maanantai 5. joulukuuta 2005

Tavoitteena huono elämä

Muudan ruumismia vastustava taho kuvasi blogissaan suomalaista kulttuuria seuraavin sanoin:

Lehdissä ja netissä rumat ja katkerat naiset vuodattavat stalinistista retoriikkaa, jonka sisältönä on kostaa miehille se, että naiset itse pilasivat kaikki mahdollisuudet tunteisiin ja ystävyyteen omalla ahneudellaan.

Silloin nuorena poikana, kun itse sekosin kaikenlaiseen tiedostamiseen (tosin siihen aikaan se oli oikeasti niin epämuodikasta, että sain itse päättää, mitä siihen tyhjään laatikkoon panin), siinä viehätti sen implikoima ajatus hyvästä elämästä, johon kuului oleellisena osana konstailemattomuus. Tuolloin en ollut tiedostanut markkina-arvoa sosiobiologisena tosiasiana, vaan pikemminkin näin asian siten, että kun siirrytään järkiperäiseen, luonnontieteelliseen tapaan elää, esimerkiksi kaikki ne nuorisoyhteisön primitiiviset, jäykät statuksenesittelyrituaalit, jotka rajoittivat minun elämääni, korvautuvat reilujen, rationaalisesti asioista keskenään sopivien ihmisten mutkattomalla elämällä. Parinmuodostuksen kannalta tämä utopia tietenkin tarkoitti, että ihmiset kysyivät toisiltaan asiallisesti, mistä toinen oli kiinnostunut ja millainen ihminen hän oli, ja jos harrastusten leikkausjoukko oli riittävän suuri ja jos toinen vaikutti kunnon tyypiltä, seurustelusuhde alkoi. - Nykyinen suhteeni on itse asiassa saanut alkunsa juuri tällä tavalla; mutta minun piti elää pitkälti yli kolmekymppiseksi, ennen kuin löysin naisen, jonka kanssa asioista saattoi tällä tavalla sopia.

Kuitenkin yritykset toteuttaa tätä utopiaa loivat ainoastaan uudet statuksenesittelyrituaalit, joilla ihmiset sulkivat elämästään esimerkiksi monet hyvät partneriehdokkaat. Minun suosiotani tavoitteli, ollessani puolessavälissä kolmattakymmentä, muuan pieni sievä abityttö. Koska tyttö edusti lähiökeskiluokkaista elämäntapaa, koin hänet oman kotitekoisen "vaihtoehtoisuuteni" näkökulmasta epäcooliksi ja vääränlaiseksi, vaikka nyt aikuisena tietysti ymmärrän, että hän jos kuka eli "hyvää elämää" siinä määrin kuin sitä ylipäätään on nykyaikana, tai oli 90-luvun alussa, mahdollista elää, ja että hän myös oli psyykkisesti terve (toisin kuin minä). Oli hänellä älyllisiä ja taiteellisia harrastuksiakin, mutta toisin kuin samanikäiset pojat, hän ei tietenkään ollut niiden takia pakosta sosiaalisesti vammainen. Myöhemmin tunnetusti tapasin myös kaltaisiani hulluja neroja, joiden järjettömien oikkujen kanssa elämä oli helvettiä jo ennen kuin mitään suhdetta oli kunnolla saatu käyntiinkään, ja asianomaiset haavoittivat minua itsekkyydellään, oikuillaan ja pahuudellaan niin pahasti, että tuskin uskoin kykeneväni mihinkään suhteeseen sen jälkeen. Vasta moisten hirviöiden kanssa tapeltuani ymmärsin, että olin päästänyt hyvän elämän käsistäni, koska minulla ilmeisesti oli patologinen pyrkimys etsiytyä hullujen ja sairaiden ihmisten seuraa - ehdointahtoinen pyrkimys pahaan elämään hyvän sijasta.

Miehenä minulla oli sentään aikaa tehdä parannus ja hakeutua tasapainoisen naisen seuraan ja hyvään elämään, mutta synkät sosiobiologiset tosiasiat kertovat, että naisilla ei ole sellaista mahdollisuutta luopua turhasta nirsoudesta ja ottaa tasapainosta miestä siinä vaiheessa kun he aikuistuvat sellaista haluamaan ja alkavat ymmärtää sellaisen päälle. Nyt kun luen Veloenan blogista seuraavanlaista -

On niin monia asioita, joita pidän miltei välttämättöminä. Miehen (tai naisen) pitää kävellä rennosti yhtä kovaa kuin minun, osata nauraa asioille, osata heittäytyä, olla moraalinen. Kaikissa miehissä on jokin puute. Suurin osa ei pyöräile talvella, ei jaksa ymmärtää onomatopoiesista, moni syö lihaa. "Ei sellainen voi olla oleellista", sanoo ystävä järkyttyneen kuuloisena. Mutta se on. Jos pidän jotakuta moraalisesti keskenkasvuisena, kuinka hullaantuisin myös psyykkisesti?

- tulen suoraan sanoen hyvin surulliselle päälle, koska näyttä siltä, että Veloena on tekemässä saman virheen kuin minä: rakentamassa epäoleellisista vaatimuksista muuria itsensä ja hyvän elämän, myös hyvän parisuhteen ja hyvien parisuhde-ehdokkaiden, välille. Jos minä alkaisin esittää samanlaisia vaatimuksia kuin Veloena, parini pitäisi osata sujuvasti iiriä, puolaa ja saksaa, olla raitis ja savuton, lapseton mutta lisääntymiskykyinen ja -haluinen minun kanssani jne. On aika selvää, että moista ihmeotusta ei olisi tarjolla, eikä ainakaan minun markkina-arvollani; sen lisäksi - mikä pahempaa - olisin valmis torjumaan paljon näitä vaatimuksia täyttämättömiä, mutta ihan hyviä ihmisiä, joiden kanssa voisin elää hyvää elämää; sitä paitsi jos nuo vaatimukset täyttävä henkilö löytyisikin, hän olisi luultavasti tasapainoton varttihullu ja itsekäs nilkki, jonka kanssa elämä olisi helvattia - hän näet tietäisi olevansa korvaamaton ja antaisi minunkin tietää sen joka käänteessä. Korvaamattomuus ei mielestäni kuitenkaan terveessä suhteessa muodostu tuolla tavalla, se muodostuu siitä, että toinen on hyvä ihminen, jonka kanssa on mukava olla, ja yhteisten kokemusten ja muistojen ansiosta osa omaa itseä.

Mitä sitten tulee Veloenan mainitsemaan moraaliseen keskenkasvuisuuteen, tuossa on taas sama virhe kuin se itse tekemäni: falskin vasemmistolaisen mielipide- ja velvoiteaparaatin sekoittaminen moraaliin. (Toivon että käyttämääni ilmausta falski vasemmistolainen ei pidettäisi loukkaavana, koska se on tarkoitettu itsekritiikiksi: ystäväni Ivan Hlinka sanoi George Orwellin esseetuotantoon tutustuttuaan ymmärtävänsä nyt, mistä minun falski vasemmistolaisuuteni on alkujaan peräisin. Ja oli aivan oikeassa: minun mahdollinen vasemmistolaisuuteni on suoraan Orwellin esseestä The Lion and the Unicorn: Socialism and the English Genius, joka on ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan Orwellia vasemmistolaisten mielipiteiden ja legalistisen isänmaallisuuden yhdistäjänä ja tällaisen yhdistelmän mahdollistajana.) (Tässä kohtaa muuten radiosta tulee Veikko Lavin Jokainen ihminen on laulun arvoinen, joskin ruotsinnoksena; sopivampaa taustamusiikkia tuskin voisi kuvitella.)

Valitettavasti sellainen julkinen moraalidemonstraatio, jollainen se vasemmistolainen velvoiteaparaatti on, ei kerro ihmisen todellisesta moraalisesta tasosta paljoakaan: historia tuntee aivan liikaa esimerkkejä vaimonhakkaajaroistoista sun muista täysin patologista perhe-elämää eläneistä hirviöistä, jotka julkisessa roolissaan ovat toimineet hyvien ja edistyksellisten asioiden puolesta, jotta olisi kovin mielekästä valita kumppania aamiaispöytään ja yhdyntäsänkyyn hänen aatteellisen tai julkisen toimintansa perusteella. (Enkä sitten enää halua kuulla kertaakaan tuota alkujaan natsien keksimää iskulausetta Henkilökohtainen on poliittista.) Tällainen ulkokultaisuus on aivan liian inhimillistä ja ymmärrettävää, jotta sille tarvitsisi etsiä erillisiä selityksiä: yhteiskunnallinen osallistuminen ja tiedostaminen on nykyisellään pitkälti vanhemmilta perittävä uskonto rituaaleineen - kannattaa muistaa, että minun ikäiselläni tai ainakin samaan poliittiseen tai kulttuuriseen sukupolveen kuuluvalla alkaa jo olla yliopistoikäisiä lapsia - ja uskonnonharjoituksen rituaalien omaksuminen sosiaalisesta pakosta tai sosiaalisesta pätemisen tarpeesta ei todellakaan tarkoita, että uskonnon mystiseen, ekstaattiseen tai dogmaattiseen puoleen oikeasti kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Toisin sanoen ihmisen on mahdollista olla aika moraaliton ja kelju ja silti kannattaa julkisesti erilaisia moraalisuusliikkeitä.

Tekopyhyys ei tietenkään johdu asianomaisen tahallisesta pahansuopuudesta, vaan siinä voi olla kyse huonon omantunnon aiheuttamasta kompensaatiosta. Olen vakuuttunut siitä, että suuri osa, ehkä enemmistö, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa nauhoilla ja mielenosoitusmarsseilla suurieleisesti vastustavista miehistä on itse asiassa syyllistynyt väkivaltaan kumppaniaan kohtaan ja yrittää moisella teatterilla tehdä jonkinlaista katumustyötä, sekä tietysti myös lakaista omia jälkiään umpeen. Minulla ei ole käsittääkseni syytä tuntea huonoa omaatuntoa omasta suhteestani, vaikka kaikenlaiset nimeltä mainitsemista ansaitsemattomat varikset ja kanat tietysti uskovatkin, että Maria on tässä vaiheessa nuijittu jo pihvilihaksi ja "puolustelee" (?) minua netissä alistettuisuutensa ja naiseudestavieraantuneisuutensa vuoksi. Jos hän olisi muuta kuin tahdoton ja uhriutettu julman raakiomiehen orja, niin tokihan hän älyäisi ennen myöhäistä jättää julman raakiomiehen peniksellä rämpyttämään. Näin siis ajattelee tyypillinen osallistumisuskonnon uskovainen, joka kuvittelee ja ehkä vakavissaan uskookin, että osallistumisuskonnon rituaalien harjoittaminen tai harjoittamatta jättäminen on oleellisempi totuus ihmisestä kuin hänen todellinen elämänsä parin kanssa.

Eivät osallistumisuskovaiset ihan väärässäkään ole. Niin kauan kuin pyritään selkeästi määriteltyihin poliittisiin tavoitteisiin, on tosiaan tärkeintä, että liittolaiset seisovat julkisesti niiden takana, vaikka yksityiselämässään mokaisivat kuinka. Oleellista on, että pyritään saamaan läpi jokin yksiselitteinen lainmuutos tms., jonka jälkeen yksityiselämässäkään ei voi kovin herkästi lipsua tästä tavoitteesta, jollei halua joutua joko lailliseen edesvastuuseen tai monenlaisiin käytännön elämää haittaaviin vaikeuksiin. Mutta kun ihmisen moraalisen tason ja moraalisen aikuisuuden mitaksi asetetaan se, kuinka tarkkaan hän noudattaa osallistumisuskon rituaaleja, silloin rakennetaan itselle parisuhdehelvettiä, tai tahallisesti kieltäydytään onnesta ja rakkaudesta sellaisten asioiden takia, jotka ovat viime kädessä täysin yhtä ulkokohtaisia kuin kauneus tai sen puute, kampaus tai ruma takki. Jos politiikan päästää hallitsemaan yksityiselämäänsäkin, tulee tahallisesti pilanneeksi oman elämänsä ja hävittäneeksi onnensa.

6 kommenttia:

  1. Kyllä olen itsekin surullinen vaateistani. Mutta ne ovat silti jotakin oleellista - niin kauan, kunnes rakastuu johonkuhun. Ystävät luulevat, että siihen on kiire, itse en ymmärrä, miksi olisi. Asiat tapahtuvat omalla painollaan.

    Ja rakastuminen, sen tietää jo tässä iässä, ei katso määreitä. Ergo, tällä hetkellä en ole rakastunut. SITÄHÄN tuo katkelma lähinnä sanoo rivien välissä. Ja toistaiseksi: tähän asiantilaan tyytyväinen. Yhdessä erossa on jo tarpeeksi vuoristorataa tällä erää. Ei tähän enää tulisieluisia romansseja rinnalle kaivata, huh.

    Hetkinä, jolloin saisi uudessa suhteessa aikaan vain kärsimystä ja hyväksikäyttöä, on parastakin rakentaa ympärilleen suojaa, eikös. En tahtoisi satuttaa ketään muuta, en itseänikään. Silloin on parasta olla heittäytymättä kenenkään kaulaan, etenkään jos jo etukäteen kykenee näkemään, että tuota toista olisi vaikeaa kunnioittaa ensihuuman jälkeen ja vielä senkin, missä kohtaa moraalinen ristiriita syntyisi. (Kyllä, lihansyönti on minusta epäillyttävää moraalisesti. Kyllä, perehtymättömyys runoihin on minusta aika varma tae siitä, ettei miesparka koskaan tajuaisi yhtään moraalista argumenttiani - tosin voi kyllä olla, että minä olen tässä kohdin keskenkasvuinen, riippuu näkökulmasta. Kyllä, mies joka ei ymmärrä, että myös talvisin on liikuttava kaikkein energiatehokkaimmalla kulkuvälineellä samalla painoaan halliten, ei ole tajunnut lainkaan sitä, kuinka moraali on myös pistettävä käytäntöön. Totta kai olen "tavis"näkökulmasta hirvittävä terveysfasisti. Da, da. Siksipä juuri pitää olla varovainen tavisten kanssa: ne alkaisivat kuitenkin kokea mut uhkaavana ja selittäisivät syyllistämisestä, enkä jaksaisi kuunnella kuitenkaan.)

    Asiat on harkittava huolellisesti, mieluiten etukäteen, ettei jätä jälkeensä traumoittuneiden miesten vanaa. Tämän kai pitäisi olla kaikkien intressien mukainen ajatus.

    En soisi itselleni enää yhtään eroa, sen verran kamalaa eroaminen on. Siksi voi olla hyväkin olla kranttu. Voihan kranttuudestakin tinkiä, sitäpaitsi, sitten kun saattuu huvittamaan.

    Mitä suhteisiin tulee, olen sen verran kuiteskin hupsu kaappiromantikko, etten alkaisi suhteeseen, jos en kykenisi rakastumaan päätäpahkaisesti toiseen osapuoleen. En ole sillä viisiin rahan tai ystävyyden puutteessa, että ostaisin niitä teeskentelemällä jotain suurta ja ihmeellistä, jota en kuitenkaan kokisi (vieläpä kutsuen sitä hyväksi elämäksi - ei, teeskentely ei voi olla hyvää elämää, etenkään jonkin niin tärkeän asian kuin rakkauden teeskentely).

    Ei meikäläisen horinoita pidä surra nyt - yhdeksän ja puolen vuoden suhteeni on hajanaisessa purkutilassa, ja sen kuulee aivan kaikesta, mitä kirjoitan. Olen vain, kuten sopiikin, surullinen ja väsynyt.

    Älä sinä, ystävä hyvä, ole - sinun suhteesihan toimii. Mutta suohan toki toisille lepotauko lihamarkkinoilta, jos nämä sitä kaipaavat väsymyksessään. Levon tarvetta ei kannata surra, lepo on passiivista ja ketään vahingoittamatonta. Enemmän vahinkoa tapahtuisi, jos ryhtyisin riehumaan ja kaatamaan miehiä sydämettömänä, leikkimään näiden kustannuksella.

    Monet tekevät niin suhteidensa päätyttyä, kuten tiedämme. Luulen, että he saavat aikaan enemmän surua ja vahinkoa, huonoa elämää, kuin koloonsa hetkeksi vetäytyvä, säikky ja hetkellisesti skeptinen otus, joka ei tahtoisi vahingoittaa ketään. Luulen, että toisia vahingoittaessani vahingoittaisin itseäni saman tien tajutessani aiheuttamani kärsimyksen. Kuinka tulisin sen jälkeen toimeen itseni kanssa? Enkö juuri silloin tuntisi pilanneeni elämäni?

    Ei, kyllä liian korkeilla vaateilla on vissi FUNKTIONSA tietyssä ajassa ja paikassa, tietyssä psyykessä.

    VastaaPoista
  2. Oikeastaan tässä on kyse surusta ja häpeästä, jota itse koen sen vuosien takaisen yritelmän takia. Asia on näet niin, että kyseinen nuori nainen oli oikeasti hyvä, kiltti ja vilpitön ja halusi parastani, mutta olen tarvinnut kymmenkunta vuotta sen ymmärtämiseen, että olin sillä kertaa itse pahis ja törppö ja hän se hyvä ihminen, jota käytettiin hyväksi. Ja tavallaan käytin häntä hyväksi juuri sen takia, että kun hän ei ollut siitä edistyksellisyysnäkökulmasta riittävän hyvä ja vaatimustenmukainen, hän ei mielestäni ansainnut kunnon kohtelua.

    Tuohon aikaan olin tosin mitä ilmeisimmin hoitamaton depressiopotilas, jonka ei olisi kuulunut mennä naisen lähellekään. Mutta yksi syy siihen, miksi aloin vanhemmilla päivillä epäillä tätä edistyksellisyysaparaattia, on se, että se ei todellakaan tehnyt minusta sillä kertaa parempaa ihmistä, vaan toimi pikemminkin moraalin proteesina: koska en yksityiselämässä epäkypsyyttäni osannut käyttäytyä moraalisesti, koetin kompensoida sitä kaikenlaisella ulkokohtaisella profeminismitouhulla.

    VastaaPoista
  3. Ah joo, mutta se on ihan eri juttu. Surullinen tarina.

    Aika monesti tarinat ovat. Etenkin kun ihmiset ovat nuorempia, tyhmempiä ja ehdottomampia ja tajuavat huonommin toistensa haurauden ja haavoittuvuuden ja sen, kuinka pitkällistä haavoista toipuminen on.

    Vanhemmiten sitä käy, jos ei nyt viisaammaksi, ainakin varovaisemmaksi. Siitä sietää olla tyytyväinen.

    VastaaPoista
  4. Tuohon talvella pyörällä: noin voi sanoa vain helsinkiläinen, joka ei ole juuttunut kinoksiin pyörällä. :P

    No, olen minäkin lahdessa pyöräillyt talvella, mutta rajansa kaikella. Jos pakkasta on 28 astetta ja hanget korkeat nietokset, minä menen kiltisti bussilla. Valtatiet on toki aurattu ja murustettu kivillä (ovat kyllä silti liukkaita, nimim. useamman kerran perseelleen vetänyt), mutta jos haluaa yhtään syrjemmäs mennä, voi olla hankala polkea, kun lunta on puoliväliin pyörää...

    VastaaPoista
  5. Kyllähän Helsingin pyörätiet ovat talvella täynnä kinoksia, kun usein ajokaistan lumet aurataan, äly hoi, pyörätiellä "kun ei kukaan kuitenkaan talvella pyöräile", mutta ainakin meikäläinen suhaa silloin autojen seassa. AJOKAISTOILLA harvemmin on lunta. Vaaratilanteita kylläkin.

    Mutta tarpeeksi tyköistuva punainen takki, hyvät heijastimet, voimakas lamppu, selkeät viittomat ja suora ajolinja ja tilaa saa. Ihan varmasti. Tietty varmaan jos maaseudulle aikois, vois tie tyssätä :D - en mäkään hillittömään myräkkään pyörällä lähde. Viisitoistasenttisessä hangessa polkeminen on tajuttoman raskasta.

    Pyöräillessä ei kyllä tule kylmä. Jos tulee, voi aina tihentää polkutahtia ja a vot pian on kuuma. Pakkanen ei siten ole este.

    VastaaPoista
  6. Joo, kylmä ei ole, kun on hetken pyöräillyt. Sen sijaan hikoaa ja on kuuma, mistä seuraa, että toppavarustusta pitää riisua, mistä seuraa pahimmassa tapauksessa vilustus. Hauskaa.

    Ja autojen sekaan en mene kesälläkään. Hengestään siellä lopulta pääsee.

    VastaaPoista

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.