Olen sitten täällä Vaasassa Marian luona pääsiäistä viettämässä, kuten viime vuonnakin. Kevät, rapa ja loska ovat saapuneet tännekin, vaikka Tampereen kautta menneellä junamatkalla maisemat viittasivat pikemminkin jouluun: rikkumattomia lumikinoksia, joista pisti esiin lehtipuiden luurankoja. Junassa onnistuin lukemaan Marcel Reich-Ranickin, Saksan kirjallisuuden ylimmäisen ja pelätyimmän kriitikon, kootut Günter Grass -kritiikit. Reich-Ranickia voisi kai verrata Hesarin Tarkkaan tai Tero Liukkoseen, ellei se olisi leijonan vertaamista hyeenoihin, kuten saksalaisen vertaaminen suomalaiseen yleensä on. Ainakin mitä kirjallisuus- ja kulttuuritouhuihin tulee. Politiikassahan saksalaiset ovat onnistuneet saamaan aikaan parikin suuren luokan katastrofia, mutta ainakin niissä oli ainesta suurelle kirjallisuudelle: kuten Suomen kansa sanoo, soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu, ja Heinrich Heine lisää siihen: Aus meinen grossen Schmerzen mach' ich die kleinen Lieder. Taannoin lukaisemani Böllin varhaisteoksen perusteella hänkin osasi kirjoittaa natsiajasta hyviä ja psykologisesti uskottavia kirjoja, ennen kuin rupesi kuusi-seitsemänkymmenluvun myötä politikoimaan. No, on Nainen ryhmäkuvassa ihan luettava teos, ja Katharina Blumin menetetty maine on omalla tavallaan osuva kuvatessaan päähenkilönsä epäpoliittiseksi ja kiltiksi ihmiseksi, jonka juorulehti ajojahdissaan leimaa vasemmistoterroristiksi, mutta eiväthän Böllin esseet loppujen lopuksi niin hirveän kummoisia ole, ja Suojaverkko ja Naisia joen maisemassa menivät melkoisesti penkin alle. Satiirikkona (Ois joulu ainainen ja Tohtori Murken kootut tauot) Böll onnistui parhaiten.
Toisin kuin suomalainen keskivertokriitikko, joka yleensä käyttää lukemiaan kirjoja (ainakin kotimaisten, vakiintumattomien kirjailijoiden teoksia) yksinomaan oman sarkastisen nokkeluutensa ponnahduslautana, Reich-Ranicki onnistuu sentään kertomaan, mikä on Grassin perusvika: se, että hän on pikemminkin hauskuttava gägimaakari kuin prosaisti. Henkilöt ovat vain henkareita, joihin gägit ripustetaan. Grass kertoo kansanomaisia pienoistarinoita ja kirjoittaa absurdeja sketsejä, muttei oikeastaan romaaneja.
Reich-Ranicki kertoo myös pariinkin otteeseen tarinan siitä, miten hän ensimmäisen kerran tapasi Grassin. Reich-Ranicki oli sodan aikana sitä erityisemmin haluamatta joutunut juutalaisena deportoiduksi Varsovaan, minne hän sitten sodan jälkeen juuttui hieman pitemmäksi aikaa kuin olisi halunnut. Vähän ennen lähtöään Varsovasta Saksaan, viisikymmenluvun käännyttyä jo loppua kohti, hänen tuttavansa Andrzej Wirth (joka sittemmin myös emigroitui Saksaan - hänestä tuli kuuluisa teatterimies Giesseniin) pyysi häntä seuraksi nuorelle saksalaiselle kirjailijanalulle, joka oli kaupungissa. Grass oli tuolloin kirjoittanut pari kolme näytelmää, jotka kaikki olivat flopanneet. Reich-Ranicki kysyi Wirthiltä, millaisia näytelmät olivat, ja Wirth vastasi: Paskaa. (Valitettavasti emme tiedä, puhuivatko herrat puolaa vai saksaa, eli oliko tuo epiteetti muodossa gówno vai Scheisse.)
Reich-Ranicki tapasi kuitenkin Grassin, koska Wirth oli lisännyt lyhytsanaisen tuomionsa jälkeen, että nuorella miehellä selvästi oli lahjoja, hän vain ei tiennyt oikein mihin. RR meni siis Grassin hotelliin, missä tapasi kaikkien hienosti pukeutuneiden lännen valuuttaporhojen seassa hurjannäköisen miehen, joka oli juuri heittänyt helttaansa ison pullon puolalaista wódka-nimistä juomaa ateriansa painikkeeksi. Herrat menivät yhdessä kävelylle, RR yritti saada Grassia innostumaan kirjalliseen keskusteluun, mutta tämä ei oikein lämmennyt; sitä vastoin hän kyllä kertoi mielellään Reich-Ranickille silloin luonnosteluvaiheessa olleen Peltirummun juonen. RR ei saanut juonesta eikä kirjasta tolkkua, ja parivaljakko erosi molemminpuolisesti ikävystyneenä.
Jälkeenpäin Wirth tiedusteli Reich-Ranickilta, oliko tämä tavannut saksalaisen kirjailijan. Irvailunhaluinen RR vastasi kieltävästi; saksalaisen kirjailijan asemesta hän oli tavannut miehen, joka katsannostaan päätellen oli entinen bulgarialainen partisaani, nyttemmin eläkevirassa maansa sosialistisen urheiluliiton toimitsijana ja Varsovassa oletettavasti neuvottelemassa maaottelun järjestämisestä. Sittemmin juttu lähti kiertämään maailmaa siinä muodossa, että RR oli epäillyt Grassia bulgarialaiseksi vakoojaksi (das ist kein deutscher Schriftsteller, das ist ein bulgarischer Spion).
lauantai 15. huhtikuuta 2006
torstai 13. huhtikuuta 2006
Prostituutiokeskustelu ja feministien mieskuva
Viime päivinä on Jumalan juovuttavasta, suloisesta Totuudesta osallisiksi tulleissa blogeissa, ts. feminismikriittisissä blogeissa, pohdittu tuota prostituutioasiakkuuden kriminalisointikysymystä ja etenkin kriminalisointia ajavien tahojen argumentointitapaa, jos sitä nyt argumentoinniksi voi sanoa. Miesasialistalla, jolta olen jo pari kertaa saanut potkut avoimesti ja jolta minut on lisäksi kerran yritetty poistaa vaivihkaa, ilman selkeää syytä - pääsin sitten listalle takaisin kun Ville Komsi alkoi ihmetellä, mihin olin mennyt - ns. profeministit ovat esitelleet omia kantojaan, jotka tietenkin määräytyvät täysin automaattisesti ja tahdottomasti sen mukaan, mikä mielletään feministiseksi kannaksi. (Se ruotsinkielinen kannanotto, jota Rahkonen siteeraa blogissaan, lienee samaisen herrasmiehen käsialaa, joka on ollut jatkuvasti heittämässä minua mieslistalta pellolle.) Tällä hetkellä feministien virallinen kanta tunnetusti on asiakkuuden kriminalisoinnin puolella; sitten kun tästä päätöksestä väistämättä aiheutuvat ongelmat räjähtävät joskus vuosikymmenen tai kahden päästä käsiin, uusi feministisukupolvi syyllistää tietenkin taas kerran miehet. Päätöstä ei luonnollisestikaan kyseenalaisteta: eihän maaäidin ja mantunaisen ylimaallisella viisaudella tekemässä päätöksessä voi olla mitään vikaa, vikaa on vain miehissä, noissa hirveissä olennoissa, jotka eivät koskaan suostu olemaan mieliksi valtiattaren oikulle.
Feministien ja profeministien kanssa ei voi väitellä. He ovat selootteja, jotka eivät kuuntele toista mieltä olevia, vaan luovat näistä itselleen viholliskuvan. Vihollisella ei voi koskaan olla järki- eikä moraaliperusteita mielipiteilleen eikä valinnoilleen. Vihollinen on paha huvikseen, hän ei osaa edes nauraa muulla tavoin kuin PAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA. Omalla puolella voidaan joskus syyllistyä merkityksettömiin pikku ylilyönteihin, kuten nuorten ongelmiinsa apua etsivien tyttöjen kidnappaamiseen lesboraiskausta varten, mutta vastapuoli on pahuuden ruumiillistuma, koska se pitää valkoisia sukkia tumman puvun kanssa.
En siis haaskaa aikaa noiden kanssa väittelemiseen, koska se on seinille puhumista. Sitä vastoin minua kiinnostaa näiden olentojen mieskuva. Susanna Rahkosen blogista saakin erinomaista aineistoa:
Seuraavassa miesinhokkiominaisuuksien kolme ärsyttävintä: Vastuuta pakoileva mies, selittelevä mies, ruikuttava mies.
Näistä kolmesta piti sitten valita inhottavin. Muistaakseni Rahkosen hihhuleina hihkuvat aatetoverittaret valitsivat sellaiseksi ruikuttavan miehen. Ruikuttamisella tarkoitetaan sitä, ettei tyydy miehekkäästi vaieten kohtaloonsa kunnes sydäntauti tai muu ruikuttamatta jättämisestä tunnetusti ja tutkitusti seuraava stressitauti tulee ja korjaa miehen alle viidenkympin iässä. Useimmat miehet tunnetusti tyytyvät olemaan Susannan mieliksi vastuuta pakoilevia ja selitteleviä miehiä eivätkä ruikuta, vaan kuolevat mieluummin. Senhän näkee miesten kuolleisuusluvuista: miehen vuosi on kymmenen kuukautta. Kekseillään ja atraimillaan Susanna ja aatetoverit sullovat hiljaiset, alistuneina kulkevat miehet kaasukammioon, ja mielihyvästä aidosti täristen ylipääfeministi kääntää kuoleman hanaa. Sen jälkeen naiset voivatkin siirtyä valittelemaan sitä, miten hirveää on, että suomalainen mies joidenkin käsittämättömien miehisyysnormiensa vuoksi kieltäytyy puhumasta tunteistaan, hautoo niitä sisällään ja saa lopulta kuolemantaudin. Sillä ei tietenkään ole mitään osuutta asiaan, että susannarahkoset halveksivat tunteistaan puhuvia miehiä "ruikuttajina" ja "sovinisteina".
Sekä tämä ruikutusjuttu että Rahkosen muu kirjoittelu ovat, sanoipa hän mitä tahansa, täynnä uuvuttavan itsetarkoituksellista miesvihaa. Rahkosen mieskuva, ja feministien ja profeministien mieskuva yleensäkin, on peräisin jostain vuosikymmenten takaisesta suomifilmistä. Miehet ovat kuulemma kalsareitaan vaihtamattomia ylipainoisia lökäpöksyjä, jotka eivät ymmärrä muun kuin urheilun päälle. Kaisa Ruokamon blogista löytyy tällainen sitaatti: Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kommentoida jääkiekkoa - vaikka feministiset arviot miesten laumasieluisuudesta ja joukkovoiman tuntemisen tarpeesta olisivat mielenkiintoisia. Tyypillisessä ATM-blogissa ei osoiteta senkään vertaa kiinnostusta jääkiekkoon kuin Ruokamon omassa: hän jopa tietää jääkiekkojoukkueiden nimiä ja osaa yhdistää pelaajat niihin. Penkkiurheilevat naiset eivät nykyään ole mikään harvinaisuus. Latinalaisissa maissa nuoret tytöt kansoittavat jalkapallokatsomoita. Kun minä olin peruskoulussa, suurin osa luokan tytöistä oli jollain tavalla tai jossain mielessä kiinnostunut urheilijasankareista: paikallisten ja alueellisten joukkueiden sankarit ja "passarit" (termi, jonka merkitystä en edelleenkään tiedä) olivat tyttöjen huulilla. Siitä huolimatta Ruokamo puhuu "miesten laumasieluisuudesta", joka perustuu "mielenkiintoisiin" "joukkovoiman tuntemisen tarpeisiin". Tuon laumasieluisuuden ulkopuolella olevat miehet ovat feministeille näkymättömiä. Meitä yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta taas penkkiurheilevat naiset eivät tietenkään ole laumasieluisia, vaan irrottautuvat individualistisesti roolisabluunoistaan Vahvoiksi ja Upeiksi Yksilöiksi, oletan.
Tälle on tietysti olemassa selityksensä: nämä feministit kuuluvat tupakoivien ja kapakoivien naishumanistien alakulttuuriin. Tupakoiva ja kapakoiva miesväestö taas on todennäköisesti keskimäärin alaluokkaisempaa ja vulgäärimpää kuin nämä naiset, jolloin se luultavasti vastaakin näitä kliseitä melko prikulleen. Varmaankin sinne kapakkaan mennään juuri sen takia, että sieltä löytyisi paljon alaluokkaista väkeä, jota voidaan sitten naisporukalla paheksua. Esimerkiksi Susanna Rahkosen blogista näkee, että miesten halveksiminen ja pilkkaaminen tuottaa eräille naisille ilmeisesti enemmän tyydytystä kuin mikään seksi. Miehen seksuaalisuus on hänelle kuvottava ja inhottava asia, jota pitää vastustaa, eikä hän pysty kuvittelemaankaan, että hänen järjetöntä prostituutiopakkomiellettään voitaisiin vastustaa muusta syystä kuin urosapinan irrationaalisten seksuaalisten himojen vuoksi.
Olen kyllä aina epäillyt, että suuressa osassa feministien järjettömyyksistä on kysymys yksinkertaisesti jonkinlaisesta pornosta. Miehen vierautta, eläimellisyyttä ja apinuutta korostetaan äärimmilleen, koska inhimillinen ja kommunikatiivinen mies ei kerta kaikkiaan kiinnosta, kiehdo eikä kiihota. Luonnollisesti suurin osa naisen esineellistämistä koskevista syytöksistä on tyypillistä projektiota: Todellisuudessa nimenomaan feministinaiset, jotka eivät kykene syvälliseen eivätkä pysyvään suhteeseen älykkään ja herkän miehen kanssa, esineellistävät vastakkaisen sukupuolen. (Eiväthän he itse ole erityisen älykkäitä saati oppineita. Ainoa, mistä he oikeasti tietävät mitään, on feministinen sanahelinä, jota he lapsellisuuksissaan pitävät tieteenä.) Sitten he syyttävät miehiä omista synneistään.
Feministien ja profeministien kanssa ei voi väitellä. He ovat selootteja, jotka eivät kuuntele toista mieltä olevia, vaan luovat näistä itselleen viholliskuvan. Vihollisella ei voi koskaan olla järki- eikä moraaliperusteita mielipiteilleen eikä valinnoilleen. Vihollinen on paha huvikseen, hän ei osaa edes nauraa muulla tavoin kuin PAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA. Omalla puolella voidaan joskus syyllistyä merkityksettömiin pikku ylilyönteihin, kuten nuorten ongelmiinsa apua etsivien tyttöjen kidnappaamiseen lesboraiskausta varten, mutta vastapuoli on pahuuden ruumiillistuma, koska se pitää valkoisia sukkia tumman puvun kanssa.
En siis haaskaa aikaa noiden kanssa väittelemiseen, koska se on seinille puhumista. Sitä vastoin minua kiinnostaa näiden olentojen mieskuva. Susanna Rahkosen blogista saakin erinomaista aineistoa:
Seuraavassa miesinhokkiominaisuuksien kolme ärsyttävintä: Vastuuta pakoileva mies, selittelevä mies, ruikuttava mies.
Näistä kolmesta piti sitten valita inhottavin. Muistaakseni Rahkosen hihhuleina hihkuvat aatetoverittaret valitsivat sellaiseksi ruikuttavan miehen. Ruikuttamisella tarkoitetaan sitä, ettei tyydy miehekkäästi vaieten kohtaloonsa kunnes sydäntauti tai muu ruikuttamatta jättämisestä tunnetusti ja tutkitusti seuraava stressitauti tulee ja korjaa miehen alle viidenkympin iässä. Useimmat miehet tunnetusti tyytyvät olemaan Susannan mieliksi vastuuta pakoilevia ja selitteleviä miehiä eivätkä ruikuta, vaan kuolevat mieluummin. Senhän näkee miesten kuolleisuusluvuista: miehen vuosi on kymmenen kuukautta. Kekseillään ja atraimillaan Susanna ja aatetoverit sullovat hiljaiset, alistuneina kulkevat miehet kaasukammioon, ja mielihyvästä aidosti täristen ylipääfeministi kääntää kuoleman hanaa. Sen jälkeen naiset voivatkin siirtyä valittelemaan sitä, miten hirveää on, että suomalainen mies joidenkin käsittämättömien miehisyysnormiensa vuoksi kieltäytyy puhumasta tunteistaan, hautoo niitä sisällään ja saa lopulta kuolemantaudin. Sillä ei tietenkään ole mitään osuutta asiaan, että susannarahkoset halveksivat tunteistaan puhuvia miehiä "ruikuttajina" ja "sovinisteina".
Sekä tämä ruikutusjuttu että Rahkosen muu kirjoittelu ovat, sanoipa hän mitä tahansa, täynnä uuvuttavan itsetarkoituksellista miesvihaa. Rahkosen mieskuva, ja feministien ja profeministien mieskuva yleensäkin, on peräisin jostain vuosikymmenten takaisesta suomifilmistä. Miehet ovat kuulemma kalsareitaan vaihtamattomia ylipainoisia lökäpöksyjä, jotka eivät ymmärrä muun kuin urheilun päälle. Kaisa Ruokamon blogista löytyy tällainen sitaatti: Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kommentoida jääkiekkoa - vaikka feministiset arviot miesten laumasieluisuudesta ja joukkovoiman tuntemisen tarpeesta olisivat mielenkiintoisia. Tyypillisessä ATM-blogissa ei osoiteta senkään vertaa kiinnostusta jääkiekkoon kuin Ruokamon omassa: hän jopa tietää jääkiekkojoukkueiden nimiä ja osaa yhdistää pelaajat niihin. Penkkiurheilevat naiset eivät nykyään ole mikään harvinaisuus. Latinalaisissa maissa nuoret tytöt kansoittavat jalkapallokatsomoita. Kun minä olin peruskoulussa, suurin osa luokan tytöistä oli jollain tavalla tai jossain mielessä kiinnostunut urheilijasankareista: paikallisten ja alueellisten joukkueiden sankarit ja "passarit" (termi, jonka merkitystä en edelleenkään tiedä) olivat tyttöjen huulilla. Siitä huolimatta Ruokamo puhuu "miesten laumasieluisuudesta", joka perustuu "mielenkiintoisiin" "joukkovoiman tuntemisen tarpeisiin". Tuon laumasieluisuuden ulkopuolella olevat miehet ovat feministeille näkymättömiä. Meitä yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta taas penkkiurheilevat naiset eivät tietenkään ole laumasieluisia, vaan irrottautuvat individualistisesti roolisabluunoistaan Vahvoiksi ja Upeiksi Yksilöiksi, oletan.
Tälle on tietysti olemassa selityksensä: nämä feministit kuuluvat tupakoivien ja kapakoivien naishumanistien alakulttuuriin. Tupakoiva ja kapakoiva miesväestö taas on todennäköisesti keskimäärin alaluokkaisempaa ja vulgäärimpää kuin nämä naiset, jolloin se luultavasti vastaakin näitä kliseitä melko prikulleen. Varmaankin sinne kapakkaan mennään juuri sen takia, että sieltä löytyisi paljon alaluokkaista väkeä, jota voidaan sitten naisporukalla paheksua. Esimerkiksi Susanna Rahkosen blogista näkee, että miesten halveksiminen ja pilkkaaminen tuottaa eräille naisille ilmeisesti enemmän tyydytystä kuin mikään seksi. Miehen seksuaalisuus on hänelle kuvottava ja inhottava asia, jota pitää vastustaa, eikä hän pysty kuvittelemaankaan, että hänen järjetöntä prostituutiopakkomiellettään voitaisiin vastustaa muusta syystä kuin urosapinan irrationaalisten seksuaalisten himojen vuoksi.
Olen kyllä aina epäillyt, että suuressa osassa feministien järjettömyyksistä on kysymys yksinkertaisesti jonkinlaisesta pornosta. Miehen vierautta, eläimellisyyttä ja apinuutta korostetaan äärimmilleen, koska inhimillinen ja kommunikatiivinen mies ei kerta kaikkiaan kiinnosta, kiehdo eikä kiihota. Luonnollisesti suurin osa naisen esineellistämistä koskevista syytöksistä on tyypillistä projektiota: Todellisuudessa nimenomaan feministinaiset, jotka eivät kykene syvälliseen eivätkä pysyvään suhteeseen älykkään ja herkän miehen kanssa, esineellistävät vastakkaisen sukupuolen. (Eiväthän he itse ole erityisen älykkäitä saati oppineita. Ainoa, mistä he oikeasti tietävät mitään, on feministinen sanahelinä, jota he lapsellisuuksissaan pitävät tieteenä.) Sitten he syyttävät miehiä omista synneistään.
tiistai 11. huhtikuuta 2006
Boyz 'n' the Hood, älykkyys ja sen mittaaminen
Kolmisen vuotta sitten kirjoitin eräälle nettikeskustelupalstalle seuraavansisältöisen faabelin:
Kuvitellaanpa amerikkalainen gettokoulu ja siellä kolme poikaa Tupac Fucker, Killer Daddy ja Shithead-Sam. Tupac Fucker vetää jo kymmenvuotiaana hasaa isojen jätkien jengissä ja haaveilee pääsystä huumekauppiaaksi. Killer Daddy pelaa koripalloa. Shithead-Sam pärjää hyvin koulussa, mutta hänellä ei ole rahaa, kuten ei kellään muullakaan koko korttelissa. Koulukin on rappeutunut ja huono, koulukirjasto on 1950-luvulta, ja suuren osan siitä on Tupacin jengi jo repinyt sätkäpapereikseen. Kuria ei ole minkäänlaista, sillä Tupacilla on revolveri eikä opettaja uskalla kieltää Tupacia häiriköimästä.
Tupac harjaantuu jengissä nopeasti eteväksi kamanheittäjäksi ja näpsäkkäkyntiseksi pikkurikolliseksi. Killer Daddy tuskin osaa lukea tai kirjoittaa, mutta hän pelaa kuin unelma ja jo 13-vuotiaana saa kuulla valmentajaltaan, että ammattilaisura voi olla mahdollinen jos Killer Daddy pysyy erossa aineista ja aseista. Sam käy tunnollisesti koulua nenä kiinni kirjassa, mistä hyvästä Tupac ja hänen kaverinsa antavat Samille jatkuvasti turpaan. Killer Daddylle sitä vastoin ei kukaan anna turpaan, koska koripallon pelaaminen on mustien getossa legitiimi tapa onnistua.
Koska Samille ei järjesty stipendiä, - koulu on niin rappiolla ja kortteli niin pahamaineinen, ettei sinne yllä avustusohjelma eikä minkään säätiön tai filantroopin karttuisa käsi - hän joutuu lopettamaan koulun oppivelvollisuuden suoritettuaan. Tupac ja hänen kaverinsa menestyvät jo huumekauppiaina ja ryöväreinä ja pilkkaavat Samia, josta ei koulumenestyksestään huolimatta ole tullut mitään. Sam on hyvä matematiikassa ja haluaisi hiukkasfyysikoksi, mutta näillä kulmilla sellainen on jonninjoutavaa haaveilua, jolle nauretaan. Lopulta Sam sisuuntuu ja liittyy Tupacin jengiin.
Killer Daddy on sillä välin päässyt ammattilaisareenoille. Hän on pysytellyt erossa aineista ja tehnyt kääntymyksen mustaksi muslimiksi ottaen nimen Abdoollah Moohammad Shabazz, joten hän ei käytä viinaakaan. Maineikkaan yliopiston koripallojoukkue kiinnostuu Shabazzista ja tarjoaa hänelle edullista sopimusta.
Tupac Fucker ja Shithead-Sam lähtevät yhdessä jengin kanssa tosi isolle keikalle: jos se onnistuu, koko porukka voi siirtyä eläkkeelle. Koska Tupacilla on hyvä strateginen silmä, kokemusta rosvon hommista ja taustat ammattitaitoisesti varmistettu, hän selviää operaatiosta hengissä, jemmaa rahat niin ettei niitä voi löytää, ja onnistuu selviämään oikeudenistunnosta saamatta tuomiota, koska hän on urallaan hankkinut tehokkaan käytännön laintuntemuksen.
Sitä vastoin Shithead-Sam on operaation aikana täysin pallo hukassa, eihän se rillipää rosvoksi kelpaa. Poliisiauton saapuessa paikalle Sam kohottaa hädissään pistooliaan, ja lakien ja asetusten mukaisten oikeuksiensa ja valtuuksiensa puitteissa konstaapeli ampuu suurikaliiperisen luodin keskelle Samin otsaa. Entisen tulevan ydinfyysikon matemaattisesti lahjakkaat aivot lentävät pitkin syrjäkujaa, missä rotat tappelevat niiden jäännöksistä seuraavien parin päivän ajan.
Tupac Fucker sitä vastoin sijoittaa ryöstörahat välikäsien kautta niin viisaasti, että hän nousee korkotuloillaan arvostetuksi suurliikemieheksi, jonka bisnesimperiumia ihailee pääkirjoituksissaan jopa Antti-Pekka Pietilä. Nykyään hän kirjoittaa nimensä Touspacques de la Fouquère ja esiintyy louisianalaisen värillisen kreolisuvun viimeisenä vihantana. Ja täydestä menee.
Abdoollah Moohammad Shabazz taas on päässyt yliopistoon opiskelemaan koripallostipendillä, vaikkei osaa kirjoittaa muuta kuin nimensä ja senkin vain arabialaisilla kirjaimilla. Mutta eipä hätää. Yliopistolla on erilaisia "aloita tyhjästä" -valmennuskursseja, joilla Abdoollah oppii lukemaan ja kirjoittamaan ja voi suorittaa loppuun peruskoulun oppimäärän matematiikassa. Ajan oloon hän lukee itsensä insinööriksi, johon hommaan ei tunnetusti kovin kummoisia älynlahjoja ennenkään ole tarvittu.
Minäkö tässä kerron tarinoita? En todellakaan. Rajattomien mahdollisuuksien Jenkkilässä ovat ennenkin ihmiset koripallotelleet tai painineet itsensä vaikka professoreiksi. Tai rötöstelleet itsensä arvostetuiksi liikemiehiksi. Myös maailmalle vieras luonnontieteilijänörtti on tyyppi, jonka kaikki tunnistamme (rehellisimmät meistä peiliin katsoessaan). Kukin meistä epäsosiaalisista nörteistä tykönänsä miettiköön, miten hänelle olisi käynyt amerikkalaisessa gettokoulussa.
Kysymys kuuluu: kuka oli älykäs, Tupac, Sam vai Shabazz? Meikäläisissä oloissa Sam olisi ollut älykkäin, ja hän oli varmasti kolmikosta ainoa joka pärjäsi älykkyystesteissä. Mustan slummin näkökulmasta sitä vastoin Tupac ja Shabazz olivat ne fiksut kaverit, koska he osasivat soveltaa mahdollisia lahjojaan mustan slummin oloissa arvostetulla ja toimivalla tavalla; Sam taas oli jonninjoutava ääliö, jonka aivot joutivatkin rotanruoaksi. Onko älykäs se, joka osaa soveltaa korkeampaa matematiikkaa ydinfysiikkaan mutta joka ei pärjää mustan slummin oloissa eikä liioin osaa keplotella tietään ulos sieltä? Vai onko älykäs se joka osaa käyttää tehokkaasti hyväkseen tarjolla olevia mahdollisuuksia parantaa asemaansa (ja joka oivaltaa ja tunnistaa, mikä on toimiva mahdollisuus päästä eteenpäin - tätähän Shithead-Sam nimenomaan ei oivaltanut)?
Edellisen jorinan pääpointti on, että älykkyys on liian monitahoinen - liian "humanistinen" - ominaisuus, jotta sitä voitaisiin luotettavasti mitata. Mensan kaltaisten järjestöjen markkinoimat palikkatestit mittaavat tarkalleen yhtä asiaa eli kykyä ratkoa palikkatestejä; ja Mensaan kuuluu ihmisiä, jotka osaavat ratkoa palikkatestejä.
Jos lähdetään siitä, että palikkatestit mittaavat jotain absoluuttista älykkyyttä, johon koehenkilön henkilökohtainen koulutustaso ja hänen mahdolliset ennakkoluulonsa ja ajatusluutumansa eivät vaikuta, ei todellakaan saada mitään kovin relevantteja koetuloksia. Henkilö, joka osaa ratkoa palikkatestejä, ei ole välttämättä kykenevä ratkaisemaan esimerkiksi ihmisten tai asioiden välisiä ristiriitoja, koska hänellä voi olla voimakkaita, emotionaalisluonteisia asenteita, jotka tekevät hänestä puolueellisen tuomarin. Käytännön kannalta nämä asenteet ovat vähintään yhtä suuri osa hänen "älykkyyttään" tai älyttömyyttään kuin hänen mahdollinen kykynsä ratkoa palikkatestejä.
Älykkyysosamäärillään retostavat henkilöt synnyttävät sitä paitsi vaikutelman kaikessa muussa kuin palikkatesteissä epäonnistuneesta ihmisestä, joka tarvitsee noita testejä itsetuntonsa kainalosauvaksi. Usein kyseessä on pahimman sortin laiskuri, joka käyttää "älykkyyttään" lähinnä tekosyynä omalle epäproduktiivisuudelleen ja syyttää kaikkia muita - koululaitosta, yhteiskunnan tasapäistävää sosialismia tai keskinkertaisia jees-miehiä preferoivaa konservatiivista kapitalismia (yliviivaa väärä vaihtoehto) - siitä, että juuri hän, suuri Mensa-nero, ei ole päässyt arvoaan ja nerollisuuttaan vastaavaan maailmanjohtajan virkaan. (Tätä samaa vikaa on niissä "pakkoruotsi"-ynisijöissä, joiden kielitaito rajoittuu huonoon englantiin ja jotka julistavat, että he olisivat varmasti oppineet kiinaa ja japania ja arabiaa ja persiaa, jollei tuota hirveää pakkoruotsia olisi ollut. Just joo.) Vaikka olisi kuinka älykäs, niin sitä, mitä ei osaa, ei osaa, ja sitä, mitä ei tiedä, ei tiedä. Asioiden oppimiseen tarvitaan aina opiskelua, paneutumista ja vaivannäköä, ja esimerkiksi peruskoulussa vaivatta pärjännyt synnynnäisesti älykäs henkilö saattaa juuri tuon kouluvälkkyyden vuoksi oppia laiskottelemaan, jolloin hän ei huonon oppimiskulttuurinsa vuoksi enää selviydykään yhtä hyvin lukiossa tai yliopistossa - siellä hän saattaa hävitä hyvän oppimiskulttuurin omaksuneille opiskelijoille, jotka kompensoivat puuttuvan lahjakkuuden ahkeruudella ja hyvällä työn organisoinnilla.
Sitten kun osaa ja tietää, ei tarvitse enää älykkyystestejä. Sain itse palikkatesteissä aina huimia tuloksia kymmenvuotiaana, kun olin koulukiusattu surkimus ja luokan poikien nyrkkeilysäkki. Siinä vaiheessa kun minulla oli yliopiston antama pahvi siitä, että osaan yhtä ja toista, en vaivautunut enää paneutumaan palikkatesteihin entisessä määrin, joten en niissä juuri pärjännytkään. En usko, että olin aikuistuttuani oleellisesti tyhmistynyt - kyse oli ennen muuta motivaatiosta, tai sen puutteesta.
Jos nyt palataan Tupacin, Killer Daddyn ja Samin maailmaan, niin voidaan perustellusti kysyä, ovatko esimerkiksi Tupacin kyky organisoida tehokkaasti pankkiryöstöjä ja Samin koulufiksuus sama vai eri ominaisuus. Mahdollisesti taustalla on sama perinnöllinen älykkyys. Sen määrää sitten ympäristö ja persoonallisuus, osaako lähtökohtaisesti älykäs henkilö oikeasti hyödyntää älykkyyttään sellaisella tavalla, että se olisi myös yhteisössä ja yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta relevantti. Kyky tunnistaa sellaiset relevantit tavat ja mukautua niihin on oma erillinen kykynsä, joka ei välttämättä ole sama kuin älykkyys, vaan kyse on pikemminkin persoonallisuuden joustavuudesta.
Viime kädessä olen siis yksinkertaistavia "älykkyyden" malleja vastaan siitä syystä, että ne eivät oikeasti anna mitään hirveän oleellista tietoa siitä, pärjääkö koehenkilö oikeasti yhteiskunnassa, tai edes tieteentekijänä. Kanavalla on liikaa kohinaa, jotta geenien viesti kuuluisi. Periytyvä älykkyys antaa ilman muuta lähtökohdan, mutta sen lisäksi asiaan vaikuttaa kulttuuri ja nimenomaan oppimisen kulttuuri.
Ja tähän loppuun toinen sitaatti itseltäni:
Vakavasti puhuen: yksi syy siihen, että ihmisillä ei ole järkevää tekemistä tyhjyytensä täyttämiseen, on se, että koulusta on tehty liian utilitaristinen. Entisaikojen eliittikouluilla, joissa opeteltiin kaikenlaista näennäisesti turhaa, kuten latinaa tai kreikkaa, oli juuri se funktio, että ne valmensivat ihmisiä oppimaan asioita oppimisen itsensä vuoksi. Juutalaisten tavalla opetella kuollut heprean kieli, päntätä Talmudia ja väitellä siitä shulissa huvin vuoksi on pitkälti aivan sama funktio.
Nykykoulussa, siis perus-, opiskellaan asioita yhä enemmän elinkeinoelämän kannalta hyödyllisiin tarpeisiin. Siinä on vain se vika, että silloin kakarat eivät omaksu sitä meemiä, jonka levittämiseen koko juutalaisten talmud-harrastus pohjimmiltaan on tarkoitettu, eli huvin vuoksi ja itsetarkoituksena opiskelemisen ja oppimisen meemiä. Ja ainoastaan sen meemin omaksuneet ihmiset keksivät elämälleen jotain järkevämpää tarkoitusta kuin öyhöttämisen ja möyhöttämisen.
Kuvitellaanpa amerikkalainen gettokoulu ja siellä kolme poikaa Tupac Fucker, Killer Daddy ja Shithead-Sam. Tupac Fucker vetää jo kymmenvuotiaana hasaa isojen jätkien jengissä ja haaveilee pääsystä huumekauppiaaksi. Killer Daddy pelaa koripalloa. Shithead-Sam pärjää hyvin koulussa, mutta hänellä ei ole rahaa, kuten ei kellään muullakaan koko korttelissa. Koulukin on rappeutunut ja huono, koulukirjasto on 1950-luvulta, ja suuren osan siitä on Tupacin jengi jo repinyt sätkäpapereikseen. Kuria ei ole minkäänlaista, sillä Tupacilla on revolveri eikä opettaja uskalla kieltää Tupacia häiriköimästä.
Tupac harjaantuu jengissä nopeasti eteväksi kamanheittäjäksi ja näpsäkkäkyntiseksi pikkurikolliseksi. Killer Daddy tuskin osaa lukea tai kirjoittaa, mutta hän pelaa kuin unelma ja jo 13-vuotiaana saa kuulla valmentajaltaan, että ammattilaisura voi olla mahdollinen jos Killer Daddy pysyy erossa aineista ja aseista. Sam käy tunnollisesti koulua nenä kiinni kirjassa, mistä hyvästä Tupac ja hänen kaverinsa antavat Samille jatkuvasti turpaan. Killer Daddylle sitä vastoin ei kukaan anna turpaan, koska koripallon pelaaminen on mustien getossa legitiimi tapa onnistua.
Koska Samille ei järjesty stipendiä, - koulu on niin rappiolla ja kortteli niin pahamaineinen, ettei sinne yllä avustusohjelma eikä minkään säätiön tai filantroopin karttuisa käsi - hän joutuu lopettamaan koulun oppivelvollisuuden suoritettuaan. Tupac ja hänen kaverinsa menestyvät jo huumekauppiaina ja ryöväreinä ja pilkkaavat Samia, josta ei koulumenestyksestään huolimatta ole tullut mitään. Sam on hyvä matematiikassa ja haluaisi hiukkasfyysikoksi, mutta näillä kulmilla sellainen on jonninjoutavaa haaveilua, jolle nauretaan. Lopulta Sam sisuuntuu ja liittyy Tupacin jengiin.
Killer Daddy on sillä välin päässyt ammattilaisareenoille. Hän on pysytellyt erossa aineista ja tehnyt kääntymyksen mustaksi muslimiksi ottaen nimen Abdoollah Moohammad Shabazz, joten hän ei käytä viinaakaan. Maineikkaan yliopiston koripallojoukkue kiinnostuu Shabazzista ja tarjoaa hänelle edullista sopimusta.
Tupac Fucker ja Shithead-Sam lähtevät yhdessä jengin kanssa tosi isolle keikalle: jos se onnistuu, koko porukka voi siirtyä eläkkeelle. Koska Tupacilla on hyvä strateginen silmä, kokemusta rosvon hommista ja taustat ammattitaitoisesti varmistettu, hän selviää operaatiosta hengissä, jemmaa rahat niin ettei niitä voi löytää, ja onnistuu selviämään oikeudenistunnosta saamatta tuomiota, koska hän on urallaan hankkinut tehokkaan käytännön laintuntemuksen.
Sitä vastoin Shithead-Sam on operaation aikana täysin pallo hukassa, eihän se rillipää rosvoksi kelpaa. Poliisiauton saapuessa paikalle Sam kohottaa hädissään pistooliaan, ja lakien ja asetusten mukaisten oikeuksiensa ja valtuuksiensa puitteissa konstaapeli ampuu suurikaliiperisen luodin keskelle Samin otsaa. Entisen tulevan ydinfyysikon matemaattisesti lahjakkaat aivot lentävät pitkin syrjäkujaa, missä rotat tappelevat niiden jäännöksistä seuraavien parin päivän ajan.
Tupac Fucker sitä vastoin sijoittaa ryöstörahat välikäsien kautta niin viisaasti, että hän nousee korkotuloillaan arvostetuksi suurliikemieheksi, jonka bisnesimperiumia ihailee pääkirjoituksissaan jopa Antti-Pekka Pietilä. Nykyään hän kirjoittaa nimensä Touspacques de la Fouquère ja esiintyy louisianalaisen värillisen kreolisuvun viimeisenä vihantana. Ja täydestä menee.
Abdoollah Moohammad Shabazz taas on päässyt yliopistoon opiskelemaan koripallostipendillä, vaikkei osaa kirjoittaa muuta kuin nimensä ja senkin vain arabialaisilla kirjaimilla. Mutta eipä hätää. Yliopistolla on erilaisia "aloita tyhjästä" -valmennuskursseja, joilla Abdoollah oppii lukemaan ja kirjoittamaan ja voi suorittaa loppuun peruskoulun oppimäärän matematiikassa. Ajan oloon hän lukee itsensä insinööriksi, johon hommaan ei tunnetusti kovin kummoisia älynlahjoja ennenkään ole tarvittu.
Minäkö tässä kerron tarinoita? En todellakaan. Rajattomien mahdollisuuksien Jenkkilässä ovat ennenkin ihmiset koripallotelleet tai painineet itsensä vaikka professoreiksi. Tai rötöstelleet itsensä arvostetuiksi liikemiehiksi. Myös maailmalle vieras luonnontieteilijänörtti on tyyppi, jonka kaikki tunnistamme (rehellisimmät meistä peiliin katsoessaan). Kukin meistä epäsosiaalisista nörteistä tykönänsä miettiköön, miten hänelle olisi käynyt amerikkalaisessa gettokoulussa.
Kysymys kuuluu: kuka oli älykäs, Tupac, Sam vai Shabazz? Meikäläisissä oloissa Sam olisi ollut älykkäin, ja hän oli varmasti kolmikosta ainoa joka pärjäsi älykkyystesteissä. Mustan slummin näkökulmasta sitä vastoin Tupac ja Shabazz olivat ne fiksut kaverit, koska he osasivat soveltaa mahdollisia lahjojaan mustan slummin oloissa arvostetulla ja toimivalla tavalla; Sam taas oli jonninjoutava ääliö, jonka aivot joutivatkin rotanruoaksi. Onko älykäs se, joka osaa soveltaa korkeampaa matematiikkaa ydinfysiikkaan mutta joka ei pärjää mustan slummin oloissa eikä liioin osaa keplotella tietään ulos sieltä? Vai onko älykäs se joka osaa käyttää tehokkaasti hyväkseen tarjolla olevia mahdollisuuksia parantaa asemaansa (ja joka oivaltaa ja tunnistaa, mikä on toimiva mahdollisuus päästä eteenpäin - tätähän Shithead-Sam nimenomaan ei oivaltanut)?
Edellisen jorinan pääpointti on, että älykkyys on liian monitahoinen - liian "humanistinen" - ominaisuus, jotta sitä voitaisiin luotettavasti mitata. Mensan kaltaisten järjestöjen markkinoimat palikkatestit mittaavat tarkalleen yhtä asiaa eli kykyä ratkoa palikkatestejä; ja Mensaan kuuluu ihmisiä, jotka osaavat ratkoa palikkatestejä.
Jos lähdetään siitä, että palikkatestit mittaavat jotain absoluuttista älykkyyttä, johon koehenkilön henkilökohtainen koulutustaso ja hänen mahdolliset ennakkoluulonsa ja ajatusluutumansa eivät vaikuta, ei todellakaan saada mitään kovin relevantteja koetuloksia. Henkilö, joka osaa ratkoa palikkatestejä, ei ole välttämättä kykenevä ratkaisemaan esimerkiksi ihmisten tai asioiden välisiä ristiriitoja, koska hänellä voi olla voimakkaita, emotionaalisluonteisia asenteita, jotka tekevät hänestä puolueellisen tuomarin. Käytännön kannalta nämä asenteet ovat vähintään yhtä suuri osa hänen "älykkyyttään" tai älyttömyyttään kuin hänen mahdollinen kykynsä ratkoa palikkatestejä.
Älykkyysosamäärillään retostavat henkilöt synnyttävät sitä paitsi vaikutelman kaikessa muussa kuin palikkatesteissä epäonnistuneesta ihmisestä, joka tarvitsee noita testejä itsetuntonsa kainalosauvaksi. Usein kyseessä on pahimman sortin laiskuri, joka käyttää "älykkyyttään" lähinnä tekosyynä omalle epäproduktiivisuudelleen ja syyttää kaikkia muita - koululaitosta, yhteiskunnan tasapäistävää sosialismia tai keskinkertaisia jees-miehiä preferoivaa konservatiivista kapitalismia (yliviivaa väärä vaihtoehto) - siitä, että juuri hän, suuri Mensa-nero, ei ole päässyt arvoaan ja nerollisuuttaan vastaavaan maailmanjohtajan virkaan. (Tätä samaa vikaa on niissä "pakkoruotsi"-ynisijöissä, joiden kielitaito rajoittuu huonoon englantiin ja jotka julistavat, että he olisivat varmasti oppineet kiinaa ja japania ja arabiaa ja persiaa, jollei tuota hirveää pakkoruotsia olisi ollut. Just joo.) Vaikka olisi kuinka älykäs, niin sitä, mitä ei osaa, ei osaa, ja sitä, mitä ei tiedä, ei tiedä. Asioiden oppimiseen tarvitaan aina opiskelua, paneutumista ja vaivannäköä, ja esimerkiksi peruskoulussa vaivatta pärjännyt synnynnäisesti älykäs henkilö saattaa juuri tuon kouluvälkkyyden vuoksi oppia laiskottelemaan, jolloin hän ei huonon oppimiskulttuurinsa vuoksi enää selviydykään yhtä hyvin lukiossa tai yliopistossa - siellä hän saattaa hävitä hyvän oppimiskulttuurin omaksuneille opiskelijoille, jotka kompensoivat puuttuvan lahjakkuuden ahkeruudella ja hyvällä työn organisoinnilla.
Sitten kun osaa ja tietää, ei tarvitse enää älykkyystestejä. Sain itse palikkatesteissä aina huimia tuloksia kymmenvuotiaana, kun olin koulukiusattu surkimus ja luokan poikien nyrkkeilysäkki. Siinä vaiheessa kun minulla oli yliopiston antama pahvi siitä, että osaan yhtä ja toista, en vaivautunut enää paneutumaan palikkatesteihin entisessä määrin, joten en niissä juuri pärjännytkään. En usko, että olin aikuistuttuani oleellisesti tyhmistynyt - kyse oli ennen muuta motivaatiosta, tai sen puutteesta.
Jos nyt palataan Tupacin, Killer Daddyn ja Samin maailmaan, niin voidaan perustellusti kysyä, ovatko esimerkiksi Tupacin kyky organisoida tehokkaasti pankkiryöstöjä ja Samin koulufiksuus sama vai eri ominaisuus. Mahdollisesti taustalla on sama perinnöllinen älykkyys. Sen määrää sitten ympäristö ja persoonallisuus, osaako lähtökohtaisesti älykäs henkilö oikeasti hyödyntää älykkyyttään sellaisella tavalla, että se olisi myös yhteisössä ja yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta relevantti. Kyky tunnistaa sellaiset relevantit tavat ja mukautua niihin on oma erillinen kykynsä, joka ei välttämättä ole sama kuin älykkyys, vaan kyse on pikemminkin persoonallisuuden joustavuudesta.
Viime kädessä olen siis yksinkertaistavia "älykkyyden" malleja vastaan siitä syystä, että ne eivät oikeasti anna mitään hirveän oleellista tietoa siitä, pärjääkö koehenkilö oikeasti yhteiskunnassa, tai edes tieteentekijänä. Kanavalla on liikaa kohinaa, jotta geenien viesti kuuluisi. Periytyvä älykkyys antaa ilman muuta lähtökohdan, mutta sen lisäksi asiaan vaikuttaa kulttuuri ja nimenomaan oppimisen kulttuuri.
Ja tähän loppuun toinen sitaatti itseltäni:
Vakavasti puhuen: yksi syy siihen, että ihmisillä ei ole järkevää tekemistä tyhjyytensä täyttämiseen, on se, että koulusta on tehty liian utilitaristinen. Entisaikojen eliittikouluilla, joissa opeteltiin kaikenlaista näennäisesti turhaa, kuten latinaa tai kreikkaa, oli juuri se funktio, että ne valmensivat ihmisiä oppimaan asioita oppimisen itsensä vuoksi. Juutalaisten tavalla opetella kuollut heprean kieli, päntätä Talmudia ja väitellä siitä shulissa huvin vuoksi on pitkälti aivan sama funktio.
Nykykoulussa, siis perus-, opiskellaan asioita yhä enemmän elinkeinoelämän kannalta hyödyllisiin tarpeisiin. Siinä on vain se vika, että silloin kakarat eivät omaksu sitä meemiä, jonka levittämiseen koko juutalaisten talmud-harrastus pohjimmiltaan on tarkoitettu, eli huvin vuoksi ja itsetarkoituksena opiskelemisen ja oppimisen meemiä. Ja ainoastaan sen meemin omaksuneet ihmiset keksivät elämälleen jotain järkevämpää tarkoitusta kuin öyhöttämisen ja möyhöttämisen.
Sisäpiirin vihje irlantilaisen musiikin ystäville
Ulsterin iirinkieliseen lauluperinteeseen pääsee tutustumaan tästä linkistä, jonka joku ystävällinen sielu juuri lähetti GAEILGE-B -sähköpostilistalle. Valitettavasti ohjelmat on pätkitty hieman huonosti, niin että alussa kuuluu usein RTÉ Newsin uutisia ja toisaalta lopusta voi puuttua tavaraa. Ohjelmassa Pádraigín Ní Uallacháinia haastattelee Cathal Póirtéir - molemmat minulle hyvinkin tuttuja nimiä, mutta lukijoilleni varmaankin oudompia. Joka tapauksessa Póirtéir on kansanrunoudentutkija ja Ní Uallacháin laulaja ja Oiriallan alueen kadonneen iirinkielisen lauluperinteen tuntija. Oirialla tarkoittaa suunnilleen sitä seutua, jota brittisotilaat kutsuivat Bandit Countryksi sen hurjan IRA-maineen vuoksi, ts. Armaghin (Ard Mhacha) kreivikunnan eteläosaa. Siellä on sellaisia paikkoja kuin Newry (Iúr Chinn Trá), Crossmaglen (Crois Mhig Lionnáin) ja Cullyhanna (Coilleach Eanach) - ainakin jälkimmäiset kaksi sijaitsevat niin rajan pinnassa ja ovat väestöltään niin katolisia, että esimerkiksi Tim Pat Cooganin mielestä on puhdasta kettuilua (hän ei tosin käyttänyt tätä termiä, vaan puhui gerrymanderingista, jolla tarkoitetaan oikeastaan vaalipiirien rajoilla kikkailemista) jättää ne pohjoispuolelle rajaa. Tästä syystä ne sitten ovatkin olleet niin otollinen kohde IRA:n värväystoiminnalle. Iiriä sielläpäin ei enää aikoihin ole syntyperäisesti puhuttu, mutta laulut ja runot on saatu talteen, ja kuten ohjelmasta ilmenee, niitä voi vielä laulaakin alkukielellään. Póirtéirin ja Ní Uallacháinin kommentaari on kuitenkin englanninkielinen.
Ei tässä sitten muuta, vaikka olisikin ollut mukavaa blogata siitä, miten hiljaa Blogistanin älykkyysosamääräfanaatikot ovat olleet siitä taannoisesta uutisesta, jossa heidän oppi-isänsä julisti suomalaiset ruotsalaisia vähäjärkisemmiksi. Ei ollut vaikeaa havaita, että kyseisen herran käsitykset kansojen suhteellisesta älytasosta heijastivat matemaattisen tarkasti lähinnä imperiumia takaisin haikailevan brittioikeiston rasistisia ennakkoluuloja: suomalaiset oli rankattu ruotsalaisia tyhmemmiksi, koska suomalaisiin liittyy mielikuvia epämääräisestä mongoliudesta ja itäisyydestä; ja se, että irlantilaiset oli julistettu brittejä himmeämmiksi, ei hämmästyttänyt sekään. Asianomainen älykkyysguru edustaa muuten Pohjois-Irlannin protestanttista väestönosaa, mikä kertookin jo kaiken häneltä odotettavista asenteista.
PÄIVITYS: Tervetuloa vain kaikille MV-lehdestä tuleville kävijöille, klikkaustilastoissani näkyy teidän ansiostanne komea loikka. Muistattehan käydä myös blogini pääsivulla. Tai jos ette kehtaa, lukekaa toki tämä klassikko.
Ei tässä sitten muuta, vaikka olisikin ollut mukavaa blogata siitä, miten hiljaa Blogistanin älykkyysosamääräfanaatikot ovat olleet siitä taannoisesta uutisesta, jossa heidän oppi-isänsä julisti suomalaiset ruotsalaisia vähäjärkisemmiksi. Ei ollut vaikeaa havaita, että kyseisen herran käsitykset kansojen suhteellisesta älytasosta heijastivat matemaattisen tarkasti lähinnä imperiumia takaisin haikailevan brittioikeiston rasistisia ennakkoluuloja: suomalaiset oli rankattu ruotsalaisia tyhmemmiksi, koska suomalaisiin liittyy mielikuvia epämääräisestä mongoliudesta ja itäisyydestä; ja se, että irlantilaiset oli julistettu brittejä himmeämmiksi, ei hämmästyttänyt sekään. Asianomainen älykkyysguru edustaa muuten Pohjois-Irlannin protestanttista väestönosaa, mikä kertookin jo kaiken häneltä odotettavista asenteista.
PÄIVITYS: Tervetuloa vain kaikille MV-lehdestä tuleville kävijöille, klikkaustilastoissani näkyy teidän ansiostanne komea loikka. Muistattehan käydä myös blogini pääsivulla. Tai jos ette kehtaa, lukekaa toki tämä klassikko.
sunnuntai 9. huhtikuuta 2006
Kaikki naiset ovat huoria, kaikki miehet huoran pokia
Olen jo sanonut mielipiteeni prostituutioasiakkuuden kieltävästä laista, eli minusta se on hölmö idea, joka ainoastaan heikentää prostituoitujen asemaa. Susanna Rahkosen blogissa esiintyvät ala-arvoiset, epähumaanit ja epäloogiset miesvihan purkaukset ovat vahvistaneet minua tässä vakaumuksessani. Joku Rahkosen keskustalaista vastustajista on haukkunut häntä sosialistiksi, mutta näkisin itse, että juuri prostituutioasiakkuuden kieltävää lakia on inspiroinut jokin aivan muu kuin sosialismi. Vika on pikemminkin siinä, ettei olla tarpeeksi sosialistisia. Silloin kun sosialismi tai työväenliike joukkoliikkeenä kehittyi, yksi sen merkittävistä sisällöistä oli nähdäkseni työväenluokan omatoiminen pyrkimys osansa parantamiseen, jotta ei tarvittaisi tyytyä herrasluokan hyväätarkoittavien edustajien tarjoamiin almuihin. Noissa almuissa kun on se paha vika, että niitä tarjotaan silloin kun tarjotaan, ja niiden vastaanottaja saattaa esimerkiksi joutua alentumaan erilaisiin nöyryyttäviin anomisseremonioihin ennen kuin apua saa. Sosialismin perusajatuksena oli käsittääkseni alkujaan se, että kenenkään ei tarvitse kohtuuttomasti nöyryyttää itseään elatusta saadakseen, ja että hänellä tulee olla mahdollisuus reilusti vaikuttaa palkkansa suuruuteen ja työrasituksensa kohtuullisuuteen. Ennen kaikkea oleellista oli sen myöntäminen, että työntekijä itse tietää parhaiten, mikä hänelle on hyväksi, ja että hänen tulee voida yhteistyössä muiden samassa asemassa olevien kanssa liittoutua vaatimaan parannuksia.
Seksinostokieltolakia on kuitenkin ajettu läpi yläluokkaisen säälittelyn hengessä. Prostituoitu on aina surkea ja kurja uhri, jota tulee holhota ja jolle ei saa jättää minkäänlaista sananvaltaa omiin asioihinsa. Prostituoitujen oma ammatillinen yhteenliittyminen nähdään uhkana ja prostituoitujen liiton toimintaan aktivoituneet henkilöt demonisoidun seksiteollisuuden käskyläisinä. Eduskunnan hienostorouvat tietävät taas kerran tavallista työläisnaista paremmin, mikä hänelle on hyväksi.
Myös Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Man-listalla prostituutio on puhuttanut. Keskustelua on hallinnut ns. profeministimiesten itkua vääntävä propaganda, jossa toistellaan iskusanoja hyväksikäytöstä ja kansainvälisestä rikollisuudesta. Mieleen tulee se, mitä Arawn taannoin kirjoitti raamattupiirissä vallitsevasta atmosfääristä: siellähän esimerkiksi kaikki yritykset analyyttisesti ymmärtää ei-kristillisten ihmisten maailmaa törmäävät itkuiseen torjuntaan, koska noiden pakanaraasujen mielletään elävän ahdistavan, kouristuksenomaisen taikauskon aiheuttamassa pelossa, näkevän kauhut kaikkialla ja kokevan maailman arvaamattomien mörköjen asuttamana valtakuntana. Parannuksena tähän tilanteeseen esitetään sitten päättäväinen ja kovakourainenkin käännyttäminen ainoaan oikeaan uskontoon, ts. kristinuskoon, ja kaikkia, jotka epäilevät tämän toimenpiteen mielekkyyttä, syytetään kärsivien ja pelkäävien ihmisten jättämisestä ahdistustaan kärsimään.
Sinänsähän huoli pakanoiden hengellisestä hädästä uhkaavan henkimaailman kauhujen edessä on ymmärrettävä ja kristinuskon aatehistorian mukainen. Mutta noiden käännyttäjien olisi sopinut arvostella myös kristinuskon liepeillä loisivia taikauskoisia käsityksiä demonisista henkivalloista, joita itse suoraan sanoen pidän gnostilaisuuteen verrattavana harhaoppina: kuitenkin, kuten esimerkiksi blogista Saastainen huone voimme lukea, jopa teologisesti koulutetut ihmiset kiusaavat rutiininomaisesti nuoria ihmisiä kansoittamalla maailman tällaisilla hirviöillä - ilmeisesti siksi, että se on niin paljon helpompaa kuin heidän innostamisensa mutkikkaisiin eettisiin pohdiskeluihin; ja tunnetusti myös rippileiriä johtavan hengellisen auktoriteetin on helpompi valita Saatanan lavea tie kuin se kivinen polku. Innokkaat uskovaiset nuoret eivät osaa mieltää tällaisilla henkivalloilla operointia samanlaiseksi taikauskoiseksi pelotteluksi kuin se, jolta pakanaparat halutaan pelastaa - eivät halua nähdä sitä paksua parrua omassa silmässään.
Hiukan samanlainen tekopyhyys vaivaa myös tämän kieltolain kannattajia. Ei haluta nähdä prostituutiota osana inhimillisen seksuaalisuuden moninaisuutta, johon kuuluu nautinnon ja onnen lisäksi myös kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta, riistoa ja hyväksikäyttöä. Ei haluta nähdä sitä potentiaalisena osana myös omaa seksuaalisuutta, vaan jopa prostituution seksuaalinen luonne halutaan kieltää ja koko touhu leimata pelkäksi pahojen miesten harjoittamaksi itsetarkoitukselliseksi hyväksikäytöksi ja nöyryyttämiseksi. Koska miehet on feministisessä propagandassa leimattu demonisiksi hirviöiksi, jotka tuhoavat, särkevät ja rääkkäävät pelkästä pahantekemisen ilosta, tämä absurdi asetelma menee täydestä kuin väärä raha ainakin.
Todellisuudessa tietenkin selvän hyväksikäyttävän ihmiskauppaprostituution ja moraalisesti moitteettoman, nautinnon ilosta, rakkaudesta ja/tai lastensaamistarkoituksessa harjoitettavan vapaaehtoisen sukupuolielämän välillä on leveä harmaa vyöhyke. Juuri siitä syystä laki on susi - se toimisi, jos prostituutio olisi oikeasti kvalitatiivisesti erillään legitiimistä seksielämästä, mutta todellisuudessa suuri osa prostituutiosta tapahtuu harmaalla vyöhykkeellä. Niinpä lain vaatijoiden on kovalla äänellä ja usein asiattomin, solvaavin argumentein selitettävä prostituutio legitiimin sukupuolielämän ulkopuolelle. Kaikkein vähiten halutaan myöntää sitä mahdollisuutta, että prostituutiolla koskaan olisi mitään tekemistä oman sukupuolielämän kanssa.
Harmaan vyöhykkeen olemassaolo on kuitenkin ilmeinen. On selvää, että länsimainen äijänrähjä, joka asettuu Bangkokiin nauttimaan paikallisten neitosten tarjoamista iloista, on yksiselitteisesti poka ja turska ja hyväksikäyttäjä. Thaimaassa on oma seksuaalipoliittisten pakolaisten yhteisö, joka ulkopuolisten kuvauksista päätellen kelpaa feministisen propagandan absurdeimpien väitteiden todistukseksi. Kyseisten miesten maailma ja arvot ovat kuitenkin jopa minunlaiseni armottoman antifeministin näkökulmasta jokseenkin surrealistisia luonteeltaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hurrivihaajien, rasistien, uusnatsien, lahkouskovaisten ja äärifeministien arvot: kyseessä on maailmasta tietoisesti erillistynyt, patologinen yhteisö, jota pitäisi verrata mieluummin spurguihin kuin tavallisiin miehiin - suurin ero on, että näillä spurguilla on rahaa.
Kuitenkin kehitysmaihin suuntautuvassa seksiturismissakin on selvästi vähemmän ilmeisiä tapauksia. Monet keskiluokkaisissa, profeminismin kaltaisiin aatteisiin taipuvaisissa maailmanparantajapiireissä liikkuvat miehet harrastavat kehitysmaissa reppuselkäturismia ja vapaaehtoistoimintaa, jonka he tietenkin mieltävät ekologisesti kestäväksi ja oikeudenmukaiseksi. No, minäpä kerron erään tosijutun: yksi niistä latinalaisamerikkalaisista sähköpostikirjekavereistani, jotka ilmoittautuivat avukseni espanjan opiskeluun, oli nicaragualainen tyttö, jolla oli ollut suomalainen, aikuinen "poikaystävä" kun hän oli ollut (varmaan nicaragualaisen suojaikärajankin nojalla) selvästi laittomassa 13-14 vuoden iässä. Tyttö oli selvästi asiasta traumatisoitunut, jopa siinä määrin että hänen kanssaan ei pitemmän päälle jaksanut kirjoitella - hän oli välillä äärimmäisen ystävällinen, välillä hankala ja kiukutteleva, ja hän tietenkin myös teki minulle seksuaalisia ehdotuksia tarkoituksenaan päästä Suomen lihapatojen ääreen. (Koska en oikeastaan pitänyt hänestä, en rohkaissut moiseen. Kolmeakymmentä lähestyvä perulainen kirjeenvaihtotoverini, joka oli selvästi tasapainoinen ja aikuinen ihminen ja sitä paitsi aika huumorintajuinen, oli sitä vastoin jopa vähällä saada minut vakavasti kiinnostumaan, vaikka hänenkin seksijuttunsa olivat hämmentäviä ja rasittavia ja synnyttivät vaikutelman kullankaivajasta, kenties jopa prostituoidusta.) "Poikaystävä" oli ilmeisestikin ollut jonkinlainen vapaaehtoistyöntekijä, joka mielsi touhunsa "romanssiksi", kukaties jopa mystiseksi yhtymiseksi kiehtovaan Nicaraguan maahan. Mitä todennäköisimmin tuollainen mies ei olisi Suomessa ajatellutkaan lapsen tai varhaisteini-ikäisen hyväksikäyttämistä, veikkaanpa että hän oli kova profeministikin. Varmasti hän myös kauhisteli prostituutiota.
Reippaat reppuselkäturistit harrastavat paljon "romansseja" paikallisten naisten kanssa. (Jätetään nyt homoseksuaalit ja heteronaisturistit huomion ulkopuolelle, koska he eivät ole relevantteja pointtini kannalta.) Itse asiassa nämä romanssit ovat silkkaa prostituutiota, mutta on tavallista, ettei reppuselkäturisti miellä niitä sellaisiksi. Luultavasti hänellä on monissa tapauksissa kokonainen new age -paskapuheretoriikan muuri, jonka taakse hän voi piiloutua, jos joku epäilee hänen ostaneen itselleen tytön Takamaastanin tai Boliguayn tyttömarkkinoilta. Ehehei, hänellä oli romanssi, tyttö tuli omasta tahdostaan häntä iskemään, ja jos hän sitten antoikin tytölle rahaa, niin tottahan toki hänen velvollisuutensa rikkaasta länsimaasta tulleena turistina on auttaa köyhän maan köyhää neitoa. On varsin mahdollista, että tällainen mies on seksuaalisesti niin osaava, että hän pystyy tuottamaan neidolle seksuaalista nautintoa. Tai sitten tyttö vain on hyvä feikkaamaan orgasmia. Mutta sehän kuuluu hyvän huoran ammattitaitoon.
On tosiaankin olemassa miehiä, jotka eivät tiedä olevansa huoran pokia. Tai on tilanteita, joita mies - ja kenties nainenkaan? - ei miellä yksiselitteisesti prostituutioksi, mutta joissa raha kuitenkin vaihtaa omistajaa. On prostituoituja, jotka eivät tiedä tai miellä olevansa prostituoituja. Esimerkiksi Pro-tukipistettä käsitelleissä artikkeleissa on useammin kuin kerran mainittu, että sinne ottaa yhteyttä naisia, jotka pitävät itseään erikoistapauksina eivätkä tiedä, kuuluvatko heidän asiansa Pro-tukipisteelle ollenkaan, "en minä nyt oikein tiedä, olenko minä tällä alalla". Kuitenkin asianomainen nainen on saattanut jo parin vuoden ajan toimia hyvinkin ammattimaisesti prostituoituna. Hän vain ei itse koe asiaa niin, koska hänkin on tottunut ajattelemaan, että "prostituoitu" on katuojassa hytisevä narkomaani, jolla ei ole minkäänlaista elämänhallintaa eikä kykyä vaikuttaa asioihinsa. Lisäksi olot, joiden puitteissa hän on ajautunut prostituoiduksi, ovat saattaneet hänen mielestään olla niin henkilökohtaiset ja ainutlaatuiset, ettei niitä voi verrata "oikeiden prostituoitujen" traumaattiseen taustaan.
Tarinan opetus on, että kaikki naiset tosiaan ovat (potentiaalisia) huoria ja kaikki miehet (potentiaalisia) huoran pokia. Minä en oikeastaan ole parempi kuin ne miehet, jotka asioivat huorissa. Esitän asian mielelläni itselleni niin, että olen kieltäytynyt käymästä huorissa jonkin miehisen kunniantunnon takia - OIKEAN MIEHEN on aina saatava ilmaiseksi, tiedättehän. Mutta aivan yhtä hyvin asian voi tulkita niin, että olen ollut liian nynny moiseen. Vastaavasti naislukijani ei pohjimmiltaan ole sen parempi kuin huora, tai ei ainakaan voi väittää, että on jokin näkymätön, ylittämätön ja absoluuttinen linja, joka erottaa hänet huorasta.
Prostituution aiheuttamia ongelmia lievitettäessä pitäisikin lähteä siitä, että kaikki me saatamme joutua prostituoimaan itseämme tai käymään huorissa - että kukaan meistä ei ole maagisella tavalla liian hyvä moiseen. Siksipä kaikkien tulisi tykönänsä miettiä, millaisen lainsäädännön haluaisi olevan voimassa, jos itse olisi huora tai huoran poka.
Luonnollisesti feministit ja profeministit, jotka luulevat olevansa moraalin ainoita omistajia, eivät vaivaudu miettimään asiaa tästä näkökulmasta. He kun eivät taida tuntea sitä vapahtajaa, joka liikkui huorien ja alempitasoisten miesten seurassa.
Seksinostokieltolakia on kuitenkin ajettu läpi yläluokkaisen säälittelyn hengessä. Prostituoitu on aina surkea ja kurja uhri, jota tulee holhota ja jolle ei saa jättää minkäänlaista sananvaltaa omiin asioihinsa. Prostituoitujen oma ammatillinen yhteenliittyminen nähdään uhkana ja prostituoitujen liiton toimintaan aktivoituneet henkilöt demonisoidun seksiteollisuuden käskyläisinä. Eduskunnan hienostorouvat tietävät taas kerran tavallista työläisnaista paremmin, mikä hänelle on hyväksi.
Myös Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Man-listalla prostituutio on puhuttanut. Keskustelua on hallinnut ns. profeministimiesten itkua vääntävä propaganda, jossa toistellaan iskusanoja hyväksikäytöstä ja kansainvälisestä rikollisuudesta. Mieleen tulee se, mitä Arawn taannoin kirjoitti raamattupiirissä vallitsevasta atmosfääristä: siellähän esimerkiksi kaikki yritykset analyyttisesti ymmärtää ei-kristillisten ihmisten maailmaa törmäävät itkuiseen torjuntaan, koska noiden pakanaraasujen mielletään elävän ahdistavan, kouristuksenomaisen taikauskon aiheuttamassa pelossa, näkevän kauhut kaikkialla ja kokevan maailman arvaamattomien mörköjen asuttamana valtakuntana. Parannuksena tähän tilanteeseen esitetään sitten päättäväinen ja kovakourainenkin käännyttäminen ainoaan oikeaan uskontoon, ts. kristinuskoon, ja kaikkia, jotka epäilevät tämän toimenpiteen mielekkyyttä, syytetään kärsivien ja pelkäävien ihmisten jättämisestä ahdistustaan kärsimään.
Sinänsähän huoli pakanoiden hengellisestä hädästä uhkaavan henkimaailman kauhujen edessä on ymmärrettävä ja kristinuskon aatehistorian mukainen. Mutta noiden käännyttäjien olisi sopinut arvostella myös kristinuskon liepeillä loisivia taikauskoisia käsityksiä demonisista henkivalloista, joita itse suoraan sanoen pidän gnostilaisuuteen verrattavana harhaoppina: kuitenkin, kuten esimerkiksi blogista Saastainen huone voimme lukea, jopa teologisesti koulutetut ihmiset kiusaavat rutiininomaisesti nuoria ihmisiä kansoittamalla maailman tällaisilla hirviöillä - ilmeisesti siksi, että se on niin paljon helpompaa kuin heidän innostamisensa mutkikkaisiin eettisiin pohdiskeluihin; ja tunnetusti myös rippileiriä johtavan hengellisen auktoriteetin on helpompi valita Saatanan lavea tie kuin se kivinen polku. Innokkaat uskovaiset nuoret eivät osaa mieltää tällaisilla henkivalloilla operointia samanlaiseksi taikauskoiseksi pelotteluksi kuin se, jolta pakanaparat halutaan pelastaa - eivät halua nähdä sitä paksua parrua omassa silmässään.
Hiukan samanlainen tekopyhyys vaivaa myös tämän kieltolain kannattajia. Ei haluta nähdä prostituutiota osana inhimillisen seksuaalisuuden moninaisuutta, johon kuuluu nautinnon ja onnen lisäksi myös kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta, riistoa ja hyväksikäyttöä. Ei haluta nähdä sitä potentiaalisena osana myös omaa seksuaalisuutta, vaan jopa prostituution seksuaalinen luonne halutaan kieltää ja koko touhu leimata pelkäksi pahojen miesten harjoittamaksi itsetarkoitukselliseksi hyväksikäytöksi ja nöyryyttämiseksi. Koska miehet on feministisessä propagandassa leimattu demonisiksi hirviöiksi, jotka tuhoavat, särkevät ja rääkkäävät pelkästä pahantekemisen ilosta, tämä absurdi asetelma menee täydestä kuin väärä raha ainakin.
Todellisuudessa tietenkin selvän hyväksikäyttävän ihmiskauppaprostituution ja moraalisesti moitteettoman, nautinnon ilosta, rakkaudesta ja/tai lastensaamistarkoituksessa harjoitettavan vapaaehtoisen sukupuolielämän välillä on leveä harmaa vyöhyke. Juuri siitä syystä laki on susi - se toimisi, jos prostituutio olisi oikeasti kvalitatiivisesti erillään legitiimistä seksielämästä, mutta todellisuudessa suuri osa prostituutiosta tapahtuu harmaalla vyöhykkeellä. Niinpä lain vaatijoiden on kovalla äänellä ja usein asiattomin, solvaavin argumentein selitettävä prostituutio legitiimin sukupuolielämän ulkopuolelle. Kaikkein vähiten halutaan myöntää sitä mahdollisuutta, että prostituutiolla koskaan olisi mitään tekemistä oman sukupuolielämän kanssa.
Harmaan vyöhykkeen olemassaolo on kuitenkin ilmeinen. On selvää, että länsimainen äijänrähjä, joka asettuu Bangkokiin nauttimaan paikallisten neitosten tarjoamista iloista, on yksiselitteisesti poka ja turska ja hyväksikäyttäjä. Thaimaassa on oma seksuaalipoliittisten pakolaisten yhteisö, joka ulkopuolisten kuvauksista päätellen kelpaa feministisen propagandan absurdeimpien väitteiden todistukseksi. Kyseisten miesten maailma ja arvot ovat kuitenkin jopa minunlaiseni armottoman antifeministin näkökulmasta jokseenkin surrealistisia luonteeltaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hurrivihaajien, rasistien, uusnatsien, lahkouskovaisten ja äärifeministien arvot: kyseessä on maailmasta tietoisesti erillistynyt, patologinen yhteisö, jota pitäisi verrata mieluummin spurguihin kuin tavallisiin miehiin - suurin ero on, että näillä spurguilla on rahaa.
Kuitenkin kehitysmaihin suuntautuvassa seksiturismissakin on selvästi vähemmän ilmeisiä tapauksia. Monet keskiluokkaisissa, profeminismin kaltaisiin aatteisiin taipuvaisissa maailmanparantajapiireissä liikkuvat miehet harrastavat kehitysmaissa reppuselkäturismia ja vapaaehtoistoimintaa, jonka he tietenkin mieltävät ekologisesti kestäväksi ja oikeudenmukaiseksi. No, minäpä kerron erään tosijutun: yksi niistä latinalaisamerikkalaisista sähköpostikirjekavereistani, jotka ilmoittautuivat avukseni espanjan opiskeluun, oli nicaragualainen tyttö, jolla oli ollut suomalainen, aikuinen "poikaystävä" kun hän oli ollut (varmaan nicaragualaisen suojaikärajankin nojalla) selvästi laittomassa 13-14 vuoden iässä. Tyttö oli selvästi asiasta traumatisoitunut, jopa siinä määrin että hänen kanssaan ei pitemmän päälle jaksanut kirjoitella - hän oli välillä äärimmäisen ystävällinen, välillä hankala ja kiukutteleva, ja hän tietenkin myös teki minulle seksuaalisia ehdotuksia tarkoituksenaan päästä Suomen lihapatojen ääreen. (Koska en oikeastaan pitänyt hänestä, en rohkaissut moiseen. Kolmeakymmentä lähestyvä perulainen kirjeenvaihtotoverini, joka oli selvästi tasapainoinen ja aikuinen ihminen ja sitä paitsi aika huumorintajuinen, oli sitä vastoin jopa vähällä saada minut vakavasti kiinnostumaan, vaikka hänenkin seksijuttunsa olivat hämmentäviä ja rasittavia ja synnyttivät vaikutelman kullankaivajasta, kenties jopa prostituoidusta.) "Poikaystävä" oli ilmeisestikin ollut jonkinlainen vapaaehtoistyöntekijä, joka mielsi touhunsa "romanssiksi", kukaties jopa mystiseksi yhtymiseksi kiehtovaan Nicaraguan maahan. Mitä todennäköisimmin tuollainen mies ei olisi Suomessa ajatellutkaan lapsen tai varhaisteini-ikäisen hyväksikäyttämistä, veikkaanpa että hän oli kova profeministikin. Varmasti hän myös kauhisteli prostituutiota.
Reippaat reppuselkäturistit harrastavat paljon "romansseja" paikallisten naisten kanssa. (Jätetään nyt homoseksuaalit ja heteronaisturistit huomion ulkopuolelle, koska he eivät ole relevantteja pointtini kannalta.) Itse asiassa nämä romanssit ovat silkkaa prostituutiota, mutta on tavallista, ettei reppuselkäturisti miellä niitä sellaisiksi. Luultavasti hänellä on monissa tapauksissa kokonainen new age -paskapuheretoriikan muuri, jonka taakse hän voi piiloutua, jos joku epäilee hänen ostaneen itselleen tytön Takamaastanin tai Boliguayn tyttömarkkinoilta. Ehehei, hänellä oli romanssi, tyttö tuli omasta tahdostaan häntä iskemään, ja jos hän sitten antoikin tytölle rahaa, niin tottahan toki hänen velvollisuutensa rikkaasta länsimaasta tulleena turistina on auttaa köyhän maan köyhää neitoa. On varsin mahdollista, että tällainen mies on seksuaalisesti niin osaava, että hän pystyy tuottamaan neidolle seksuaalista nautintoa. Tai sitten tyttö vain on hyvä feikkaamaan orgasmia. Mutta sehän kuuluu hyvän huoran ammattitaitoon.
On tosiaankin olemassa miehiä, jotka eivät tiedä olevansa huoran pokia. Tai on tilanteita, joita mies - ja kenties nainenkaan? - ei miellä yksiselitteisesti prostituutioksi, mutta joissa raha kuitenkin vaihtaa omistajaa. On prostituoituja, jotka eivät tiedä tai miellä olevansa prostituoituja. Esimerkiksi Pro-tukipistettä käsitelleissä artikkeleissa on useammin kuin kerran mainittu, että sinne ottaa yhteyttä naisia, jotka pitävät itseään erikoistapauksina eivätkä tiedä, kuuluvatko heidän asiansa Pro-tukipisteelle ollenkaan, "en minä nyt oikein tiedä, olenko minä tällä alalla". Kuitenkin asianomainen nainen on saattanut jo parin vuoden ajan toimia hyvinkin ammattimaisesti prostituoituna. Hän vain ei itse koe asiaa niin, koska hänkin on tottunut ajattelemaan, että "prostituoitu" on katuojassa hytisevä narkomaani, jolla ei ole minkäänlaista elämänhallintaa eikä kykyä vaikuttaa asioihinsa. Lisäksi olot, joiden puitteissa hän on ajautunut prostituoiduksi, ovat saattaneet hänen mielestään olla niin henkilökohtaiset ja ainutlaatuiset, ettei niitä voi verrata "oikeiden prostituoitujen" traumaattiseen taustaan.
Tarinan opetus on, että kaikki naiset tosiaan ovat (potentiaalisia) huoria ja kaikki miehet (potentiaalisia) huoran pokia. Minä en oikeastaan ole parempi kuin ne miehet, jotka asioivat huorissa. Esitän asian mielelläni itselleni niin, että olen kieltäytynyt käymästä huorissa jonkin miehisen kunniantunnon takia - OIKEAN MIEHEN on aina saatava ilmaiseksi, tiedättehän. Mutta aivan yhtä hyvin asian voi tulkita niin, että olen ollut liian nynny moiseen. Vastaavasti naislukijani ei pohjimmiltaan ole sen parempi kuin huora, tai ei ainakaan voi väittää, että on jokin näkymätön, ylittämätön ja absoluuttinen linja, joka erottaa hänet huorasta.
Prostituution aiheuttamia ongelmia lievitettäessä pitäisikin lähteä siitä, että kaikki me saatamme joutua prostituoimaan itseämme tai käymään huorissa - että kukaan meistä ei ole maagisella tavalla liian hyvä moiseen. Siksipä kaikkien tulisi tykönänsä miettiä, millaisen lainsäädännön haluaisi olevan voimassa, jos itse olisi huora tai huoran poka.
Luonnollisesti feministit ja profeministit, jotka luulevat olevansa moraalin ainoita omistajia, eivät vaivaudu miettimään asiaa tästä näkökulmasta. He kun eivät taida tuntea sitä vapahtajaa, joka liikkui huorien ja alempitasoisten miesten seurassa.
Jon
Suomalaisen elokuvan festivaali on nyt viikonlopun edellä ja sen aikana ollut meneillään, valitettavasti vanhan äijän jaksaminen ei ole riittänyt kovin innokkaaseen seuraamiseen, vaikka päävieraana on niinkin huomattava suuruus kuin Vesa-Matti Loiri. Alun perin minun piti nähdä Jussi Pussi, mutta kun Maria ei päässyt tulemaan, hankin sen muhkean Spede-kokoelmani jatkeeksi DVD:llä, jotta saatoimme katsoa sen yhdessä. Sen sijaan kävin eilen katsomassa "80-luvun suomalaisen miesahdistuselokuvan" lippulaivan ja kaikkien "nuoren miehen rajujen odysseiojen" äidin, eli Jonin. Jon on Kari Väänäsen näyttelemä öyhöttäjänuorukainen, joka "jäsentymättömän ahdistuksen vallassa" ajautuu ensin kaverinsa kanssa tappeluun pikaruokapaikassa ja hakkaa sen jälkeen tyttöystävänsä. Molemmat teot ovat aiheellisia ja psykologisesti motivoituja ja ymmärrettäviä, myös ja varsinkin tyttöystävän hakkaaminen. Jälki on kuitenkin kummassakin tapauksessa rumaa, joten poliisia pakoon on lähdettävä aina Jäämeren rantaan hakemaan töitä norjalaisesta kalatehtaasta. Siellä elämä sujuu ryypäten ja rällästäen enemmän kuin töitä tehden. Kielenä käytetään uskottavan kankeaa kouluruotsia, johon sekoittuu aivan yhtä uskottavasti yhä enemmän norjaa elokuvan loppua kohti mentäessä.
Jon sai muistaakseni aika ristiriitaiset arvostelut, nuorukaisena lukemissani lehdissä voittopuolisesti kielteiset: siihen aikaan luin elokuvakritiikkejä pääasiassa Suomen Kuvalehdestä, jollen väärin muista. Festivaaliohjelmasta ilmeni, että Jonia oli moitittu liian ohuista naiskuvista, mikä on tietenkin koodi-ilmaus sille, että naiset esitetään uskottavan neuroottisina, rajoittuneina tai tyhminä - sanalla sanoen inhimillisinä ihannoinnin sijasta.
Kyllä Jon nyt kannatti katsoa, mutta silloin kun itse olin tulossa Jonin päähenkilönuorukaisen ikiin, olisin tuskin kyennyt samastumaan häneen. Luultavasti olisin tapani mukaan paheksunut sitä, että elokuvan päähenkilöksi on taas kerran valittu öyhöttäjä ja rällääjä, koska valtakulttuuri odottaa nuorten miesten aina olevan tappeluihin sotkeutuvia öyhöttäjiä ja rällääjiä ja sortaa meitä kilttejä nörttejä. Nykyisin olen jo oppinut suhtautumaan asioihin nyansoidummin ja nähdä Jonin kohtalon yleispätevämpänä kuvauksena nuoren miehen kohtalosta, joka kyllä sopii pitkälti myös nörttimiehiin. Esimerkiksi tyttöystävän kanssa joudutaan riitoihin siksi, että tyttö raahaa Jonin taidenäyttelyyn. Kyseessä on 80-luvun performansseja ja ajan muita naurettavuuksia parodioiva, groteski tilaisuus, jossa "taiteena" esitellään esimerkiksi taidemuseon käytävillä ravaavaa hevosta tai ammeessa nakupellenä istuvaa nuorta pimua. Tyttöystävä ei itse ymmärrä taiteesta paljoakaan (ja kukapa tämäntyyppisestä "taiteesta" ymmärtäisikään), mutta nakupelle neito saa häneenkin eloa: hän ryhtyy tiedustelemaan vaativasti poikaystävältä, haluaisiko tämä olla sukupuoliyhteydessä nakupellen kanssa ja onko tällä paremmat rinnat kuin hänellä. Eli näkyville saadaan muutamin vedoin suomalaisen naisen huono itsetunto: taidenäyttelyyn mennään kun halutaan olla kultturelleja (koska naisen kuuluu olla), mutta siitä ei itse ymmärretä muuta kuin tissit, joista sitten saadaan kelpaamattomuuden ja alemmuuden tunteita. Poikaystävä vakuuttelee ilman muuta, että oma kulta on hänelle haluttavampi kuin joku näytteillä istuva nakupelle (jota tyttöystävä sitä paitsi on vienyt hänet katsomaan), mutta tyttö ei usko. Tietyssä vaiheessa poika sitten korottaa äänensä, jolloin tyttö miltei ilahtuneena alkaa paheksua: "Älä huuda mulle", ja sen jälkeen tulee se vanha kunnon mä-en-ikinä-lähde-minnekään-sun-kanssa-jollet-sä-osaa-käyttäytyä -litania. Lopulta mennään pihalle, ja siellä tyttöystävä saa köniinsä.
Myös pikaruokapaikan pirstominen näyttää nyt psykologisesti mielekkäältä ja motivoidulta kohtaukselta: rähinöintiin ajaudutaan nuorten miesten kaveruussuhteeseen tai nuorten miesten porukan sosiaaliseen dynamiikkaan kuuluvista syistä, ja yhteiskunnan ainoa suhtautumistapa tähän on nähdä nuoret miehet poliisin hoidettavana ongelmana. Kukaan ei pohjimmiltaan odotakaan nuorten miesten tekevän muuta kuin rähinöivän ja öyhöttävän. Jon ei ilmeisestikään viihdy ryyppäävän retkun roolissaan, ja on hänellä jonkinlainen moraalikin: Norjassa hänen tyttöystävänsä (luonnollisesti hänellä piisaa lohduttajanaisia, onhan hän jännittävä ja viriili öyhöttäjä) vuokraemäntä hakkaa lastaan, mistä Jon on aidosti järkyttynyt ja suutahtaakin emännälle kerran avoimesti. Ongelma on se, että se on tasan ainoa rooli, mikä hänelle, tai nuorelle miehelle, on tarjolla.
Loirin esittämä Öljys-Heikki on kehittänyt taiteeksi rahan pummaamisen norjalaisilta kaljaan. Kaljaa elokuvassa juodaankin lahjakkaasti, ja Loiri kertoi näytännön edellä, että viikkoja kestäneiden Jäämeri-kuvausten aikana koko elokuvaseurue ravitsi itseään mainitulla jalolla juomalla varsin reippaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että sponsorina toimi paikallinen panimo. Luultavasti ainakin kännäämis- ja spurguilukohtaukset onnistuivat tämän takia erinomaisesti - niissä on varsin autenttinen ja uskottava meininki, mutta niitä olisi elokuvan kärsimättä voinut olla hieman vähemmän. Siinä vaiheessa kun norjalaiset sotilaat heittävät jo neljättä kertaa Jonia, Öljystä ja näiden kännärikavereita ulos sotilasalueelta, jossa heidän lempikännäilypaikkansa, vanhan Hvalen-nimisen troolarin irtohytti, sijaitsee, katsoja alkaa jo pikkuhiljaa tympääntyä, vaikka vitsi ensimmäisellä kerralla olikin oikeasti aika hyvä.
Tietyssä vaiheessa Jon raivostuu Öljys-Heikille ja karjaisee, ettei hän jatkuvasti halua ryypätä kaljaa ja että hän haluaa mennä töihin. Tämä jää pitkälti samanlaiseksi irtonaiseksi vastuullisuuden osoitukseksi kuin ärähdys lastaan hakkaavalle äidille. Lapsen isä ymmärtää ärähdyksen psykologisesti oikein, eli merkiksi Jonin miehistymisestä ja aikuistumisesta. Hän pitää Jonille mies miehelle -puhuttelun, jossa hän toisaalta lupaa Jonille tukea työnhaussa, mutta toisaalta haluaa pojan pysyvän hiljaa siitä, että äiti hakkaa lasta. - Sanoma on se, että nuoren miehen hyvyys ei muuta maailmaa (äiti saa edelleen lyödä lastaan) ja että nuoren miehen osoittamaa vastuullisuutta ja moraalisuutta ei arvosteta, paitsi ehkä jonkinlaisena pääsylippuna kunnon ihmisten luokkaan. Tämä on mielestäni aika osuva oivallus. Tässä kohdassa tulee myös näkyviin öyhöttäjä-Jonin ja kilttien nörttipoikien perimmäinen kohtalonyhteys tässä kulttuurissa elävinä nuorina miehinä. Luulenpa, että Lord Boredom on samaa mieltä kanssani. Moraalinen käyttäytyminen on yksinkertaisesti jotain sellaista, mitä nuorelta mieheltä ei odoteta. Moraalinen nuori mies on kuin yksisilmäinen sokeiden valtakunnassa - ei todellakaan kuningas, vaan pelottava friikki.
"Moraalisuudella" tarkoitan siis itsenäistä moraalisuutta, en todellakaan sellaista teeskentelyä, joka ilmenee naisvaltaisiin hyvyydelläpröystäily- ja oikeassaolotilaisuuksiin menemisenä. On täysin normaalia, että miehet menevät niihin moraalisuudella pröystäilläkseen ja inuakseen siinä sivussa pillua; ja naiset joko oikeasti ovat niin tyhmiä, että menevät tähän halpaan, tai sitten niin pelinaisia, että ymmärtävät yskän. Noissa tilaisuuksissakin luonnollisesti ATM on ATM ja YTM on YTM, sillä ne, jotka niihin menevät oikeasti aitoa solidaarisuuttaan ja nuoren miehen idealismiaan demonstroidakseen, jäävät niissäkin pillua vaille aivan kuten kaikkialla muuallakin, missä tätä hyödykettä on liikenteessä.
Jon sai muistaakseni aika ristiriitaiset arvostelut, nuorukaisena lukemissani lehdissä voittopuolisesti kielteiset: siihen aikaan luin elokuvakritiikkejä pääasiassa Suomen Kuvalehdestä, jollen väärin muista. Festivaaliohjelmasta ilmeni, että Jonia oli moitittu liian ohuista naiskuvista, mikä on tietenkin koodi-ilmaus sille, että naiset esitetään uskottavan neuroottisina, rajoittuneina tai tyhminä - sanalla sanoen inhimillisinä ihannoinnin sijasta.
Kyllä Jon nyt kannatti katsoa, mutta silloin kun itse olin tulossa Jonin päähenkilönuorukaisen ikiin, olisin tuskin kyennyt samastumaan häneen. Luultavasti olisin tapani mukaan paheksunut sitä, että elokuvan päähenkilöksi on taas kerran valittu öyhöttäjä ja rällääjä, koska valtakulttuuri odottaa nuorten miesten aina olevan tappeluihin sotkeutuvia öyhöttäjiä ja rällääjiä ja sortaa meitä kilttejä nörttejä. Nykyisin olen jo oppinut suhtautumaan asioihin nyansoidummin ja nähdä Jonin kohtalon yleispätevämpänä kuvauksena nuoren miehen kohtalosta, joka kyllä sopii pitkälti myös nörttimiehiin. Esimerkiksi tyttöystävän kanssa joudutaan riitoihin siksi, että tyttö raahaa Jonin taidenäyttelyyn. Kyseessä on 80-luvun performansseja ja ajan muita naurettavuuksia parodioiva, groteski tilaisuus, jossa "taiteena" esitellään esimerkiksi taidemuseon käytävillä ravaavaa hevosta tai ammeessa nakupellenä istuvaa nuorta pimua. Tyttöystävä ei itse ymmärrä taiteesta paljoakaan (ja kukapa tämäntyyppisestä "taiteesta" ymmärtäisikään), mutta nakupelle neito saa häneenkin eloa: hän ryhtyy tiedustelemaan vaativasti poikaystävältä, haluaisiko tämä olla sukupuoliyhteydessä nakupellen kanssa ja onko tällä paremmat rinnat kuin hänellä. Eli näkyville saadaan muutamin vedoin suomalaisen naisen huono itsetunto: taidenäyttelyyn mennään kun halutaan olla kultturelleja (koska naisen kuuluu olla), mutta siitä ei itse ymmärretä muuta kuin tissit, joista sitten saadaan kelpaamattomuuden ja alemmuuden tunteita. Poikaystävä vakuuttelee ilman muuta, että oma kulta on hänelle haluttavampi kuin joku näytteillä istuva nakupelle (jota tyttöystävä sitä paitsi on vienyt hänet katsomaan), mutta tyttö ei usko. Tietyssä vaiheessa poika sitten korottaa äänensä, jolloin tyttö miltei ilahtuneena alkaa paheksua: "Älä huuda mulle", ja sen jälkeen tulee se vanha kunnon mä-en-ikinä-lähde-minnekään-sun-kanssa-jollet-sä-osaa-käyttäytyä -litania. Lopulta mennään pihalle, ja siellä tyttöystävä saa köniinsä.
Myös pikaruokapaikan pirstominen näyttää nyt psykologisesti mielekkäältä ja motivoidulta kohtaukselta: rähinöintiin ajaudutaan nuorten miesten kaveruussuhteeseen tai nuorten miesten porukan sosiaaliseen dynamiikkaan kuuluvista syistä, ja yhteiskunnan ainoa suhtautumistapa tähän on nähdä nuoret miehet poliisin hoidettavana ongelmana. Kukaan ei pohjimmiltaan odotakaan nuorten miesten tekevän muuta kuin rähinöivän ja öyhöttävän. Jon ei ilmeisestikään viihdy ryyppäävän retkun roolissaan, ja on hänellä jonkinlainen moraalikin: Norjassa hänen tyttöystävänsä (luonnollisesti hänellä piisaa lohduttajanaisia, onhan hän jännittävä ja viriili öyhöttäjä) vuokraemäntä hakkaa lastaan, mistä Jon on aidosti järkyttynyt ja suutahtaakin emännälle kerran avoimesti. Ongelma on se, että se on tasan ainoa rooli, mikä hänelle, tai nuorelle miehelle, on tarjolla.
Loirin esittämä Öljys-Heikki on kehittänyt taiteeksi rahan pummaamisen norjalaisilta kaljaan. Kaljaa elokuvassa juodaankin lahjakkaasti, ja Loiri kertoi näytännön edellä, että viikkoja kestäneiden Jäämeri-kuvausten aikana koko elokuvaseurue ravitsi itseään mainitulla jalolla juomalla varsin reippaasti siitä yksinkertaisesta syystä, että sponsorina toimi paikallinen panimo. Luultavasti ainakin kännäämis- ja spurguilukohtaukset onnistuivat tämän takia erinomaisesti - niissä on varsin autenttinen ja uskottava meininki, mutta niitä olisi elokuvan kärsimättä voinut olla hieman vähemmän. Siinä vaiheessa kun norjalaiset sotilaat heittävät jo neljättä kertaa Jonia, Öljystä ja näiden kännärikavereita ulos sotilasalueelta, jossa heidän lempikännäilypaikkansa, vanhan Hvalen-nimisen troolarin irtohytti, sijaitsee, katsoja alkaa jo pikkuhiljaa tympääntyä, vaikka vitsi ensimmäisellä kerralla olikin oikeasti aika hyvä.
Tietyssä vaiheessa Jon raivostuu Öljys-Heikille ja karjaisee, ettei hän jatkuvasti halua ryypätä kaljaa ja että hän haluaa mennä töihin. Tämä jää pitkälti samanlaiseksi irtonaiseksi vastuullisuuden osoitukseksi kuin ärähdys lastaan hakkaavalle äidille. Lapsen isä ymmärtää ärähdyksen psykologisesti oikein, eli merkiksi Jonin miehistymisestä ja aikuistumisesta. Hän pitää Jonille mies miehelle -puhuttelun, jossa hän toisaalta lupaa Jonille tukea työnhaussa, mutta toisaalta haluaa pojan pysyvän hiljaa siitä, että äiti hakkaa lasta. - Sanoma on se, että nuoren miehen hyvyys ei muuta maailmaa (äiti saa edelleen lyödä lastaan) ja että nuoren miehen osoittamaa vastuullisuutta ja moraalisuutta ei arvosteta, paitsi ehkä jonkinlaisena pääsylippuna kunnon ihmisten luokkaan. Tämä on mielestäni aika osuva oivallus. Tässä kohdassa tulee myös näkyviin öyhöttäjä-Jonin ja kilttien nörttipoikien perimmäinen kohtalonyhteys tässä kulttuurissa elävinä nuorina miehinä. Luulenpa, että Lord Boredom on samaa mieltä kanssani. Moraalinen käyttäytyminen on yksinkertaisesti jotain sellaista, mitä nuorelta mieheltä ei odoteta. Moraalinen nuori mies on kuin yksisilmäinen sokeiden valtakunnassa - ei todellakaan kuningas, vaan pelottava friikki.
"Moraalisuudella" tarkoitan siis itsenäistä moraalisuutta, en todellakaan sellaista teeskentelyä, joka ilmenee naisvaltaisiin hyvyydelläpröystäily- ja oikeassaolotilaisuuksiin menemisenä. On täysin normaalia, että miehet menevät niihin moraalisuudella pröystäilläkseen ja inuakseen siinä sivussa pillua; ja naiset joko oikeasti ovat niin tyhmiä, että menevät tähän halpaan, tai sitten niin pelinaisia, että ymmärtävät yskän. Noissa tilaisuuksissakin luonnollisesti ATM on ATM ja YTM on YTM, sillä ne, jotka niihin menevät oikeasti aitoa solidaarisuuttaan ja nuoren miehen idealismiaan demonstroidakseen, jäävät niissäkin pillua vaille aivan kuten kaikkialla muuallakin, missä tätä hyödykettä on liikenteessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)