Suomalainen raiskauskulttuuri osa 2

Silloin kun Jugoslavian perimyssodat olivat vasta alkamassa joskus neljännesvuosisata takaperin, täkäläiset journalistit selittivät, kuinka etniset ristiriidat siellä kaukana saivat alkunsa raiskaussyytöksistä: yksi porukka väitti toisen raiskanneen heikäläisiä nuoria naisia ja päin vastoin. Ylemmyydentuntoisesti suomalainen lehtineekeri sormi pystyssä selitti, kuinka tällaisilla väitteillä on erityistä painoa islamilaisvoittoisessa yhteiskunnassa. Sittemmin Jugoslavian sekasorto johti monenlaisiin kammottaviin julmuuksiin ja hirveyksiin. Tuoreimpien juorujen mukaan Immosen Ollin sänkyynkin on viritetty hiljattain sellainen kauhea islamistipommi yhtenä myöhäisseurauksena Jugoslavian sodista. Järkytyksemme asian tiimoilta on sanoinkuvaamaton.

Nyt Suomessa vallitsee aivan samanlainen ilmapiiri kuin Jugoissa silloin ennen, vaikka emme edes ole muslimeja. Tarinat raiskaavista ulkomaalaisista leviävät kuin paiserutto ja paisuvat sitäkin nopeammin. Äärimmäisen väkivaltaiset miehet lähtevät yöllä kaduille pahoinpitelemään ja rusikoimaan maahanmuuttajajengiläisiksi olettamiaan. Luultavasti yksittäinen tumma poika lasketaan tällöin jengistään erilleen joutuneeksi ja jo kaksi vaaralliseksi rosvoliigaksi, jota pitää hakata ihan oman hengen pitimiksi. Poliisien yritykset hillitä huhumyllyä johtavat vain poliisivihaan – poliisi on jo moneen otteeseen leimattu Demlan kauko-ohjaamaksi mokuttaja-KGB:ksi – ja päälle päätteeksi huudetaan apuun skini- ja liivijengejä. Sillä tavallahan sen jengiväkivallan varmasti saa loppumaan, heh.

Kun kirjoitin Paljastetussa takavuosina Tohmajärvellä tapahtuneesta joukkoraiskauksesta, niin eikös vain joku kommenttipalstan törkysuu tullut sönkkäämään, että minä olisin muka penkonut perusteellisesti roskapönttöjä löytääkseni ”sen ainoan” suomalaispoikien ”koskaan” tekemän joukkoraiskauksen. No, tuossa oli kyse niin sanotusta projektiosta, eli natsipohjalieju siinä taas oli näkevinään omia syntejään vastapuolessa – hieman samaan tapaan kuin heikäläiset haukkuvat minua ”apurahakääntäjäksi”. Minä olen – anteeksi nyt vain, ressukat – ollut yksityisellä puolella töissä jo puolitoista vuosikymmentä ja nauttinut, hompansseille tuntematonta vaikeaa teknillistä termiä käyttääkseni, niin sanottua palkkaa koko sen ajan. Se tyyppi joka eleli ennen nykyistä poliittista törkyuraansa apurahoilla tutkien maailman kaupallisesti turhinta kuollutta kieltä, oli se teidän palvomanne Eiran profeetta; ja käännöstyönsä laadusta päätellen hän ei pärjäisi päivääkään alan firman palveluksessa. Voi jopa olla että poju on kokeillut käännöstöitä ja todennut ettei hänestä ole niihin; ehkä tuo politiikkahomma, tai politiikka-Homma, on ennen muuta hyödyttömän taiteen tohtorin keino hankkia itselleen edes jonkinlainen leipäpuu.

Oikeiden töideni vuoksi minulla ei ole aikaa kaivella roskapönttöjä, kuten ties mitä kansalaispalkkaa vetävillä hompansseilla tuntuu olevan: Tohmajärven tapaus oli minulla tuoreessa muistissa siksi, että olin väkertänyt siitä löpinän vanhaan blogiini. Siinähän syylliset olivat nuoria urheilijapoikia, joista minä aina kirjoitan ilkeyksiä kun tilaisuus ilmaantuu, minkä pitäisi olla jopa hompansseilla tuoreessa muistossa – niin pakonomaisesti kuin he aina lukevat juttujani – enkä tosiaan silläkään kertaa voinut vastustaa mehevää saumaa.

Mutta puhutaanpa taas siitä suomalaisesta raiskauskulttuurista. Silloin kun perussuomalaisen puolueen yleisjantusen, Matti Putkosen, vuosien takaisesta raiskaustuomiosta tuli puhetta blogeissa, erään Uuden Suomen blogin kommenttipuolella riennettiin jo julistamaan:

Minä en tunne ketään joka ei olisi syylistynyt johonkin seksuaalirikokseen, tai sen tunnusmerkistön täyttävään tekoon, lähes kaikki luokkakaverit syyllistyivät siihen jo ala-asteella, sen jälkeen teot ja puheet muuttuivat vain ronskimmiksi.

Tämä oli mielenkiintoinen reaktio. Silloin kun puhutaan ulkomaalaisten tekemistä raiskauksista, ollaan julistamassa asianomaiset pahoiksi ja parantumattomiksi, koska heillä on sellainen kulttuuri, jossa raiskataan. Silloin kun puheeksi tulee raiskauksesta tuomittu perussuomalainen, silloin tasan samat tyypit, jotka suunnilleen kaksi minuuttia sitten ovat vaatineet kaikkien tiettyä kansallisuutta edustavien karkottamista maasta kilon palasina, alkavat puolustella rikollista ja esittää hänen tuomionsa oikeusmurhana. ”Eihän meikäläistä voi rangaista raiskauksesta, kun se on meidän kulttuuria”, he kiljuvat – tarkalleen samalla sanamuodolla kuin he ovat väittäneet maahanmuuttajaraiskaajien puolustelevan rikoksiaan. Eli projektiota pukkaa taas kerran.

Yläasteaikoinani kuulin usein koulukaverien – niiden suosittujen tupakoitsijaurheilijoiden, joilla kyllä tyttöystäviä riitti – kehuvan, kuinka he olivat esimerkiksi yrittäneet raiskata yhdeksänvuotiaan tytön, mutta (tietenkin) pornotähtitason mahtimelojensa olleen liian isoja, jotta ne olisivat mahtuneet alaikäisen pikkuiseen emättimeen. Minut oli tietysti kasvatettu liiankin kiltiksi pojaksi, ja ahdistuin syvästi näistä puheista. Olin vakuuttunut siitä, että Savon työläispoikien keskuudessa sivilisaatio oli romahtanut. Aikuisena sitten opin ajattelemaan, että kyse oli pelkästä uhosta, koska kovaa kundia pitää osata esittää. Vielä vähän aikuisempana suutahdin siitä, kuinka tyttöystäväehdokkaat aina tekevät ohareita, ja aloin itsekin uhota raiskaamisella, kuten varmasti muistatte, ja sainkin heti sekä sänkyseuraa että lopulta myös vaimon (kyllä, olette oikeassa: joskus tuntuu siltä että naisia ei kannata edes yrittää ymmärtää).

Mutta viime aikoina olen alkanut miettiä, olikohan sittenkin niin, että sällien brassailussa olikin totuuden siemen(neste). Elina Hirvonen kirjoitti omassa kolumnissaan:


"Se sammui. Sitten me pantiin sitä." 80-luvun lopulla helsinkiläisellä yläasteella pojat kertoivat viikonloppujen jälkeen tällaisia tarinoita. Tapanilan raiskauksen jälkeen ne tarinat ovat olleet mielessä paljon.

Osa noiden tarinoiden tytöistä murtui, eikä koskaan palannut ennalleen. Pojat kertoivat tapahtumista ylpeinä, eikä tekoja kutsuttu raiskauksiksi. Myöskään Suomen rikoslaki ei pitänyt niitä raiskauksina, vaan seksuaalisena hyväksikäyttönä.

Se oli aikaa ennen internetiä ja sosiaalista mediaa. Seksuaalinen väkivalta oli osa tyttöjen elämää, mutta tietoa häpeällisiltä tuntuvista asioista oli vaikea saada. Väkivallasta ja ahdistelusta puhuttiin vähemmän kuin nyt. Se oli myös aikaa, jolloin Suomessa ei asunut yhtäkään somalitaustaista ihmistä.


Minulla ei ole mitään syytä epäillä Hirvosen sanoja ainakaan sammuneiden tyttöjen kanssa makaamisen ja sillä kehumisen osalta. Niitä kehuja kuuli yhtä soittoa kovien jätkien suusta kun minä olin nuori. Eräs Pahkasiassa joskus sen anarkistisina varhaisaikoina julkaistu sarjakuva kertoi överiksi vedettyyn tyyliin ”jengisodasta” (”Yksi jengi liikaa”) ihan supisuomalaisten jengien välillä; eräässä kuvassa jengin kingi veti pikkuhousuja sammuneen tyttöystävänsä jaloista ajatuskuplassaan sanat: ”'Saat sitten kun mä olen neljäntoista.' Ja vitut. Mä otan nyt. Älä herää! Älä herää!” Pahkasika nyt oli Pahkasika, mutta muistan kyseistä sarjaa lukiessani nauraneeni sillä tavalla kuin osuvan parodian tunnistava nauraa: juuri tuolla tavallahan kaikki naapuruston ronskirampet ja roimareimat hankkivat – tai kehuivat hankkineensa – ensimmäiset seksikokemuksensa.

Koska olen edelleenkin ilkeä feminismikriitikko, en voi olla huomauttamatta, että tätä Elina Hirvosen kuvaamaa raiskauskulttuuria ylläpitivät ja ylläpitävät omalla tavallaan tytötkin, ei siinä miessukupuoli yksinään ole vastuussa. Pojallahan ei koskaan saa olla poikuus tallella: kuten eräs nuori nainen minulle huomautti suurten feminismisotien aikakaudella kymmenisen vuotta sitten, se, että kokematonta kumppania pitää opettaa, on ”paskaa seksiä”. Tällaisessa ilmapiirissä kaikille pojille syntyy paineita hankkiutua poikuudesta eroon mieheksi syyllistymällä, eli jonkinlaisella seksuaalirikoksella.

Asiaa ei paranna se, että kun sosiaalisesti toistaitoinen mies sitten kysyy tytöiltä mikä se oikea tapa lähestyä naisia olisi, hän saa vastaansa vain kiukkuisen torjunnan ja sellaisia vastauksia kuin ”se pitää tietää”. Ristiriitaisten viestien ja epärealistisen, miesten seksuaalisuutta enemmän tai vähemmän paheksuvan ”valistuksen” maailmassa moni poika päätyy siihen johtopäätökseen, että aivan kuten moni aatelissuku aloitti rosvojoukkiona ja moni arvostettu liikemiessuku hankki alkupääomansa isolla rikoksella, myös nuoren miehen on hankittava se välttämätön ensikokemus krouvein keinoin eli raiskaamalla.

Se, että nämä sammuneen tytön panijat saattoivat kerskailla rikoksellaan, eikä kukaan brassailijoista ilmeisesti joutunut mitenkään lailliseen edesvastuuseen teoistaan, viittaa kyllä pahasti siihen, että Suomessa todella on olemassa raiskauskulttuuri, jossa viranomaiset ovat mukana hyssyttelemässä kotimaisten kalpeanaamojen tekemiä seksirikoksia. Mitä todennäköisimmin poliisisetäkin ymmärtää empaattisesti sitä tilannetta, jossa yhteiskuntaa ja ihmissuhteita tajuamaton viisitoistavuotias sälli on, kun seksivietti ja ruumiinvoimat kasvavat nopeammin kuin järki ja ymmärrys ja kun koko kulttuuri puhuu ristiin itsensä kanssa siitä, mikä on hyvää seksuaalisuutta. Toisin sanoen nuo raiskauksillaan kehuneet valkonaamapojat saattoivat ja uskalsivat kehua, koska tiesivät, että vaaraa kiinnijäämisestä ei ollut. Tyttö sai, kuten Hirvonen totesi, itse nuolla haavansa, ja joskus ne eivät arpeutuneet koskaan.

Jos tummaihoisilla nuorilla miehillä on merkittävästi enemmän raiskaustuomioita kuin etnisillä suomalaisilla, yllä oleva selittääkin sen aukottomasti. Kalkkinaamoilla on koko ymmärtäjien ja myötäkarvaan paijaajien ja hyväksyjien sosiaalinen verkosto puolellaan.

Maahanmuuttajanuorukaisella sitä vastoin ei ole puolustajia, eikä hän osaa raiskata ”oikein” eli sillä yhteiskunnan hyväksymällä tavalla (odottamalla, että uhri juo itsensä tunnottomaksi). Toisin sanoen, vaikka valkonaamat tehtailisivat raiskauksia bulkkitavarana, nalkkiin napsahtaa ja raastupaan rapsahtaa ainoastaan se musta raiskaaja.

Suljetut uskonnolliset yhteisöt tietysti ovat oma lukunsa. Silloin naisvihaaja-aikoinani vokottelin erästä simpsakkaa ja siveetöntä sinkkutätöstä, jolla oli kerrottavanaan melko hirveitä juttuja omalta nuoruusajaltaan nasaretilaisen varjossa. Uskonlahkossa, jossa hän varttui, miesten valta oli ehdoton ja mies oli Jumala. Toisin sanoen kuudes käsky lensi ikkunasta ulos kun miehen piti saada elää mielihaluansa myöten, ja sukujen vanhemmat veikot saattoivat olla kurinpidollisessa (insesti)yhdynnässä nuorten neitojen kanssa näyttääkseen näille, kuka komentaa.

Miettikäähän, mitä niistä ensimmäiset seksikokemuksensa raiskaamalla hankkineista pojista tuli. Minulla on omat aavistukseni. Ettei vain olisi tullut hommalaisia maahanmuuttokriitikoita, jotka koettavat häivyttää omat raiskauksensa näkyvistä lietsomalla vihaa maahanmuuttajia kohtaan? Samalla tavallahan pedofiliaa kammoksuvat tyypit ovat usein pedofiilejä, tai pedofiliasta kiihottuvia. Ei pedofilia heitä muuten niin kovasti kiinnostaisi. Normaali mies ei halua edes ajatella sitä.

Tilastoissa muuten on sellainenkin vääristymä, että kantasuomalaisten raiskaamat muslimitytöt eivät luultavasti uskalla tehdä rikosilmoitusta poliisille, koska heidän odotetaan olevan neitsyitä avioliittoon asti. Kun omahyväiset rasistimme jankkaavat suomalaisten olevan niiiiiiin paljon parempia ja sivistyneempiä ihmisiä kuin maahanmuuttajien, koska he muka eivät raiskaa maahanmuuttajatyttöjä, itse asiassa kyse on luultavasti vain siitä, että maahanmuuttajatyttöjen raiskaukset eivät etene oikeuteen asti. Toki kaikki maahanmuuttajatytöt, joihin kalkkinaama kullinjatke kokee kajota, eivät ole muslimeja eivätkä haluttomia tekemään rikosilmoitusta: onhan uutisissa kerrottu sellaisistakin tapauksista, joissa sinivalkoisella raiskaajalla kävi odotettua huonompi mäihä, koska hänen ahdistamansa venäläistyttö sai nostettua oikeusprosessin.