Fundamentalistinen terrorismivaara

(julkaistu alun perin Paljastetun blogissa 14. syyskuuta 2014)

(Ennen varsinaista bloggausta pieni uutispläjäys: Putin möläytti, että valtaa Kiovan kahdessa viikossa, jos siltä kiveksissä tuntuu. No joo, minä lisäsin kivekset, mutta you get the picture, kuten amerikkalainen sanoo. Kun tämä synnytti asianmukaisia kauhistuneita reaktioita, Putinin mediajuoksupoika selitti, että lausunto oli irrotettu asiayhteydestään. Tiedämme kyllä, mikä porukka meillä Suomessa alinomaa turvautuu tähän puolustukseen, kun heitä yritetään saada jalkapuuhun törkeyksistään. Kenenkähän koulussa he ovat oppineet tämän tempun?)

Otsikossa mainittu fundamentalistinen terrorismivaara ei tällä kertaa liity muslimifundamentalisteihin. Heistä kirjoittavat eri tahoilla monetkin minua paremmat asiantuntijat. Minä kirjoitan nyt kristillisistä fundamentalisteista, tai herätyskristityistä, millä nimellä heitä sitten haluaa kutsuakin. Tätähän ei varmaan tänään kukaan usko, mutta tuossa Plaza-bloggausurani alkuaikoina saatoin vielä aika ajoin puolustaakin heikäläisiä ateismin typerimpiä ylilyöntejä vastaan. Minkäänlaista kiitosta tästä hyvästä ei ole kuulunut. Sitä vastoin kyllä minut on sillä taholla leimattu ykkösviholliseksi, epäilemättä siitä syystä, että pyhältä Halla-aholta on käynyt käsky. Kun Eiran Pyhä niin käskee, Häneen uskovat kusevat vaikka Jeesuksen päälle, vanhojen ystävien selkään puukottamisesta puhumattakaan.

En minäkään toki väitä, että kaikki pienet kristilliset kirkot tai ryhmittymät olisivat hurahtaneet halla-aholaisuuteen kokonaisuudessaan. Olen kuitenkin jo pitkään nähnyt sellaisen ilmiön kuin uskovaisuuden rappion, johon hommalaisuuden kristillinen falangi tuntuu liittyvän aukottomasti. Uskovaisuuden rappiolla tarkoitan sitä, että monet sellaiset hyveet ja myönteiset ominaisuudet, jotka lapsuudessani ja nuoruudessani olen oppinut yhdistämään rankemman sortin uskovaisiin, kuten raittius, kiroilemattomuus, vanhempien arvostaminen, lainkuuliaisuus ja nöyryys, tuntuvat sittemmin heikentyneen ja rapistuneen.Itse asiassa vanhan hyvän ajan uskovaisen mallin mukaisia ihmisiä voi odottaa löytävänsä enemmän maahanmuuttajamuslimien riveistä – tämä ei edes ole mikään provokatiivinen heitto, vaan käytännön kokemus.

Olen itsekin nuorena identiteetin etsijänä notkunut herätyskristillisten porukoiden laitamilla. Minulle ei siihen aikaan jäänyt heikäläisistä mitenkään yksiselitteisen negatiivista saati sitten rasistista kuvaa. He vastustivat silloin maahanmuuttajavihaa siinä missä äärivasemmistohörhötkin ja vieläpä selkeästi Raamatusta asiaan liittyviä kohtia siteeraten. Naiivina nuorukaisena tietysti totuin tästä hyvästä ajattelemaan, että rotuvihan aika olisi joka tapauksessa ohi eikä sitä siksi tarvitsisi kovin äänekkäästi vastustaakaan. Olihan rasismin vastaisuus valtavirtaa noinkin syvällä yhteiskunnassa.

No, naiivi on naiivi, mutta tosi on tosi. Nykyään näkemykseni herätyskristillisistä piireistä on kyynistynyt ja synkistynyt. Erityisesti mielipiteeseeni on tietenkin vaikuttanut Breivikin verilöyly ja äärikristittyjemme tekopyhä reaktio siihen, mutta kyse on paljosta muustakin. Ennen kaikkea tietysti ajattelen sitä, että ne samat tahot ja ryhmittymät, jotka joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten ajoivat suvaitsevaisuutta Jeesuksen sanan elähdyttäminä, ovat nyt käytännössä rappeutuneet karkean rasismin huutosakeiksi.

Tämä ei ole ainoastaan oma havaintoni. Samansuuntaista on huomannut omassa blogissaan Jalosen Jussikin. Siteeraanpa oleellisen kohdan sieltä tähän:

”Viime aikojen keskustelua seuratessa on tuntunut ironiselta, miten Saddam Husseinin verentahrimaa diktatuurihallintoa naiivina “ihmiskilpenä” puolustanut Teijo Virolainen kelpasi vielä kymmenen vuotta sitten kristillisdemokraattien Päivi Räsäselle peräti eurovaaliehdokkaaksi. Tänä päivänä sisäministeriksi noussut Räsänen joutuukin pohdiskelemaan kansalaisuuden peruuttamista harhaanjohdetuilta uskonsotureilta, jotka ovat lähteneet puolustamaan vastaavanlaista sunnalaista hirmuhallintoa.”

Teijo Virolaisen toimiminen ihmiskilpenä Irakissa oli toki naiivia. Juuri tällaiseen naiiviuteen Jeesus meitä kuitenkin kehottaa. Evankeliumeissa sanotaan melkoisen selvästi, että toisen posken kääntäminen viholliselle ja pahan maksaminen hyvällä ovat kristillisten ihanteiden mukaista touhua jos mikä. Tietenkään kaikki hartaatkaan kristityt eivät kykene toteuttamaan näitä ihanteita, mutta se ei tarkoita, että ihanteista tulisi luopua tai että heidän ei tulisi kokea oloaan ainakin pikkuisen epämukavaksi Teijon kaltaisten hahmojen moraalisen lujuuden edessä. Toki Teijonkin teon moraalisuuden voi kyseenalaistaa tulkitsemalla sen ennen kaikkea tuen osoitukseksi pikemminkin Saddamin diktatuurille kuin tavallisille irakilaisille, kuten Jalonen tuossa tekee.

Oleellisinta on, että silloin ennen vanhaan Teijon kaltaiset naiivit fundiskristityt – sellainenhan hän ymmärtääkseni oli – saattoivat nähdä muslimit kaltaisinaan ja arvoisinaan ihmisinä, joiden puolesta uhrautuminen oli kristillisen ihmisihanteen mukaista. Nykyään linja on toinen. Muslimi on ”kristillisillemme” ennen kaikkea uskon vihollinen, jonka epäinhimillistäminen tuntuu olevan keskeisempi osa ”kristillisyyttä” kuin Jeesuksen sana.

”Mutta kristityt uhkaavat jäädä sorretuksi vähemmistöksi kalifaatin vallatessa Suomen”, joku inttää tähän väliin. Selvä, oletetaan että kalifaatti valtaa Suomen tai että – Staffan Bruunin dystopiaromaaniin viitatakseni – itäsuomalaiset kyrmyniskamiehet kääntyvät joukolla islamiin ajatollah Veikon (vai Teuvon?) johdolla. Miten tähän reagoi vilpittömästi tuonpuoleiseen uskova kristitty? Hän tietysti riemuitsee tästä suurenmoisesta tilaisuudesta todistaa Jumalan ja Jeesuksen puolesta verellään, etukäteen iloiten siitä että tällainen tilaisuus marttyyriuteen on tarjolla. Kuolemaa taas hän ei pelkää pätkääkään, koska hän ei vain usko vaan tietää, että haudan takana on paratiisi.

Tämä tulokulma asiaan ei tietysti juolahda ”kristillisen” kansanosan mieleen nykyään ollenkaan. Se johtuu siitä, että he eivät oikeasti ole kristillisiä sanan varsinaisessa syvällisessä mielessä. Pikemminkin näyttää siltä kuin he pyrkisivät aktiivisestikin olemaan kristinuskon pilakuva, sellainen katkeroituneen ateistin piirtämä: joukko taantumuksellisia törkimyksiä ja tekopyhimyksiä, jotka eivät usko Jumalaan eivätkä tuonpuoleiseen pätkääkään, vaan käyttävät koko uskontoa pelkästään tekosyynä ihmisvihan läpitunkemalle, karkealle äärioikeistolaisuudelle.

Fundamentalismivaikutteinen herätyskristillisyys ei käytännössä todellakaan tarkoita vankkaa pitäytymistä Jumalan ikuiseen Sanaan, vaan pikemminkin moraalista epäitsenäisyyttä. Fundis on valmis alkamaan milloin kenenkin kaikupohjaksi. Silloin kun yhteiskunnassa ovat vallalla humaanit arvot, niitä julistetaan myös pienten kristillisten ryhmäkuntien rukoushuoneissa. Mutta silloin kun jostain ilmaantuu tunnoton ja säälimätön tuomiopäivän saarnaaja, joka leimaa kokonaisen ihmisryhmän pedoiksi ja hirviöiksi, herätyskristilliset rientävät riemuiten hänen joukkoihinsa. Tältä se ainakin oman kokemukseni valossa näyttää. Mitään johdonmukaista moraalista linjaa siellä ei juurikaan voi erottaa. Pistää epäilemään, että jos esimerkiksi Venäjä miehittäisi maan, he ilmoittautuisivat äänekkäimmin sortajan ja hyökkääjän yhteistoimintamiehiksi.

Surkuhupaisaa kyllä tästä seuraa, että arvot, joita minun ikäiseni ihmiset tässä maassa ovat nuoruudessaan oppineet pitämään kristillisinä, eivät nykyisten ääri-”uskovaisten” mielestä ole mitään muuta kuin ”kulttuurimarxismia”. Sellaiset uskonryhmittymät, jotka silloin ennen vanhaan olivat ihan vilpittömän oloisesti rasismia vastaan, ovat nyt rappeutuneet synkimmän muslimi- ja muun vähemmistövihan ansareiksi. Ja me, jotka luulimme kasvaneemme kristillisen etiikan vaikutuspiirissä, saammekin kuulla olevamme suurin piirtein salamuslimeita, mutta ainakin kommunisteja.

Netistä varmaankin löytyy vielä kristillisten teekkarien killan isänmaallisella kielellä nimetyn Cross Section -lehden muslimivihanumero Kuoleman kuunsirppi, jossa Jussi Halla-ahoa haastateltiin islamin erityisasiantuntijana. Lehdessä mainittiin, että hän oli ateisti, mikä tietysti on mielenkiintoista kristillisenä esittäytyvässä julkaisussa – voisi luulla sen edellyttävän auktoriteeteiltaan kristillistä vakaumusta.

No, naiivi voisi luulla, mutta kuten tiedämme, se (Breivikinkin edustama) ”kulttuurikristillisyys” on vähän eri asia kuin kristilliset arvot tai kristillinen usko. Maahanmuuttokriitikkojen ateistiosasto suhtautuu koko uskontoon mitä syvimmin halveksuen. Itse asiassa juuri heidän käsityksensä kristinuskosta on, että siinä ei ole kyse yhtään mistään muusta kuin kaiken kivan itsetarkoituksellisesta kieltämisestä. Mutta tarkalleen siksi he arvostavat sitä. He haluavat sellaisen tulevaisuuden, jossa meitä muita komennellaan ja sorretaan iranilaistyylisessä teokratiassa, mutta itselleen, omalle erinomaisuudelleen, he tietysti haluavat varata kaikki ne oikeudet, jotka haluavat meiltä viedä.

Tämä on tietysti suora seuraus siitä, että he vihaavat yhdenvertaisuusperiaatetta. Kuten olen montakin kertaa todennut, he kokevat sortona ja nöyryytyksenä sen, etteivät saa johtaa ja komennella. Heidän narsismilleen on äärimmäinen loukkaus se, etteivät he voi sanoa olevansa parempia kuin joku homo tai joku muulla tavalla vääränlainen ihminen. Tietenkin he itse syyttävät samanlaisesta asenteesta epämääräistä ”vihervasemmistoa”, mutta tämä on sitä tavanomaista projektiota, jota ei tule millään tavalla ottaa vakavasti.

Merkillistä kyllä äärioikeistomme uskovaissiipi ei tunnu olevan moksiskaan siitä, että heille on maahanmuuttokriitikoiden spekulaatiossa varattu tämä käskyläisen, rankaisijan ja kuolemanpartion rooli. Tämä kai johtuu siitä, että Breivikin teko avasi heille uusia näkökulmia. Siihen asti he olivat tyytyneet hautomaan kaunaa koko muuta yhteiskuntaa kohtaan vain sisimmässään, mutta esittäen ulospäin mukavaa ja kilttiä, niin että me muut olimme uskoneet heidän ennen kaikkea tarkoittavan hyvää silloinkin kun he tulivat antaneeksi tukea pahoina pitämillemme asioille. Breivikin jälkeen kristilliset hörhömme virnistivät synkeän tyytyväisinä sisään päin ja mumisivat: no more Mr Nice Guy! Breivik näytti esikuvallaan heille, että kristillisyyden nimissä voi murhata, että ne vääränlaiset, väärämieliset, vääräuskoiset ja vääränseksuaaliset voi yksinkertaisesti vain tappaa, ampua dumdumluodilla ja räjäyttää, jos heidän kanssaan ei muuten opi olemaan. Ja tätä tappajarobotin roolia heidän uudet ateistiset yliherransa heille tarjoavatkin, hommalaisen alakulttuurin puitteissa.

Norjan joukkomurhien jälkeen äärikristittymme selittelivät jo varmuuden vuoksi, kuinka epäoikeudenmukaista heitä oli syyllistää Breivikin teosta, vaikka kukaan ei edes ollut niin tehnyt. Enemmän oli keskusteltu Breivikin yhteyksistä Halla-ahoon ja hommalaisuuteen, jonka osaksi kukaan ei tuossa vaiheessa mieltänyt äärikristittyjämme. Olihan Breivik itsekin kristinuskon hyvin pinnallisesti mieltävä, psykopaatin oloinen roisto, jolle kristillisyydessä kiinnostavinta tuntui olleen sen historiallisesti todistettu kyky lietsoa ihmisiä murhanhimoiseen suvaitsemattomuuteen. Mutta juuri täkäläisten fundamentalistiuskovaisten hermostuneisuus pisti epäilemään, että heillä oli enemmän yhteistä Breivikin kanssa kuin he olivat halukkaita myöntämäänkään. Kuten yllä sanoinkin, eivät he todellisuudessa usko Jumalaan, Jeesukseen eivätkä ylösnousemukseen sen enempää kuin Breivikkään.

Ja kuten Breivikin murhien jälkeen on ilmennyt, pohjimmiltaan he pitävät Breivikiä sankarinaan. Mitenkään muuten ei voi tulkita sitä, että he ovat alkaneet käyttää iskusanaa ”kulttuurimarxismi” yhteisnimenä kaikille vihaamilleen ja vastustamilleen asioille, siis liberaalille oikeusvaltiolliselle perinteelle. Toki ymmärrän, että ”kulttuurimarxismi” on vähemmän nolo haukkumasana kuin englanninkielisen äärioikeiston aikaisempi suosikkinimitys länsimaiselle demokratialle, ”ZOG” (”sionistinen miehityshallitus”). Kristillinen äärioikeistohan pyrkii kovasti esittämään juutalaisuuden ja Israelin ystävää – nyt kun holokausti jo on tapahtunut, sen paheksumiseen ei paljoa moraalista rohkeutta tarvita. Jokin pistää epäilemään, että silloin kun oli tilanne päällä ja joukoittain juutalaisia laivattiin kaasuun, tuo porukka ei olisi ottanut ensimmäistäkään riskiä pelastaakseen ketään tuhoamisleireistä.

Kyllähän he nykyäänkin sallivat juutalaisvihan omille kavereilleen. Vasemmistoa he toki moittivat antisemitismistä, eivätkä välttämättä aiheettakaan, sen verran asiattomaksi esimerkiksi tuo Gaza-solidaarisuus aika ajoin riistäytyy. Mutta ”oman puolen” juutalaisvastaisuutta samalla suvaitaan. Esimerkiksi helluntailaiseksi Hesarin haastattelussa ilmoittautunut rahoitusskandaalin ryvettämä Arto Merisalo nimesi samassa yhteydessä Juha Kärkkäisen hyväksi ystäväkseen. Saman Kärkkäisen tiedämme saaneen oikeudessa rapsut Magneettimedia-ilmaisjakelulehden antisemitistisestä sisällöstä.

Naiivimpi voisi kuvitella, että helluntailainen olisi tässä Israel-asiassa periaatteen mies, eikä voisi kamuilla oikeudessa tuomitun juutalaisvihaajan kanssa. Helluntailaisethan ovat yleisesti tunnettuja tinkimättöminä Israelin ystävinä. Minä en enää ole aivan niin naiivi. Ylläolevan valossa teidänkään ei kannattaisi.

Vastaavalla tavalla saarnaajataustainen Muutos-puolueen isänmaallisetuniminen kansanedustaja James Hirvisaari kieltäytyi järkyttymästä yhtä isänmaallista etunimeä kantavan puoluetoverinsa jotakuinkin yksiselitteisesti juutalaisvastaisesta blogikirjoituksesta ja sanoi suunnilleen arvostavansa toverin rohkeutta (en nyt muista tarkkaa sanamuotoa), vaikka itse olikin enemmän Israelin ystäviä. Syntyi vaikutelma, ettäoikeus rasistisiin lausuntoihin oli se kaikkein tärkein oikeus, jota Hirvisaari puolusti, vaikka rasistiset lausunnot sitten koskisivatkin sellaista ihmisryhmää, jonka puolella Hirvisaari katsoi olevansa. Israelin ei luulisi kaipailevan enempää vihollisia, jos ystävätkin ovat tätä sorttia. Tai ehkä rehelliset viholliset ovat parempi vaihtoehto.

Tässä kohdassa joku tulee varmasti kertomaan minulle, että juutalaiset eivät ole sama asia kuin Israel. Tämä onkin tärkeä näkökohta. En tiedä Hirvisaaresta, mutta varsin moni muu maahanmuuttokriittisistä tappajaroboteista tuntuu yhdistävän etnisen juutalaisvastaisuuden Israelin ihailuun valtiona, koska Israel taistelee muslimeja vastaan. Tällainen tappajarobotti pitää Suomen juutalaisia maahantunkeutujina ja maanpettureina.

Sellaisia nimittelyjä saa tappajarobottipiireissä osakseen jopa Ben Zyskowicz, jonka oma poliittinen ura perustuu merkittävässä määrin ulkomaalaisvastaisten äänten keräämiseen. Vähemmistövastaisen hompanssin mielestä Zyskowiczinkaan paikka ei ole Suomessa, vaan hänen pitäisi muuttaa Israeliin taistelemaan muslimeja vastaan. Tällä tavalla juutalaisviha monen hommalaisen tappajarobotin hammasratasaivoissa yhdistyy Israelin ja sionismin ihailuun.

Tässä välissä muistutan siitä, mikä oma näkemykseni Zyskowiczista on. Mielestäni hän on pätevä pelimies, jonka vetämä linja on ollut Kokoomuksen parasta poliittista osaamista (tämä ei ole ironiaa) jo vuosikymmeniä. Harkitusti ja laskelmoidusti päästämillään oikeistopopulistisilla äännähdyksillä hän on provosoinut vasemmistoa närkästyneisiin raivokohtauksiin (jotka ovat antaneet Kokoomukselle katu-uskottavuutta antikommunistisena puolueena) ja samalla kanavoinut karkean äärioikeiston äänet vaalikannatukseksi bisnesliberaaleille aatteille. Näitä aatteita ajamaan hän on värvännyt puolueeseen nuoria maahanmuuttajanaisia, myös muslimitaustaisia.

Joku sanoo, että tämä on moraalitonta kaksilla rattailla ajamista. Itse en tosiaankaan jaa tätä käsitystä. Pikemminkin olen yhä enemmän alkanut vilpittömästi arvostaa Zyskowiczin pelisilmää ja puhtaasti teknisluonteista osaamista poliitikkona. Mitä sitten tulee siihen, että Kokoomuksessa karkea nationalismi on valjastettu vetämään liikemiesliberalismin rattaita, olen sitä mieltä, että tämä on suurimman osan ajasta ollut hyvää, viisasta ja isänmaallistakin politiikkaa, jolla Kokoomus on merkittävästi myötävaikuttanut Suomen poliittiseen vakauteen.

Olen sanonut tämän jo aikaisemmin, monta kertaa. Toinen asia, jonka olen jo monta kertaa sanonut, on se, että tämä lääke ei ehkä enää tepsi. Ne karkeat nationalistit tuntuvat nimittäin huomanneen, että heitä vedetään nenästä. Siksi he ovat alkaneet hakea itselleen uutta, Kokoomuksesta riippumatonta poliittista identiteettiä. Pitkälti sen takia olemme maana ja kansakuntana tässä nykyisessä kusessa.

Näkisin muuten jonkun Pia Kauman hiljattaiset ”lastenvaunukriittiset” puheet yrityksenä paimentaa tätä porukkaa takaisin puolueeseen. Kaumalta kuitenkin meni ohi se, että puolueessa on jo hyvin menestyviä maahanmuuttajia, joille Kokoomuksen yrittäjäystävällinen sanoma ei ole mitenkään vieras. Pienyrittäjyys pizzanpyöritys- ja kebabinkäristysalalla ei totisesti ole muslimimaahanmuuttajien keskuudessa harvinaista. Toisin sanoen hän tuli astuneeksi myös puoluetoverien ja sidosryhmien varpaille kosiskellessaan äärioikeistoa.

Kokoomuksen idea on vuosikymmenten ajan perustunut siihen, että konservatiiviset jäärät vihaavat kommunismia ja vasemmistoa, joten he ovat samalla puolella vapaamarkkinaliberaalien kanssa. Valitettavasti kommunismi on nyt romahtanut eikä kommunisminjälkeisestä vasemmistosta ole sellaiseksi maailmaa uhkaavaksi möröksi kuin ennen vanhaan. Siksi näyttää siltä, että äärioikeisto onkin valinnut uudeksi päävihollisekseen juuri liikemiesliberalismin (jotkut myöntävät asian avoimestikin), eli se suuri yhteiskunnallinen jakolinja kulkee nyt Kokoomuksen sisällä.

Mutta palataanpa Hirvisaareen. Hirvisaaren tiedämme varsin rankkasuiseksi mieheksi. Hän on joutunut käväisemään oikeudessakin törkeistä puheistaan. Hirvisaari on tunnetusti taustaltaan jonkin sortin vapaakirkollinen, mahdollisesti helluntailainen – en jaksa nyt tarkistaa yksityiskohtia, mutta tuskin erehdyn paljoa. Minun nuoruudessani vapaakirkolliset ihmiset olivat tunnettuja juuri siitä, että he käyttäytyivät kiltisti, sivistyneesti ja sävyisästi eivätkä juuri koskeneet viinaan. Hirvisaaren lailla käyttäytyvä mies – ja heitä on nykyisissä ”uskovaisissa” paljon enemmän kuin yksi Hirvisaari – olisi ennen vanhaan ollut täydellinen vastakohta sille, mitä ”uskovaisuuden” yleisesti katsottiin olevan.

2000-luvun puolella sen vanhan hyvän ajan uskonnollisuuden tilalle on astunut käsittämätön, käytöstapoja uhmaava reuhaaminen ja remellys. Ennen vanhaan sellaista rymyämistä ja öykkäröintiä ei kerta kaikkiaan olisi kuviteltukaan esiintyvän pienkirkollisissa piireissä. Itse asiassa en olisi kovin tietoinenkaan tästä törkeyden lajista, ellei muuan punkyhtye tai satiiriryhmä olisi takavuosina kiinnittänyt asiaan huomiota tekemällä pilkkaa eräästä tämäntyyppisestä saarnaajasta joitakin vuosia sitten. Saarnaajan nimellä ja yhteisöllä ei ole väliä (ne ovat joka tapauksessa asiaan vihkiytyneiden tiedossa), mutta yhtyeen ansiosta kuuntelin netistä pari hänen saarnaansa, joiden tyylilajista antaa riittävän kuvan se, että hän luonnehti kansankirkkomme pappeja homo- ja runkkaripapeiksi.

Silloin kun minä olin nuori, hartaat uskovaiset eivät olisi alentuneet ottamaan suuhunsakaan sellaisia roskaväen kielenkäyttöön kuuluvia sanoja kuin homo tai runkkari. Epäilemättä he olisivat tuominneet noilla sanoilla kuvatut seksuaaliset touhut, mutta sivistyneesti kiertävin ilmauksin. Sitä paitsi silloin paheksuttiin painokkaimmin heteroseksuaalisia sopimattomuuksia. Avioerot, porno ja puolison pettäminen puhuttivat kristillisiä moralisteja aivan toisella tavalla.

80-luvun näkyvin moraalisaarnaaja oli silloisen Kristillisen liiton (nykyisen ”kristillis”-”demokraattisen” puolueen edeltäjän) kansanedustaja Olavi Ronkainen, joka keskittyi paheksumaan pornoa, siis ensisijaisesti heteroseksuaaleille suunnattua yhdyntälehdistöä. Kuten vanhan blogini lukijat tietävät, olen äänekkäästi paheksunut ihmisten kiusaamista ylimitoitetulla pornovihalla, joka mielestäni vahingoittaa esimerkiksi nuorten poikien seksuaalista minäkuvaa. Siksi olen vähän väärä ihminen murtamaan ensimmäistäkään peistä Ronkaisen puolesta. Silti otan tässä tämän velvollisuuden niskoilleni.

Ronkaisen pornonvastaisuudella oli nimittäin kristillisesti mielekäs, evankeliumiteksteihin palautuva selitys. Hänen tarkoituksenaan oli avioliittojen pelastaminen vastustamalla houkutuksia, jotka hänen mielestään olivat omiaan vahingoittamaan aviollista uskollisuutta. Lisäksi tietysti evankeliumeissa (jotka eivät edes mainitse homoseksuaalisuutta) sanotaan selvästi, että jo vieraan naisen katsominen himoiten on huorintekoa, ja pornon tiirailu jos mikä on vieraiden naisten katsomista himoiten. (Ironista kyllä, sittemmin Ronkainen itse otti eron vaimostaan ja suurperheensä äidistä – ja kuten tiedämme, avioero oli toinen asia, jota Jeesus yksiselitteisesti paheksui yhtenä huorinteon muotona. Tästä voisi heittää jotain vahingoniloisen nokkelaa, jos alentuisi moiseen ilkeyteen.)

Meille vanhoille jäärille, jotka nostalgisin mielin muistelemme Ronkaisen aikoja, tämä uusi uskovaisuus on hyvin hämmentävää nostaessaan käytännössä kaiken heteroseksuaalisuuden kaikkea homoseksuaalisuutta paremmaksi. Siis jos meillä on kaksi homoa, jotka elävät uskollisessa suhteessa, eivät juo, polta, tee rikoksia eivätkä narkkaa, avaavat oven naapurille kun tämä tulee kaupasta isojen kassien kanssa, maksavat palkastaan kymmenykset hyväntekeväisyyteen ja elävät noin muutenkin ihmisiksi, he ovat suurempia syntisiä kuin mikä tahansa heterosekoileva juoppo ja törkimys, joka panee joka viikonloppu eri piripultsarihuoraa.

Veljeni piirsi aiheesta – täysin minusta riippumatta! – hauskan sarjakuvan, jossa joukko kiihkouskovaisia kiroaa homoja ja päättää ryhtyä krouveihin keinoihin homouden vastustamiseksi. Niinpä he sarjakuvan viimeisessa ruudussa lahjoittavat lapsille Jack T. Chickin traktaattien asemesta Jalluja eivätkä evankelioiden kerro pikkuisille Jeesuksesta, vaan heteroseksuaalisuudesta.

Valitettavasti tämäkin pilakuva vaikuttaa yhä enemmän – vain totuudelta. Vielä ysärivuosina uskonnollisten pienryhmien ärsyttävin piirre oli se, että esimerkiksi niiden nuorisotoiminnassa oli pelkästään kyse nuorten varjelemisesta (hetero)seksuaalisuudelta. Koulukiusaaminen, myymälävarkaudet, jengirikokset, huumeet, viina, tupakka ja muut sellaiset nuorison keskuudessa ilmenevät ikävyydet, joihin liittyy myös uskonnollisesti tärkeitä moraalikysymyksiä, olivat monien tällaisten ryhmien nettisivuilla täysin näkymättömiä. Nykyään tämä päähänpinttymä on mennyt vieläkin pidemmälle: nyt tuntuu siltä kuin homoseksuaalisuus olisi ainoa kristillisiä pienryhmiä mitenkään mietityttävä moraalinen kysymys.

Ulkomaalaisvastainen nationalismi ja homoviha ovat merkittävässä määrin rikollisehtavan alaluokan asenteita. Ulkomaalaisvihassa on kysymys siitä, että rikollinen alaluokka, jota syystäkin inhotaan, tarvitsee jonkin vielä ulkopuolisemman ryhmän mollattavaksi ja nollattavaksi. Homovastaisuuden takana taas on se, että rikollisjohtoisen alaluokan keskuudessa homoseksuaalinen väkivalta ja pakottaminen on varsin yleistä sekä naisen korvaavana seksuaalisen tyydytyksen lähteenä että jengien sisäisenä kurinpitokeinona. Tämä tarkoittaa, että rikollisen alaluokan keskuudessa homoseksuaalisuus on traumatisoiva ja ahdistava asia, josta on äänekkäästi sanouduttava irti. Tunnustautunut homoseksuaali on rikollisen näkökulmasta pelottava raiskausuhka, joka muistuttaa häntä menneisyydessä koetuista nöyryytyksistä.

Toisin sanoen kristillisyyden pelkistyminen rasismiksi ja homovihaksi on merkki kristillisten järjestöjen asennemaailman alaluokkaistumisesta. Aikaisemmin julistava herätyskristillisyys toimi – ja varmasti myös näki itsensä – nimenomaan rikollisen alaluokan vastapoolina. Se oli se usko, johon rikolliset rentut tulivat, kun tulivat uskoon. Nykyisin näyttää pikemminkin siltä, etteivät rentut tule enää varsinaisesti uskoon, vaan pikemminkin uskovaiset renttuuntuvat.

”Uskovaisuus” elämäntapana on kehittymässä yhä enemmän puolirikollisen alaluokan näköiseksi. Uskoontulo, uskonratkaisu oli ennen vanhaan täydellinen elämänmuutos. Uskoontulija poltti sen, mitä oli ennen palvonut, ja palvoi sitä, minkä oli ennen polttanut. Hän luopui alkoholista, vaimonsa pettämisestä ja muista synneistä, joita ”maailman lasten” miellettiin harjoittavan, ja omisti elämänsä Jumalalle. Hänestä tuli entisen juopon laiskurin sijasta tunnollinen ja ahkera työntekijä. Hän lakkasi kiroilemasta ja tölvimästä muita ihmisiä. Hän ryhtyi nöyräksi ja kiltiksi.

Joskus elämänmuutos saattoi teatraalisuudessaan mennä liiallisuuksiin, mutta yleensä sitä kunnioittivat maallistuneet ja ateistisetkin tuttavat. Sen näet tiedettiin tai yleisesti uskottiin parantavan asianomaisen elämänhallintaa ja myös hänen läheistensä elinoloja. Olihan virsiä laulava, Raamattua plaraava ja töissä tunnollisuuteen pyrkivä isä parempi vaihtoehto kuin ryyppäävä, rälläävä, öyhöttävä ja lattialle kuseva vaimonsa hakkaaja.

Entä nyt? Näyttää siltä, että se paljon puhuttu näkyvä uskonratkaisu on nyt ennen muuta psykopaattisen rikollisen tapa manipuloida ympäristöään. Psykopaattinen rikollinen teeskentelee (toki ehkä kyeten joksikin aikaa vakuuttamaan itsensäkin vilpittömyydestään) parannuksen tehnyttä voidakseen hyötyä kiihkeän uskonnollisesta yhteisöstään.

Rikollisella on paljon hyviä syitä ja järkeviä vaikuttimia esittää parannuksen tehnyttä ja notkua uskonyhteisössä. Hän ei luultavasti kykene enää työllistymään yhteisön ulkopuolella, mutta yhteisössä hän voi toimia arvostettuna jäsenenä, saarnaajana ja julistajana – suorastaan auktoriteettihahmona. Kääntymyksen tehnyt rikollinen ja hänen tarinansa ennen uskonratkaisua tekemistään rikoksista on pienten uskonnollisten yhteisöjen jäsenille sekä kutkuttavaa viihdettä että todistusta yhteisön oppien oikeellisuudesta.

Todennäköisesti yhteisöstä löytyy myös nuoria naisia tyydyttämään hänen seksuaaliset tarpeensa. Pari vuosikymmentä sitten herätyskristillisten yhteisöjen neitokaiset eivät suostuneet yhdyntään ennen papin aamenta. Nykyään varsin vanhoillisissakin lahkoissa toimivat tytöt ovat omaksuneet juuri sen romanttisen moraalin, jota lahkot paheksuivat ennen vanhaan: pitää ensin rakastaa ja sitten vasta rakastella, mutta oleellista on se rakkaus, ei papin aamen. Tähän tilaisuuteen taparikollinen psykopaatti iskee kiinni kuin sika limppuun, olettaisin. Psykopaatin ydinosaamista on nimittäin höpöttää löysiä rakkaudesta kunnes naisen pää menee pyörälle.

Sen puoleen, onhan tuo Johanna Tukiainenkin noista piireistä kotoisin ja käy tiettävästi yhä niiden kokouksissa todistamassa (muutama vuosi sitten Hesari teki hänen uskovaisuudestaan jutunkin). Hänen elämäntaparatkaisunsa, joita olemme valitettavasti joutuneet joukkoviestimien kautta seuraamaan lähietäisyydeltä vaikkemme haluaisi, eivät kuitenkaan vaikuta kovin kristillissiveellisiltä nekään. Perinteisesti uskonnollisten nuorten naisten on odotettu pysyvän erossa alkoholista, eikä myöskään seksuaalisesti suggestiivinen vaatetus ja käytös ole ollut erityisen suvaittua.

Luullakseni Tukiainen hyväksytään noissa piireissä siksi, että hän kaikista ongelmallisista piirteistään huolimatta noudattaa konservatiivisia sukupuolirooleja. Niiden mukaan nainen on ennen muuta miehen ruumiinosa seksuaalisen tyydytyksen ja jälkeläisten hankkimiseksi ja eroaa miehen muista ruumiinosista ennen kaikkea irrotettavuudellaan (kuten itse irvailin naisvihaajavuosinani). Tukiaisen koko elämä tuntuu olevan siinä, että hän yrittää olla ennen kaikkea miehille mieliksi ja miehiä kiihottava, vain miessuhteiden kautta itseään toteuttava olento. Niin sanottujen perinteisten sukupuoliroolien kannalta tämä on äärettömän paljon parempi juttu kuin esimerkiksi naisen kouluttautuminen ja toimiminen ammatissa.

En toki väitä, että kaikki kääntymystä esittävät juopot, rikolliset ym. olisivat vilpintekijöitä. Kuitenkin Tony Halmeen ja Teuvo Hakkaraisen esimerkit kertovat aika paljon siitä, kuinka merkittävä elämänmuutos se ”uskonratkaisu” nykyään on. En edes sano että kumpikaan herroista olisi tietoisesti valehdellut esiintyessään muuttuneena miehenä, ainakaan heti kääntymyksensä jälkeen. Käytännössä heidän uskoontulonsa tuntuu kuitenkin jääneen pelkäksi ohimeneväksi tauoksi viinasikailun täyteisessä elämässä: Hakkarainenkin tuossa milloin kähmii rintakarvat esillä strippareita, milloin juhlii prätkäkovistesn klubilla. Mitään rikollistahan hänen touhuissaan ei ole, mutta lakatkaa nyt jo jumaliste puhumasta hänestä jonain uudestisyntyneenä kristittynä.

Itse asiassa haiskahtaa vähän siltä, että ”uskoontulo” on tällaisille uskonsotureille, ei niinkään elämänmuutos kuin omahyväisyysruiske. Viinaa juodaan entiseen tapaan ja väkivaltarikoksiakin tehdään (ainakin Tonyn tapauksessa), seksielämäkään ei mene ihan katekismuksen mukaan, mutta siitä huolimatta esiinnytään kuin suuretkin hyveen ruumiillistumat ja pidetään kaikkia muita paljon pahempina synnintekijöinä.

Nythän voi tietysti sanoa, että vilpitön uskovainenkin voi hairahtua kapealta ja kuoppaiselta polulta sinne synnin hyvin lanatulle ja leveälle tielle. Jumala kuitenkin ihmisjärjellä käsittämättömässä armossaan on kuitenkin aina valmis ottamaan tuhlaajapojan ja -tytön kämmenellensä. Siksi emme saisi tuomita tämän maailman hakkaraisia ja halmeita liian ankarasti.

Tässä kuitenkin on se ongelma, että kristilliseen ihmisihanteeseen oleellisesti kuuluu nöyryys. Avainlauseita ovat: älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi ja se teistä joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Minusta on ihan hyväksyttävää ja oikein ja kristillistä käytöstä, jos rikollinen kääntyy kristityksi, elää hetken aikaa moitteettomasti ihmisiksi, sitten tulee retkahtaneeksi uudelleen ja sitten retkahduksen jälkeen ryömii uudelleen ristin luo anteeksiantamusta rukoillen, jos hän ei koeta puolustella rötöksiään sillä, että vihreät, vasemmistolaiset, muslimit (tai vaikkapa Paljastettu-sivustolle blogia kirjoittavat täysraittiit miehet) muka tekevät vielä pahempia asioita. Niin Jumalan laki kuin maallinenkin laki nimittäin noudattaa sitä Olaus Petrin sanoihin pukemaa periaatetta, että paha tapa älköön ketään auttako, se on: ei kukaan voi asiaansa sillä auttaa, että sanoo monta olevan, jotka tekevät samoin kun hän on tehnyt, koska se, mitä hän tehnyt on, huomataan olevan vastoin lakia.

Kun kaidalta tieltä horjahtanut katumuksentekijä hakee anteeksiantoa, se on yksityisesti hänen ja lain, tai hänen ja Jumalan, välinen asia, eikä siihen kuulu hakea kenenkään muun väärintekoja mukaan puolustukseksi. Jos Halme ei olisi jatkuvasti syytellyt epämääräisiä ”vihreitä” huumeidenkäyttäjiksi, hänen huumesekoilunsa olisi ollut hyvin helppo antaa anteeksi elämänhallintaa vailla olleen, turvattomasta lapsuudesta traumatisoituneen miesparan hairahduksina. Vastenmielistä ja moraalitonta touhusta tuli vasta siinä vaiheessa, kun hän alkoi vähätellä omia oikeudessa todennettuja rötöksiään viittaamalla muille ihmisille kuvittelemiinsa.

Muuten, mitä siihen vihreiden väitettyyn huumemyönteisyyteen tulee, oma näppituntumani on, että vihreiden idealistien riveistä löytyy enemmän täysraittiita ihmisiä kuin useimmista muista maailmankatsomuksellisista ryhmittymistä. Eri asia sitten on, että vihreät jonkin yleisliberaalin periaatteellisuuden vuoksi saattavat ajaa vapaamielisempää huumepolitiikkaa. Itse olen sitä mieltä, että raittiin henkilön tärkein yhteiskunnallinen velvollisuus tässä maassa on vaatia enemmän tilaa raittiudelle ja mahdollisuuksia elää raittiina, eikä puolustaa jonkun muun oikeutta käyttää päihteitä. Siksi en itse kannata päihdepoliittista liberalismia enkä katso vihreiden menettelevän tässä asiassa viisaasti, saati sitten äänestä heitä. (Huomasitteko? Vihreiden kanssa voi olla eri mieltä, eikä silti tarvitse syytää sanallista saastaa ja törkeyksiä. Kannattaisi teidänkin kokeilla, vai ettekö vain osaa? Onko aivoissa jotain elimellistä vikaa, vai oletteko vain muuten tyhmiä? No?)

Mutta palataanpa vielä siihen uskovaisuuden rappioon ja sen syihin. Vaikka Hakkarainen on – ja Halme oli – tekopyhyydessään aika epämiellyttävä hahmo ”kristillisyydessään”, kumpikaan ei ymmärtääkseni oikeastaan ollut auktoriteettihahmo missään uskovaispiireissä, vaan lähinnä herätyskokouksen yleisössä luimisteleva kävijä. Uskovaisuuden rappeutuminen osaksi pikkurikollisten kulttuuria on laajempi juttu.

Kristillisillä yhteisöillä on tavallaan sisäänrakennettuna ongelmanaan se, että ne ovat aika haavoittuvaisia huijarien, soluttautujien ja manipuloijien edessä. Kristillisissä yhteisöissä paha halutaan nähdä ulkopuolisissa: maailman lapsissa, homoissa, muslimeissa ja muissa viettelevän vääryyden edustajissa. Tämä tarkoittaa, että omassa keskuudessa pahaa ei osata tunnistaa. Niinpä psykopaatit ja narsistit pahimmillaan vievät pieniä kristillisiä yhteisöjä kuin pässiä liekanarussa. Ja mehän tiedämme, että paatuneet rikolliset ovat usein psykopaattisia tai narsistisia luonnehäiriöisiä. Sanotaan että narsistit ja psykopaatit kansoittavat suuryritysten johtokunnat, mutta tämän kapitalistikriitikkojen hellimän väitteen lisäksi on syytä muistaa, että vankityrmien kroonikko-osastolla sitä porukkaa vasta kuhiseekin.

En sano, että uskonnollisella puolella oltaisiin täysin tiedottomia psykopaattisen ja narsistisen luonnehäiriön riskeistä kristilliselle elämälle. Ennen kuin mamukriitikkoliikehdintä tartutti kristillisen kentän rutollaan, siellä oli hyvinkin fiksuja yrityksiä pohtia tätä kysymystä. Raamattuopiston toiminnanjohtaja Raimo Mäkelä ainakin laati aiheesta erinomaisen teoksen Naamiona terve mieli, joka oli pitkään ainoa hyvä ja tavallisen ihmisen ymmärrettävä johdatus tällaisiin luonnehäiriöihin. Kirjoittajan kristillinen tausta on saanut monet ateistisesti suuntautuneet aivan tarpeettomasti hyljeksimään hyvää kirjaa.

Kristillinen ihmiskäsitys on valitettavasti melko avuton psykopaatille ominaisen tunnottomuuden edessä. Kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluu se ajatus, että kaikki ovat periaatteessa Jumalan luomia ja puhuttelemia ja voivat uudestisyntyä. Me vääräuskoiset, vääränväriset, väärällä tavalla kristityt, vääränseksuaaliset sun muut väärät ja huonot ihmiset olemme tietysti pienen kristillisen yhteisön mielestä bulkkimassaa, jota joutaa vaikka dum-dum-luodeilla lahdata, mutta kun kyse on jostakusta yhteisöön jo liittyneestä, jostakusta meikäläiseksi jo hyväksytystä, hänen kohdallaan halutaan uskoa hyvää silloinkin kun ei pitäisi.

Pienet uskonnolliset yhteisöt saavat suuren osan jäsenistöstään puolirikollisesta alaluokasta. Toisaalta pieniin uskonnollisiin yhteisöihin kasvaneet nuoret valuvat usein puolirikolliseen alaluokkaan kapinana vanhempia vastaan. Palaillessaan katuvaisina yhteisöihinsä he tuovat mukanaan uuden annoksen puolirikollisen alaluokan arvoja ja ajattelutapaa. Erityisesti vihamielisyydessään keskiluokkaista, lainkuuliaista, rentoa ja suvaitsevaa elämäntapaa kohtaan pienten uskonnollisten yhteisöjen jäsenet ja alaluokkaiset pikkuroistot ovat mitä suurimmassa määrin samalla puolella.

Tämänhän näki esimerkiksi hiljattaisesta hetero pride -tapahtumasta, jonka yhteydessä tehdyt natsitervehdykset herättivät kohua. Suurin osa tapahtuman osanottajista oli nettihäiriköinä kunnostautuneita äärioikeistolaisia, joita mielestäni on aiheellista pitää puolirikolliston edustajina. Toisaalta joukossa oli myös nuorehko kristillisdemokraattinen naispoliitikko, jonka tiedän itse joutuneen pari vuotta aiemmin äärioikeistolaisten nettikommandojen – siis periaatteessa saman puolirikolliston – vainoamaksi. Hän kuitenkin ilmeisesti koki viime kädessä olevansa samalla puolella ja samaa porukkaa tämän puolirikolliston kanssa.

Ja näinhän asia enenevässä määrin onkin. Miksi? Kristityt fundamentalistit ovat läheisessä symbioosisuhteessa puolirikolliseen alaluokkaan, mutta liberaali keskiluokka ja sen ajattelutapa on kokonaan heidän kokemusmaailmansa ulkopuolella. Kristityt fundamentalistit ovat perinteisesti kuvitelleet, että ainoa vaihtoehto Jeesuksen ryhtiliikkeen piirissä elämiselle on puolirikollisen alaluokan elämäntapa. Vastaavasti puolirikollinen alaluokka on perinteisesti pitänyt kristittyjen fundamentalistien elämäntapaa virrenveisaajamummojen maailmana, jossa kaikki kiva on kielletty, viinasta huumeisiin ja ryyppäämisestä nussimiseen.

Tälle ahtaalle maailmankuvalle liberaali keskiluokkainen individualismi on vaarallinen. Sekä rikollisehtava alaluokka että kristitty fundamentalismi ovat ahdasmielisiä, Jante-lain hallitsemia yhteisöjä. Vapaat ihmiset todistavat pelkällä olemassaolollaan, että maailmassa on muitakin valintoja kuin nämä kaksi. Siksi rikollisen alaluokan ja kristityn fundamentalismin kohtalona on sulautua yhteen, yhdeksi liberaalia keskiluokkaisuutta vastustavaksi alakulttuuriksi.

Tästä on muitakin merkkejä kuin Hakkaraisen ja Halmeen kaltaiset tekopyhät hahmot. Jo jonkin aikaa ilmiselvästi deekiksellä elävät, väkivaltarikolliset rasistit ovat esimerkiksi Facebookissa ilmoittautuneet ankaralakisten vapaakirkkojen kannattajiksi. Kuvio on selvä. Johanneksen ilmestykseen viitatakseni he eivät tehneet parannusta murhistaan – ja jos he nyt eivät murhamiehiä olleetkaan, niin eivät he ole tehneet parannusta muistakaan ilkitöistään. Oletettavasti viinaakin kuluu entiseen tapaan. Silti he pitävät itseään ilmeisesti uskonratkaisun tehneinä miehinä. Nyt he vain pahoinpitelevät mokuttajia, liberaaleja, tummaihoisia, muslimeita jne. Jumalan nimissä, sen sijaan että tappelisivat pullonpohjista toisten samanlaisten lurjusten kanssa.

Ei ole sattumaa, että heidän esikuvansa Anders Behring Breivik puhui temppeliritareista esikuvina tulevaisuuden kulttuurikristilliselle fasistiliikkeelle. Ne oikeat, historialliset temppeli- ja ristiritarit olivat nimittäin väkivaltaisia retaleita, jotka tappoivat, raatelivat ja raiskasivat paljoa välittämättä kymmenestä käskystä. Kuten kaikki Henryk Sienkiewiczin Ristiritarit-romaanin lukeneet tietävät, ristiretkiaikojen ritarit saattoivat ahdistella ihan kristittyjäkin, jos ritarikunnan valtapyyteet vaativat. He olivat kuitenkin saaneet synninpäästön etukäteen kaikkien niiden rikosten varalta, joita he joutuisivat tekemään ajaakseen tulella ja miekalla Jumalan asiaa.

Tällaisia ristiritareita meillä on nyt keskuudessamme. Siihen ei monta vuotta mene, kun joku heistä tekee ensimmäisen breivikiadinsa. Eikä se varmasti jää yhteen kertaan.