(Ennen bloggausta nopea uutispäivitys: Ruotsidemokraattien europarlamentaarikot ovat eublogg.wordpress.comin, Euroopan parlamenttia seuraavan ruotsinkielisen blogin, mukaan johdonmukaisesti äänestäneet Putinin mieliksi ja kaikkia Venäjän ahdistamiin itäeurooppalaisiin maihin suunnattuja tukitoimia vastaan – tämä siitä huolimatta, että ruotsidemokraatit ovat tietysti omassa propagandassaan kiistäneet olevansa Putinin juoksupoikia. Tämä on taas yksi esimerkki siitä, miten vähän äärioikeistoon voi luottaa.)
Olen jo pitempään kirjoittanut hugenbergiläisyydestä eli suomenkielisen porvarilehdistön toiminnasta äärioikeiston vaivihkaisena liittolaisena. Hiljattain Helsingin Sanomissa kirjoitettiin parikin juttua, joita voi käyttää havainnollisina esimerkkeinä hugenbergiläisyydestä. En mainitse juttujen kirjoittajia nimeltä, koska en ennenkään ole vaivautunut pitämään rasisteja, Hesarin toimittajia enkä muitakaan rottia yksilöinä.
Toisessa jutussa pohdittiin maahanmuuttoa ja esitettiin kaikki mahdolliset rasistiset latteudet vietnamilaisista (hiljaisia, kilttejä, työteliäitä) ja somaleista (ei muistaakseni ihan laiskureiksi sanottu, mutta kaikki muut kliseet kyllä mainittiin). Tolkun toimittaja olisi osannut mennä kliseitä syvemmälle ja selvittää, kuinka hyvin ne pitävät paikkansa.
Hän olisi luultavasti saanut selville sen, minkä kaikki näihin asioihin oikeasti vähänkin perehtyneet tietävät: vietnamilaiset eivät keskimäärin ole sen parempia eivätkä huonompia kuin somalitkaan mitä esimerkiksi rikollisuuteen tulee. Silloin kun maassa oli verrattain paljon täkäläisiin oloihin sopeutumattomia nuoria vietnamilaismiehiä, oli myös nuorten vietnamilaismiesten tekemiä rikoksia.
1990-luvun alussa muutama vietnamilainen nuorukainen esimerkiksi syyllistyi karkeaan alaikäisen raiskausrikokseen Turussa. Tapaus on silmiinpistävyydestään huolimatta sittemmin unohtunut, eikä sillä Hommallakaan ole mesottu. Ennen muuta sitä ei ole laskettu vietnamilaisten kollektiiviseksi syyksi: Kaukoidästä tulleet maahanmuuttajat ovat hommalaiskliseen mukaan yhä edelleenkin työteliäitä ja kilttejä. Somaleille sitä vastoin keksitään raiskausrikoksia vaikka omasta päästä, ja Tampereella 1990-luvun puolessavälissä raiskauksiin ja murhiin syyllistynyt somalimies, joka istuu pitkää kakkua Vaasan kalarannassa, kaivetaan Hommalla säännöllisesti esiin esimerkkinä somalien raakuudesta kansanryhmänä.
Tuolle tietysti on selityksensä, jonka olen kertonut jo moneen otteeseen, mutta jonka voin tarpeen vaatiessa toistaakin: rasistit eivät koe itäaasialaisia ihmisiä seksuaalisena uhkana tai kilpailijoina. Päin vastoin, vietnamilaistytöt ovat heidän mielestään seksuaalisia herkkupaloja ja heidän käytettävissään; monilla heistä lienee itäaasialaisten nuorten neitojen (ei välttämättä täysi-ikäisten) käytöstä kattavia koeajokokemuksia Thaimaan-matkoilta. Muslimimiehet – eritoten pitkät ja salskeat somalimiehet – sitä vastoin ovat heidän mielestään seksuaalisia kilpailijoita; toisaalta taas musliminaiset he ovat epäseksualisoineet ”kaapuapinoiksi”.
Kannattaa miettiä, mitä somaleista ryhmänä kertoo se, että sillä Tampereen tapauksella jaksetaan niin pitkään revitellä. Ehkäpä sitä, että niitä julmia raiskaaja- ja murhaajasomaleita ei oikeasti kovin paljon olekaan, ja että räikeimmät jutut pitää kaivaa esille parin vuosikymmenen takaa kumpujen yöstä. Somalikaverini huomautti tässä hiljattain, että Suomesta on lähtenyt kymmeniä nuoria ulkomaille opiskelemaan lääketiedettä (minäkin tunnen yhden sellaisen somalitytön) ja että osa on jo valmistunut ja alan hommissa täällä kotomaassamme. Näistä tapauksista ei lehdistössä tietenkään puhuta, koska toimittajat (ja heidän mielipiteitään säätävät hugenbergit) levittävät mieluummin profeettansa Halla-ahon pyhää sanomaa.
En tietenkään toivo vietnamilaisia syyllistettävän ryhmänä yhtään sen enempää kuin somaleitakaan. Sitä vastoin toimittajalta olisi lupa odottaa jonkinasteista ammattitaitoa (HAH HAH HAH HEHEE, puhua nyt samassa lauseessa toimittajista ja ammattitaidosta, RÄKÄKÄKÄKÄKÄ), kykyä selvittää tosiasiat ja kyseenalaistaa valmiit rasistiset kliseet. Mutta kaipa ne jäljet pelottavat: hugenbergit ovat tunnetusti antaneet sekä minulle että muutamalle muulle rasisteja, näitä uusia yliherrojamme, vastaan asettuneelle potkut mediasta, koska Eiran Pyhän ja Hänen Sankarillisten Palvelijoittensa pyhyyttä ei saa häväistä.
Sen puoleen, eiväthän Hesarin toimittajat oikeasti mitään journalisteja ole, vaikka sellaisina mielellään esiintyvätkin. Joskus lähemmäs kymmenkunta vuotta sitten joku heikäläisistä kirjoitti siihen surkeaan bulevardiläystäkkeeseensä taivastelevan tekstin siitä, kuinka maailmalla murhataan toimittajia ja kuinka toimittajat ovat sananvapauden sankareita ja oikeuden ritareita ja plää plää plää. Tiedättehän te nämä lehtineekereiden itsekehujutut: aina ne ovat kärkkymässä jossain haljustanissa kidutettujen oikeiden sananvapaustaistelijoiden marttyyrinkruunua lainaan.
Siihen aikaan tosin hompansseilla (tosin Hommaa ei silloin vielä tainnut olla olemassa, joten pitää kai puhua protohompansseista) oli meneillään se oma sananvapausmissionsa, eli nettipartisaanit menivät erään kellokkaansa (kyseessä ei ollut Halla-aho, mutta piireissä hyvin tunnettu ja blogikirjoittajana varsin energinen mies kuitenkin) johdolla tädin komskalootaan julistamaan sitä, miten vää-ää-ää-äärin oli, kun maahanmuuttokriitikoilla ei ollut sananvapautta. Siihen aikaan olin vielä nuori (no jaa, nuorempi kuin nyt) ja naiivi, ja kuvittelin toimittajien oikeasti tarkoittavan sitä, mitä sanoivat. Siksi otin yhteyttä ahdisteltuun toimittajatätiin ja kysyin, eikö tuota äärioikeistoporukkaa käsittelevä tutkiva journalismi olisi paikallaan. Täti kiitti kyllä sympatioista, mutta sanoi että sellainen pelaisi vain äärioikeiston pussiin ja antaisi heille ansaitsematonta huomiota.
Sittemmin äärioikeisto sai Hesarissa käytännössä sensuroimattoman propagandanlevitysoikeuden, koska pienikin toimituksellinen työstäminen tai kommentointi aiheutti välittömästi sontamyrskyn Halla-ahon palvojayhteisön suunnalta. Kaipa se oli sitten pienempi paha kuin se tutkiva journalismi (joka olisi käden käänteessä paljastanut, että ”maahanmuuttokriittisen kansanliikkeen” takana olivat samat pitkän linjan äärioikeistohörhöt, jotka edellisellä kierroksella julistivat ”roturealismia”). On mielenkiintoista, etteivät nuo ylväitä sananvapausiskulauseita viljelleet toimittajat kertaakaan sanoneet vastaan vainoojilleen. Mutta kai siinä oli omistajaohjaus takana. Hugenbergit olivat varmaankin sanoneet toimittajille että nyt olette oikein nöyrinä maahanmuuttokriitikoille tai saatte potkut. Oman kokemukseni perusteella kyseessä ei siinä tapauksessa todellakaan ollut tyhjä uhkaus.
Mutta palataanpa asiaan. Mainitsin siis edellä, että Hesarissa julkaistiin hiljattain kaksi maahanmuuttokriitikoita myötäilevää juttua. Toinen oli tämä edellä mainitsemani äärioikeiston levittämiä rasistisia kliseitä uusintava; toinen oli erään vakiokolumnistin juttu, jossa haluttiin nationalismia takaisin kansalle. Oli läpinäkyvää, että äärioikeiston noususta pelästynyt ja Suomen tulevaan natsidiktatuuriin jo alistunut toimittaja siinä nöyristellen petasi itselleen paikkaa fasististen yliherrojemme palvelijana.
Koko ajatus, että nationalismi olisi jotenkin kansan asia koskaan ollutkaan, on älyllisesti epärehellinen. Historia nimittäin opettaa, että nationalismi oli eliitin keksintö ja kansainvälinen muoti. Kuten kaikki suuret aatteet, silläkin oli aikoinaan hyvät ja huonot puolensa. Hyvänä puolena voi pitää sitä, että se nosti kirjallisuuden ja korkeakulttuurin kieliksi monia siihen asti halveksittuja maalaismurteita. Huono puoli taas olivat sodat, vähemmistöjen syrjintä ja kansanmurhat. Nationalismi aiheutti hirveää tuhoa ja tappamista jo Euroopassa, jonka oloihin se sentään suhteellisen hyvin sopii, koska täällä on kansainvaellusten jäljiltä aika laajoja yhtenäisiä kielialueita. Suuri osa maailman asukkaista elelee kuitenkin heimot ja kielet sekaisin etnisinä tilkkutäkkeinä, sitä todennäköisemmin, mitä lähempänä ollaan ihmisen kivikautista alkutilaa – sitä, joka ihmisen lajina on muovannut. Se alkutila näkyy parhaiten esimerkiksi Uuden-Guinean tai Australian alkuasukkaiden keskuudessa.
Nationalisti tietysti mielellään näkee kieliryhmät, heimot ja etniset ryhmät jonkinlaisina kansakunnan esimuotoina ja todisteina siitä, että kansakunnat ovat erottamaton osa ihmisluontoa. Tosielämän heimoryhmät eivät kuitenkaan noudata nationalistien käsityksiä siitä, mikä on luonteva ja luontainen tapa määritellä kansakunta. Esimerkiksi Suomen kaksikielisyyden esittäminen jonkinlaisena luonnottomuutena ei ole mitenkään perusteltua.
Esimerkiksi Kiinasta tunnetaan pieni etninen ryhmä, juguurit (ei pidä sekoittaa uiguureihin, vaikka nimi lienee samaa alkuperää), jolla on perinteisesti ollut kaksi kansallista tai etnistä kieltä, toinen turkkilais- ja toinen mongolikieli. Yhdysvalloissa taas kiowa-intiaaniheimosta suurin osa puhui äidinkielenään kiowaa, joka kuuluu kiowa-tanoakieliin, mutta yksi heimon alaheimoista olivat kiowa-apassit, joiden kieli oli yksi eteläisistä athabaskakielistä eli apassikielistä eikä mitään sukua kiowalle. Mitä sitten tulee Australian alkuasukkaisiin, heidän keskuudestaan löytyy yllättävänkin isoja keskinäisesti ymmärrettävien murteiden ryhmiä – eli siis ”kieliä”. Alkuasukkaat itse eivät kuitenkaan katso puhuvansa samaa kieltä, vaan lähisukuisia mutta erillisiä kieliä.
Kansakunta ei ole mikään luonnollinen yksikkö. Kansakunta pitää erityisellä politiikalla luoda, usein kielellisesti ja kulttuurisesti hyvinkin hajanaisista ryhmistä. Kansanmurteiden sulauttaminen ja latistaminen kansalliskieleksi ja heimojen yhdistäminen kansakunnaksi on aina jossain määrin sortavaa assimilointia. Kyse on siitä, että johtava heimo pakottaa alistamansa puhumaan murrettaan. Kansakuntien nimet ovat usein pohjimmiltaan johtavan heimon nimiä, jotka on ulotettu koskemaan uusia kansakunnan piiriin ehkä hyvinkin kovakätisesti liitettyjä ryhmiä. Esimerkiksi Sverige viittaa alkujaan Sveanmaahan eli Keski-Ruotsiin, Suomi Varsinais-Suomeen. Aika lailla samalla periaatteella mennään Madagaskarilla, jossa murre-erot ovat suuria, mutta virallinen kieli perustuu poliittisesti johtavan heimoryhmän – ylänkömaiden merina-heimon – murteeseen. Murre on tässä oikea sana, koska ne madagaskarilaisten heimojen kielimuodot ovat kyllä kaikki sukua keskenään.
Itse asiassa kansakunnat eivät läheskään aina synny kielierojen mukaan, vaan kielierot kansakuntien. Entisen Jugoslavian hajoamisessa ei ollut kyse kielieroista kuin osittain – Makedonian, Slovenian ja Kosovon osalta lähinnä; mutta verisimmät sodat saatiin aikaan serbokroaatinkielisen alueen sisällä. Vaikka serbokroaatin kielessä onkin monenlaisia murteita – monet kieltä osaamattomatkin tuntevat ”mikä”-sanan eri muotoihin perustuvan kajkaavi-čakaavi-štokaavi -murrejaottelun – sekä Serbiassa, Montenegrossa, Bosniassa että Kroatiassa kirjakieli perustuu štokaavimurteen ns. uusštokavialaiseen muotoon. Nykyiset yritykset kehitellä niistä erillisiä kieliä ovat suurelta osin aika väkinäistä vääntämistä. Kuvitelkaa että Suomessa virallinen kieli olisi perustunut pohjoissavon murteeseen, sitten maa olisi jonkin älyttömän sisällissodan tuloksena hajonnut kolmeen kappaleeseen, ja nyt kussakin eri valtakunnassa koetettaisiin säätää omaa kirjakieltä, yhdessä Lapinlahden, toisessa Siilinjärven ja kolmannessa Sonkajärven murteen mukaan.
Mutta mietitäänpä, mihin se nationalismi johtaa Euroopan ulkopuolisilla alueilla. Pienten heimotilkkutäkkivaltioiden alueilla se aiheuttaisi välittömästi kaikkien sodan kaikkia vastaan ja koko maan romahtamisen, jos siitä tulisi ”koko kansan asia”. Onneksi afrikkalaisilla on sen verran tervettä järkeä, että tätä typerää, hyödytöntä ja jonninjoutavaa aatetta ei ole menty niissä kirjavimmissa heimotilkkutäkeissä mitenkään yleisesti omaksumaankaan.
Kannattaa muuten vilkaista, mitkä Afrikan maista ovat esimerkiksi yhteiskunnan epävakautta mittaavan Failed States Indexin (tai no, nykyään sekin on Fragile States Index) mukaan menestyneimpiä ja vähiten sekasortoisia. Hyvin siellä ei tietysti mene kellään, mutta menestys ei riipu yksi- tai monikulttuurisuudesta suuntaan eikä toiseen.
Monikulttuurisuuden ja etnisen kirjavuuden hyvä mittari on maiden kielitilanne. Hatarimpien tuulenpesien joukosta löytyy maanosan yksikulttuurisin maa eli kaikkien hompanssien lemmikki Somalia; sen kanssa kilpailee Etelä-Sudan, joka puolestaan on niitä kielellisesti kirjavampia maita. Ristiriitaisempi esimerkki on samoin hyvin epävakaa Keski-Afrikan tasavalta, jossa on samoin hyvin paljon erilaisia kieliä, mutta niiden joukosta on valikoitunut yhteinen ja lähes kaikkien osaama yleiskieli, joka on ainakin jotain sukua useimmille sikäläisille murteille.
Vakaimpien joukosta löytyy sekä tilkkutäkkejä (Ghana), muutaman ison kielen maita (Gabon) että melko yksikielinen Botswana; Madagaskar, joka sekin on yksikielinen, tuntuu olevan vakaudeltaan Afrikan keskitasoa. Maiden yleisestä tasosta antaa kuvan se, että tolkullisimmat afrikkalaiset maat ovat samassa ryhmässä Venäjän kanssa, mutta jonkin verran sitä paremmilla paikoilla.
Maailman vakaimmaksi maaksi nousi muuten Suomi. Jostain kumman syystä täällä käyneet kansainväliset tarkkailijat eivät sitten ole löytäneet mistään niitä palavia gettoja, joissa mustapintaiset raiskaajajengit, lihakset liekkien loimussa hiestä kiiltäen, pamputtavat peniksillään elovenatyttöjä ja sadistisesti virnuilevat ympärileikkaajat silpovat koiranpaskassa uitetuilla partaterillä itkevien pikkutyttöjen pimppoja. En kyllä ole löytänyt minäkään. Itiksellä olen kyllä käynyt ja juonut hyvät leivoskahvit, kun kiihkomuslimimaasta kotoisin ollut kaverini tarjosi.
Etnisperustainen nationalismi on vain yksi tapa luoda kestäviä valtiomuodostelmia eikä tosiaankaan historian valossa paras tai luontevin. Jos katsotaan maailmalta niitä kaikkein pysyvimpiä ja pitkäikäisimpiä valtakuntia, niin tuo Iran on ollut tuossa nykyisellä paikallaan jo aika pitkään. Se oli siinä ennen Rooman valtakunnan nousua, ja se oli siinä edelleen kun Rooman valtakunta romahti. Se on aina ollut monikansallinen ja monikielinen valtakunta, ja maan nimi viittaa arjalaisiin eli siis indoeurooppalaisia kieliä puhuneisiin kansoihin, mutta valtakunnan virallisena kielenä siellä on vuosisatojen saatossa käytetty milloin mitäkin, esimerkiksi elamia (älkää edes kysykö, en minäkään tiedä), arameaa ja jopa kreikkaa.
Nykyään Iranin virallinen kieli on persia – mutta samainen kieli on, tosin hieman erilaisina virityksinä, valtakielenä myös Afganistanissa ja Tadžikistanissa. Enemmistö iranilaisista puhuu äidinkielenään muita kieliä: persiansukuisia kieliä (kuten kurdia), turkkilaisperäisiä kieliä (esimerkiksi qašqaita – tätä kieltä puhuvalta kansalta Nissan nyysi nimen mallilleen) ja jonkin verran myös georgiaa ja armeniaa (kristittyjen naapurivaltioiden kieliä). Jonkin verran kielivähemmistöjen sortoa ja kapinointia esiintyy, mutta ainakin papiston (nyky-Iranin todellisen vallanpitäjäsäädyn) korkeimmilla palleilla on esiintynyt esimerkiksi azeria (Iranin suurin turkkilaiskieli) äidinkielenään puhuvia miehiä.
Iranin nykyinen rähbär eli uskonnollinen johtaja Ali Khamenei on tiettävästi azeritaustainen; hänen edeltäjänsä Ruhollah Khomeini oli luultavasti persiankielinen, mutta hänen isänsä oli intialaista sukua ja tunnettiin liikanimellä Hindi, Intialainen. Kun sukunimet otettiin virallisesti käyttöön Iranissa, tämän Hindin pojista pappiskoulutuksen saaneet omaksuivat kotikaupungin nimestä johdetun nimen Khomeini, mutta maallisen koulutuksen ottanut veli virallisti Hindin omaksi sukunimekseen. Ilmeisesti intialaisuuteen ja hinduismiin viittaava nimi olisi ollut sopimaton muslimipapille. Khomeinin kilpailija, maltillisempi Kazem Šariatmadari, oli azeri; toisaalta myös Iranin vallankumouksen pahamaineinen pääpyöveli Sadegh Khalkhali oli kotoisin azerinkieliseltä alueelta.
Etnisyyttä ja kieltä tärkeämpää iranilaiselle isänmaallisuudelle on ollut tietoisuus valtakunnan jatkuvuudesta. Sillä on menty jo muutama tuhat vuotta. Monet iranilaiset, jotka eivät islamista paljoa perusta, tukevat nykyistä hallitusta juuri siksi. Heidän isänmaansa on ollut osa ihmiskunnan ja maailman pysyvää järjestystä jo ennen islamia, ja jos islam unohtuu ja korvautuu jollain toisella uskonnolla, Iran on epäilemättä olemassa vielä sittenkin.
Itse asiassa Euroopassakin monet maat ovat alun perin olleet enemmänkin tällaisia valtiollisia jatkumoita kuin etnisiä yksiköitä, ja ovat kansallisvaltioiden aikakauden myötä uudelleenmääritelleet itsensä etnisin perustein. Hyviä esimerkkejä ovat Puola ja Ranska, kumpikin alkujaan etnisesti paljon nykyistä kirjavampia maita. Puolassa vähemmistökieliset alueet menetettiin toisen maailmansodan lopussa Neuvostoliitolle; Ranskassa vähemmistökielet on tietoisella sortopolitiikalla tukahdutettu.
Espanjassa puhutaan vieläkin espanjan lisäksi katalaania (joka on monessakin mielessä espanjan ja ranskan välimuoto), baskia (joka ei ole sukua millekään muulle kielelle) ja galegoa (joka on pikemminkin portugalin kuin espanjan murre). Suuri osa, ehkä enemmistö, maailman espanjankielisistä ei edes kutsu kieltään espanjaksi (español) vaan kastiliaksi (castellano) sen maakunnan mukaan, jonka murteesta kieli on alun perin kehittynyt.
Etnisen nationalismin käytännön seuraus monikielisessä valtiossa on se, että pääkansa sortaa ja tappaa vähemmistöjä, koska katsoo maan kuuluvan vain pääkansalle, ei kaikille sen asukkaille. Siinä vaiheessa kun kansallismielisyyden myönteiset tavoitteet (omakielinen koulutus kansalle, oma kirjakieli ym.) on toteutettu, kyseinen aate ei enää vedä puoleensa luovia, lahjakkaita eikä yhteiskunnalliseen rakennustyöhön osallistuvia ihmisiä, koska näille on jo avautunut muita itseilmaisukanavia. Sen jälkeen aatteesta tulee purkautumistie rikollisten ja turhautuneiston raivolle. Tämä kehitys näkyy erinomaisesti vaikkapa Suomalaisuuden liitosta, joka aikoinaan toimi suomalaisen kulttuurin edistäjänä; nyt se julkaisee heikkolaatuisia propagandapamfletteja ja toimii lähinnä kulttuurisesti lukutaidottomien taantumuksellisten yhdyssiteenä. Viime aikoina se on kaikesta päätellen ryhtynyt rekrytoimaan riveihinsä rikollista tai ryysyproletaarista ainesta, joka ei kykene edes kirjoittamaan sujuvaa suomea – sitä samaa ylikansallisella kulttuurirehulla aivopestyä puoliksi lukutaidotonta bändihaavenuorisoa (tai keski-ikäistä ja alkoholisoitunutta entistä bändihaavenuorisoa), jota on lappanut myös persuihin.
Tätä porukkaa ei ole tarkoitettu suomalaista kulttuuria edistämään, vaan tukahduttamaan. Jo nyt tilanne on se, että vilpittömiä kulttuurintekijöitä, historioitsijoita, kansanvalistajia ym. vainotaan ja vaiennetaan ”suomalaisen kulttuurin vihollisina”, ”pakkoruotsittajina”, ”mokuttajina” sun muina pyhäinhäpäisijöinä. Kaikenlaiset yritykset elvyttää ja elävöittää suomalaisen kulttuurin klassikoita ovat sille huutosakille pyhän loukkaamista, ja kaikenlaiset yritykset luoda uutta kulttuuria se kokee loukkauksina, koska ei ymmärrä niitä, ja mitä se ei ymmärrä, siitä se loukkaantuu ihan varmuuden vuoksi.
Yksi Puolan suurista toisinajattelijoista, Jan Józef Lipski, joka taisteli nuoruudessaan ase kädessä natseja ja aikuisena miehenä kynä kädessä kommunisteja vastaan, sanoi kirjassaan Tunika Nessosa, että nationalismi vääristää ja tuhoaa kansakunnan sielun. Kuten kirjan nimikin osoittaa, hän vertasi nationalismia antiikin Kreikan tarustossa mainittuun Nessoksen tunikaan.
Tarun Nessos oli kentauri (ihmisen ja hevosen sekasikiön hahmoinen hirviö), jonka sankari Herakles (Herkules) surmasi. Kuoleva Nessos uskotteli kuitenkin Herakleen vaimolle Deianeiralle verensä olevan ihmeellistä eliksiiriä: jos Heraklesta koskaan alkaisi vanhuus tai raihnaus vaivata, Nessoksen veri virvoittaisi hänet uudelleen nuoruutensa voimiin. Kun asia sitten tuli ajankohtaiseksi, Deianeira antoi Herakleelle tunikan (tai muinaiskreikkalaisittain khitonin, mutta jonkinlainen paitulimekko kyseessä oli), jonka oli sivellyt Nessoksen verellä. Itse asiassa Nessoksen veri tietysti oli hirveää syövyttävää myrkkyä, joka tappoi Herakleen äärimmäisen tuskallisella tavalla.
Lipski, jolla on vuosisadan kahta pahinta totalitarismia vastaan taistelleena miehenä suoraan sanoen melko iso moraalinen auktoriteetti kenen tahansa kunnon ihmisen silmissä (hän muuten oli omilta vakaumuksiltaan lähinnä maltillinen sosiaalidemokraatti), sanoi, että nationalismi on kansalliselle kulttuurille sitä mitä Nessoksen tunika oli Herakleelle: sitä tyrkytetään elämäneliksiirinä, mutta todellisuudessa se on myrkkyä.
Helsingin Sanomien fasisteja hyysäävät ja myötäilevät toimittajat voivat siis tunkea ”koko kansan nationalisminsa” sinne, minne ei päivä paista eikä kuu kumota. Se läpyskäkin tarjoilee meille nyt Nessoksen tunikaa, ja se on syytä torjua.