maanantai 9. toukokuuta 2005

Juupas, eipäs, ajopuu

Sediksen blogin kommenttiosastossa väännetään kättä jatkosodan luonteesta tavalla, jonka toivoisi jo siirtyneen historiaan. En toki ole juurikaan innostunut kaikenlaisten anonyymien isänmaallisten tavasta ladella pseudouskonnollisia fraaseja tyyliin "sotahistoriamme on kunniakas", koska viime kädessä omassa aseistakieltäytymisessäni oli kyse juuri siitä, että Suomen sotien uskonnollisluonteinen pyhittäminen loukkaa omaa uskonnollista vakaumustani: selkeästi sekulaariin armeijaan olisin kyllä ollut valmis menemään, mutta olosuhteissa, joissa Talvisota on nostettu Jumalan paikalle, kristityllä ihmisellä ei oikein ole sijaa kasarmilla. Ei ihminen voi kahta herraa palvella. Minä olen saanut uskontoni isoäidiltäni, joka yksityiskohtaisesti selitti, mikä on Suomalaisen rukouksen (edelleenkin yksi lempivirsistäni) todellinen, taivaallinen ja teologinen tarkoitus:

Sulta on kaikki suuruus,
henki Sun hengestäs -

eli ihminen ei hybriksessään saa nostaa itseään Jumalan tasolle, vaan hänen tulee alati pitää mielessään, että kaikki on viime kädessä lainaa Jumalalta. Tuo iskulause "sotahistoriamme on kunniakas" loukkaa uskonnollista vakaumustani siksi, että sotahistorian ei kuulukaan olla erityisen kunniakas: jos sodasta selvittiin jotakuinkin vapaana ja siedettävänä maana, kiitettäköön siitä nöyränä ja lakki kourassa Jumalaa laulamalla harras virsi tai seitsemän, mutta luonnollisesti kyse on ainoastaan Herran armosta, ja se, että sotaan ylipäätään tuli osallistuttua, oli kuitenkin viime kädessä synti ja väärin. Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä voi toki olla lieventävä asianhaara se, että maailma pakotti syntisen mukaan maailman pahoihin tapoihin (= sotaan), eikä syntisellä ollut rohkeutta kääntää toista poskea, vaan hän koki välttämättömäksi tarttua aseeseen edes toisen posken suojaamiseksi läimäykseltä. Mutta viime kädessä sotahistoria on kuitenkin synnin historiaa, ja syntihistorialla ylpeileminen on epäkristillistä. "Sotahistoriamme on kunniakas" on siis moraalisesti ottaen pohjimmiltaan samanlainen väittämä kuin jos miestennielijä tai YTM-naistenkaataja julistaisi "panohistoriani on kunniakas, räytykää kurjat".

Lisäksi en malta olla huomauttamatta, että äänekkääseen talvisodalla ylpeilyyn sisältyy kuitenkin implisiittinen solvaus Baltian maita (jotka eivät käyneet omaa talvisotaa) ja Puolaa kohtaan (joka kävi oman talvisotansa syksyllä 1939, mutta hävisi sen, koska joutui keskeisemmällä paikalla sijaitsevana maana taistelemaan naapurien päävoimia, ei pelkkää Leningradin sotilaspiiriä vastaan). "Meidän sotahistoriamme on kunniakas" herättää väistämättä kysymyksen: mikä on se vähemmän kunniakas osapuoli, johon itseämme vertaamme?

En myöskään hyväksy sitä, että joku anonyymi joutorunkkari tulkitsee Sediksen "olevan Stalinin puolella". Olen toki minäkin hiukkasen kyllästynyt tuohon varsin monelta suunnalta tyrkytettyyn näkemykseen, jonka mukaan tuohon "pyssyuskoon" (lainatakseni Pentti Haanpään termiä) uskomattomat ovat kaikki "objektiivisesti" Stalinin puolella. Silti minua hiukan rasittaa Sediksen ylisuuri innostus panna Suomi jatkosodassa hirveän yksiselitteisesti väärälle puolella.

Kuten jo moneenkin kertaan olen sanonut, Suomen sotakokemuksen tarkasteleminen länsieurooppalaisesta perspektiivistä hukkaa pääasian: Suomi oli sodan kannalta nimenomaan itäeurooppalainen maa. Valitettava tosiasia on, että Itä-Euroopassa oli maita, kansoja ja yksittäisiä ihmisiä, joille ei jätetty oikein muuta vaihtoehtoa kuin valita joko kolera tai rutto. Viimeistään Puolan kohtalo oli osoittanut, että läntisten demokratioiden puoli, joka oli toki oikea puoli, ei käytännössä ollut puoli meidän valita; ja yhtä huonolta näytti muiden samassa jamassa olevien maiden tilanne. Puola pysytteli johdonmukaisesti nimenomaan läntisten demokratioiden puolella: Saksa oli puolalaisille absoluuttinen ja tuhoava vihollinen, jonka kanssa mitään kompromissia ei voitu tehdä, mutta koska Stalin oli osallistunut maan tuhoamiseen yhdessä Hitlerin kanssa, myöskään idästä ei totisesti voinut odottaa mitään hyvää. Mutta kun neuvostojoukot tulivat, niiden mukana tuli myös neuvostojärjestelmä, ja läntisen, demokraattisen Puolan puolesta saksalaisia vastaan taistelleet Armia Krajowan partisaanit joutuivat "neuvostovastaisuudestaan" usein julmemmin ja ankarammin rangaistuiksi kuin todelliset natsit omista rikoksistaan.

Toki Suomessa oli vahvoja epäkriittisen saksalaismielisiä voimia, ja Saksan voitto sodassa - sen Hitlerin haaveileman saksalaisen maailmanvaltion syntyminen - olisi käytännössä tiennyt natsijärjestelmän tuloa meillekin. Vaikka rajat olisi vedetty kuinka kauas itään, Suomi olisi käytännössä ollut Saksan saartama (sotavuodet eduskunnassa viettänyt realistinen isoisäni totesi, että Suomelle olisi annettu kyllä pitkä kaistale itää lohdutuspalkinnoksi, mutta hän lähti siitä, että Lappi olisi mennyt peruuttamattomasti saksalaisten haltuun) ja mistään itsenäisyydestä ei olisi voinut puhuakaan, vaikka täällä tietysti olisivat tuossa vaiheessa nousseet valtaan naiivit saksalaisystävät, jotka olisivat varmaan tosissaan kuvitelleet muodollisen itsenäisyyden saksalaisten alaisuudessa olevan vapauden korkein aste. Toisaalta Saksan irrationaalinen slaavilaisvastainen rasismi oli omiaan vieraannuttamaan potentiaaliset liittolaiset idässä, eli jotta Saksa ylipäätään olisi voittanut sodan, Hitlerin olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja esimerkiksi ukrainalaisten kanssa kompromisseihin kykenevä suuri sotapäällikkö, ja meillä varmaan pitkälti uskottiin, että hän ajan oloon osoittautuisi juuri sellaiseksi. Näinhän ei käynyt, vaan Hitler oli rasisminsa vanki, jonka mielestä juutalaisten järjetön lahtaaminen oli sodanpäämäärä sinänsä.

Toki Suomen osallistuminen sotaan Saksan rinnalla oli hyvinkin tyhmänrohkeaa arpapeliä, ja asiasta tunnetusti myös päätettiin pienessä piirissä demokraattista päätöksentekomekanismia konsultoimatta. Päätös saattoi jälkiviisauden valossa olla, jollei nyt oikea, niin ainakin pienempi paha; mutta ihan muodollisesta valtio-opillisesta näkökulmasta siinä on varmasti paljon moitittavaa. Silti olen sitä mieltä, että päätökseen oli muitakin syitä kuin suomalaisten paha fasismi, vaikka en sitä kiistäkään, että se oli omiaan antamaan poliittista nostetta kaikenlaisille epäkriittisen saksalaismyönteisille voimille ja että näiden renkien nouseminen huonoiksi isänniksi oli hyvin suuri riski.

Mutta se siitä. Minua jurppii Sediksen kirjoittelussa ihan oikeasti esimerkiksi se, että hän näkee Venäjän voitonjuhlinnan arvostelijat järkiään jonkinlaisen suomalaisen nationalismin edustajina. Hän ei tunnu ottavan millään tavalla huomioon sellaista mahdollisuutta, että arvostelun taustalla olisi ihan aito huoli Venäjän nykyisestä kehityssuunnasta saati sitten aito solidaarisuus uusia itäeurooppalaisia unionikumppaneitamme kohtaan. Totta kai pölhönationalismi on vuoden 1989 örseltävästä talvisodan syttymisjuhlinnasta saakka valtavirtaistunut huolestuttavalla tavalla. Silti tulisi yhtä lailla kyetä näkemään, että Venäjän arvostelemiseen voi olla muitakin motiiveja kuin oman maan syntien hämärtäminen näkyvistä. Yksi niistä motiiveista on pyrkimys auttaa venäläisiä käyttäytymään sivistyskansan lailla, asettaa venäläisille samanlaisia itsekriittisyyden vaatimuksia, joita olemme asettaneet itsellemmekin, tai vaikka saksalaisille, jotka ovatkin pitkälti täyttäneet nämä vaatimukset varsin mallikkaasti (mistä huolimatta meikäläisessä äärivasemmistossa on viime aikoihin asti esiintynyt rasismin luonteista saksalaisvastaisuutta, johon on usein liittynyt täysin irrationaalisia ja vainoharhaisia kuvitelmia nykyisten saksalaisten imperialismista). Saksalaisilla oli Vergangenheitsbewältigunginsa, ja Saksasta tuli varsin demokraattinen ja vauras maa, joka onnistui selviytymään siedettävän hyvin myös 1970-luvun vasemmistoterrorismista ja sen vastareaktionaan aiheuttamista äärioikeistolaisista ylilyönneistä. (Tässä välissä huomauttaisin kyllä taas, että taistolaisuudesta marmattajien kannattaisi kysyä itseltään, olisiko Neuvostoliiton tukeman terroristiryhmän syntyminen Suomeen ollut parempi vaihtoehto kuin taistolaisuus, jonka toiminnan terroristisin muoto oli teennäisten laulujen hoilaaminen pateettisella äänellä.) Venäjällä taas ei oteta minkään valtakunnan vastuuta Neuvostoliiton julmuuksista - bolsevikit nähdään avaruudesta pudonneina olentoina, jotka vain yhtäkkiä ottivat maan käsiinsä, ei Venäjän oman yhteiskunnan tuotteina, joista sekä tsaarin yhteiskuntajärjestelmä että Venäjän kansankulttuuri ovat pitkälti vastuussa. Luonnollisesti venäläiset nationalistit esittävät bolsevikit myös juutalaisina, kuinkas muutenkaan. Venäjä siis ei ota vastuuta menneisyydestään - ja Venäjä on persläpi. Näillä kahdella asialla on syy-yhteys, aivan kuin syy-yhteys on siinä, että (Länsi-)Saksa otti sen vastuun ja kehittyi vapaaksi ja vauraaksi maaksi.

1 kommentti:

  1. En minä mistään "vääristä puolista" puhu, enkä ainakaan "ylisuurella innolla".

    Mutta totta että en minä voi ylpeillä kansalliseltakaan perustalta hyökkäyssodalla Natsi-Saksan rinnalla aseveljenä ja tosiasiallisena (de facto) liittolaisena.

    Minusta on kiintoisaa katsoa, miten tätä suhdetta, annettiinpa sille nyt mikä nimi hyvänsä, perusteltiin, miten siitä pidettiin kiinni ja miten siitä irtauduttiin. Ja minusta on kiintoisaa esittää uusia tai ainakin valtavirrasta erilaisia tulkintoja, ei vähiten siksi, että olen aikanani vuosia näiden lähdemateriaalien parissa viettänyt. Itse asiassa olen usein ajatellut, kuinka näiden Suomen käymien sotien moniäänisestä kentästä voisi rakentaa jättiläismäisen paperista tehdyn tiiliskiven.

    Tämä on mahdollista, koska tästä näkökulmasta tulen ajatelleeksi asioita hieman toisella logiikalla kuin nationalistiseen selittelyyn taipuvaiset.

    VastaaPoista

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.