An tOileán a Tréigeadh

Olen viime päivinä lueskellut Ceiliúradh an Bhlascaoid -sarjan monografioita Blasket-saaren kulttuurista. Great Blasket Island, tai kuten iiriksi sanomme, An Blascaod Mór, sijaitsee Kerryn (Ciarraí) kreivikunnassa Dinglenniemen (Corca Dhuibhne) edustalla, ja viisikymmenluvulle asti se toimi puhtaana ja esikuvallisena pidetyn iirin kielen lähteenä. Saari oli varsin eristetty manner-Irlannista suurimman osan vuotta, koska ilmat ja merenkulkukelit ovat Irlannin länsirannikolla tunnetusti niin muuttuvaisia, että ne antavat käsitteelle epävakaa sää aivan uuden merkityksen. (Alan miesten keskuudessa kuuluisa laulu An Chéad Mháirt d'Fhómhar on isän valituslaulu pojasta, joka lähti Donegalinlahdelle kalaan kauniilla säällä, mutta joutui myrskyn kynsiin heti ulapalle päästyään ja hukkui. Maantieteestä tietämättämille tiedoksi, ettei Blasket-saari sitten ole Donegalinlahdella päinkään, vaikka länsirannikolla onkin.) Niinpä huvitukset ja ajankuluke piti keksiä itse, jolloin saarelle kehittyi aivan omanlaisensa kansanrunous ja kansankulttuuri. Säädetyssä järjestyksessä kielentutkijat ja kulttuurinationalistit löysivät saaren ja merkitsivät sen asukkailta muistiin niin elämäntarinat kuin arvoitukset, lorut ja sadutkin. Tulos on, että Blasket-saaren iirillä on ollut saaren kokoon verrattuna suhteettoman suuri vaikutus iirin kielen de facto -normiin: vaikka standardikieli periaatteessa poikkeaa Kerryn murteesta melkoisestikin, käytännössä eteläisiä murteita ja niiden erikoispiirteitä suvaitaan toimitetussa ja virallisessa kirjakielessä suhteettomassa määrin. Tämän takia ulsterilaiset parkuvatkin niin paljon siitä, että heidän murrepiirteensä joutuvat punakynän uhreiksi kohtuuttomassa määrin.


On käytännössä täysin mahdollista opetella jollei nyt puhumaan niin ainakin kirjoittamaan puhdasta blasketilaista iiriä sellaisena kuin sitä puhuttiin vuosisata takaperin, kun saaren kielenparsi oli vielä elävä kielimuoto. Blasket-kirjallisuuden peruskauraa ovat Peig Sayersin, Muiris Ó Súilleabháinin ja Tomás Ó Criomhthainin omaelämäkerrat, joista varsinkin viimeksimainitun kuvaama maailma ulottuu syvälle 1800-luvun puolelle. Viime aikoihin asti uusia Blasket-julkaisuja ja vanhojen uusintapainoksia on kuitenkin pomppinut arkistojen kätköistä maailmalle kiihtyvää tahtia: Peig on omaelämäkertansa lisäksi sanellut tutkijoiden edifoneihin (äänittäviin levysoittimiin) kirjastollisen kansantarinoita, irrallisia muistoja (joiden valikoima on ilmestynyt omaelämäkerrasta erillisenä niteenä) ja muuta folklorea, josta suurin osa odottaa vielä julkaisemistaan. Tomás Ó Criomhthain kirjoitti omaelämäkertansa sanelemisen lisäksi itse päiväkirjaa saaren tapahtumista - englantilainen, mutta iirinkielisyysihmiseksi kääntymyksen tehnyt tutkija antoi hänen luettavakseen Pierre Lotin Islannin kalastajat sekä Gorkin nuoruustrilogian, jolloin Tomás innostui itsekin kynäilemään ymmärtäessään, että hänen elämänsä saattaisi olla muiden maiden asukkaiden mielestä yhtä kiinnostavaa kuin islantilaisten ja venäläisten kansanihmisten kohtalot hänen mielestään. Tomás ja hänen poikansa Seán julkaisivat yhteisen kirjoituskokoelman nimellä "Hanhensulkia Blasket-saarelta", ja Seán kirjoitti oman kirjan siitä, kuinka asukkaat lopulta lähtivät omasta pyynnöstään ja Irlannin valtion tuella manterelle jättäen saaren tyhjilleen. Muiris Ó Súilleabháinin sisar piti päiväkirjaa ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin: vuoden 2000 tienoilla kirja toimitettiin painokelpoiseen muotoon ja saatettiin lukijoiden ulottuville. Ja vuoden 1997 aikoihin alkoi ilmestyä suunnilleen vuosittain Ceiliúradh an Bhlascaoid, jossa tutkijat käsittelevät Blasket-saaren kulttuuria milloin mistäkin uudesta näkökulmasta.


Kaikki iirin harrastajat joutuvat ennemmin tai myöhemmin tekemisiin Blasket-saaren kirjallisuuden kanssa. Minäkin olen lukenut siitä ainakin merkittävän osan: Peig Sayersin omaelämäkerran kouluversion Peig - Tuairisc a thug Peig Sayers ar Imeachtaí a Beatha Féin sekä sen hajanaisten muistojen ja tarinoiden kokoelman Machnamh Seanmhná hoidin ns. tuulensuojaan perusteellisesti panuamalla jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa iirinopintojani, joskus kymmenen vuotta sitten, tai ehkä vielä aikaisemmin. (Ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli kylläkin Ger Ó Cíobháinin An Giorria san Aer, joka on munsterilaista murretta ja poikkeaa varsin vähän Peigin iiristä.)

Blasketin murre, joka on vaikuttanut niin paljon nykyiirin kirjakieleen, oli kuitenkin vain kielen tällä hetkellä syntyperäisesti vähiten puhutun päämurteen (Munsterin murteen) yhden alamurteen (Kerry) vieläkin pienempi alamurre. (Tosin myös ensimmäisellä nykyiiriksi julkaistulla romaanilla, pastori Peadar Ua Laoghairen Séadnalla, oli varsin suuri vaikutus - ja Séadna oli Corkin kreivikunnan iiriä, joka taitaa olla tällä hetkellä ehkä Waterfordin murretta lukuunottamatta Munsterin pienin murre. Byrokraatti-iiri omaksui Corkista lakikieleen preposition "um", joka ei ole elävää kieltä missään muualla kuin Corkin kreivikunnan iirissä.) Blasket-saarelaiset eivät mieltäneet itseään edes irlantilaisiksi: tarina kertoo, että kun blasketilainen nuorukainen astui maihin Dinglessä (Daingean Uí Chúise), lähimmässä kauppalassa, häneltä kysyttiin: "An Éireannach thú?" - oletko irlantilainen? - ja hän vastasi: "Ní hea, ach Blascaodach" - en, vaan blasketilainen.

Blasket-saaret ovat samassa asemassa iirinkielisen Irlannin kulttuurissa kuin Shakespeare englanninkielisessä kirjallisuudessa. Vaikka olenkin lukenut paljon sekä keskeistä että marginaalisempaa Blasket-kirjallisuutta - täällä Marian kesäkämpässä minulla on Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosikirjojen lisäksi mukanani kokoelma Muiris Ó Súilleabháinin lehtijuttuja ajalta, jolloin hän asui Connemarassa (niinpä kirjasta on helppo huomata kuinka hänen munsterilaiseen murteeseensa sekoittuu mitä ilmeisimpiä connachtilaisuuksia) sekä "An tOileán a Tréigeadh" ("Saari joka hylättiin"), Blasket-saaren entisen postimiehen muisteluksia vanhoista hyvistä ajoista - en pidä itseäni minään Blasket-asiantuntijana. Itse asiassa minua ujostuttaa esittää mitään erityisempiä väitteitä Blasketin kulttuurista ja elämäntavasta, koska on niin helppo löytää minua parempia asiantuntijoita.

Hier kommt schon wieder der Meister der Kleinen Form, der Unverwüstliche

Jotta ette kuvittelisi säännöllisen rakkauselämän ja hyvänäpidon tylsyttäneen mun uhkapuukkooni terää, annan pikku tyylinäytteen, jos sinihammas puree: Heli Koivula on kirjoittanut lesbopornokirjan (siitä käytetään juorulehdistössä välttösanaa "erotiikka"). Kuten tiedämme, Koivula ei ole lesbo, vaan naimisissa ulkomaalaisen miespuolisen urheilijakollegan kanssa. Miksi hän siis kirjoittaa kahden suomalaisen urheilijatytön lesbosuhteesta? No, kun kerran kaikille suomalaisille naisille ei kuitenkaan riitä ulkomaisia urheilijamiehiä, suurten naismassojen on tyydyttävä toiseksi parhaaseen, eli toisiinsa.

Suomalaiseen mieheen ei kuitenkaan saa suomalainen nainen alentua. Se on pyhä periaate, jota Koivula on toteuttanut omassa elämässään ja jonka hän näin haluaa opettaa naispuolisille ihailijoilleenkin.

Pieni kielitieteellinen muistiinpano

Joskus oman bloggailunsa alkuvaiheessa Vera ihmetteli sitä, että mingreli (eli megreli eli margaluri), laz ja svan - georgian/gruusian/kartvelin kielen sukukielet - saattoivat olla suhteellisen kehittyneissä valtioissa (Georgia ja Turkki) puhuttuja nykykieliä ja silti vailla kirjakieltä. No, oikea vastaus tietenkin on, että niiden puhujat käyttävät kirjakielinään joko georgiaa, venäjää tai turkkia. Ne ovat tosiaan georgian sukukieliä, eivät sen murteita - mingrelin sanotaan olevan yhtä kaukana georgiasta kuin saksan. Lisäksi näiden kielten sisäisetkin murre-erot ovat suuria - niinpä Turkin parinsadan tuhannen lazinpuhujan lukumäärä on laskemassa, koska eri murteita puhuvat lazit eivät juurikaan ymmärrä toisiaan, ja kommunikaatio sujuu turkiksikin helpommin. Minulla oli yhteen aikaan tapana kutsua tällaisessa sosiolingvistisessä jamassa olevia kieliä maan pääkielen "sosiolingvistisiksi murteiksi", sillä vaikka ne eivät olisikaan mitään sukua pääkielelle, pääkieli on niiden puhujille se ainoa ylialueellinen normi, johon he pyrkivät: niinpä pyrkimys normatiivisen kielen puhumiseen ilmenee kielenvaihtona, yhtämittaisena koodinvaihtona äidinkielestä viralliseen pääkieleen ja takaisin sekä ylenmääräisenä pääkielestä omaksuttujen lainasanojen käyttönä. Huomionarvoista on tällöin, että äidinkieli osataan ainoastaan hyvin paikallisena ja murteellisena varianttina. Kun tavataan äidinkielen toisen murrevariantin puhujia, omaa puheenpartta ei osata tehdä näille ymmärrettävämmäksi esimerkiksi käyttämällä laajalti tunnettuja sanoja tai muotoja. Tai osataan, mutta silloin ainoat takuuvarmasti "laajalti osatut sanat" ovat maan virallisen pääkielen sanoja. Eli kun lazin kielen atinan murteen puhuja haluaa kuulostaa ymmärrettävämmältä ardeshenin murteen puhujan korvissa, hän tekee sen sekoittamalla kotimurteeseensa turkin kielen sanoja. Siinä vaiheessa kun keskustelu sitten alkaa olla turkkia lazilaisin taivutuspäättein, kynnys siirtyä puhumaan kielioppia myöten turkiksi on varsin matala.

Diglossian käsite ei mielestäni ole riittävä kuvaamaan tällaista sosiolingvististä tilannetta, koska stabiilissa diglossiassa myös matalalla kielimuodolla (low variety) on usein jonkinlainen de facto yliregionaalinen muoto tai yleiskieli (koinee), jossa ei välttämättä ole sen enempää lainavaikutusta korkeasta kielimuodosta (high variety) kuin matalan kielimuodon alueellisissa tai paikallisissakaan murteissa. Saksankieliset sveitsiläiset eivät tietääkseni keskenään turvaudu kirjasaksaan eivätkä paraguaylaiset espanjaan sen takia, etteivät ymmärtäisi toistensa sveitsinsaksaa tai guaraníta (paitsi ehkä siinä tapauksessa, kun toinen paraguaylaisista puhuu mestitsiguaraníta ja toinen aitoa intiaanimurretta - mutta juuri siksi Paraguayn mestitsiväestön puhuma guaraní lasketaan eri kieleksi kuin intiaanien heimoguaraní).

Myös iirinkielisyystoiminnassa on ollut aika paljon ongelmana se, että syntyperäiset iirinkieliset kokevat iirin kuuluvan ensisijaisesti kotikylään. Tosin iirinkielinen televisiokanava ja iirinkielisten maaseutualueiden omaehtoinen kulttuuritoiminta ovat muuttaneet tilannetta varmasti hyvinkin merkittävästi, mutta vielä vuonna 1999 valitettavan lyhytikäiseksi jääneen Cuisle-lehden toimittaja sai Corkin kreivikunnan iirinkielisiltä nuorilta vastaukseksi kysymykseen, lukivatko nämä Cuislea: Ó, ní léim puinn Gaelainne dháiríre, ja kun heiltä tiedusteltiin, katsoivatko he iirinkielistä televisiokanavaa: Dherá, Gaelainn Chonamara ar fad athá ar TnaG.

Cuisle muuten oli sellainen lehti, että sitä on vieläkin ikävä. Se ilmestyi vain noin vuoden tai puolentoista ajan tuossa vuosituhannen vaihteessa, mutta sillä oli hieno, omalaatuinen ja omasta mielestäni varsin toimiva konsepti. Jutut olivat vaikeusasteeltaan oppikirjakappaleen ja vakavan artikkelin välillä, mutta silloinkin kun ne olivat iirin opiskelijoille suunnattuja, ne käsittelivät ajankohtaisia asioita olematta väkisin väännettyjä koulukirjatekstejä. Sanalistoja ja englanninkielisiä väliotsikoita käytettiin madaltamaan lukukynnystä. Lehdessä oli englantia, hmm, teaserin verran (oiread na mealltóige den Bhéarla, kuten sanoisimme iiriksi), siis sen verran, että englanninkielisen, harvemmin iiriä lukevan irlantilaisen kiinnostus saataisiin heräämään. Kyllähän kielivähemmistöjen keskuudessa on ennenkin julkaistu kaksikielisiä lehtiä (yksi sellainen, alasorbien Nowy Casnik, tulee minullekin), mutta Cuisle oli iirinkielinen yleisaikakauslehti, joka oli suunnattu kaikille iiriä vähänkin osaavista aina syntyperäisiin asti, ei mikään vähemmistön sisäinen tiedotuslehti, ja se olisi ollut kiistämätön vasta-argumentti kaikkien niiden korppikotkien vaientamiseen, jotka inisevät, ettei iiriksi muka voi puhua ajankohtaisista asioista. Rahoituksen puutteeseen sekin projekti sitten romahti.

Owê war sint verswunden alliu mîniu jâr!

Owê war sint verswunden alliu mîniu jâr!
ist mir mîn leben getroumet, oder ist ez wâr?
daz ich ie wânde ez wære, was daz allez iht?
dar nâch hân ich geslâfen und enweiz es niht.
nû bin ich erwachet, und ist mir unbekant
daz mir hie vor was kündec als mîn ander hant.
liut unde lant, dârinne ich von kinde bin erzogen,
die sint mir worden vremde rehte als ez sî gelogen.
die mîne gespilen wâren, die sint træge unt alt.
daz velt ist unbereitet, verhouwen ist der walt:
wan daz daz wazzer vliuzet als ez wîlent vlôz,
vür wâr mîn ungelücke wande ich wurde grôz.
mich grüezet maneger trâge, der mich bekande ê wol.
diu werlt ist allenthalben ungenâden vol.
als ich gedenke an manegen vil wünneclîchen tac,
die mir sint gar entvallen als in daz mer ein slac,
iemer mêre ouwê.

Owê wie jæmerlîche junge liute tuont,
den ê vil hovelîchen ir gemüete stuont!
die kunnen niuwan sorgen: wê wie tuont si sô?
swar ich zer werlte kêre, dâ ist nieman vrô:
der jugende tanzen, singen zergât mit sorgen gar:
nie kein kristenman gesach sô jæmerliche schar.
nû merkent wie den vrouwen ir gebende stât:
die stolzen ritter tragent an dörpellîche wât.
uns sint unsenfte brieve her von Rôme komen,
uns ist erloubet trûren und vreude gar benomen.
daz müet mich inneclîchen (wir lebeten ie vil wol)
daz ich nû für mîn lachen weinen kiesen sol.
die vogele in der wilde betrüebet unser klage:
waz wunders ist ob ich dâ von an vröuden gar verzage?
ôwê waz spriche ich tumber man durch mînen bœsen zorn?
swer dirre wünne volget, hât jene dort verlorn,
iemer mêre ouwê.

Owê wie uns mit süezen dingen ist vergeben!
ich sihe die bittern gallen in dem honege sweben:
diu werlt ist ûzen schœne, wîz grüene unde rôt,
und innân swarzer varwe, vinster sam der tôt.
swen si nû habe verleitet, der schouwe sînen trôst:
er wirt mit swacher buoze grôzer sünde erlôst.
dar an gedenkent, ritter: ez ist iuwer dinc,
ir traget die liehten helme und manegen herten rinc,
dar zuo die vesten schilte und diu gewîhten swert.
wolte got, wan wære ich der segenunge wert!
sô wolde ich nôtic armman verdienen rîchen solt.
joch meine ich niht die huoben noch der hêrren golt:
ich wolte sælden krône êweclîchen tragen:
die mohte ein soldenære mit sîme sper bejagen.
möht ich die lieben reise gevarn über sê,
sô wolte ich denne singen "wol" und niemêr mêre "ouwê",
niemer mêre ouwê.

(Walther von der Vogelweide)

Vogelweiden Waltherin runo - tuo kieli on muuten keskiyläsaksaa, ja koska minä opin lukemaan sitä välttävästi jo nykysaksaa harrastaneena lukiolaispoikana, jolla ei vielä ollut aikomustakaan tulla kielitieteilijäksi, on täysin kohtuullista vaatia, että tekin sen osaatte pääosin tulkita, jos nykysaksa sujuu - on verraten pitkä motoksi, mutta olkoon tässä kokonaisuudessaan, kun Vera kerran innoitti minua pohtimaan vanhenemista. Sen luulisi mietityttävän minua paljonkin, koska neljääkymmentä lähestyessäni olen vieläkin opiskelijakämpässä käkkivä ikuinen väitöskirjailija. Kuitenkin vaivaan sillä nykyisin päätäni huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi 22 vuoden ikäisenä pidin tapanani. Itse asiassa olen sillä kannalla, että kaksikymppisenä kovasti ihailemani Aksel Sandemose, jonka romaani jälkensä ylittävästä pakolaisesta, En flyktning krysser sit spor (tai En flykting korsar sitt spår, miten vain haluatte) oli yhteen aikaan raamatun veroinen elämänohjekirjani (nykyisin olen siirtynyt niistä ajoista merkittävästi eteenpäin, mutta "Sandemose-kauteni" on jäänyt muistoon hurjana ja kuohuvana nuoruutena, jota on enimmäkseen turha häpeillä), oli oikeassa sanoessaan, että iänmukainen nuoruus on itkua ja epätoivoa, kun taas selväjärkisimmät voivat epätoivosta noustuaan pelastua oikeaan nuoruuteen, oikeaan ennakkoluulottoman pohdiskelun ikäkauteen, joka on sellainen kuin "nuoruuden" on väitetty olevan ja jollainen "nuoruus", se ikävuosien mukainen, ei ole koskaan ollut, paitsi puoliseniilissä lyriikassa. (Pahoittelen, jos tämä on liian hämärää jätinää. Sandemose sanoi sen huomattavasti paremmin.) En varsinaisesti ole pelännyt niinkään vanhenemista kuin palkkiotta vanhenemista: jos kolme hammasta on vedetty pois, neljäs odottaa vetämistä ja viidennessäkin on juurihoito, elämän kuuluu maksaa siitä asianomaiset korvaukset, kuten elämänviisaus, muutaman kielen taito lisää ja uusi akateeminen oppiarvo, tai ainakin jonkinasteisesti mainetta ja kunniaa.

Yleisesti ottaen korvaukset ovat olleet kohtuullisia, niiltä osin kuin olen itse voinut vaikuttaa niihin. Naisrintamalla ilmenneet epäonnistumiset ovat katkeroittaneet ennen kaikkea siksi, että ne ovat olleet kompastelua epäolennaisuuksiin, enkä ole kokenut asioiden olevan hallinnassani: päätösvalta vaikuttaa elämäni onnistumiseen sillä rintamalla on mielestäni aina ollut jonkun muun käsissä, se on riistetty minulta jopa väkivalloin. Toisin kuin Vera, minä nimittäin olen aina halunnut lapsia, jollen omia niin ainakin opetuslapsia, ja minua on pohjimmiltaan suututtanut naisetta jäämisessä ennen kaikkea se, että niin triviaali taito kuin naiseniskemiskyky estää minua pääsemästä käsiksi siihen, mikä on todella relevanttia eli isänä olemiseen, varsinkin kun asiantuntevat tahot (= pikku Katie) ovat minulle antaneet silmiävetistävän lausunnon, että "you would make a great daddy". Ei ole oikein, että olen vielä tässä iässä ilman lapsia, vaikka toisaalta levottomana ja puolihulluna nuorena miehenä en takuulla olisi edes vastuun ryhdistämänä kyennyt toimimaan haluamani laisena isänä (nyt se jo alkaa vaikuttaa realistiselta mahdollisuudelta). Maria Kristiina ei toki ole huonoimmasta päästä äitikandidaatiksi, niin että ehkä kaikkea toivoa ei vielä ole menetetty.

Luultavasti kasvattaisin omat lapseni samalla tavalla kuin minutkin on kasvatettu: juurevan vanhoillisessa, miedosti kristillisessäkin hengessä, mutta runsaasti intellektuaalisia ärsykkeitä antaen. Päihteet olisi kielletty, mutta älyllisellä puolella taivaskaan ei olisi rajana. Se oli pääperiaatteiltaan hyvä kasvatus. Kokonaan toinen asia on, että se taisi olla pieneen ja ahtaaseen Suomeen liian hyvä. Sokeiden maassa yksisilmäinen ei todellakaan ole kuningas, vaan pelottava friikki, skitsofreenikko ja mielipuoli.

Aamunkoiton robotit

Tiina Kaarela lajitovereineen inttää mielellään, että minun käsitykseni feminismistä on jotenkin köyhä, kun en myönnä, että on olemassa useita feminismejä ja useita tapoja tulkita feminismi. Toistan jälleen kerran, kuten hidasjärkisille joutuu asioita toistamaan, että alan ottaa sen moninaisuuden huomioon heti kun siitä alkaa feministien omassa kirjoittelussa näkyä minkään valtakunnan merkkejä.

Nyt ei näy. Suuressa lapsettomuuskeskustelussakaan ei oikeasti ollut kyse lapsettomuudesta, vaan siitä, että feministien huutosakki röykytti joukolla Sedistä. Syy tähän sakinhivutukseen oli se, että Sedis oli rohjennut olla avoimesti eri mieltä Birdyn kanssa mistään asiasta - asia itse ei ollut niin tärkeä - ja käyttää hänen vaikuttimestaan ikävän moralisoivalta ja arvottavalta kuulostavaa epiteettiä "itsekäs". Koska Birdy oli käytännössä hyväksytty feminismin muotoilijaksi ja määrittelijäksi ja koska feminismi käytännössä edellyttää kritiikitöntä solidaarisuutta kaikkia aatteen toverittaria kohtaan ulkopuolisen arvostelun sattuessa, Sedis leimattiin jopa "vastenmieliseksi", hänet suljettiin kunnon ihmisten piirin ulkopuolelle ja hänen asiallisuutensakin nähtiin merkkinä jonkinlaisesta kieroudesta: juuri siinä, että hän ei alentunut panumaiseen antifeministiseen vyön alle lyömiseen, nähtiin todiste siitä, että hän oli jonkin patriarkaalisen leviatanin asialla. Feministeiksi tunnustautuvat bloggaajat liittyivät yhtenä naisena huutokuoroon, kukaan, sanoo kukaan, ei älynnyt, uskaltanut, kehdannut tai viitsinyt olla eri mieltä. Näin sivusta seuraajana saattoi miltei nähdä mulkosilmäisten robottien kääntyvän yhdessä rivissä yhtä ja samaa iskulausetta inttämään.

Niin kauan kuin "feminismi" käytännön tasolla tarkoittaa joukkoa intellektuaalisesti epäitsenäisiä sarjaan kytkettyjä robotteja, jotka eivät uskalla olla eri mieltä toistensa kanssa, voitte tunkea puheenne "monista erilaisista feminismeistä" sinne, minne ei aurinko paista eikä kuu kumota. Niin kauan kuin käyttäydytte kuin öyhöttävien, ulkomaalaisia hakkaavien skinihuligaanien persoonaton lauma, eri "feminismien" välisillä skolastisilla erimielisyyksillä on tasan yhtä vähän merkitystä kuin Hitleri-Hiltusen ja Köppelssi-Könösen skolastisilla erimielisyyksillä siitä, missä kulmassa pesismaila tulee kalauttaa mutakuonon takaraivoon parhaan tuloksen takaamiseksi. Muutan mielipidettäni asiasta heti kun eri feminismien edustajat ovat avoimesti ja kaikkien nähden eri mieltä oleellisista kysymyksistä ja ilmaisevat erimielisyytensä ihmisten kielellä, eivät käsittämättömällä sisäpiirijargonilla - tai kun yksi feministi uskaltaa puolustaa tämän maailman sediksiä toista feministiä vastaan. Sitä päivää kuitenkin saamme odottaa.

Sinihampaan takaa

Nyt kun olen pitkien vaikeuksien jälkeen löytänyt tyttöystävän, joka arvostaa minua elämänkumppanina, ihmisenä, miehenä ja kiihkeänä latinalaistyyppisenä rakastajana, minua suututtavat kaikki miehen statuksesta ja markkina-arvosta enemmän kuin miehestä itsestään ihmisenä välittävät naisenjolperot yhä pahemmin, kuten olette viimeisen vuoden aikana tainneet huomatakin. Erityisesti tietenkin suututtaa resurssien tuhlaus. Tuntuu siltä kuin olisi joutunut keskelle Brian Merrimanin runoelman Cúirt an Mheadhon Oídhche maailmaa: pimut vikisevät sitä, kuinka toistaitoisia miehet seksuaalisesti ovat ja kuinka kykenemättömiä heitä tyydyttämään ja kuinka tietämättömiä häpykielen olemassaolosta (ikään kuin häpykieli ei olisi ollut yksi keskeisimpiä puheenaiheita 1980-luvun ahdistuneiden pornontiiraajarunkkaripoikien iltamissa), samalla kun vapaana kulkee ATMiä, joista kohtuullisen pienellä harjoituksella saataisiin hurjia rakastajia - juttu kun on niin, että ainoa, mikä ainakin minun kokemukseni perusteella erottaa ATM:n siitä kiihkeästä latinotyyppisestä rakastajasta, on tilaisuuksien puute: ei minunkaan tarvinnut kohtuuttoman kauaa harjoitella löytääkseni, öhh, sen "sisäisen pornostarani". Tyydyttämättömien naisten ininään on tietysti yksi ainoa järjellinen selitys: kierrättäessään keskenään sitä seksuaalielämään oikeutettujen YTMien harvalukuista eliittiä naiset suostuvat olemaan sukupuoliyhteydessä vain seksuaalisesti törpöimpien ja itsekkäimpien miesten kanssa. YTM voi toki olla kokenut, mutta koska hänellä ei ole ollut minkään valtakunnan kannustinta paneutua naisen seksuaalisuuteen iskutaitojen opettelua enempää, on mahdollista ja jopa todennäköistä, että hän ei siitä häpykielestä tosiaankaan tiedä yhtikäs mitään.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin aikeissa ottaa takaisin sen, mitä edellisen merkinnän kommenteissa sanoin feminismin levittämästä häpykielikeskeisestä maailmankuvasta. Olen yhä sitä mieltä, että feminismi on turmellut koko seksologisen populäärikirjallisuuden levittämällään propagandalla emätinorgasmin olemattomuudesta, ja olen itse asiassa jopa taipuvainen uskomaan, että edes ympärileikattu afrikkalaisnainen ei ole niin absoluuttisen kyvytön nauttimaan sukupuolisesta kanssakäymisestä kuin femakkopropaganda väittää. Joillekin klitoriksesta iniseville femakoille moinen leikkaus olisi varmaankin vain parahiksi, jotta oppisivat, että heillä on vagina. Leikki leikkinä, mutta vulgäärifeminismin keskeisiin oppilauseisiin kuuluu, ettei nainen oikeasti miestä tarvitse sen enempää kuin kala polkupyörää, ja emätinvastaisen (antivaginistisen?) propagandan tarkoituksena oli vakuuttaa naisille, etteivät he tarvitse miestä mihinkään edes seksuaalisesti, vaan runkkaaminen on parempi vaihtoehto. Tästä tietenkin on seurannut, että nekään naiset, jotka oikeasti kykenevät nauttimaan seksistä vaginallaan, eivät pysty sitä tekemään kokematta huonoa omaatuntoa: sehän merkitsee, että he (yäk) tarvitsevat miestä johonkin eivätkä ole viimeisen päälle emansipoituneita ja vapaita. Näin heiltäkin voidaan näppärästi pilata ilo.

Feminismi on siis tässäkin asiassa vain ja ainoastaan vieraannuttanut ihmisiä omista seksuaalisista haluistaan, pilannut heidän elämänsä ja aiheuttanut heille kärsimystä. Feminismi on toiminut juuri sen kylmänkovan ja säälimättömän markkinamaailman asialla, jota kaikki "humanistit" sanovat vastustavansa. Feminismi on yksiselitteisesti paha asia, kärsimyksen lähde, joka estää ihmisiä elämästä hyvää elämää, myös seksuaalielämää.