan natsien keksimää iskulausetta Henkilökohtainen on poliittista.) Tällainen ulkokultaisuus on aivan liian inhimillistä ja ymmärrettävää, jotta sille tarvitsisi etsiä erillisiä selityksiä: yhteiskunnallinen osallistuminen ja tiedostaminen on nykyisellään pitkälti vanhemmilta perittävä uskonto rituaaleineen - kannattaa muistaa, että minun ikäiselläni tai ainakin samaan poliittiseen tai kulttuuriseen sukupolveen kuuluvalla alkaa jo olla yliopistoikäisiä lapsia - ja uskonnonharjoituksen rituaalien omaksuminen sosiaalisesta pakosta tai sosiaalisesta pätemisen tarpeesta ei todellakaan tarkoita, että uskonnon mystiseen, ekstaattiseen tai dogmaattiseen puoleen oikeasti kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Toisin sanoen ihmisen on mahdollista olla aika moraaliton ja kelju ja silti kannattaa julkisesti erilaisia moraalisuusliikkeitä.

Tekopyhyys ei tietenkään johdu asianomaisen tahallisesta pahansuopuudesta, vaan siinä voi olla kyse huonon omantunnon aiheuttamasta kompensaatiosta. Olen vakuuttunut siitä, että suuri osa, ehkä enemmistö, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa nauhoilla ja mielenosoitusmarsseilla suurieleisesti vastustavista miehistä on itse asiassa syyllistynyt väkivaltaan kumppaniaan kohtaan ja yrittää moisella teatterilla tehdä jonkinlaista katumustyötä, sekä tietysti myös lakaista omia jälkiään umpeen. Minulla ei ole käsittääkseni syytä tuntea huonoa omaatuntoa omasta suhteestani, vaikka kaikenlaiset nimeltä mainitsemista ansaitsemattomat varikset ja kanat tietysti uskovatkin, että Maria on tässä vaiheessa nuijittu jo pihvilihaksi ja "puolustelee" (?) minua netissä alistettuisuutensa ja naiseudestavieraantuneisuutensa vuoksi. Jos hän olisi muuta kuin tahdoton ja uhriutettu julman raakiomiehen orja, niin tokihan hän älyäisi ennen myöhäistä jättää julman raakiomiehen peniksellä rämpyttämään. Näin siis ajattelee tyypillinen osallistumisuskonnon uskovainen, joka kuvittelee ja ehkä vakavissaan uskookin, että osallistumisuskonnon rituaalien harjoittaminen tai harjoittamatta jättäminen on oleellisempi totuus ihmisestä kuin hänen todellinen elämänsä parin kanssa.

Eivät osallistumisuskovaiset ihan väärässäkään ole. Niin kauan kuin pyritään selkeästi määriteltyihin poliittisiin tavoitteisiin, on tosiaan tärkeintä, että liittolaiset seisovat julkisesti niiden takana, vaikka yksityiselämässään mokaisivat kuinka. Oleellista on, että pyritään saamaan läpi jokin yksiselitteinen lainmuutos tms., jonka jälkeen yksityiselämässäkään ei voi kovin herkästi lipsua tästä tavoitteesta, jollei halua joutua joko lailliseen edesvastuuseen tai monenlaisiin käytännön elämää haittaaviin vaikeuksiin. Mutta kun ihmisen moraalisen tason ja moraalisen aikuisuuden mitaksi asetetaan se, kuinka tarkkaan hän noudattaa osallistumisuskon rituaaleja, silloin rakennetaan itselle parisuhdehelvettiä, tai tahallisesti kieltäydytään onnesta ja rakkaudesta sellaisten asioiden takia, jotka ovat viime kädessä täysin yhtä ulkokohtaisia kuin kauneus tai sen puute, kampaus tai ruma takki. Jos politiikan päästää hallitsemaan yksityiselämäänsäkin, tulee tahallisesti pilanneeksi oman elämänsä ja hävittäneeksi onnensa.

Kaikki mukaan kompromissittomaan sotaan Vihreää liittoa vastaan!

Muudan ystävällinen sielu lähetti minulle seuraavan linkin: Vihreät julistautumassa feministipuolueeksi. Oleellisin sanoma kätkeytyy seuraavaan sitaattiin:

Vihreän liiton valtuuskunta kokoontui sunnuntaina Helsingissä. [...] Valtuuskunta käsitteli myös puolueen periaateohjelman uudistamista. Eniten keskustelua uudessa ehdotuksessa herätti tapa, jolla vihreä liitto julistautuu feministiseksi puolueeksi.

Olen yleensä suhtautunut vihreisiin kriittisen solidaarisesti, pitkälti sen takia, että he kuitenkin ovat lähin approksimaatio edustamalleni sivistysporvariudelle, mutta edellisen jälkeen kehotan kaikkia kunnon ihmisiä kompromissittomaan taisteluun Vihreää liittoa vastaan. Meidän on taisteltava heitä vastaan, maksoi mitä maksoi. Me taistelemme heitä vastaan rannoilla, me taistelemme heitä vastaan kiitoradoilla, me taistelemme heitä vastaan pelloilla ja kaduilla, me taistelemme heitä vastaan Pohjanmaan vaikeakulkuisilla vuoristoseuduilla, emmekä me saa koskaan antautua, - jos minun on lupa siteerata Churchillia ja vähän Arto Melleri -vainaatakin. Kuten tämän blogin lukijat jo tietävät - minun on turha antaa linkkejä, löydätte ne kyllä itsekin vanhoja kirjoituksiani lukemalla - feminismi on mafia, camorra, ndrangheta ja sacra corona unita, joka imeytyy yhteiskuntaan kuin myrkky pesusieneen. Kun jokin puolue julistautuu feministiseksi, sen jäseniin on suhtauduttava kuin syfiliitikkoihin, spitaalisiin ja fasisteihin, ja heille on tehtävä selväksi, että vaikka olemme täysin voimattomia heidän armottoman, itsetarkoituksellisen, säälimättömän ja keskusteluun kykenemättömän, tuhoamishimoisen pahuutensa edessä, aivan kuten kansalaiset Natsi-Saksan tai Neuvostoliiton miehittämissä maissa aikoinaan olivat miehittäjiensä armoilla, se ei suinkaan tarkoita, että hyväksyisimme heidän absoluuttisen raakuutensa tai ettemme näkisi heidän mätien, haisevien valheittensa läpi. Kuten Herra sanoo, lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, älkääkä saastaiseen koskeko. Jos tunsitte ennen jonkun vihreän puolueen jäsenen, ette tunne häntä enää. Hän on harmaa täplä maisemassa, hämärästi ihmisen muotoinen, mutta vihollinen, saasta, hirviö, ihmisenmuotoinen lika, jonka kanssa ei ole sopivaa eikä mielekästä keskustella, häntä ei saa tervehtiä, spitaaliseen, vesikauhuiseen olioon ei saa koskea.

EROTKAA

HEISTÄ

ÄLKÄÄKÄ

S A A S T A I S E E N

KOSKEKO!

Ja muistakaa toistella mielessänne tuota väkevää ja totuudellista sanaa: saastainen, saastainen, saastainen, saastainen. Kaikki se, mihin feminismi on koskenut, on saastaista. Kaikki ne, jotka feministeiksi tunnustautuvat, ovat saastaisia, Saatanan saastaa.

Nuorten naisten fasistinen pahuus vainoaa australianpuolalaista sankaria

Olen nyt lukenut sen Andrzej Braunin kirjan. Tarina meni tunnetusti niin, että sisarukset, jotka päätyivät eri teitä Puolasta Neuvostoliiton ja Kiinan kautta Australiaan toisen maailmansodan aikana, tapasivat toisensa aikuisina ja menivät naimisiin sukulaisuussuhteesta tietämättä, lapsikin heille syntyi. Pikkuhiljaa tieto heidän sukulaisuudestaan sitten levisi, ja heitä alettiin pitää perversseinä sukurutsaajina, kunnes he joutuivat lähtemään mainettaan karkuun toiseen kaupunkiin. Pakomatka jatkui, eikä koskaan loppunut. Erään kerran mies onnistui pääsemään töihin oppaaksi ja lossikuskiksi, joka laivasi varakkaita amerikkalaisia turisteja kauniille ja eksklusiiviselle rannikon lähellä olevalle lomasaarelle. Nyt käykin niin, että salskeana komistuksena mies joutuu amerikkalaisen naisturistin vulgäärinseksuaalisen lähentely-yrityksen kohteeksi. Vilauttelemalla tissinreunaa ja kähmimällä miestä turisti saa hänet kiusaantuneeseen olotilaan, ja lopulta mies suostuu kyyditsemään naisen saarelle sellaisena ajankohtana, jolloin saari on kiinni. Mies ei koe tilannetta mitenkään yksiselitteisen miellyttävänä, sillä hän on aidosti rakastunut sisareensa/vaimoonsa, ja lukijallekin on selvää, että jenkkituristi on hieman eltaantunut ja vulgaari täti, jonka mahdollinen seksuaalinen houkuttelevuus miehen silmissä perustuu hänen päällekäyviin iskuyrityksiinsä. Tai tuskinpa kyseessä on edes varsinainen seksuaalinen houkuttelevuus: pikemminkin kyse on siitä, että mies kokee kiusalliseksi velvollisuudekseen olla nyt sukupuoliyhteydessä tämän naiseläjän kanssa, jotta siltä pääsee rauhaan.

Yleensähän väitetään, että tämä on tyypillinen tilanne, johon nainen joutuu: päällekäyviä iskuyrityksiä harjoittava mies kelpuutetaan sänkykumppaniksi, koska iskuyritysten kohteena oleminen alkaa tietyssä vaiheessa tuntua rasittavammalta ja tympeämmältä kuin asianomaisen miehen kanssa makaaminen: "ruilauttakoon pentele nyt ne rojunsa torveen, niin saadaan olla rauhassa". Tavallisesti asiasta perillä olevat tahot ovat minulle kertoneet, että maahanmuuttajanaistenmiesten menestys meikäläisen tissi-ihmispopulaation keskuudessa perustuu monissakin tapauksissa juuri tämän taktiikan väsymättömään soveltamiseen. Mutta itse asiassa tuo Braunin kuvaama kohtalokas nainen on muutettavat muuttaen varsin lähellä niitä nuoria naiseläjiä, jotka takavuosina tunkivat minun elämääni sotkemaan, ja kun luemme kirjaa eteenpäin, osoittautuu, että jenkkituristi on puhdasverinen psykonarttu. Hän riisuutuu suurieleisesti alasti sankarimme edessä, minkä jälkeen saamme tietää vain sen, että hän muuttuu kovin hiljaiseksi eikä vaihda sankarimme kanssa sanaakaan paluumatkalla. Tapauksen jälkeen nainen kertoo sankarin työnantajalle, että mies raiskasi hänet, minkä jälkeen sankari sisarvaimoineen saa lähteä taas uudelle pakomatkalle.

Koko aikana lukija ei saa tietää, oliko kirjan miespäähenkilö ensinkään sukupuoliyhteydessä eltaantuneen seksipommin kanssa vai ei. Tämä onkin mielestäni psykologisesti hyvin uskottavaa. On nimittäin selvää, että eltaantuneen seksipommin tavoitteena oli saada mies ansaan, ei niinkään olla sukupuoliyhdynnässä hänen kanssaan. Se taitaakin olla noiden kohtalokkaiden naisten elämän tarkoitus paljon suuremmassa määrin kuin seksuaalinen nautinto ollenkaan. Itse asiassa sekä romaanihenkilö, että kohtaamani miehille huvikseen ohareita tekevät nuoret neidot, nauttinevat siitä, että saavat asettaa miehelle ansan, josta ei ole pääsyä ulos:
- Jos mies selkeästi kieltäytyy femme fatalen viettely-yrityksestä jo etukäteen, femme fatale julistaa hänet homoksi ja/tai/eli impotentiksi. Tällaisen juorun levittäminen pystyy vielä nykyoloissakin vahingoittamaan miehen mainetta, mihin ei todellakaan ole syynä mikään miehinen patriarkaatti, vaan naisten pönkittämät traditionaaliset stereotyypit oikeasta mieheydestä.
- Jos mies lähtee femme fatalen kanssa saareen ja antaa vietellä itsensä sukupuoliyhdyntään, femme fatale esittää asian myöhemmin raiskauksena ja vie asian oikeuteen, koska hänellä on lääketieteelliset todisteet rikoksen tapahtuneisuudesta.
- Jos mies lähtee femme fatalen kanssa saareen ja pysyy lujana perkeleellisen viettelyksen edessä, naisen seksuaalista markkina-arvoa on loukattu ja hänen viehätysvoimansa asetettu kyseenalaiseksi. Tällöin nainen pitää oikeutenaan joko levitellä perättömiä raiskaustarinoita (ilman oikeudenkäyntiä tällä kertaa) tai sitten impotenssi- ja homojuttuja.

Hiljaista on taas kerran

Blogikatsaus kai pitäisi suorittaa.

- Junakohtaus näkyy linkittäneen rankkaan ja niljaiseen pornoon.

- Skitso-Janne taas on innostunut jonkinlaisesta seksikoneesta, joka "paistaa munan ja kuumentaa kinkun", epäilemättä siis virittää sekä siittimen että naispartnerin aamuyhdyntää varten. Tosin koneen kuva on melko mitäänsanomaton, siinä vain lämpenee jokin häränsilmä ja mitähän lieneekään paahtoleipäviipaleita tai köyhiä ritareita, mutta peniksen sisääntyöntöreiästä ja vibraattorista ei näy vilaustakaan. On sitten itsesensuuri ottanut valtaansa Skitsonkin blogin, ei olisi uskonut.

- Kokkarisen Ilkka taas kirjoittaa vahvoja varoituksen sanoja kaikille meille, jotka erehdymme lukemaan riikinruotsalaisia libertaristiblogeja: No, viime aikoina olenkin lukenut vähän liikaa erilaisten fiksujen libertaristien kirjoittamia älykkäitä tekstejä, joten on hyvä vähän muistuttaa itseään siitä, millaisia libishörhöt voivat muuten olla ja mihin libertarismin kauniit sanat ja ajatukset todellisuudessa oikeasti johtavat. Libertarismi on teoria, vanhan tupakan pinttynyt löyhkä on käytäntö.

- Kasa linkittää Fritz Langin elokuvaan M - dein Mörder sieht dich an. Kestääköhän kone, jos lataan sen sieltä katsottavakseni?

- Aikaisemmin ruumistisella nimellä tunnettu tekstiä tuottava lihaolento kirjoittaa elottomista esineistä, jotka ovat paljon ihmistä kiehtovampia. Kyseiset elottomat esineet olivat minulle lapsuudessani aina kotikaupungista lähtemisen, matkan ja seikkailun symboleita. Ne kulkevat pitkiä rautoja myöten aina Kouvolan ja Kajaanin kaltaisiin paikkoihin. Rautojen alla on poikittain vahvalta tervalta tuoksuvia puupölkkyjä.

- Tiramisussa ollaan - jos oikein tulkitsen - sukupuoliyhdynnässä rakennusmiesten nähden. Estottomana aikanamme tällaisetkin harrasteet ovat sallittuja ja suvaittuja. Lisäksi rakennusmiehet tekevät oikeaa, fyysistä työtä, toisin kuin me jonninjoutavat akateemiset puuhastelijat, joten mikä olisikaan perustellumpaa kuin pyyteettömänä vapaaehtoistyönä tarjota näille yhteiskuntamme tukipylväiden pystyttäjille oikeaa, fyysistä viihdettä?

- Ja kun kerran tuli pornosta puhetta: Isosisko valittaa, että Hollywoodin valtavirtatuotannossa nainen on luopunut sinkkuelämästä ja muuttunut jälleen vaimoksi ja äidiksi. Luullakseni Isosiskon pitäisi tutustua hieman toisenlaisiin elokuviin, esimerkiksi Roccon villi miehuuskoe edustaa lajityyppiä, jossa Ihmissuhde-Henkan taannoin linkittämän tutkimuksen mukaan naista ei esitetä seksiobjektina eikä yksiavioisuuteen alistuvana kotirouvana, vaan aktiivisena, haluamansa ottavana itsenäisenä ja sinkkumaisen moniavioisena toimijana.

- Veloenan pitkä suhde on katkennut, ja muutamien muidenkin sivusilmällä vilkuilemieni bloggaajien ihmissuhteet ovat loppuneet tai menneet vaihtoon, puhumattakaan Blogistanin ulkopuolisista nettituttavista (neiti von Schweizer-Gesetziltäkin tuli juuri sensuuntaista sähköpostia). Ilmeisesti se, että minä sain viheliäisten "sinkkuiluvuosien" jälkeen lopultakin mukavan tyttöystävän, on seurausta jonkinlaisesta relativistisesta, mustaan aukkoon verrattavasta kosmisesta katastrofista tai repeämästä todellisuudessa, ja nyt kaikkien muiden kuin minun ihmissuhteet ovat putoamassa siihen samaan mustaan aukkoon. Ennen pitkää koko maailma on täynnä sinkkuja, ja ainoastaan Maria ja minä jatkamme yhdessä. Mikäs siinä, sitten me teemme yhdessä seitsemän lasta, joille puhutaan pelkkää ruotsia ja iiriä, ja heistä tulee uuden Suomen kantaisiä ja -äitejä.

- Voihan Venäjä -blogissa, jota luen liian harvoin, siteerataan Boris Nemtsovia, joka sanoo, että Venäjällä ei arvosteta demokratiaa, koska sen edestä ei kuoltu. Tätä minä olenkin aina epäillyt: ne itse asiassa nauttivat siitä, että niitä lahdataan ja teloitetaan ja viedään vankileireille. Ja koska venäläisiä sodan aikana kuoli kuin kärpäsiä heidän puolustaessaan stalinistista hirmuvaltaa, he ilman muuta arvostavat sitä hirmuvaltaa ihan toisella tavalla kuin demokratiaa. Loogista kuin mikä.

Suomen Nasaalisesti Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdo diedoddaa

Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda Ynjevi Nääbiöinen, hyvää ildaa.

Gulliberseen gunda Länsi-Uudellamaalla on bääddänyt luobua suomengielisesdä nimesdään ja ryhdyä gäyddämään ygsinomaan ruodsingielisdä nimeään Guldbörsa. Gundalaised ovad vuosigausia validdaneed bilgasda ja masendamisesda, jonga gohdeegsi he ovad maailmalla jouduneed, ja myösgään ameriggalaisen Dom of Finland Memorial Sociedyn ehdodus gunnan nimen hyödyndämisesdä madgailuvalddina ei ole saanud gunnanisien ygsimielisdä hyvägsyndää. Nyddemmin gunnanvalduusdo on ilman soraääniä bäädynyd bäädögseen andaa Gulliberseelle myös suomengielisegsi nimegsi Guldbörsa.

Suomalaisuuden liiddo on ilmaissud bahegsundansa nimimuudogsen johdosda. "Daisdelemme Gulliberseen buolesda viimeiseen asdi", ilmoiddaa liidon diedoddaja Jonne G. Girsiggabiirainen, "sillä barembi on rehellinen suomalainen gulli ja berse guin migään ruodsalaisen guggaro, vaigga se olisi bullollaan guldaa". Gannanoddo on saanud baljon myöndeisdä balaudedda suomalaisden daide-eloguvaohjaajien biirissä, jodga eiväd muuden ole eridyisen läheisissä väleissä gansallismielisen oigeisdon ganssa. "On hienoa, eddä Suomalaisuuden liiddo on nyd sisäisdänyd beriaaddeed, jodga ovad ohjanneed suomalaisda daide-eloguvaa Maunu Gurgvaaran gunniaggaisda ajoisda saagga."

Dähän bääddyy dämänildainen lähedyksemme. Doivomme, eddä viihdyidde nasaalisesdi ynisdyjen uudisden barissa. Balaamme hedi gun vähiden sidä doivodde, mudda eniden belgäädde.

Plökin parhaat IV: Tekeä ja olea

Tämä kirjoitus ilmestyi ensimmäisen kerran helmikuussa 2004. Ainakin Kasassa se julistettiin tuolloin klassikoksi.

Linda Lovelaceksi nyttemmin nimensä muuttanut Ilkka Kokkarinen urputtaa taas luonnollisten kielten epäsäännöllisyydestä, jota kuulemma pitäisi setviä oikein vesurilla. Heitto olisi uskottavampi, jos hän eläisi kuten opettaa ja alkaisi itse poistaa omasta kielestään epäsäännöllisyyksiä, esimerkiksi sellaisia infinitiivejä kuin tehdä ja olla ja korvaisi ne säännöllisemmillä muodoilla tekeä ja olea. Jälkimmäisen verbin preesens olisi sitten olen, olet, olee, olemme, olette, olevat.

Linda Lovelace tuskin kuitenkaan tähän ryhtyy, koska niin mielellään kuin hän päinvastaista väittääkin, kieli ei ole edes hänelle pelkkä kommunikaatioväline. Hän tietää varsin hyvin, että moisella tempulla hänen kirjoituksensa menettäisivät uskottavuutensa, eikä häntä enää hyväksyttäisi suomea äidinkielenään puhuvien porukkaan. Mutta koska hän luonnontieteestä uskontonsa tehneen nörtin hurskaudella kieltää sellaisten epäpyhien, kerettiläisten (hänen termillään "humanististen") käsitteiden kuin identiteetin olemassaolon tai vakavastiotettavuuden, hän ei tietenkään kykene analysoimaan omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että hänenkin elämässään ja asenteissaan voisi olla jotain humanistisin keinoin analysoitavaa.

Tosiasia on, että luonnollisten kielten yksinkertaistamista on yritetty käytännössä varsin moniaalla taholla. Sitä ovat yrittäneet Linda Lovelacemme kaltaiset luonnontieteelliset nörtit, jotka humanisteja halveksivina ovat tietenkin kieltäytyneet opiskelemasta kielitiedettä. Näin on syntynyt muotopuolia virityksiä, jotka eivät edes toisten luonnontieteilijöiden mielestä ole olleet mitenkään objektiivisesti säännöllisiä. Esperanto oli varsin kunnioitettava yritys ja otan itse sen paljon vakavammin kuin ranskaa opiskellut ystäväni Anglikaani-Timo, joka pitää sitä kammottavana parodiana romaanisista kielistä. Sen sananmuodostusjärjestelmä on nerokkaan rikas ja joustava, ja se soveltuu erinomaisesti niin kaunokirjalliseen luomistyöhön kuin tieteellisten termien tekoonkin - itse asiassa esperanto olisi jokseenkin varmasti parempi tiedekieli kuin englanti. Siinä vaiheessa kun esperanton kehittäjä Zamenhof intoutui mystikoksi, hän keksi oman uskonnonkaltaisen filosofian, jolle hän antoi nimeksi homaranismo - sana rakentuu seuraavasti:

homo ihminen + kollektiivisuffiksi -aro antaa tulokseksi sanan

homaro ihmiskunta, ja + jäsenyyssuffiksi -ano antaa tulokseksi sanan

homarano ihmiskunnan jäsen, ja + aatesuffiksi -ismo antaa tulokseksi sanan

homaranismo ihmiskunnan jäsenyysaate.

Homaranismo oli tarkoitettu jonkinlaiseksi aatteelliseksi vastineeksi esperantolle kielenä, mutta se torjuttiin mm. siksi, että sitä pidettiin "juutalaisen kosmopolitismin" (Zamenhof oli juutalainen) ilmentymänä ja pelättiin sen synnyttävän vääränlaisia assosiaatioita. Esperantistit itse olivat sitä porukkaa, joka oli vähiten taipuvainen mihinkään antisemitismiin, mutta maailmansotien välisenä aikana he joutuivat ottamaan huomioon antisemitistien tunteet. Esimerkiksi kristillisten kirkkojen tukea esperantismille olisi ollut turha yrittääkään hankkia, jos kieli olisi leimautunut jonkinlaisen new age -synkretismin (jota homaranismo tietysti oli - sillä kuuluu nykyisinkin olevan kannattajakunta) välineeksi. Mutta minua ei tässä kiinnosta itse homaranismo, vaan sen nimen muodostaminen sanana - se on helppo lausua, ja siitä näkee heti mistä on kyse. Ihan aina esperanton hieno sananmuodostussysteemi ei toki toimi. Esimerkiksi urbestro tarkoittaa kaupunginjohtajaa (urbo kaupunki + -estro päällikkö), mutta fenestro on ikkuna, siis ei föönauspäällikkö (feno "föhn-tuuli" ja oletettavasti myös "föönaus" + estro). Eli esperantokaan ei ole ihan täydellisen yksiselitteinen joka sanan suhteen. Myös kansainvälisten sanavartaloiden valinta on ollut epäjohdonmukaista. "Koulu" on tunnetusti "koulu" käytännöllisesti katsoen kaikilla kielillä - koulu, skola, skóli, Schule, szkoła, школа, école, escuela, scoil, school, ainoa mieleeni tuleva poikkeus tästä on heprea, jossa koulu on "kirjan talo" (beit-sefer, בית־סףר). Mutta esperantoksi koulu on lernejo eli oppimo.

Esperantosta on kuitenkin nyttemmin kehittynyt varsin pitkälle luonnollisen kielen kaltainen, koska se on omaksunut käännöslainana koko yleiseurooppalaisen fraasivaraston, puhumattakaan siitä, että sillä on oma kulttuuri ja slangi (jolla on mitä todennäköisimmin ikiomat ilmauksensa sellaisille kulttuurispesifeille toimille kuin sänkyseuran iskeminen maailmankonferenssissa - mitä varten te oikein luulette kieliä opittavan?). Ja kielen oppimista ei sinänsä tee vaikeaksi kielioppi, vaan nimenomaan fraseologia ja kulttuurispesifinen roju ja roipe - itse asiassa minkä luonnollisen kielen kielioppi tahansa on sinänsä riittävän säännöllinen muutamassa kuukaudessa opeteltavaksi, mutta vaikka sen opettelisi, itse kielen käytännön käyttö on pieni pakko omaksua aktiivisella kontaktilla kieleen - joko lukemalla kirjallisuutta tai puhumalla ihmisten kanssa, tai kaikkein mieluimmin molemmilla tavoin. Linda Lovelacen valittelemia redundansseja on yksinkertaisesti mahdotonta siivota pois mistään kielestä, koska jossain muodossa ne tulevat kuitenkin takaisin, aina. Ne eivät siis ole "humanistien keksintöä", sen enempää kuin fysiikan luonnonlait ovat luonnontieteilijöiden keksintöä.

Linda Lovelacelle ei myöskään ole valjennut se, minkä joko Justin Rye tai Mark Rosenfelder sanoi nettisivuillaan: kielen "redundantit" yksityiskohdat ovat välttämättömiä, koska ne tekevät kielen yksiselitteisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi silloinkin kun kanavalla on kohinaa. Juuri samasta syystä lentäjät ilmoittavat koneen tunnuksen luettelemalla ICAOn puheaakkosia: Oscar Hotel Charlie Tango Lima, Oscar Hotel Charlie Oscar X-Ray jne: kun jokaisella kirjaimella on oma sovittu nimi, kirjaimet tunnistetaan silloinkin kun häiriöt heikentävät kuuluvuutta: OscRÄKStel CharliZZZangoNAPSima.

Kun kerran käytäntö - pragmaattinen käytäntö - on se, että luonnollisten kielten epäsäännöllisyyksiä on pakko sietää, niin käytännön syistä ne myös tulee kartoittaa opetustarpeisiin. Valitettavasti Linda Lovelacemme on väitetystä luonnontieteellisestä kiihkottomuudestaan ja rationalismistaan - minä muuten haluaisin edelleenkin tietää, mitä tekemistä tietokoneohjelmoinnilla muka on luonnontieteiden kanssa - huolimatta varsinainen idealisti, joka paheksuu sitä, että pahojen ja syntisten ihmisten paha humanistinen maailma ei suostu sopeutumaan hänen luonnontieteelliseen ideaalikuvaansa siitä, millainen maailman pitäisi olla. Silloin kun maailma ei noudata mallia, oikea tiedemies korjaa mallinsa, mutta neuroottinen idealisti menee kadunkulmiin, aitovierille, synagoogiin tai ainakin blogeihin saarnaamaan siitä, kuinka ihmiset ovat kääntäneet selkänsä Jumalalle/matematiikalle ja langenneet humanismin/humanismin syntiin.

Muuten, Linda: eikös se loppujen lopuksi ole niin, että on aika hölmöä ja humanistista kuvitella niillä kiiltävillä vesileimatuilla painetuilla papereilla olevan jotain arvoa ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä? Eikös olekin niin, että jos sinä omassa takapihasetelipainossasi onnistut tuottamaan seteleitä, jotka luonnontieteellisin kriteerein ovat ihan samaa tavaraa kuin Kanadan valtionpankin setelipainon painamat, nin vain hölmöt humanistit voivat sanoa, että niitä sinun painamiasi lappuja ei kannata tarjota Wal-Martin kassalle? Tai jos sinä tietokonetaitoinesi onnistut hakkeroimaan tilillesi kymmenen miljardia dollaria ylimääräistä, niin eihän pankilla ole mitään kovaa luonnontieteellistä syytä haastaa sinua oikeuteen? Ja eihän tuomarillakaan voi olla mitään kovaa luonnontieteellistä syytä tuomita sinua vankilaan? Vai onko?

Kiitos

Muuan ystävällinen sielu, joka tunnistaa kyllä itsensä, lähetti kaipailemani kirjan sähköisenä versiona. Valitettavasti se räjäytti zipattunakin sähköpostini, joka oli muutenkin täyttymäisillään, joten jouduin hädissäni tallentamaan sen paikkaan, josta en enää sitä saa takaisin. Jos suinkin tohdin vaivata, toivon, että hän lähettää uuden kappaleen osoitteeseen ploeki_panu hotmailissa.

Nyt yritän lueskella Tarzania ja pikkuväkeä, jonka löysin netistä vain espanjaksi - mutta juuri sellainen luettava on parasta, jos haluaa harjoitella vielä kohtalaisen huonosti osaamaansa kieltä.

Iloitkaa ja riemuitkaa, Ilman naista on ilmestynyt!

Ilman naista -sarjakuvan tuorein osa on ilmestynyt. Jo oli aikakin. Tämänkertaisesta osasta huomaa, että sarjaa tekevät pätevät insinöörit, erityisesti tuo fritsuntekokone on varsin oivallinen keksintö ja suorastaan valmis tuote. Valitettavasti alempitasoiset miehet ovat niin vaikeasti tavoitettava markkinasegmentti, että on vaikea uskoa kenenkään innostuvan tuotteen lanseeraamisesta oikeasti: kukaanhan ei kehtaisi tunnustaa luuseriuttaan edes itselleen hankkimalla mokomaa vimpainta.

Sarja on kyllä yleisesti ottaen tylsistynyt viime aikoina: todella suuret oivallukset ovat jo takanapäin. Alempitasoisen miehen tragediaa parhaiten havainnollistavat osat 50, 48, 47, 33, 29, 21, 17, 12, 8, 6 ja 4. Vapauttavaa huumoria taas löytyy osista 9, 10, 11, 27, 38, 40 ja 56. En kuitenkaan sanoisi sen olevan vieläkään huono, ja myös loppupäässä on paljon osuvia strippejä. Parhaimmillaan Ilman naista on silloin, kun se onnistuu yhdistämään alempitasoisen miehen traagisen elämänkohtalon absurdiin nauruun, siihen nauruun, josta Ola Tunander käytti parin vuosikymmenen takaisessa esseessään nimitystä det olyckliga skrattet. "Onnettomalla naurulla" tarkoitetaan naurua jollekin syvästi surulliselle asialle, jonka masentavuus saavuttaa absurdit ja naurettavat mitat.

Joskus oman murrosikäni aikoihin Pikku-Kalle -vitseille ilmestyi kilpailijagenre, Pikku Orpi -vitsit. Pikku Orpi ei ollut Pikku Kalleen verrattava seksuaalisesti pikkuvanha hahmo, vaan hänet esitettiin moninkertaisesti epäonnisena: Pikku Orpi saattoi esimerkiksi olla liikuntavammainen ja jäädä ilman joululahjoja, ja kun hän meni tiedustelemaan isältä, miksi hän ei saanut lahjoja, isä vastasi: "Sinulle ei kannata ostaa lahjoja, sinä kuolet kuitenkin kohta syöpään." Samaan sarjaan kuuluu muinainen Älyvapaan Palokunnan sketsi Riepu-Petteristä, Kura-Eerosta ja heidän ystävättärestään, jonka nimen olen unohtanut: kyseessä olivat köyhät orpolapset, joiden elämä oli niin täynnä vastoinkäymisiä, että sille oli pakko nauraa.

Pikku Orpi -vitseissä ja Kura-Eeron jengin koettelemuksia käsitelleissä sketseissä naurettiin jonkun toisen kohtalolle. Ilman naista -sarjakuva sitä vastoin on mielestäni taideteoksena eettisesti korkeammalla tasolla, koska se on kurjuuteen ajettujen ihmisten tapa nauraa itse omalle kurjuudelleen. Sen takia se on myös vallankumouksellista taidetta, minkä näkee siitäkin, millaista torjuntaa se herättää niissä, jotka eivät halua eivätkä voi samaistua halveksimiinsa "naisettomiin teekkareihin". Koko seksuaalisesti tietoisen ikänsä he ovat kulkeneet näiden ohi, mahdollisesti ystävällisyyttäkin teetellen, ja kauhulla kavahtaneet ajatusta: onkohan tuo ihminen? onkohan tuolla seksuaalisuus? kärsiikö tuo yksinäisyydestään? onko tuo meidän kaltaisemme?

Ääneni on Kallis

Taidanpa muuten äänestää presidentiksi Bjarne Kallista. Hän sai vaalikoneessa parhaat pisteet, äidinkielikin on oikea ja lienemme alkoholipoliittisesti samoilla linjoilla. Sitä paitsi kristillisten äänestäminen on aina yhtä hauska tapa vinoilla kaikenlaisille femakoille.

Ja tosiasiahan on, että minä olen viime kädessä yhden asian äänestäjä - siis viina-asian. Kristilliset ovat jokseenkin ainoa puolue, joka edes teoriassa on kanssani samoilla linjoilla alkoholipolitiikassa. Tietysti jos Hizbollah alkaa osallistua vaaleihin Suomessa, olen valmis äänestämään heidän ehdokkaitaan, koska suomalainen alkoholikulttuuri suoraan sanoen vituttaa minua juuri niin kybällä.

Suomalaisistahan suurin osa muistuttaa hyvin paljon jatkosodan aikaisen rintamapropagandan kuvaa venäläisistä, jotka olivat rohkeita vain puolustaessaan juomattomia viinojaan. Jos Hizbollahin pojat olisivat meillä vaaleissa mukana, niin olisipahan alkuasukkailla ainakin tilaisuus osoittaa rohkeuttaan. Minä kyllä nauran jo etukäteen, kun ajattelen sellaista tilannetta, jossa koko kansakunta hädissään rääkyisi sitä, että heiltä ollaan viemässä heidän viinansa, ja ylistäisi vapaata viinanjuontioikeutta koko länsimaisen vapauden kulmakivenä.

Braunia edelleenkin

Jatkan Braunin lukemista. Kirja on edelleenkin pysynyt kiinnostavana, jopa siinä määrin, että en enää kerää sanoja, vaan seuraan juonta, jolloin luku edistyy nopeammin. Koska huomenna on iirintunti ja perjantaina kirjasto menee kiinni aikaisemmin, en pääse tarinaan takaisin kiinni ennen ensi tiistaita. Sillä välin voin palata oman kotikirjastoni ikuiseen hyllynlämmittäjään, Igor Newerlyn romaaniin Leśne Morze, Metsämeri, joka sijoittuu ainakin osittain samaan maailmankolkkaan. Braunin romaanissa aviopariksi päätyvistä puolalaisista sisaruksista toinen, tyttö, kulkee Neuvostoliiton Kaukoidästä Kiinaan pakenevien leirivankien kainalossa pitkän pakomatkan läpi mongolialaisten tai mantšurialaisten erämaiden, kunnes miehet antavat lapsen lähetystyötä tekevien nunnien hoidettavaksi; heidän hoteissaan tyttö varttuu aikuiseksi ja pääsee Australiaan. Newerlyn vetävä, mutta hyvin vaikealla kielellä kirjoitettu romaani taas käsittelee Mantšurian puolalaisia japanilaisten armoilla. Newerly oli oikealta nimeltään Igor Abramow, ja hän oli kotoisin Białowieżasta Valko-Venäjän rajalta; sekä tuo alkuperäinen sukunimi että vaikea kieli viittaavat mahdollisesti valkovenäläiseen alkuperään. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että valkovenäläinen kääntää äidinkieltään sana sanalta puolaksi, jolloin syntyy puolalaisen mielestä jännittävän runollista ja puolaa sanakirjan avulla lukevan ulkomaalaisen mielestä hankalaa ja puoliksi käsittämätöntä kieltä. Monet itäpuolalaiset kirjailijat, esimerkiksi meilläkin tunnettu Tadeusz Konwicki, maustavat puolaansa mielellään valkovenäläisillä ja ukrainalaisilla vaikutteilla.

Tuossa sängyn vieressä on kolmaskin kirja, joka käsittelee Venäjän tai Neuvostoliiton itäosiin ajautuneita puolalaisia: Józef Henin Nikt nie woła. Sen aiheena ovat Kazakstanissa harhailevat nuoret puolalaispakolaiset, jotka ilmeisesti ovat etsiytymässä Władysław Andersin armeijaan. Sehän on tunnettua, että Valko-Venäjän Katyńissa (vai onko se todella Valko-Venäjällä? jostain luulen lukeneeni, että se on peräti Venäjän puolella, mutta lähellä Valko-Venäjän rajaa, jossain Smolenskin suunnalla) ammuttiin tuhatmäärin puolalaisia upseereja, mutta sen lisäksi Neuvostoliitossa oli Anne Applebaumin Gulag-kirjan mukaan joukoittain näitä pakolaisia, jotka olivat mahdollisesti istuneet jonkin aikaa vankileirien saaristossa (muistaakseni Gustaw Herling-Grudzińskikin oli tätä porukkaa), mutta heidät oli vapautettu sieltä siinä vaiheessa kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja Stalin joutui liittymään sodassa samalle puolelle Puolan kanssa. He liftasivat tai ajelivat junalla pummilla sitten pitkin Neuvostoliittoa tarkoituksenaan liittyä Andersin armeijaan. Koska neuvostoviranomaiset eivät auttaneet heitä löytämään perille, he olivat täysin huhujen varassa haahuillessaan siellä.

Mówi Polska

Olen sitten hyvää vauhtia palaamassa takaisin puolan kielen pariin. Tänään istuin puolitoista tuntia kaupunginkirjastossa lukemassa sitä Andrzej Braunin romaania ja keräämässä siitä uusia sanoja. Ei edennyt kovin nopeasti, mutta ainakin sanastomuistilaput tulivat täyteen pientä sihverrystä, puolan kielen sanastoprojektini karttui, ja luultavasti omakin aktiivinen sanavarasto. Nyt kai vielä pitäisi ruveta laulamaan puolalaisia taistelulauluja. Ikävä kyllä ne ovat selvästi vaikeampia kuin irlantilaiset vastineensa, minun äänelläni ei esimerkiksi luikauteta ensinkään Czerwone maki na Monte Cassinoa.

Olen Novinhalle yhä aika katkera siitä, että hän tuli aikoinaan - ja nyt siitäkin on jo kymmenen vuotta - pahasti turmelleeksi rakkauteni puolan kieleen. Ennen kuin hän tunki elämääni sotkemaan, puola ja Puola olivat se, mihin nuorten naisten fasistista pahuutta ja onnettomia rakkauksia pääsi pakoon. Sen jälkeen piti antautua uudelle pakokeinolle, iirille. Tulihan minusta yksi nykyiirin suurimpia asiantuntijoita koko maailman tasolla, mutta olisi silti ollut mukavaa, jos olisi sen ohessa voinut julkaista edes osan niistä Puolaan liittyvistä kirjoista, jotka tuossa vuoden 1994 tienoilla olin päättänyt ehdottomasti kirjoittaa. Ny Tidin lukijoita kyllä tuli kiusattua erilaisilla Puolaa käsitelleillä lehtijutuilla, ja juuri noina vuosina lehti tunnetusti sai suomenruotsalaisen journalismipalkinnon Itä-Eurooppaa käsitelleestä raportoinnistaan, jos kohta siihen osallistui monia minua paljon asiantuntevampiakin tahoja, Helena Chvojkovásta alkaen.

Kun ensimmäisen kerran rakastuin onnettomasti, kyseinen vasemmistolainen tyttö oli ensin kauhean innoissaan minusta, jolla oli siihen aikaan menossa ihanteellinen vasemmistolaisuusvaihe, mutta kun hän sai huomatakseen, että minun vasemmistolaisuuteni oli ihan oma henkilökohtainen viritykseni, eikä suinkaan merkinnyt, että olisin ollut hänen kanssaan samaa salaliittoa, kiinnostus lopahti siihen paikkaan. Nuorena luulin oikeasti, että nuoret päätyvät "vasemmistolaisiksi" samalla tavalla kuin minä, eli itsenäisen pohdiskelun kautta. Nykyään tiedän tietysti paremmin: vasemmistolaistaustaiset nuoret ja nuorehkot ihmiset ovat oma yhteiskuntaluokkansa tai ruusuristiläisten salaseuransa, ja siihen hermeettiseen joukkoon ei ulkopuolisen kannata tunkeutua. He ovat pikemminkin yläluokka kuin alaluokka, ainakin omasta mielestään: he pelaavat omaa peliään, ja katsomosta käsin ei saa maalia tehdä.

Sen ihastuksen jälkihoitoon kuului oleellisesti matka Puolaan, järjestyksessä toinen, jonka tein seuraavan vuoden elokuussa. Se oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin Polonicumin puolan kursseille Varsovassa. Ahdistus ja masennus - luulenpa, että minulle sen rakkausjutun jälkeen iski oikeasti päälle depressio - helpotti kun sain olla poissa Suomesta, asua maassa, jossa kaikki oli muuttumassa: ehkä minullakin olisi vielä mahdollisuus uuteen alkuun? Olihan sekin tietysti jotakin, että tapasin hyvin antikommunistisesti asennoituvia ihmisiä, jotka olivat päätyneet kyseisiin asenteisiinsa oikeiden kärsimysten ja oikean sorron vuoksi. Kun minä kärsin depressiosta kommunistitytön vuoksi, tulin varsin hyvin juttuun heidän kanssaan, olihan sortaja tavallaan sama. (Ehkä pitäisikin puhua nuoren naisen kommunistisesta pahuudesta, vaikka paska tietenkin on samaa paketin väristä riippumatta.) Muistan sen kuukauden loppupuolella istuneeni moneen otteeseen eräässä Mariensztadtin suunnalta löytämässäni katukahvilassa Varsovan elokuisessa paahteessa - Varsovassa oli todella hirveä helle elokuussa, ja joka puolella pörräsi ampiaisia: puolalaiset ampiaiset ovat niin kieroja otuksia, että olen siitä saakka pitänyt niitä älyllisenä elämänmuotona. Oli harvinaisen selvää, että Suomessa odotti vain masennuksen ahdistus, mutta olo oli Puolassa edes hieman parempi: kurssilla oli sentään paljon mukavia ihmisiä, jotka olivat minusta kiinnostuneita jollei nyt omana itsenäni, niin ainakin jännittävänä ulkomaalaisena. Olisin toivonut ajan pysähtyvän edes pariksi kuukaudeksi, elokuun jatkuvan siihen asti, että saisin aktini kasaan (siihen aikaan tosin tätä sanontaa ei taidettu vielä käyttää) ja voisin lähteä Suomeen sitten kun olisin toipunut.

Juuri silloin, siellä kahvilassa, luin Politykasta artikkelia, jossa kuvailtiin sitä, kuinka puolalainen pakolaiskirjallisuus oli palaamassa kotimaahansa, myös koulujen lukulistoille. Silloin muistin Solzhenitsyniä, joka oli jossain kirjassaan kirjoittanut siitä, että venäläinen pakolaiskirjallisuus ja kotimaan kirjallisuus, jotka oli rautaesiripulla erotettu toisistaan, palaavat vielä yhteen. Se oli vielä ollut sitä aikaa, kun buldogi-Brezhnev kökötti valtaistuimellaan Kremlissä ja vaikutti ikuiselta. Tuolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa, sille tuli loppu vasta seuraavana vuonna. Mutta Puola, tai ainakin puolalainen kirjallisuus, oli juuri päässyt vapaaksi. Ihme oli tapahtunut, ja minä luin siitä lehdestä.

Siinä kahvilassa sai syödä wuzetka-nimisiä leivonnaisia. Jostain kumman syystä leivonnainen oli saanut nimensä Varsovan itä-länsivaltatien (Trasa Wschód-Zachód, lyhennettynä Trasa W-Z; kirjaimet W ja Z äännetään puolaksi "wu" ja "zet") mukaan. Senkesäinen puolanopettajani Marek Karpiński oli selittänytkin, miksi leivoksella oli sellainen nimi, mutta en ollut ymmärtänyt selitystä, vaikka ymmärsinkin suurimman osan siitä, mitä hän sanoi. (Sinä kesänä todella aloin ymmärtää puhuttua puolaa. Se oli suurenmoinen, voitonriemuinen tunne.) Täältä löytyy wuzetkalle reseptikin. Vispataan ensin sekaisin kuuden munan keltuaiset, lisätään sitten 2 teelusikallista leivinjauhoja ja teelusikallinen etikkaa, jolloin saadaan heti keltainen vaahto. Niiden munien valkuaiset vispataan jähmeäksi vaahdoksi, minkä jälkeen lisätään 1,5 juomalasillista sokeria, 1 lasillinen tavallisia jauhoja - tarkoittanee vehnäjauhoja - ja puoli lasillista perunajauhoja. Seuraavaksi lisätään puoli lasillista öljyä, lisätään keltuaisvaahto ja puoli lasillista kaakaota (veikkaan, että sillä tarkoitetaan vanhan ajan kaakaojauhoa eli ns. aitokaakaota, ei mitään Oboy-tyyppisiä jalosteita). Näin valmistettu massa paistetaan 180 asteessa leivospohjakelpoiseksi huokoiseksi levyksi. Kiertoilmauunissa tähän pitäisi reseptin mukaan mennä noin 30 minuuttia. (Veikkaan, että "termoobieg" eli "termokierto" tarkoittaa kiertoilmaa.)

Suklaasössö valmistetaan 0,5 nopasta (napista?) voita ja kahdesta ruokalusikallisesta vettä. Tähän lisätään 2 ruokalusikallista kaakaota ja 4 ruokalusikallista sokeria. Kakkupohja halkaistaan jäähdyttyään puolestavälistä korkeuttaan ja alemman puoliskon leikkauspinnalle levitetään ohuelti herukkahilloa. Koska ollaan slaavilaisessa maassa, tämän päälle levitettävä kräämi valmistetaan vaahdottamalla smetanaa, siis hapankermaa, tavallisen kerman sijasta. (Hapankerma muuten on oikeasti aika hyvää.) Hapankermaa tarvitaan puoli litraa, ja se makeutetaan kahdella ruokalusikallisella sokeria. Ohje kehottaa lisäämään siihen jotain kermavaahdon lässähtämisen estoainetta, jota ei kuitenkaan liene meiltä saatavana. Joka tapauksessa smetanavaahto siis levitetään herukkahillon päälle ja kakkupohjan yläosa nostetaan sitten päälle. Sen päälle räimitään se suklaasössö, ja suklaasössöön ripotellaan kookoshiutaleita. Syntynyt kakku leikataan lopuksi leivoskokoisiin paloihin.

Siinä on wuzetka, tai jos niin haluatte, itä-länsileivos. Jos joku onnistuu sen tämän ohjeen mukaan valmistamaan, toivottavasti siitä tulee syömäkelpoista. Älkää minulle tarjotko, kun en nostalgiaa itkemättä kestä, mutta jos tunnette puolalaisen, kutsukaa hänet wuzetkalle. Hän osaa varmasti arvostaa elettä, vaikka leivos palaisikin pohjaan.

Ehdoton meemi!

Veli Junakohtaus haastoi minut tähän meemiin: millainen olisin tyttöystävänä? Tietenkin reilu, oikeudenmukainen ja hyvä, eli siis parempi kuin naisten valtaosa. Kuinka vakavasti sen porukan voi enää ottaa, nyt kun tiedän, että osaisin itse heidän hommansa paremmin?

Sait yhteensä 12 pistettä

Olet onnistunut sisäistämään tyttöystävän roolin syvimmän olemuksen. Suhtaudut kundiin samoilla periaatteilla kuin tyttökavereihisi – tämä ei saa mitään etuoikeutta hölmöilyyn vain siksi, että sattuu olemaan kaksilahkeinen. Otat hemmon näkemykset huomioon ja myönnät, että hänkin saattaa olla joskus oikeassa. Enimmäkseen teillä onkin hauskaa yhdessä, koska osaat antaa toiselle myös tilaa, etkä romahda pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Jos suhde ei pidemmän päälle toimi, pystyt tunnustamaan sen itsellesi ja siirtymään uusille apajille. Etkä katkeroidu yhden luuserin perusteella.

Muuten tässä ei sitten kummoisia uutisia olekaan. Olen ottanut asiakseni lukea joka ilta kaupunginkirjastossa puolalaisia kirjoja ja kirjoittaa niistä muistiin uusia sanoja, joten suomi-puola -sanakirjaprojektini netissä, joka oli pitkään hylättynä, on viime aikoina alkanut taas laajeta. Tällä hetkellä minulla on työn alla romaani nimeltä Królestwo konieczności, Välttämättömyyden valtakunta, jonka on kirjoittanut minulle tähän asti tuntemattomaksi jäänyt suuruus nimeltä Andrzej Braun. Kirja käsittelee australianpuolalaisten siirtolaisten kohtaloita toisen maailmansodan jälkeen, ja sen ytimessä tuntuisi olevan omalaatuinen sukurutsainen rakkaustarina: sodan lapsina erilleen heittämät ja Neuvostoliiton ja Kiinan läpi Australiaan päätyneet sisarukset tapaavat toisensa nuorina aikuisina ja menevät naimisiin tietämättä sukulaisuudestaan. Asetelma on hiukkasen groteski, mutta Braun vaikuttaa pätevältä tarinankertojalta ja hänellä on silmää australianpuolalaisen elämän yksityiskohdille.

Päivä Ian Paisleynä

Taidanpa ottaa esille pastori Ian Paisleyn lempitekstin 2. korinttolaiskirjeen 6. luvusta. Näin siis sanoo Herra:

Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: "Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani." Sentähden: "Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias."

Aiheen tähän merkintään antoi tietenkin Marian antautuminen hedelmättömään keskusteluun Beliarin apulaisten kanssa. Olen itse tullut pikkuhiljaa siihen tulokseen, että koska me olemme elävän Jumalan temppeli, meidän ei tulisi haaskata aikaamme yrityksiin saada kantojamme selitettyä sellaisille olioille, jotka eivät ole kiinnostuneita keskustelusta totuuden löytämiseksi, vaan jotka hoipparoivat harhateillä eksytyksen vallassa - tähän kohtaan pitää siteerata Koraania: johdata meidät oikealle tielle, ei niiden tielle, joiden päälle Sinun vihasi lankeaa ja jotka vaeltavat eksyksissä - ja keskittyvät lähinnä etsimään heikkoa kohtaa keskustelukumppanistaan voidakseen sitten iskeä korppikotkan kyntensä siihen, samalla riettaasti kahdeksatta käskyä rikkoen. Heidän kanssaan ei ole yhteistä arvopohjaa, jolta käsin voitaisiin keskustella: mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä, tai mitä yhteistä on valkeudella ja pimeydellä? Sen tähden olisi paras olla alentumatta edes oikaisemaan heidän virheitään ja valheitaan, sillä mitä muuta kuin virheitä ja valheita voi odottaa uskottomilta? Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko.

Luonnollisesti yllä olevaa ei tule ymmärtää naiivin kirjaimellisesti. Vaikka eräät nuoret naiset, joihin olen elämäni varrella törmännyt, ovat käyttäytyneet niin moraalittomasti, että sitä on ollut vaikeaa selittää muuten kuin pitämällä heitä ruumiillistuneen metafyysisen Pahan - siis Saatanan - lihaksitulemuksina, ketään ei tietenkään tule pitää saastaisena vain siksi että hän on ateisti (ja jopa satanistien joukossa on aitoon vanhurskauteen pyrkiviä ihmisiä, joiden satanismi on pikemminkin epätoivoinen mielenosoitus itseään kristittynä pitävien ulkokultaisuutta vastaan). Puuhan tunnetaan hedelmistään, ja Saatanan asialla ovat ennen kaikkea he, jotka ilkeyttään ja kateuttaan pyrkivät kylvämään eripuraa rehellisten ja vilpittömien ihmisten välille. Heidän tekonsa ja aikeensa ovat yksiselitteisesti Beliarin tekoja ja aikeita vapaamielisimmän ja kuvaannollisimmankin raamatuntulkinnan mukaan.

Saatanan palvelijat palatkoot herransa tykö mahdollisimman pian, mutta vanhurskaille on valmistettu toiset pidot: Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Lífsmark

Näkymättömän tytön taannoisesta merkinnästä innostuneena olen koettanut kirjoittaa isoäidistäni, mutta vaikka hänestä olisi yhtä ja toista kerrottavaa, teksti ei tunnu lähtevän käyntiin. Ehkä asia on vielä liian herkkä.

Olen työsyistä edelleenkin herätellyt puolan taitojani talviunilta. Vaikka olenkin taas yhä aktiivisemmin harrastanut kieltä viime aikoina, hämmästyttävän monet tärkeät sanat ovat päässeet passivoitumaan. On hyvin turhauttavaa nähdä sana, jota tietää joskus käyttäneensä aktiivisesti mutta jonka merkitys ei runsaasta kontekstistaankaan huolimatta tahdo juolahtaa mieleen. Erityisen paljon se ärsyttää sen takia, että minulla on aina ollut hyvin voimakas henkilökohtainen suhde puolan kieleen - miltei yhtä voimakas kuin iiriin. Neiti Novinha tosin aikoinaan sotki sen suhteen, niin että puola sai vuosikausiksi väistyä iirin tieltä. Minkä Dublin voitti, sen Varsova menetti. Se tuntuu kovin surulliselta, miten huono ote minulla esimerkiksi on Puolan nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Tuntuu siltä, että nekin asiat olisivat päässeet riistäytymään käsistä, kun en ole aikoihin ollut paimentamassa.

Olen lueskellut Tadeusz Zenczykowskin kirjaa Polska lubelska, joka käsittelee sitä, kuinka Neuvostoliiton joukot sodan loppuvaiheessa murskasivat Itä-Puolan vastarintaliikkeen voidakseen panna omat miehensä johtamaan Puolaa. Valitettavasti kirja on kadonnut pari tuntia sitten, mutta korvaukseksi siitä kirjakasojani hallitsevat jumalat antoivat minun löytää kauan kateissa olleen Puolan saksalaisten historian, joka on melko tärkeä lähdeteoskin.

Voisi luulla, että Puolan historia toimisi tehokkaana varoituksena sekä oikeistolaisen että vasemmistolaisen totalitarismin pahuudesta. Nykyinen puolalainen äärioikeistolaisuus on odotetusti lähinnä katolista. Valitettavasti Puolassa on myös tyhmiä nuoria äärikommunisteja. Hieman omaksikin yllätyksekseni olen huomannut, että minulla on pahoja vaikeuksia osoittaa ymmärtämystä ketään nuorta puolalaista kohtaan, joka näinä aikoina rupeaa äärikommunistiksi. Käytän etuliitettä "ääri-" erotukseksi "kommunistista", joka voi olla joko marxilaisuutta sisäistämätön pikkuidealisti tai moraaliton ja aatteeton kommunistivaltion pikkuvirkailijanilkki. "Äärikommunistilla" tarkoitan oikeaa väärentämätöntä kolmikymmenluvun kaaderikommunistia, sellaista tappajaa johon verrattuna 70-luvun stalinistit ja heidän pilalle hemmotellut kakaransa ovat oikeasti pelkkiä suurilla sanoilla leikkiviä lapsia.

Fasismi, libertarismi ym. demokratianvastaiset oikeistoaatteet eivät sanottavasti hemaise minua, mutta tietenkin ymmärrän, miksi nuoret itäeurooppalaiset ajautuvat niitä kannattamaan. Minäkin olisin voinut ajautua, jos olisin itäeurooppalainen. Mutta se on minusta epämiellyttävää, että heikäläiset rupeavat juuri kommunisteiksi, kaiken lisäksi oikeiksi puoluekuria ja aukotonta ideologiaa kannattaviksi ja ylläpitäviksi kommunisteiksi. Ehkä se on jonkinlainen tapa kapinoida isien sukupolvea, toisinajattelijoiden sukupolvea vastaan. Nuoret puolalaiset kommunistit ovat kuitenkin yhtä keskustelukyvyttömiä robotteja kuin natsit ja libertaristit, eikä heitä voida pitää minään erityisen rakentavana yhteiskunnallisena voimana.

Minua oikeasti inhottaa myös keskinkertaisen puolalaisen nuorkommunistin typerä Venäjä-myönteisyys. Suomalaisten radikaalien Neukkula-nuoleskelun 70-luvulla tavallaan ymmärrän, vaikka se onkin jättänyt erittäin vahingollisen perinnön, nykyään kun meikäläisissä nuorissa vasemmistopiireissä esiintyy vieläkin jonkin verran täysin asiatonta ymmärtämystä ja myönteisyyttä fasistista Venäjää kohtaan. Olisi luullut, että vasemmisto ei enää kokisi Venäjän mielistelyä tai hyvittelyä asiakseen, nyt kun mitään ideologisia syitä ei enää moiseen ole, ja kaikki tietävät hyvin, että Venäjä on roiston johtama vastenmielisten hullujen kansoittama maa.

Puolalainen uskontotieteilijä paavista

Seuraava juttu osui netissä aivan vahingossa nähtäväkseni. Siinä antaa mielipiteensä Papa Ratzista puolalainen uskontotieteilijä Zbigniew Mikołejko, jota haastateltiin Życie Warszawy -lehteen viime heinäkuussa.

Z.M. ei kysyttäessä osaa mainita mitään, mikä häntä olisi Benediktus XVI:n virkakauden ensimmäisinä kolmena kuukautena yllättänyt: tämän paavin virkakausi vaikuttaa tuiki värittömältä. Ei tapahtunut mitään hänen luonnettaan erityisesti määrittävää. Edeltäjät olivat aivan eri luokkaa: Johannes XXIII tunnetusti pani alulle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ja Paavali VI jatkoi sitä. Johannes Paavali II:n virkakausi oli alusta loppuun suurta spektaakkelia. Nyt olemme saaneet niskoillemme ukon, joka vain kököttää Vatikaanissa.

Puuttuuko Benediktukselta paaviuden missio tai oma idea? Z.M. pitää uutta paavia älykkäänä ja lahjakkaana teologina, mutta samanaikaisesti pitää tätä tunne-elämältään epäkypsänä ja lapsellisena, minkä huomaa aina silloin kun paavi putoaa roolistaan kirkon päämiehenä. Huomatkaa, että massakulttuuri osaa panna merkille tuollaiset asiat ja tuottaa paavinalleja ja paavinukkeja.

Tuleeko Benediktuksesta siis välikauden paavi? Voi olla, sanoo Z.M. ja miettii, tuleeko nyt yli vuosikymmenen mittainen paavikausi, jonka aikana ei tapahdu mitään merkillepantavaa.

Haastattelija huomauttaa, että paavi ja kirkko saivat taannoin italialaiset boikotoimaan kansanäänestystä keinohedelmöityslain liberalisoimisesta. Eikö tämä merkitse, että kirkolla on vielä vaikutusvaltaa ja kykyä saada läntiset yhteiskunnat noudattamaan ankaraa moraalista kantaansa? Z.M. ei pidä kansanäänestystä minään menestyksenä kirkolle: eurooppalaiset kun ovat ylipäätään joka tapauksessa haluttomia äänestämään, lisäksi kyseisessä kansanäänestyksessä käsitelty kysymys oli sen tyyppinen moniselitteinen hienous - ei mikään selkeä kyllä vai ei -kysymys, kuten abortti- tai avioerokysymykset ovat - että harvat jaksavat vaivautua sen takia. Mitenkään hirveän innokkaita italialaiset eivät ole noudattamaan kirkon vetoomuksia, toteaa Z.M. - esimerkiksi kehotukset olla lukematta Da Vinci -koodia ainoastaan lisäsivät kirjan menekkiä.

Kuten jo tiedämmekin, Benediktus on selvästi ankarampi mies kuin Johannes Paavali. Tyypillisesti hän on esimerkiksi rikkonut sen vapaamielisten ja vanhoillisten välisen linnarauhan, johon hän konklaavin aikana lupautui. Saadakseen vapaamielisten kardinaalien äänet Ratzinger lupautui myönnytyksiin ankarimpien kantojensa suhteen, mutta jo nyt (heinäkuussa) hän on valinnut kirkon opin vartijaksi - siis ilmeisesti samaan virkaan, jossa hän itse oli ennen paavinvirkaansa - ennenkuulumattoman kovapäisen yhdysvaltalaisen arkkipiispa Levadan.

Vanhoillisuudesta todistaa mm. paavin kanta, joka kieltää ehtoollisen jakamisen eronneille. Milanon arkkipiispa Tettamanzi, yksi Ratzin tärkeimmistä kilpailijoista paavin virkaan, katsoi, että ainakin niiden eronneiden tulisi saada ehtoollinen, jotka ovat joutuneet puolisoittensa odottamatta jättämiksi. Benediktus ei kuitenkaan salli moista lepsuilua. Avioero on hirveä synti Jumalan sakramenttia vastaan, eikä mitään myönnytyksiä sallita.

Myös abortin laillistamisen hyväksyvät katoliset poliitikot ovat Benediktuksen silmätikkuja. Johannes Paavali ei uskaltanut julistaa pannaan tai sulkea ehtoollisyhteydestä tällaisia poliitikkoja, mutta on mahdollista, että Benediktus ryhtyy tässäkin toimintaan.

Ratzingerin kanta ekumeniaan on aikaisemmin ollut hyvin kielteinen, mutta nyt on alettu puhua rohkeista yhteistyökonsepteista ortodoksien kanssa. Uskontotieteilijämme ei kuitenkaan juurikaan usko Benediktuksen pääsevän mihinkään ekumeeniseen läpimurtoon Moskovan patriarkan kanssa. Venäläiset lupailevat itselleen kaikenlaista paavin saksalaisista syyllisyydentunteista Venäjää kohtaan, mutta itse asiassa Ratzinger on oikeassaolija, joka ei juurikaan syyllisyyksiä koe.

Viime aikoina äänekkäänä ja varsin rasistisenakin muslimivihaajana esiintynyt Oriana Fallaci on valittanut Benediktin innokkuudesta avata dialogi islamilaisten uskonnollisten johtajien suuntaan (ikään kuin ne moskeijan liehuparrat olisivat oikeasti missään kytkyissä Osaman nuorien susien kanssa). Uskontotieteilijä ei kuitenkaan pidä Fallacin huolta aiheellisena. Ratzinger pitää islamia taistelevana vihollisuskontona ja vastustaa Turkin jäsenyyttä EU:ssa juuri siksi, että kyseessä on muslimimaa. Silti muslimifundamentalistit ovat kovasti ihastuneet Papa Ratziin. Kyllähän yksi sittiäinen toinen tunnistaa, kuten irlantilainen sananlasku sanoo: onhan Penalla paljon yhteistä heidän abortti-, nais- ja homonäkemystensä kanssa.

Katolisen kirkon kannalta kohtalokkainta lienee kuitenkin se, että Ratzinger viis veisaa kolmannesta maailmasta: hän on eurosentrinen paavi, joka haaveilee arkkipelagikirkosta: kirkko on uskon ja henkisyyden saaristo jumalattomassa Homokondomiaborttivaltameressä. Latinalaisen Amerikan katoliset, jotka uskontotieteilijän mielestä ovat katolisen kirkon toivo hengissäpysymisestä, on jätetty lapsipuolen rooliin Papa Ratzin kirkossa. Benediktin edustama eurooppalaiskeskeinen teologinen perinne ei juurikaan ole sovitettavissa kehitysmaiden oloihin.

Mitään suuria henkilömuutoksia asiantuntija ei odota kirkossa tapahtuvan. Korkeimpien pallien miehitys jäänee ennalleen, joskin tietysti ratzingerilaiset konservatiivit vahvistavat kaikkialla asemiaan.

Luonnollisesti uusi paavi on juuri niin kova, armoton ja ankara mies kuin hänen jo tiedämmekin olevan. Tunnen kaikki tärkeimmät Uskonopin kongregaation asiakirjat. Ne ovat apodiktisia - ts. eivät anna sijaa epäilylle ja problematisoinnille - brutaaleja ja pelottavasti muotoiltuja.

Mitään varsinaisesti uuttahan tässä ei ollut, mutta alkujaan huomioni kiinnitti tuo, mitä Mikołejko sanoi paavin tunne-elämän epäkypsyydestä. Blogistanissa pohdittiin joskus sitä, miksi katoliset papit jäävät yhtä mittaa kiinni juuri homoseksuaalisesta pedofiliasta sen sijaan että hairahtuisivat sänkyyn esimerkiksi aikuisten naisten tai edes sukukypsyyden saavuttaneiden murrosikäisten neitosten kanssa, kuten ahdasmielisestä heteronormatiivisuusoletuksesta käsin voisi luulla heidän tekevän. Selitys on ehkä juuri siinä, että keskimääräisen katolisen hengenmiehen tunne-elämä on jäänyt esimurrosikäiselle tasolle. Joskus vuosia sitten Politykassa joku toimittaja kertoi siitä, kuinka hän oli kuunnellut kahden papin keskustelua paimennettavan laumansa keskuudessa viime vuosina solmituista avioliitoista, siitä, kuinka nuoret ovat rakastuneet toisiinsa jne. Toimittajasta pappien keskustelu tästä aiheesta, josta heillä ei selibaatin vuoksi voinut olla omakohtaista kokemusta, kuulosti esimurrosikäisten poikien intoilulta: rakkauteen ja seksuaalisuuteen suhtaudutaan kovin naiivisti, herttaisesti ja ihanteellisesti, ja samalla se on kovin kiehtova asia, josta juoruillaan miltei kouristuksenomaisesti.