(julkaistu ensin Paljastetun blogissa 9. syyskuuta 2014)
Keväällä 2013 kehittelin vanhassa blogissani ajatusta rasismista, maahanmuuttokriitikkoudesta eli tappajarobottiudesta pahojen miesten kapinana hyvää elämää vastaan. Kirjoituksen kimmokkeena toimi Ilkka Malmbergin Hesari-kolumni, jonka sanomana oli, että elämämme on kaikesta pessimismistä huolimatta parantunut monin tavoin: luonto ei enää ole entiseen tapaan likaantumassa eikä tupakointikaan ole sellainen sosiaalinen pakko kuin 1970-luvulla.
Malmberg mainitsi myös sen, että ennen vanhaan – silloin 80-luvulla – vaikkapa sivareihin suhtautuminen oli paljon karkeampaa kuin nykyään. Siinä missä meillä nykyään vainotaan ja karkeasti solvataan tummaihoisia maahanmuuttajia, ennen vanhaan erilaiset vänrikeiksi, reserviläisiksi ja sotaveteraanien ystäviksi esittäytyvät isänmaalliset kaljaveikot saattoivat lehtien yleisönosastoilla kehottaa aseistakieltäytyjien joukkomurhiin.
Elämä on siis muuttunut kaikin puolin fiksummaksi ja sivistyneemmäksi. Valitettavasti ei pidä kuvitella, että hyvä elämä olisi hyvää elämää kaikille. Se entisten aikojen paha elämä oli mitä oli siksi, että jotkut hyötyivät siitä – henkilöt, joita kutsun tässä ehkä hieman yksinkertaistaen pahoiksi miehiksi. Pahat miehet kasvattivat poikansa pahoiksi miehiksi, ja hyvyyden nousu on merkinnyt, että pahojen miesten lapset eivät olekaan menestyneet ja päässeet määräilemään sillä tavalla kuin heidän isänsä omana aikanaan.
Tämä nykyinen rasistinen ärhentely onkin syytä nähdä pahojen miesten kapinana. Ennen vanhaan oli sallitumpaa, kunniallisempaa ja hyväksytympää olla paha mies, kulttuuriton raakimus ja autoritaarinen persoonallisuus, joka karkeasti pilkkasi, solvasi ja sylki sitä mitä ei ymmärtänyt. Tällainen paha mies sai nauttia arvostetusta asemasta yhteisössään olemalla esimerkiksi jonkin ankaralakisen uskonnollisen ryhmittymän patriarkaalisin ottein esiintyvä vanhempi maallikko. Ennen vanhaan pahalla miehellä oli mahdollisuus sulautua joukkoon tummaan esimerkiksi toistelemalla uskonlahkonsa siveyssääntöjä ja iskulauseita, joten häntä arvostettiin, tai ainakin pelättiin, moraalisena auktoriteettina.
Sisimmässään paha mies ymmärtää, ettei hänenlaisilleen enää ole käyttöä, ja hän pelkää, että muutkin huomaavat tämän. Armeijan korkeat upseerit ovat kiltimpää ja fiksumpaa väkeä kun keskiverto aseistakieltäytyjä 80-luvulla, ja liike-elämässäkin laaja yleissivistys ja kyky käsitellä hyvin monenlaisia ja monista kulttuureista tulevia ihmisiä ovat kysytympiä taitoja kuin viinanjuontikestävyys.
Rasismi ja muslimiviha on pahan miehen hätähuutoa, kun hän yrittää saada meidät vakuuttuneeksi siitä, että häntäkin tarvitaan johonkin, että hänen pahuudestaan on jotain hyötyä. Samalla paha mies kuitenkin tietää, ettei kukaan enää halua eikä tarvitse häntä. Kuten pahat miehet ovat meille tappo- ja vihafoorumeillaan kerta toisensa jälkeen julistaneet, meidät väärää mieltä olevat tapettaisiin ja upotettaisiin suohon heti, jos he saisivat määrätä. He uskovat, että me teemme heille samoin, jos ymmärrämme mikä heitä todellisuudessa liikuttaa ja mihin he pyrkivät.
Paha mies ei olisi paha, jos hän kykenisi ymmärtämään, miten meidänlaisemme hyvät ihmiset ajattelevat. Me hyvät ihmiset olemme sitä mieltä, että niin kauan kuin paha mies ei pahuudellaan häiritse meitä eikä yritä vaatia itselleen erioikeuksia määräillä muita, paha mies voi rauhassa elää keskuudessamme pahana miehenä, vallankin jos hän tekee sen avoimesti ja pahuutensa myöntäen. Valitettavasti juuri tämä on pahalle miehelle käsittämätöntä, koska sovussa eläminen on pahalle miehelle kärsimystä, eikä hän ymmärrä, miksi kukaan toinenkaan haluaisi suvaita hyvinkin omituisia ihmisiä – jopa pahoja miehiä. Pahalle miehelle ei riitä se, että häntä suvaitaan. Pahalle miehelle aiheuttaa jatkuvaa kärsimystä se, että hän joutuu alistumaan yhdenvertaisuuteen sen sijaan että pääsisi määräilemään muita.
Paha mies ei itse asiassa ollenkaan ymmärrä eikä voi ymmärtää yhdenvertaisuuden eikä tasa-arvon päälle. Hänelle on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa: joko hän alistaa, kiduttaa ja rääkkää, tai sitten häntä alistetaan, kidutetaan ja rääkätään. Se, että hän itse ei saa alistaa, kiduttaa ja rääkätä, on hänelle varma merkki siitä, että häntä itseään just'kohta tullaan alistamaan, kiduttamaan ja rääkkäämään. Tämän näkee vaikkapa Homma-foorumia selailemalla: siellä koko pahojen miesten lössi selittää suomalaisten kansanmurhaksi jo sen, että maahanmuuttajalla on oikeus sosiaaliturvaan. Se, että maahanmuuttaja ylipäätään saa elää, on hompanssille suomalaisten murhaamista.
Pahaa miestä voisi sääliä ja armahtaa, mutta pahan miehen omaan sielunrakenteeseen kuuluu, että hän ei kykene vastaanottamaan sääliä eikä armoa. Siksi pahan miehen hätään on vaikea suhtautua kuten kaltaisemme ihmisen hätään. Viime kädessä pahan miehen vihollinen ei ole neekeri, muslimi eikä edes myyttinen vihervasemmistolainen, vaan itse hyvyys ja hyvä elämä, emmekä me voi luopua hyvästä elämästä vain siksi, että paha mies haluaa takaisin siihen menneisyyteen, jossa pahat miehet määrittelivät, mikä oli valtakulttuuria.
Meidän tulee oppia ymmärtämään, että pahojen miesten paha olo on hyvän elämämme hinta, eikä yhteiskuntaa pidä rakentaa terapiakeskukseksi pahoille miehille. Pahojen miesten pahoinvoinnin ilmaukset ovat oikeastaan hyvä merkki - merkki siitä, että olemme onnistuneet luomaan yhteiskunnan, joka toimii ennen kaikkea hyvien ehdoilla ja jossa paha olo on vain pahoilla ihmisillä. Siksi Homma-foorumiin onkin järkevintä suhtautua säälimättömyydellä: se, että pahoilla miehillä on näin paha olo, on merkki siitä, että yhteiskuntamme on hyvä – huolehtikaamme siitä, että pahat miehet vastaisuudessakin kärsisivät näin paljon.