Det stora avslöjandet

Nu kan man lika väl avslöja det: nuförtiden bloggar jag på före detta Sonera Plaza, som nu bara heter Plaza.fi. Underavdelningen heter Ajassa, om ni vill komma och läsa.

Hyvästi

Siirryn pian siihen blogiin, johon kirjoittamisesta minulle maksetaan. Tunnukset ja salasanat olen jo saanut, mutta tekniset ongelmat vaivaavat portaalia edelleen, joten en ole vielä saanut ensimmäistä bloggaustani siellä julkaistua. Aion kyllä vastaisuudessakin kirjoittaa tänne, mutta en suomeksi. Blogistanin asioita kommentoidaan täällä tarvittaessa ruotsiksi, aamun lehtiä ja muita yleisemmin tunnettuja kulttuuri-ilmiöitä siellä portaalissa sitä vastoin suomeksi.

Om allting går bra, kommer jag om ett par dagar att övergå till att skriva mot betalning, förutsatt att webbportalen som anställt mig äntligen övervinner sina tekniska problem. Även hädanefter kommer jag att skriva här, men inte på finska. Meningen är att mina bidrag till webbportalen ska handla om det som stått i tidningarna. Här ska jag däremot kommentera det som sker i den finländska bloggvärlden. Vill ni alltså veta vad jag t ex anser om Birdys senaste, om jag nu alls nedlåter mig till att hysa några åsikter om det, så är det hit ni ska komma.

Puolalaista antisemitismiä

Lauantaina klo 12.30 Varsovassa kävi muuan iskulausetta Polska dla Polaków ("Puola puolalaisille") huutanut nuorukainen Puolan ylirabbiini Michael Schudrichin kimppuun, ilmeisesti keskellä katua. Syyllistä, noin 25-vuotiasta miekkosta, ei ole ainakaan Wiadomości-portaalin mukaan tavoitettu. Kaikki poliittiset tahot ovat tuominneet hyökkäyksen, mutta sisäministeriön virallinen kanta on, että kyseessä oli "Puolaa vastaan suunnattu provokaatio", jonka tarkoituksena oli "esittää Puola antisemitistisenä maana".

Joopa joo. Tosiasia on, että Puolassa on äärikatolinen radioasema, joka homovastaisen propagandan lisäksi myös levittää juutalaisvastaista propagandaa, ja asema tuki äänekkäästi nykyistä päähallituspuoluetta, Prawo i Sprawiedliwośćia. Puolalaisessa politiikassa pystyy kummasti tahkoamaan ääniä epämääräisillä antisemitistisillä vihjauksilla, varsinkin sillä vanhalla kikalla, että liiaksi länsimaiseen vapaamielisyyteen mieltyneet tahot, puolueet ja henkilöt esitetään juutalaisina, piilojuutalaisina tai juutalaisuudelle myötämielisinä, samaan tapaan kuin nahkapäät operoivat myyttisellä käsitteellä "sionistinen miehityshallitus", joka käytännössä tarkoittaa länsimaista demokratiaa. Niin kauan kuin politiikan valtavirta ei opi niitä hyviä tapoja, joita yleensä kutsutaan pilkkanimellä poliittinen korrektius, tällaisia väkivallantekoja esiintyy: poliittinen luokka rohkaisee niihin, vaikka niiden sattuessa tekopyhästi kieltääkin oman osavastuunsa.

Ns. poliittiseen korrektiuteen liittyy toki kaikenlaisia ärsyttäviä lieveilmiöitä, mutta valitettavasti jonkinlaiset hyvät tavat ovat välttämättömiä ihmisten yhteiselämän ylläpitämiseksi. Siitä voidaan tietysti aina keskustella, missä määrin tavoille toistaiseksi oppimattomien tulokkaiden (esimerkiksi muslimien) öyhötystä ja möläyttelyä on hyvien tapojen nimissä siedettävä, mutta jonkinlainen poliittinen korrektius on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin itäeurooppalaistyylinen epäkorrektius. Se, että tulokkaiden öyhötystä jonkin verran siedetään, ei ole mikään peruste antaa öyhötysoikeuksia omalle väelle, jolta tulee voida odottaa öyhöilemätöntä poliittista käytöstä - siksikin, että tulokkaille kuuluu näyttää hyvää esimerkkiä. Pitkän tähtäimen tavoitteena on tietysti sivistää tulokkaatkin ihmisten tavoille, mikä pääsee kaikenlaiselta suvaitsevaisuusväeltä aika ajoin unohtumaan.

Uutisportaalissa on kommentointimahdollisuus, ja tämä sanookin kaiken tarvittavan:

Kyynistä farisealaisuutta, sanoo nimimerkki "janek". Pääministeri - joka ilmaisi paheksuntansa tapahtuneen johdosta - esiintyy itse antisemitistisessä, vierasvihaan yllyttävässä radiossa - Radio Maryjassa - ja varapääministereinä hänellä on kaksi nationalistista ksenofobia. Krokotiilin kyyneleitä tiedotusvälineiden mieliksi.

Itä-Euroopan oli tietysti ennemmin tai myöhemmin vapauduttava ryssän ikeestä, mutta siitä seurasi sitten, että syntyi kolmikymmenlukulainen demokratia. Erilaiset vasemmistotahot, kuten minä, joka tuohon aikaan olin vasemmistoidealisti, varoittelivat tästä tietysti jo silloin puolitoista vuosikymmentä sitten, kun itäblokki sortui. Omat höpinäni olivat tuohon aikaan tietysti vielä vasemmistolaisen iskulausetehtaan mukana kaakattamista, kun en osannut ajatella omilla aivoillani; itse asiassa monien itäeurooppalaisten kansojen tietoinen pyrkimys kaikenlaisen väkivallan välttämiseen vallansiirron yhteydessä sekä järkevän pragmaattinen äänestyskäyttäytyminen näytti aluksi todistaneen vasemmistolaiset pelot vääriksi. Sittemmin on kuitenkin osoittautunut, että huoli oli jossain määrin aiheellinen: esimerkiksi Puolaan ei ole kehittynyt kunnollista centrolewicaa, maltillista vasemmistoa, vaan sen paikan ovat ottaneet sosiaalidemokraateiksi itsensä stilisoineet entiset kommunistit, jotka tietysti ovat pikemminkin populistisia vehkeilijöitä kuin "sosiaalidemokraatteja" missään mielekkäässä merkityksessä. Viime vaaleissa heidän tilalleen valittiin oikeistopopulistit juuri siitä syystä, että vanhoina pelimiehinä he tietenkin olivat saakuran korruptoituneita. Hupaisaa kyllä, silloin kun kommunistit eri tahoilla onnistuivat nousemaan kohtuullisella kansan tuella valtaan, heidän katsottiin nimenomaan olevan korruptoitumattomia idealisteja. (Näin esimerkiksi oli laita Kambodžan punakhmerien kohdalla.) Samasta syystä muuten esimerkiksi palestiinalaiset äänestivät Hamasin valtaan, ja erilaisten islamistiporukoiden nauttima tuki muissa muslimimaissa perustuu pitkälti tuohon samaan käsitykseen niiden lahjomattomuudesta.

Voisikohan peräti sanoa, että totalitaariset puolueet ja ryhmittymät tunnistaa niiden äänekkäästä korruptionvastaisuudesta? Olihan meilläkin lapuanliikkeen iskulauseena "rämettyneen parlamentarismin" vastustaminen. Totalitaariset joukkiot tavoittelevat valtaa aina lupaamalla jotain sellaista, mikä ei yksinkertaisesti ole poliittisin keinoin saavutettavissa. Korruption poistaminen kuuluu niihin asioihin: korruptiota voidaan vastustaa vain huolehtimalla poliisin ja oikeuslaitoksen työrauhasta, eli se on virkamiesten ja tuomarien asia. Itse asiassa vallan kolmijakoa tarvitaan juuri tuon takia: toimeenpanovallan ja tuomiovallan merkittäviin tehtäviin kuuluu toimia poliittisen vallan vahtikoirina siinä missä poliittisesti valittujen luottamusmiesten pitää vuorostaan vartioida virkamiehiä ja tuomareita. Poliitikot ja parlamentarismi levittävät ympärilleen korruptiota siitä yksinkertaisesta syystä, että politiikka ihan oikeasti on likaista peliä, johon kompromissit ja lehmänkaupat kuuluvat ihan oleellisena osana. Ratkaisu tähän ei todellakaan ole äänestää valtaan Korruptoitumattomia Kelpo Kavereita, vaan huolehtia siitä, että poliiseilla ja tuomareilla on mahdollisuudet pitää politiikasta leviävä korruptio aisoissa.

Luultavasti amerikkalaisten demokratianvientipyrkimykset epäonnistuvat systemaattisesti juuri sen takia, etteivät he edelleenkään ole ymmärtäneet kansanedustuslaitoksen lisäksi tarvittavan myös niitä kahta muuta vallan kolmijaon osaa, tai pikemminkin: että he eivät ymmärrä niiden olevan tasan yhtä tärkeä osa oikeudenmukaista oikeusvaltiota kuin se demokraattisesti valittu kansanedustuslaitos.

Tähtireen kyydissä

Kirjoittaessani Star Trekistä artikkelia iirinkieliseen Wikipediaan - ja kannattaa olla nauramatta, sillä jos jostain sinne pitää saada hyvällä iirillä kirjoitetut artikkelit, niin Star Trekin kaltaisista populäärikulttuurin ilmiöistä (Pirkinning-elokuvastahan siellä on jo jonkin aikaa ollut juttu, koska en tietenkään malttanut olla puffaamatta leffaa sille taholle) - tulin tässä miettineeksi omaa suhdettani Star Trekiin. Lukuunottamatta populäärikulttuurille tuhahtelevaa hapannaamaintellektuellikauttani noin 20-25 vuoden iässä (on jokseenkin mielenkiintoista, etten ole koskaan aikaisemmin enkä sen jälkeen ollut niin tekotiedostava ja huumoriton humanisti-intellektuelli kuin silloin kun opiskelin luonnontieteitä, tässä siis sanaa "humanisti" käytetty kokkariaanisessa mielessä) olen aina pitänyt kelpo avaruusoopperasta, ja nyt kun olen toipunut pahimmasta kulttuurisnobiudesta, alan ymmärtää miksi: pidän tarinoista, siis epiikasta, ja siksi minulla varmaan on myös ollut vaikeuksia oppia arvostamaan venäläisiä klassikoita, joissa ei kerrota tarinoita, vaan ahdistutaan kahdeksansadan sivun ajan. En osaa itse kirjoittaa tarinoita, ainakaan kovin hyvin. Omat nuoruuden kirjailijanhaaveeni tähtäsivät psykologisten tai yhteiskuntakriittisten (hyi olkoon) romaanien kirjoittamiseen, ikään kuin tätä paskaa ei muka olisi jauhettu jo tarpeeksi. Nyttemmin olen jo viisastunut sille kannalle, että jos alan kirjoittaa romaaneja, alan kirjoittaa joko Günter Grass/Flann O'Brien-osaston sekoiluja - tai sitten fantasiaromaaneja, joissa vallitsee reipas, realistinen kristinuskoa edeltäneen ajan henki, ts. taistelut ovat näyttäviä ja realistisen verisiä, raiskauksia harrastetaan asiaankuuluvassa mitassa ja velhot ja taikurit ovat julmia, itsekkäitä ja myyvät palveluksiaan eniten tarjoavalle. Toisaalta - tarkemmin ajatellen voisin kyllä jättää sen väliin, koska sekä Vanha testamentti että Conan Barbaari ovat jo yleisesti saatavana.

En ole hirveän aktiivinen trekkeilijä: katson sitä silloin kun sitä on saatavana, mutta en varmasti rupea pulittamaan sellaisia summia Trek-DVD-kokoelmista kuin vaaditaan. Näkisin mielelläni Deep Space Ninen viimeisen tuotantokauden, mutta en todellakaan sadalla enkä edes kahdeksallakymmenellä eurolla. Trek on juuri sellaista massakulttuuria, jota tulee saada halvemmalla. Mieluummin panen rahani vaikka Seinfeldiin. Mutta koska se on avaruusoopperaa, se ei voi olla aivan huonoa. Koska olen edelleenkin aivan koukussa Miles Vorkosiganin seikkailuihin, minulla ei suorastaan ole varaa väittää olevani missään mielessä liian hieno ja fiksu intellektuelli alentuakseni katsomaan Trekiä. Sitä paitsi, kuten hyvin tiedämme, kaikki puheet Trekin ystävistä naisettomina runkkareina, ovat pelkästään ilkeämielisten yritys käännyttää nuoret ihmiset pois hyvistä ja terveistä harrastuksista. Itse asiassa ensimmäinen yhden yön suhteeni ei ollut ainoastaan mukava, sosiaalinen ja seksuaalinen ihminen, vaan myös piti Trekistä. Omien kokemusteni mukaan nuorten miesten ei siis missään olosuhteissa tule häpeillä eikä kätkeä Trek-mieltymyksiään ainakaan naisensaantimahdollisuuksiensa lisäämiseksi. Itse asiassa näin vanhana ja viisaana miehenä minun täytyy ilmaista syvä paheksuntani kaikkia niitä sikamaisen valhepropagandan levittäjiä kohtaan, jotka kertoivat nuorille miehille, että tytöt eivät muka tykkäisi sellaisista pojista, jotka katselevat Trekiä ja pornoa. Kuinkahan monen nuorukaisen orastava rakkauselämä on mennyt penkin alle tällaisten räikeiden valheiden takia?

Ei tämä silti tarkoita, etten näkisi Trekissä puutteita. Merkittävimmät moitteet on tosin jo esitelty Justin Ryen nettisivuilla. En ole kaikista niistä samaa mieltä hänen kanssaan, mutta kyllähän muutamat voisi nostaa kommentoitaviksi.

Justin Rye ottaa aluksi puheeksi alkuperäisen Trekin vahvuudet, jotka tekivät siitä kulttisarjan: sen kolme keskeistä henkilöä toimivat kokonaisuutena hyvin, perusasetelma - avaruutta tutkiva alus, joka törmäsi vähän väliä uusiin kummallisiin elämänmuotoihin - oli juonenrakennuksen kannalta onnekas ja produktiivinen, ja silloin ennen, kun Star Trek -universumi ei ollut vielä paisunut kuin pullataikina eikä ajautunut kaikenlaisiin tolkuttomuuksiin, se oli scifinä verraten uskottavaa, koska muut samanaikaisen scifisarjat olivat vielä surkeampia esityksiä. Tästä en osaa sanoa paljoa, sillä en ole nähnyt alkuperäistä sarjaa. Tai en ole varma. Minulla on epämääräinen mielikuva siitä, että olisin nähnyt joskus 1970-luvun alussa pari jaksoa, mutta käsittääkseni olin liian nuori edes katsomaan televisiota silloin kun Trek pyöri televisiossa, vaikka aloitinkin tämän synnillisen harrastuksen jo taaperoiässä. Mahdollisesti olen rekonstruoinut itselleni muistoja ensimmäisestä Trek-televisiosarjasta veljeni kertoman perusteella. Sitä vastoin ensimmäisen Trek-elokuvan muistan hyvin, koska olin silloin jo yläasteella, jollen lukiossa. (Ilmaus motion picture kuulosti mielestäni omituiselta, koska koulukirjoista olin oppinut, että elokuva oli englanniksi film tai movie.) Loppu oli päälleliimattua infodumppausta, mutta elokuvan erikoistehosteet olivat siihen aikaan oikeasti poikkeuksellisen vaikuttavia.

Toisaalta - mikäpä ei isolla kankaalla olisi ollut. Vähän surettaa muuten, etten ole koskaan nähnyt Star Wreckiä elokuvateatteriolosuhteissa, koska silloin näyttävien erikoistehostetaistelujen ja Torssosen vinkumisen ja kohkaamisen välinen kontrasti olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa.

Tällä hetkellä merkillepantavimmalta tuntuu ajatella, että Trek oli silloin vain yksittäinen scifi-ilmiö, ja esimerkiksi Tähtien sota jatko-osineen oli selvästi merkittävämmässä osassa nuoruuteni lapsuusvuosina. Kaksi ensimmäistä Tähtien sotaa olivat tunnetusti ihan käypää viihdettä: erityisesti viisikymmenluvulla disainatun näköiset, käytössä pölyyntyneet ja reissussa rähjääntyneet hyperteknologiset vimpaimet olivat aikoinaan varsin merkittävä visuaalinen oivallus, mutta siinä vaiheessa kun groteskiksi gootiksi maalattu Natalie Portman astui näyttämölle, tämä idea oli lopullisesti unohtunut. (Jar Jar Binksiä en edes viitsi mainita.) Itse asiassa Star Trek lienee pärjännyt Tähtien sodalle pitkälti siksi, että se on puutteistaankin huolimatta pysynyt joten kuten tasalaatuisena. Tähtien sota hassasi alkuperäiset hyvät oivalluksensa täydellisesti, ja siitä tuli juuri sellainen puleerattu nenät levällään omasta scifiydestään tietoinen scifimaailma, jollaisen ensimmäinen Tähtien sota -elokuva oli pyrkinyt kyseenalaistamaan. Star Trekin jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat kärsineet jonkin verran kolhuja, mutta kuitenkin se on pysynyt omana maailmanaan, jolla on historia. Historiaa voisi kuitenkin kehittää edelleen. Tämä Justin Ryen oivallus ansaitseekin tulla siteeratuksi:

Star Trekin maailmankaikkeudesta puuttuu historiallista syvyyttä: ainoa, mitä on, on selittämätön välirikko romulaanien ja vulkaanien välillä, joitakin vähän tunnettuja "Säilyttäjiä" ja tusinoittain paikallisia jumalankaltaisia olentoja, joilla ei ole valtaa imperiumiksi asti. Jokin kuitenkin tuntuu yhdenmukaistaneen paikallisten rotujen kehityksen [...] Jonkinlainen selitys ilahduttaisi minunlaisiani nipottajia, ja jos siihen liittyisi muinaisia sotia ja kuolleiden imperiumien jäännöksiä, se myös parantaisi tunnelmaa. Ehkä - villisti improvisoidakseni - jokin paikallinen supervalta on äskettäin romahtanut sisällissodassa ja jättänyt jälkeensä hajanaisia aiemmin orjina pitämiensä humanoidirotujen yhdyskuntia?

En ole nähnyt sitä jaksoa, jossa kaikkien Star Trekin keskeisien humanoidirotujen edustajat saavat kuulla olevansa samaa alkuperää, mutta ilmeisesti siinä oli lopultakin oivallettu, että tämä sarjan sisäänrakennettu heikkous - eli se, että jokseenkin kaikki lajit älylliset lajit joudutaan ryhmyisistä otsalisäkkeistään huolimatta esittämään enemmän tai vähemmän ihmismäisinä jo teknisistäkin syistä (jotka tosin eivät näinä tietokonegrafiikan ja "rendaamisen" aikoina enää ole niin hirveän pakottavia) - voidaan kekseliäisyydellä kääntää vahvuudeksi esittämällä sille muinaishistorialliset perustelut. Valitettavasti vain sitä muinaishistoriaa tunnutaan keksittävän vain yhden jakson tarpeisiin. Jos tuollainen "muinaisten sotien" ja "kadonneiden imperiumien" sisäisesti johdonmukainen tausta olisi jo osapuilleen olemassa luonnosasteella tekijöiden mielissä, mutta paljastuisi katsojille ja tarinan henkilöille vain vähitellen, pala kerrallaan, väärinkäsitysten ja metsään menevien traditionaalisten tulkintojen samentamana, se todellakin lisäisi tunnelmaa.

Mitä sitten tulee Trekin tekniikkaan, se älytön siirrin keksittiin aikoinaan pelkästään siksi, ettei studioilla ollut varaa lavastaa pienten jolla-alusten, vai sukkuloitako lienevät suomeksi - anteeksi, Star Wreckin tapaan pitäisi varmaankin puhua kelkoista - laskeutumisia eikä nousemisia. Nykyisin se voidaan tunnetusti tehdä tietokoneella, joten moista täysin järjetöntä keksintöä ei voi enää perustella edes kustannussyillä, ei ainakaan sillä tavalla ajateltuna kuin alun perin. Ideahan oli, että se hajottaa kuljetettavan henkilön tai kohteen energiaksi, ja vastaanottopäässä tämä energiavirta kootaan uudelleen entiselleen mukana lähetetyn informaation mukaan. (Ei se sentään ihan studiohenkilöstön extemporoima idea ollut, vaan se on eri muodoissaan kummitellut jo klassisessa scifissä - esimerkiksi Arthur C. Clarken novellissa Travel by Wire, joka muistaakseni on kirjoitettu 40- tai 50-luvulla.) Sovitaan, että tämä olisi mahdollista. Silloin vain pitää muistaa, että kun materia muutetaan energiaksi, siitä tulee vähän saakelisti energiaa. Edes ydinräjähdyksessä ei energiaksi muutu kuin hyvin pieni osa halkeavan ytimen materiasta - protonien ja neutronien lukumäärä säilyy fissiotuotteissa ennallaan (tietysti ottaen huomioon, että muutama neutroni aina singahtaa karkuun jatkamaan ketjureaktiota). Jos kokonaisen kouriintuntuvan kappaleen voisi muuttaa energiaksi ja energian suunnata lähestyvää Dominion lippulaivaa kohti, jem'hadarien kannattaisi pitää suojat ylhäällä ja täysillä. Sellaisella konversiolaitteella ne Star Wreckin kaljapullotkin olisivat tuhoisaa panosmateriaalia.

Kun kerran nuo siirtimet alun perinkin keksittiin vain kustannussyistä, nyt olisi aika joko muuttaa siirtimen perusidea sellaiseksi, että se sopii hieman paremmin yhteen Star Trek -tekniikan yleisen kehitysasteen kanssa - esimerkiksi niin, ettei se perustuisi mihinkään energiaksi hajottamiseen ja uudelleenkokoamiseen, vaan johonkin vieraita ulottuvuuksia käyttävään oikotiehen (joka muuten taitaa olla myös sen valoa nopeamman "poimuajon" idea) - tai sitten siirtyä kokonaan niihin kelkkoihin ja unohtaa koko siirtimet. Epäjohdonmukaisuus on oikeasti vähän liian räikeä, jos konemestari O'Brien jatkuvasti valittaa siitä, että ruokareplikaattoreista ei saa koskaan oikean väristä Guinnessia, mutta siirtimet pystyvät aina tarvittaessa luomaan oikealla tavalla pilkutetun Jadzia Daxin. Kaiken järjen mukaanhan replikaattorien pitää käyttää samaa tekniikkaa kuin siirtimien, joten tekniikan kehityksessä tulee ensin oikean väristä Guinnessia tuottava ruokareplikaattori ja sitten sellainen siirrin, jolla uskalletaan siirtää eläviä humanoideja. Ja kuten Rye toteaa, laite, joka pystyy muuntamaan kaljapullot, tiiliskivet, elektroniikkaromun ja kapteeni Sherrypien puhtaaksi energiaksi, poistaa varmasti kaikki energiahuolto-ongelmat. Ehkä termodynamiikan toinen pääsääntö voisi ratkaista tämänkin kysymyksen: jotta jokin kyseistä sääntöä näennäisesti niin paljon uhmaava viritys kuin ruokareplikaattori tai siirrin ylipäätään voisi toimia, sille pitää uhrata hirveä määrä juuri mainitunlaista romua, jotta se saisi tarvittavan käyttöenergian ja jotta pääsääntöä ei rikottaisi.

Juorulehtien kuolema?

Lordin naaman paljastaminen kaikelle kansalle on saanut Seiska-lehden lukijat raivostumaan oikein joukolla ja sanomaan tilauksia irti. Kun otetaan huomioon, että yhtye killuu tällä hetkellä korkealla isänmaallisen innostuksen kultatuolissa, moisen voisi helposti kuitata hetkellisenä muotina. Minusta kuitenkin tuntuu, että se on ajan merkki. Voin tulkita sen kahdella tavalla, jotka eivät ole mitenkään sovittamattomassa ristiriidassa keskenään, vaikka ovatkin tavallaan vastakkaisia. Kumpikin tulkinta lähtee siitä tietoisuuden muutoksesta (anteeksi tuo intoileva ja epäluonteva ilmaus), jonka netti on aiheuttanut.

Yhtäältä voidaan ajatella, että netissä monet ihan tavalliset ihmiset rakentelevat itselleen erillisiä identiteettejä, joita eivät halua sekoitettavan arkiminäänsä. Toisin sanoen siinä missä katutason juntti ennen vanhaan piti julkkiksen pyrkimyksiä erottaa toisistaan rooli ja oma minä teeskentelynä ja vaati "totuutta" esille, nykyjuntilla saattaa olla omaa kokemusta imagonrakennuksesta ja erilaisten roolien näyttelemisestä esimerkiksi erilaisilla nettifoorumeilla ja chateissa. Hän siis ymmärtää julkkista ja pystyy asettumaan omakohtaisesti ja empaattisesti sellaisen henkilön asemaan, joka haluaa tiukasti erottaa yksityisen ja julkisen toisistaan. Juorulehti, joka itsetarkoituksellisesti paljastelee ihmisten yksityisasioita, ei enää ole hänen asiallaan: paljastus tuntuukin halpamaiselta tempulta, jollaisen kohteeksi hän ei itse haluaisi joutua, ja hänen sympatiansa ovat täysin uhrin puolella ja lehteä vastaan.

Toisaalta voidaan myös miettiä, onko ihmisten asioissa enää mitään paljastamista. Ryhmäseksi, homoseksuaalisuus, sadomasokismi ym. erikoisina ja kutkuttavina pidetyt seksuaaliset mieltymykset ovat osoittautuneet tavallisten pekkojen ja pirkkojen haaveiksi, jolleivät suorastaan harrastuksiksi - netin chateissa ja foorumeilla ihmiset, jotka joskus aikaisemmin joutuivat kätkemään fantasiansa maailmalta ja itseltäänkin, tutustuvat ihan tavallisiin, mukaviin ja kiltin oloisiin ihmisiin, joista jokseenkin samat tai vielä rankemmat asiat tuntuvat kiihottavilta. Toisin sanoen, jos jokin Kahdeksan päivää- tai Yhdeksän yötä -lehti paljastaa malli Pimpukka Tissakaisen harrastavan kolmikkoleikkejä poikaystävänsä ja tyttöystävänsä kanssa nokkosissa kieriskellen, ihmiset haukottelevat ja kääntävät sivua - johan noita tuollaisia juttuja on nähty ja kenties itsekin koettu eikä maailma siitä romahtanut, nuorelta nätiltä hupakolta ei kukaan sitä paitsi ole muuta odottanutkaan, ja paskaako Pimpukan nokkosissakieriskelyt juorulehden sivuille kuuluvat? Yhtä hyvin voisivat kirjoittaa artikkelin siitä, että Pimpukka käänsi päätään. - Ja ainakin Pahkasian vanhan parodian mukaan jo kirjoittavatkin.

Kummin päin asiat sitten lienevätkin, alkaa näyttää yhä ilmeisemmältä, että juorulehti ei enää ole erityisen hyvä sijoituskohde. Juoru tarkoittaa sitä, että huomionarvoisen henkilön vihjaillaan tai tiedetään tehneen jotain yleiseen moraaliin ja siveyteen sopimatonta, jotain sellaista, mitä ihmiset eivät yleensä kehtaa tai uskalla tehdä tai ainakaan tunnusta. Nykyään sellaisia asioita alkaa olla yhä vähemmän. Vaikka juoruilu sinänsä epäilemättä säilyy osana arkipäivän kulttuuria siellä, missä tilanteen vaatimuksiin viritetyillä juoruilla voidaan vahingoittaa kilpailijan tai vihamiehen mahdollisuuksia saada jotain tavoiteltua, julkkisjuoru saattaa olla jo osoittautumassa uhanalaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Toivottavasti kukaan ei saa päähänsä suojella mokomaa. En ole juurikaan koskenut Seiska-lehteen, edes pinseteillä, enkä pitäisi suurena vahinkona, vaikka mokoma läpyskä menisi konkkaan. Painetaanhan siinä silloin tällöin kuvia vähäpukeisista nuorista naisista, joita katsellen on mukava treenata ranneliikettä vessan pytyllä, mutta näitä käsityöharrastuksia varten on kyllä omatkin julkaisut, jotka ajavat asian paremmin.

Nettipornoa

Eilen kuuntelin puoli tuntia Radio Libertyn armeniankielistä lähetystä. Kuten tunnettua, en vielä osaa armeniaa hyödyksi asti, mutta kuuntelin ne uutiset siitä huolimatta. On varsin meditatiivinen elämys kuunnella kieltä, jota ei ymmärrä. Seuraavaksi taidan kuunnella georgiankieliset uutiset, koska georgiassa on kuulemma jännittäviä ejektiivisiä konsonantteja.

Taidan olla lopultakin muuttumassa parantumattomaksi fakki-idiootiksi ("nörttejä" sanottiin ennen vanhaan "fakki-idiooteiksi"), jos tämä on käsitykseni nettipornosta.

PS: Löysin sieltä myös georgiankieliset uutiset. Hämmentävää kyllä ummikon näkö- ja kuulokulmasta ne vaikuttavat huomattavasti ymmärrettävämmiltä. Armeniaan verrattuna georgia käyttää paljon enemmän latinalaisperäisiä sanoja - armenia kuulostaa paljon enemmän käsittämättömältä itämaiselta mongerrukselta, vaikka georgia ei edes kuulu indoeurooppalaiseen kielikuntaan. Toisaalta armenia ei ole sellaista epäselvää sössötystä kuin georgia, vaan kuulostaa selkeältä konsonanttien ja vokaalien virralta, jota on mahdollista oppia iän ja terveyden menemättä. Jos kieli kuulostaa siltä kuin siinä ei olisi erottuvia äänteitä ollenkaan (sbghlrnglörksthrglmblff), se ei oikein innosta, mutta armeniassa on selkeitä konsonantteja ja vokaaleja: merhairenikazatankakhvorapreledaredar...

Pyhillä mailla pyhyys on arvossaan

Radio Vapaa Eurooppa alias Radio Vapaus raportoi pyhältä Venäjänmaalta...ai niin, kai te nyt jo muistatte, miksi sitä sanotaan pyhäksi Venäjäksi? No, tuon Aleksandr Solženitsynin mukaan - ja hänen luulisi olevan perillä ainakin venäläisistä uskomuksista - maa, johon on haudattu viattomien uhrien verta, on pyhää maata. Nyt tiedämme myös, miksi sitä yhtä tilkkua siellä Välimeren pohjukassa sanotaan Pyhäksi maaksi. En tiedä teistä, mutta ainakin minun toiveeni olisi elellä elämäni mahdollisimman epäpyhillä mailla.

Mutta palataan asiaan. Siis: pyhällä ja jatkuvasti pyhitettävällä Venäjän maalla on muudan lehtimies, joka tottelee nimeä Vladimir Rahmankov, joutunut oikeuteen Kristuksen... anteeksi, siis tuon Koraanin häpäisemisestä...anteeksi, siis Ruhnaman...ei kun siis sen, joka on Venäjällä samassa pyhässä ja loukkaamattomassa asemassa kuin Kristus kristinuskossa, Koraani islamilaisessa maailmassa ja Ruhnama turkmeenilaisessa. Toimittaja Rahmankov on siis loukannut pyhää presidentti Putinia. Multikulturalistis-postmodernistisina relativisteina tietystikin ymmärrämme, että Venäjällä on omat arvonsa, jotka eivät välttämättä ole sen huonompia kuin länsimaisetkaan arvot, joten emme nosta äläkkää tästä asiasta, eihän se tietenkään kavenna oleellisesti sananvapauttakaan. Eihän täälläkään saa ihan millä tavalla tahansa loukata meidän pyhiä arvojamme - kysykää vaikka Johanna Aatsalo-Salliselta - ja silti kukaan ei kyseenalaista Suomen ilmaisunvapautta, eihän?

Kokonaan toinen asia sitten on, onko toimittaja Rahmankov ollenkaan syyllistynyt kunnianloukkaukseen - syyte koskee nimittäin juttua, jonka aiheena oli Putin Venäjän fallossymbolina. Eikö gospodin prezident osaa ottaa kohteliaisuutta kohteliaisuutena, jos saa kysyä? Jos minua kutsuttaisiin lehtijutussa Suomen fallossymboliksi, en todellakaan osaisi siitä loukkaantua.

Tiedä vaikka kohta kutsuttaisiinkin - tuo Laitisen Lokakin tuntuu lurpsahtaneen aika puolitankoon viime aikoina. Sitä odotellessa...näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Meemien kytkeytymistä

Tommi linkitti johonkin anonyymibloggaajaan, joka käyttää pseudonyyminään erään libertaristien kumartaman auktoriteetin nimeä. Kyseisellä herralla ei tietenkään ollut muuta sanottavaa kuin ne aateveljiensä latteudet yleensä, mutta hauska esimerkki meemien kytkeytymisestä hän kyllä oli: eräässä postauksessaan hän intoili kovasti "rotujen" älykkyyseroista, mutta toisessa taas julisti poikien huonon koulumenestyksen johtuvan siitä, että koulu suosii tyttöjä ja sortaa poikia. Tietenkään tämä ei voi johtua siitä, että pojat olisivat oikeasti biologisista, kovakaapeloiduista syistä tyttöjä himmeämpiä, eihän?

No, oman kantani tähän asiaan tiedättekin: jos Amerikan mustat pärjäävät valkoisia huonommin koulussa, se johtuu tarkalleen samasta syystä kuin se, että pojat pärjäävät tyttöjä huonommin, eli negatiivisesta vertaispaineesta ja koulunkäynnille vihamielisestä öyhötyskulttuurista. Taipumus öyhöttämiseen sinänsä voi olla kromosomeihin kovakaapeloitu, ainakin poikien tapauksessa; mutta riittävän kovalla koulukurilla se on ennenkin murrettu. Kuten olen aina sanonut: nuorten oma kulttuuri ja nuorten oma maailma ovat määritelmällisesti sitä, että pikkurikollisen alut hallitsevat kaikkia muita, ja tämä fasistinen kleptokratia aikuisten tulisi määrätietoisesti repiä alas kaikkialla siellä, missä sitä kohdataan.

Luonnollisestikaan libertaristifani ei näe asiaa tällä tavalla, vaan vaatii poikien koulunkäynnin tukemista puhtaasti affirmative action -tyyppisillä toimilla, mikä tietysti on kaikkein huvittavinta. Oletettavasti hän pitää itseään myös hyvinkin itsenäisenä, kapinallisena ja kuviakaatelevaisena ajattelijana, niinkuin ne loput kaksikymmentä prosenttia Suomen väestöstä, joilla on autoritaariseen asennekokonaisuuteen kuuluva meemikettinki ajatustensa kahleena. Niiden aina samat jutut on saanut lukea jo kaksikymmentä vuotta sitten Kanavasta, eivätkä ne toistamalla parane.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 3

Tommi halusi tietää, mikä oikeastaan on se avaintekijä, joka tekee iirinkielisten irlantilaisten maastamuuttokuvauksista niin positiivissävyisiä suomalaisiin Ruotsin-siirtolaiskuvauksiin verrattuna. Tätä on vaikea noin suoralta kädeltä sanoa. On muistettava, että varhaisemmat siirtolaisuuskuvaukset ovat iirinkieliselläkin taholla aika negatiivisia: ennen kaikkea mieleen tulee Pádraic Ó Conaire vanhemman tragikoominen Deoraíocht, jossa Englantiin muuttanut päähenkilö ruhjoutuu muodottomaksi auton yliajamana ja joutuu elättämään itsensä hirviönäyttelyn näyttelyesineenä ryypättyään ensin suruunsa sen säkillisen kultaa, jonka autoa kuljettaneet rikkaat brittiponssarit ovat maksaneet hänelle korvaukseksi kivusta ja särystä. Lisäksi Séamus Ó Griannan teoksissa maastamuuttaminen merkitsee aina surua, haikeutta ja eroa rakkaista.

Mutta näitä herroja elähdyttää selvästi vanhakantainen, ohjelmallinen nationalismi. Maidhc Dainín Ó Sé ja Colm Ó Ceallaigh sitä vastoin haluavat kertoa ennen kaikkea tarinoita Gaeltachtin ihmisten tavallisesta elämästä. Kummankaan teoksissa muutto Amerikkaan ei ole väistämätön eikä pysyvä: lentokoneethan kulkevat Irlannin ja Yhdysvaltain välillä, ja sitä paitsi rapakon takana on sukulaisia ja koko sikäläinen irlantilaisyhteisö, joka auttaa ja tukee vanhassa maassa asuvia serkkujaan. Siinä missä amerikansuomalaisten haalikulttuuri on rämettynyt pois sikäläisen suomalaisväestön assimiloituessa amerikkalaisiin ja hukatessa yhteyden kotimaahan, amerikanirlantilaiset ovat viime aikoihin asti saaneet riveihinsä täydennystä kotimaastaan, eli jatkuvasti on ollut olemassa sellainen ensimmäisen polven siirtolaisten kulttuuri, joka on katsonut parhaaksi tavata ja organisoitua omanmaalaisten klubeiksi.

Amerikanirlantilaisuus näyttäytyy leviävinä renkaina veden pinnassa kiven pudottua: reunoilla on kaikkein laajimmin ymmärretty amerikanirlantilaisuus, jonka piiriin kuuluvilla on vain O'-alkuinen sukunimi ja vähän patrikinpäivärihkamaa takanreunuksella, puhumattakaan siitä, että he tietysti kuuluvat katoliseen kirkkoon; keskellä ovat ensimmäisen polven siirtolaiset; ja näiden kahden välillä ovat kaikki assimiloitumisen väliportaat, the forty shades of green. Yhdysvalloissa irlantilaiset siirtolaiset eivät joudu koskaan olemaan yksin vieraalla maalla, koska omat klubit ja tanssipaikat sekä sukulaisten verkosto tarjoavat tukea uudelle siirtolaiselle, eikä maahan toisaalta tarvitse nykyään enää jäädä pysyvästikään asumaan. Duunin painaminen pelkän säästörahan keräämiseksi - iirinkielistä termiä käyttääkseni sclábhaíocht, sana on tietenkin samaa alkuperää kuin slavery! - on maan tapa, ja varsinkin maastamuuttajan, koska suuressa lännessä on tarjolla, Kalle Päätalon kieltä käyttääkseni, lännen tienot, siis amerikkalaisen korkeat palkat. "Siirtolaisuus" ei enää tarkoita sitä, että tultaisiin pysyvästi ja katkaistaisiin siteet seanfhódiin, vanhaan maahan. Se voi tarkoittaa myös lyhytaikaista sclábhaíocht-rupeamaa, paria kuukautta tai paria vuotta.

Irlantilaisen siirtolaisen tie, sellaisena kuin Colm ja Maidhc Dainín sen esittävät, on valmiiksi utstakad, koskaan ei tarvitse jäädä oman itsensä varaan eikä olla yksin kylmässä maailmassa. Turvattomuuden kokemuksia ei enää ole, koska maanmiesten yhteisö on niin laaja ja niin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, että Yhdysvallat on käytännössä omaa maata. Toki sekin tiedostetaan, että maa on aikamoinen asvalttiviidakko, jossa monenmoiset vaarat vaanivat - ainakin Colm Ó Ceallaighin novellikokoelmasta Clann na Feannóige löytyy yksi tarina, jossa nuori sclábhaíocht-töissä oleva irlantilaismies ajautuu huumeita käyttämään ja saa paskaisista ruiskuista sen paljon puhutun kualemantaurin - mutta tämäkin on tavallaan varoitus siitä, miten voi käydä, jollei noudata tuttujen irlantilaisten ohjeita ja varoituksia.

Hyvin silmiinpistävää on, että näiden siirtolaiskuvausten irlantilaiset osaavat olla ihmisten kanssa korrektin tuttavallisissa väleissä. Epäilyttävien ihmisten, vaikkapa huumeidenkäyttöön, rikollisuuteen ym. taipuvaisten henkilöiden kanssa ei välttämättä kaveerata kovin syvällisesti tai sydämellisesti, mutta samalla heitä osataan kohdella asiallisen reilusti. Esimerkiksi jos työkaveriksi sattuu musta mies, joka saattaa vaikuttaa sinänsä vieraalta, ennakkoluuloja herättävältä tai epäilyttävältä, on tärkeää kuitenkin tutustua häneen sen verran, että tietää, millainen mies hän on ja miten hänen kanssaan ollaan. Silloinkin kun mustia pidetään vähän yksinkertaisina ja naiiveina, heidän motiivejaan ymmärretään yleisinhimillisesti ja heidän mahdollisille omituisuuksilleen on yleensä maalaismiehen järjellä käsitettävä selitys. Nimenomaan kyky olla etäisesti ja tunkeilematta ihmisten kanssa väleissä, sosiaalinen sujuvaliikkeisyys, tuntuu olevan näille irlantilaisille siirtolaisille luontaista. Itse asiassa vasta noita irlantilaisia siirtolaisuuskuvauksia lukemalla huomaa, mitä ns. maailmanmieheys oikeastaan on. Vieraanmaalaisten, -väristen tai -uskoisten kanssa osataan luontevasti olla sen sijaan että heille tyrkytettäisiin väkisin joko turpatälliä tai tyynnyttelypillua.

Tietysti edelläoleva on jossain määrin en sanning med modifikationer. Juurettomuuden ja tyhjän päällä olemisen kokemuksia kuvataan myös iirinkielisessä maastamuuttoproosassa, mutta on aika kuvaavaa, että Klondyken kultaryntäystä kuvaavassa Micí Mac Gabhannin klassikossa Rotha Mór an tSaoil se hylätyksi jäämisen kokemus on nimenomaan jotain odottamatonta ja hirveää: siinä esiintyy kerran - siis kerran - kohtaus, jossa toverit ovat vähällä pettää Micín ja jättää hänet Yukonin lumiin nääntymään. Tämä tapaus on Micílle niin suuri järkytyksen aihe, että hän paheksuu ja päivittelee sitä erityisesti nähden sen esimerkkinä siitä, miten kullanhimo sokaisee ihmiset ja hämmentää heidän normaalin säällisyytensä. Jo Micín aikana, tai ehkä erityisesti hänen aikanaan, Yhdysvalloissa oli niin suuri irlantilaisyhteisö, että hän pystyi työllistymään sen tuella. Hän ei itse asiassa oppinut englantiakaan hyödyksi asti, koska 1800-luvun lopussa suuri osa Yhdysvaltain irlantilaisista taisi iiriä, ja aina jostain löytyi iirinkielinen nokkamies tai värväri, joka otti Micín töihin tehtaalle, missä hän sitten sclábhaíochtilla (joka tosin ei taida olla Micín murteen sanastoa, se on pikemminkin connemaralainen sana) tienasi tarpeeksi rahaa lippuihin voidakseen jatkaa matkaa seuraavaan etappiin Klondyken reitillä.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 2

Koska Tommi halusi lukea enemmänkin iirinkielisestä proosasta, palaan aiheeseen. Täytyy sanoa, että hän ei ehkä tiedäkään, millaisen ikiliikkujan käynnisti, koska harvasta asiasta olen valmis jaarittelemaan niin loputtomiin. Tällä hetkellä luettavaksi pääsyä odottaa Maidhc Dainín Ó Sén uusin romaani, mutta suurimman osan hänen tuotannostaan olen jo ehtinyt lukea. Aikaisemmista teoksista on tainnut jäädä hankkimatta vain kolmikymmenluvun lamakauteen sijoittuva Chicago Driver, nimestään huolimatta iirinkielinen teos.

Maidhc Dainínin teoksista olen lukenut omaelämäkerran A Thig ná Tit orm (kirjan nimi tarkoittaa sananmukaisesti "Äläs talo päälleni tipu", mutta merkitykseltään vain "Vau!" tai "Hurjaa!"), maaseuturakkaustarinan Tae le Tae ("Teetä teen kera") ja jännärit Dochtúir na bPiast, Lilí Frainc ja Greenhorn. Niin, ja meinasin unohtaa ensimmäisen lukemistani Maidhc Dainínin kirjoista: Corcán na dTrí gCos, Kolmijalkainen pata. Minulla on jonkin verran vaikeuksia suhtautua Maidhc Dainínin teoksiin, sillä ainakin osaa niistä on ihan pakko pitää hieman epäterveinä. Hänen jännäreistään Greenhorn on paras, mutta juoni on vähän liiankin ilmeinen kopio Hollywoodin kummisetäelokuvista: viaton irlantilaispoika saapuu Kerrystä mafia-aikojen Chicagoon ja päätyy gangsteriksi eikä pysty irrottautumaan syndikaatin kynsistä, vaikka yrittää parhaansa: henkihän siinä lopulta väistämättä menee. Kieli on englanninsekaista slangi-iiriä ja kielioppikin aika editoimatonta, mutta kirjoittajan kertojanotteen ansiosta tämä ei häiritse, ja oikeastaan kielen puutteellisuudet hyväksyy osana hänen tyyliään. Maidhc Dainín on syntyperäinen iirinpuhuja Kerrystä, jolla on kaikki sikäläisen murteen ärsyttävyydet, eikä niitä yleensä ole kukaan ollut siistimässä.

Kolmijalkaisessa padassa oli kolme tarinaa, jotka tiedän varmuudella kaikki lukeneeni, mutta mieleeni ei tule nyt muita kuin se, jossa hipit asettuivat asumaan Kerryyn ja viettelivät kylän piippua röyhyttelevät irlantilaisukot polttamaan kannabista, ja se, jossa esiintyi venäläisiä vakoojia. Hippitarinassa oli se vika, että aluksi hyväätarkoittavat pössyttelijät piti tarinan didaktisen pointin vuoksi muuttaa keinotekoisella juonenkäänteellä armottomiksi huumekauppiaiksi, joita vastaan Kerryn miehet kävivät taisteluun selvittyään ensin pilvestään. Realistisena miehenä tosin tiedän, että keskimääräinen kannabiksenvapauttaja voi luonteeltaan ja käytökseltään olla käytännössä paljonkin lähempänä sitä väkivaltaista huumekauppiasta kuin sitä rauhaarakastavan hipin kliseetä. Vakoilutarinassa minua viehätti lähinnä se asenne, että neuvokas Kerryn mies pärjää jopa KGB:lle. Eräässä kohdassa tarinaa esimerkiksi osoittautuu, että yksi vastavakoiluseikkailuun intoutuvista maalaismiehistä osaa venäjää, jota hän on oppinut BBC:n televisiokursseista. Pirtaan kuuluu, että kerryläisiä pidetään muualla Irlannissa hidasjärkisinä, ja tästä kerrotaan vitsejäkin.

Dochtúir na bPiastin eli Matotohtorin sisällöstäkään minulla ei ole mitään muuta mielikuvaa kuin että se oli tavattoman väkivaltainen ja seksipitoinen salapoliisikertomus; jossain kohdassa tarinan femme fatalen ruumis lojui hengettömänä kylänraitilla. Sitä vastoin Lilí Fraincin muistan hyvin, ehkä jopa vähän liian hyvin. Lilí Frainc oli pieni tyttö, jonka äidin eräänlainen myyttinen englantilainen tai sortajabritti raiskasi, niin että äiti menehtyi seurauksiin. Aikuisena, tai nuorena tyttönä, Lilí joutui saman vanhan elostelijan uhriksi ja surmasi sitten miehen tehden samalla itsemurhan. Tuo seksuaalinen sadismi, jonka muistan kyllä myös Matotohtorista, tuntuu hämmentävältä piirteeltä miehessä, jonka muut kirjoitukset, eritoten ne kodikkaat lapsuuden ja Amerikan-siirtolaisuuden muistelmat kirjassa A Thig ná Tit orm, tuntuvat hyvin erilaisen ihmisen kynästä tulleilta. Toisaalta siihen maalaisihmisen suoruuteen, joka luonnehtii monia syntyperäisiä iirinkielisiä kirjailijoita, voi kuulua varsin asiallinen suhtautuminen myös sadomasokistisiin impulsseihin osana syntiin langenneen ihmisen vajavaisuutta ja vanhan aatamin luontoa. Silti Lilí Frainc tuntuu minusta edelleenkin aika epäterveeltä nationalistihenkiseltä pornolta. Se lienee kerryläistä. Kerryssä sekä Irlannin vapaussota että sisällissota johtivat kuulemma kuolonuhreihin ja julmuuksiin - siellä liikkuu sellaisiakin juttuja, että joko brittien "mustat ja nahanruskeat" apupoliisijoukot tai sitten vapaavaltiolaiset sotilaat olisivat kuohinneet elävältä kerryläisiä miehiä ennen näiden surmaamista.

Agus an méid sin ráite, hänen maaseuturakkaustarinansa Tae le Tae on hyvinkin myönteisessä mielessä eroottinen. Se sijoittuu niihin yllättävin äskettäisiin aikoihin, jolloin irlantilaiset maalaistytöt vieläkin naitettiin isän päätöksellä - useinkin tuhdeille ja ikääntyville isännille - vaikka nykyaika oli jo tekemässä tuloaan. Itse asiassa merkittävä osa Amerikkaan suuntautuneesta irlantilaisesta siirtolaisuudesta oli pakkoavioliiton uhkaamien nuorten naisten maastapakoa. (Luullakseni Séamus Ó Griannan parhaaksikin mainittu romaani Bean Ruadh de Dhálach, jonka päähenkilö on neuvokas ja omin voimin Amerikkaan emigroituva neitonen, liittyy tähän tematiikkaan. Toinen asiaan liittyvä oheislukemisto on Brian Frielin näytelmä Dancing at Lughnasa - Lughnasa, tai nykyisellä oikeinkirjoituksella Lúnasa, on elokuun iirinkielinen nimi, mutta Frielin näytelmän nimessä se tarkoittaa elonkorjuujuhlia, jos olen oikein ymmärtänyt.) Tae le Taessa tietenkin tytär rakastuu mieheen, jota isä ei hyväksy. Nuorten naisten puheet miehistä ovat kirjassa huomiotaherättävän rivoja ja tuovat muutettavat muuttaen mieleen murrosikäisen poikajoukon. Jollen tietäisi paremmin ja tuntisi irlantilaisia naisia ja irlantilaista huumorintajua, voisin peräti luulla, että Maidhc Dainín ei tiedä naisista mitään, vaan esittää nuorten naisten puheet nuorten miesten puheiden peilikuvana. Nykyäänhän tiedän, että normaalit nuoret naiset ovat meitä terveemmissä maissa juuri niin ja juuri sillä tavalla seksuaalisia.

Mikä feminismissä vikana?

Koska joskus pitää se yhteenveto laatia, olkoonpa vaikka nyt. Mikä kaikki siis feminismissä on vikana?

Yhteiskunnallinen vastuuttomuus. Feministit tuntuvat olevan kykenemättömiä myöntämään, että heillä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan ja lainsäädännön kehityksessä jo vuosikymmenten ajan. Feministit ovat pitkälti valtaa käyttävä eliitti. Siitä huolimatta he esiintyvät mielellään vainottuina toisinajattelijoina ja väittävät paljastavansa salattuja eliittejä.

Samaan viittaa se Ireen von Wachenfeldtin käsittämätön lausunto Könskrigetissä, että naisten asiat eivät hänen järjestönsä toiminta-aikana olisi edenneet metriäkään, vaikka järjestö oli Ruotsin suurin naisasiaorganisaatio, jolle jaettiin valtion avustuskruunuja lumikolalla ja vaikka se oli saanut oman sympatisoijansa tasa-arvoministeriksi. Jos järjestö on tällaisessa hegemonisessa asemassa eikä silti koe saavansa mikään aikaan, niin eikö vika ole pikemminkin järjestössä itsessään kuin yhteiskunnassa ja patriarkaatissa? Eikö silloin olisi järjestön aika ainakin esittää itselleen vakavia kysymyksiä siitä, mikä on mennyt vikaan? Ehehei. Fyrkkaa ja valtaa vain on saatava lisää, loputtomiin. Niitä ei ilmeisesti ole koskaan tarpeeksi.

(Voi tietenkin kysyä, missä määrin jonkin ROKSin kieroutuminen on feminismin syytä. Pikemminkin se osoittaa, miten helvetin väärässä kaikenlaiset oikeistoliberaalit ovat halutessaan siirtää sosiaalitoimen "kolmannelle sektorille", ts. quango-tyyppisille kansalaisjärjestön kaltaisille, mutta valtion tukemille hyväntekeväisyyspuljuille. Kun asialla on jokin ideologisesti yksisuuntainen ROKS valtion sosiaalitoimen sijasta, päädytään tilanteeseen, jossa ROKS imee kuin sieni valtion avustusrahoja oletettuun "hyvään tarkoitukseen", mutta ei ole sillä tavalla vastuu- ja tilivelvollinen valtionhallinnon osana kuin sosiaalitoimi on. Tällä en tietenkään tarkoita, ettei feminismi ja muu miesviha voisi soluttaa tai olisi paikoitellen soluttanut sosiaalitointa.

Feministien miesvihallaan soluttama sosiaalitoimi voidaan aina alistaa tutkintaan ja vetää vastuuseen lakien ja asetusten vastaisesta toiminnastaan, ja feministit voidaan erottaa sosiaalitoimen palveluksesta tai siirtää lakananviikkaustasoisiin tehtäviin, joissa heidän miesvihansa ei vaaranna kenenkään oikeusturvaa. ROKSin kaltaisen järjestön kohdalla se on vaikeampaa, varsinkin kun sen piirissä ilmenevää miesvihaa ja feminismiä ollaan luonnollisista syistä valmiita ymmärtämään ja hyväksymään liiallisuuksiin asti: loppujen lopuksihan meidän valistuneiden, hyvien ja kilttien miesten on vaikeaa olla kokematta yleisinhimillistä empatiaa tuollaisten järjestöjen työntekijöitä kohtaan, koska suunnilleen ainoa parisuhdetodellisuus, johon heillä on laajempaa näkökulmaa, on parisuhdeväkivalta. Naisten turvataloihin tulee huijarien, psykonarttujen ja luonnevikaisten naisten lisäksi ihan oikeasti sen ihanan YTM:nsä pahoinpitelemiä, mahdollisesti groteskisti silvottuja ja typistettyjäkin naisia, ja olisi kumma, jollei se vaikuttaisi noissa järjestöissä työskentelevien vapaaehtoisten ajatteluun.

Oikeistoliberaalit puhuvat mielellään "kolmannesta sektorista" vaihtoehtona valtion "byrokraattiselle" sosiaaliavulle. Ketunhäntä on selvä: he muistelevat vanhojen hyvien aikojen kristillisiä "kolmannen sektorin" järjestöjä, jotka toimivat köyhien, ts. oikeistoliberaalista näkökulmasta aksiomaattisesti öyhöttävän alaluokan (terve, Ilkka), ideologisena kontrollimekanismina. Valitettavasti laajeneva byrokratia kuuluu kaikkien "hyväätarkoittavien" puljujen luonteeseen erottamattomana osana. Sosiaalitoimessa työskennellyt isosiskoni on todennut, että byrokratian laajenemisen ja lisävaltuuksien hamuamisen taustalla on organisaation sisäänrakennettu suuruudenhulluus: jos me vain saamme lisää resursseja, voimme parantaa koko maailman.

Tämä suuruudenhulluus tulee tunnustaa ja kehittää mekanismeja sen hallitsemiseksi, hallinnoimiseksi ja hillitsemiseksi, ja juuri siksi sosiaalitoimi on pidettävä valtion kontrollissa. Oikeistoliberaali, joka haluaa siirtää esimerkiksi perheväkivalta-asiat kolmannen sektorin hyväntekeväisyysjärjestön hoidettavaksi, saattaa siirtää ne sellaiselle miesvihaajapuljulle, joka on kaikissa olosuhteissa oikeistoliberaalin omastakin ideologisesta näkökulmasta huonompi vaihtoehto kuin valtion poliittisesti kontrolloima virasto. Ja valtion avustusten poistaminen ei välttämättä auta, sillä juuri "naisten suojelemiseen" jos mihin on taatusti tarjolla yksityisten filantrooppien lahjavaroja, jotka tekevät miesvihaajapuljusta täysin valtiosta ja poliittisesta prosessista riippumattoman vallankäyttäjän. Ihanko totta esimerkiksi libertaristen mielestä jonkin ROKSin kaltainen kolmannen sektorin itsenäinen stalinistinen miesvihaajamafia on aina ja kaikissa olosuhteissa parempi vaihtoehto kuin poliittisesti kontrolloitu sosiaalitoimi? Esivalta ei totisesti turhaan kanna miekkaa - eikä liioin hallitse turhaan sosiaalitointa.

Marginaalihuomautus: tässä nähdään taas, miten oikeistoliberalismi on luovuttamassa poliittista valtaa demokraattisesti valvotuilta elimiltä kaikenlaisille epäilyttäville "yhteisöille". Tuomiovallan antaminen muslimimilleteille on nimenomaan oikeistoliberaali idea, vaikka tyhmät vasemmistolaiset maailmanparantajat, jotka eivät ole koskaan vaivautuneet perehtymään länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion toimintaperiaatteisiin, antavatkin jallittaa itsensä tukemaan tällaisia hölmöyksiä. Ja nyt sulut kiinni.)

Asiaan palatakseni: feministeistä mieleeni tulee se Itä-Euroopan kommunistivaltion omituinen piirre, että noissa maissa puoluepukarit puhuivat (kommunismin) asiasta, asialle omistautumisesta ja asian edusta ikään kuin olisivat kuuluneet edelleenkin jonkinlaiseen maanalaiseen oppositioliikkeeseen, vaikka he todellisuudessa olivat koko valtiojärjestystä kontrolloiva voima, jolla oli hallussaan kaikki pelit ja pensselit. Lueskeltuani aikani kaikkia armenialaisten kansanmurhaa, Holocaustia ja Gulagia käsitelleitä kirjoja ja artikkeleita olen tullut taipuvaiseksi ajattelemaan, että tuo asenne juuri yhdistää totalitaarisia hallituksia ja junttia: kuvitelma, että ollaan jonkinlainen liike tai asia vielä siinä vaiheessa kun todellisuudessa hallitaan maata. Tällöin ollaan tavallaan henkisesti vapaita tekemään mitä pöyristyttävimpiä ihmisoikeusrikoksia "asian edun" nimissä, koska ajatellaan, että vallankumous on koko ajan meneillään, poikkeustila voimassa ja tilanne päällä, eikä normaaleja, rauhallisia oloja tule eikä voi tulla, ennen kuin vallankumous on valmis - ts. ennen kuin turkkilaiset ovat (mitä se sitten tarkoittaakin) oman maansa ja oman talonsa herroja, tai ennen kuin arjalainen rotu hallitsee kiistattomasti maailmaa, tai ennen kuin kapitalistinen riisto on poistettu maailmasta.

Feministeillä on jo vuosikymmeniä on ollut merkittävästi vipuvoimaa yhteiskunnan asioihin, mutta he eivät koskaan myönnä tätä. Sekin, mitä he ovat oikeasti saaneet aikaan, ei heitä jälkeenpäin näytä miellyttävän, koska se jotenkin aina päätyy pönkittämään epämääräisesti määriteltyä "patriarkaattia". "Tasa-arvo" ja "oikeudenmukaisuus" sellaisina kuin ne feministeille kelpaisivat pakenevat heidän otettaan koko ajan - mikä viittaa vahvasti siihen, että ne ovat pohjimmiltaan metafyysisiä ja teologisia käsitteitä ja feminismi pikemminkin uskonto kuin poliittinen liike.

Feministit ovat huonoja esikuvia. Tyypillinen feministi juo viinaa, polttaa tupakkaa, uskoo erilaisiin irrationaalisiin taikaluuloihin horoskoopeista energiariipuksiin eikä ole edes humanistisena intellektuellina erityisen korkeaa tasoa, koska tietojen hankinnan sijasta hän keskittyy skolastiikkaan ja feminismiuskonnon teologiaan. Kuka haluaa tyttärestään sellaista?

Suoraan sanoen: jos oma tyttäreni rupeaisi prostituoiduksi, minua huolestuttaisi asiassa eniten se, että hän voi saada sukupuolitaudin, ajautua käyttämään vahingollisia päihteitä tai joutua väkivaltaisen asiakkaan pahoinpitelemäksi. Jos tyttäreni rupeaisi feministiksi, tietäisin, että hän saa sukupuolitaudin, ajautuu käyttämään vahingollisia päihteitä ja joutuu väkivaltaisen poika- tai tyttöystävän pahoinpitelemäksi. Feminismiin kuuluu osana rikkinäisyysshow, rikkinäisen ihmisen ehdointahtoinen näytteleminen, eli esimerkiksi vaarallisten ja väkivaltaisten poikaystävien seuraan hakeudutaan ihan tahallaan. Kyse on eräänlaisesta narsistisesta itsetehostuksesta. Luonnollisesti näiden väkivaltaisten miesten raakuus myös antaa omalle aatteelle lisää argumentteja. Toisin sanoen huoraksi rupeaminen on tyttärellenne aina parempi vaihtoehto kuin feministiksi rupeaminen, edellyttäen, että lainsäätäjä ei ehdoin tahdoin marginalisoi prostituoituja, jotta feminismi saataisiin keinotekoisesti näyttämään huoraamista paremmalta vaihtoehdolta, mitä se ei siis todellakaan ole.

Älkääkä kuvitelkokaan, että ne lesbosuhteet, joihin ruvetaan joko aatteellisista syistä tai oikean seksuaalisen halun vuoksi, olisivat yhtään sen vapaampia tai vähemmän kouristuksenomaisia ja väkivaltaisia kuin miessuhteet. Jokin raja naiiviudellakin.

Yhteiskunnallinen irrelevanssi. Työväenliike ym. yhteiskunnalliset liikkeet ovat menestyneet ja saaneet yhteiskunnallista vaikutusvaltaa sen takia, että ne ovat lähteneet oikaisemaan todellisia epäoikeudenmukaisuuksia, oikeita ongelmia ja tavallisten ihmisten tavallisessa arjessa ilmeneviä hankaluuksia käytännössä toimivalla ohjelmalla, johon on oleellisesti kuulunut ongelmista kärsivien ihmisten oma aktivoituminen.

Työväenliike oli aikoinaan paljon muuta kuin sosialistiset puolueet. Siihen kuului se, että perustettiin mm. omia urheiluseuroja, oma urheiluliitto, omia raittiusseuroja, oma sivistysliitto jne. Työväenliike pystyi menestymään juuri siksi, että siinä oli pohjimmiltaan kysymys muustakin kuin siitä, että vihattiin kapitalistia. Perinteiseen työväenkulttuuriin kuului oleellisena osana myös hyvien tapojen noudattaminen ja kapitalistien nolaaminen olemalla kapitalistia sivistyneempi ja hyvinkasvatetumpi, niin että kapitalisti joutui häpeämään stereotyyppisiä mielikuviaan öyhöttävistä työläisistä.

Esimerkiksi Hannu Salama, joka on perinteisestä työväenkulttuurista lähtöisin, on kohtelias ja hyvinkasvatettu herrasmies sormenpäitään myöten, minkä olen voinut ns. livenä todeta, kun hän kävi esiintymässä vuosia sitten Kirjakahvilassa. Itse asiassa en sen jälkeen enää yhtään ihmettele, että hän on elämänsä aikana ollut niin YTM naisten silmissä. Miehestä saa aivan toisen vaikutelman kuin hänen kirjoistaan, jotka tunnetusti käsittelevät lähinnä kännissä öyhöttämistä ja naintia.

Feministit eivät oikeasti ole yhteiskunnallisesti relevantti liike. Feministit ovat keskittyneet lähinnä syyttelemään "patriarkaattia" ja miehiä kaikesta tapaan, joka tuo mieleen rasistiset kaunaliikkeet. Itse asiassa feminismi on luultavasti yllyttänyt ja voimistanut rasistista kaunaäärioikeistoa. Rasistit eivät ole tyhmiä, he ovat varmasti huomanneet yhtäläisyydet oman liikkeensä ja feministien välillä ja todenneet, että jos nuo ovat pystyneet saamaan oman kauna-aatteensa valtavirtaistettua vieläpä osana vasemmistoa, niin kyllä saamme varmasti mekin. Tämä on taas yksi niistä yhteiskunnallisesti vahingollisista vaikutuksista, joita feminismillä on ja joiden vuoksi feminismistä pitää tehdä loppu mitä pikimmin.

Feministien yhteiskunnalliseen irrelevanssiin kuuluu oleellisesti myös se, että feministit eivät ole juurikaan kiinnostuneita tavallisten naisten tavallisista ongelmista. Jos hammashoitaja Kirsi rupeaa seurustelemaan rekkakuski Jorman kanssa, niin häntä kiinnostavat asunto-, palkka-, lapsilisä- ym. asiat ja muu yhdessä asumisen, perheen perustamisen ja lasten kasvattamisen kannalta relevantti lainsäädäntötyö. Feminismi sitä vastoin näkee hänen pääasiallisena ongelmanaan sen, että hän seurustelee sen inhottavan, likaisen Jorman kanssa, ja haluaa viipymättä hänen jättävän moisen miehen ja muuttavan pesemättömältä pimpalta haisevaan lesbokommuuniin feminististen teorioitten, wiccauskonnon ja energiakiteiden sekaan.

Samaan sarjaan kuuluu myös tuo prostituutiokieltolaki. Feminismi asettaa maalikseen utopian, jossa prostituutiota ei ole. Sitä vastoin syntiin langenneessa nykymaailmassa prostituutiota on. Yhteiskunnallisesti relevantti liike hyväksyisi sen, että utopia, silloinkin kun sitä tavoitellaan, ei ole nurkan takana, ja pyrkisi minimoimaan syyt ajautua prostituutioon, vähentämään prostituution riskejä niin sukupuolitautien kuin vaarallisten asiakkaidenkin osalta ja helpottamaan naisten mahdollisuuksia päästä irti prostituutiosta. Tällainen liike epäilemättä syntyisi mieluiten prostituoitujen itsensä keskuudessa. Sitä vastoin feministit leimaavat prostituoitujen oman järjestäytymisen patriarkaatin luomaksi kuplaksi. Sellaiset naisryhmät, jotka eivät ole feministien kiistattomassa ideologisessa valvonnassa, ovat nimittäin väärän tietoisuuden saastuttamia eikä heidän suurin surminkaan saa antaa itse päättää asioistaan. Feministi tietää aina tavallista naista paremmin, mitä tavallinen nainen haluaa.

Jos feministejä oikeasti kiinnostaisi yhteiskunnan valtaaminen sillä tavalla kuin työväenluokka on sen ominut, he pyrkisivät tosissaan luomaan "patriarkaatille" vaihtoehtoisia valtarakenteita. Esimerkiksi naispuolisten luonnontieteilijöiden organisaatio voisi auttaa tyttöjen nousua fyysikoiksi, matemaatikoiksi ym. myöntämällä näiden alojen lahjakkaille naisopiskelijoille stipendejä. Tämä tällainen ei kuitenkaan kiinnosta feministiliikettä pätkääkään, koska sen mielestä luonnontieteet sinänsä ovat ikävä ja epälauha miehinen juttu, joka pitää kyseenalaistaa hippitaioin ja energiakristallein. Feminismin tarjoama ratkaisu kaikkeen naisten pahoinvointiin on separatistinen naiskulttuuri, johon anti-intellektuaalinen irrationalismi ja taikausko kuuluu erottamattomana osana, ei rinnakkaisten valtarakenteiden luominen miehisille valtarakenteille. Tämä johtuu tietysti osaltaan feminismiin pesiytyneestä anarkistis-vasemmistolaisesta ajatusroinasta, joka haaveilee "vallattomasta" utopiasta ja pitää valtaa sinänsä pahana asiana. Siis muodollista, mandaatilla vahvistettua ja rajoitettua valtaa - sitä komentooran ja matriarkan mielivaltaista terrorivaltaa, joka feministien omassa yhteisössä hiipii täyttämään valtatyhjiön, ei tietenkään kukaan paheksu.

Feministit eivät oikeasti pidä naista tasa-arvoisena. Feminismin tärkeimpiä puutteita on se, että feministit eivät oikeasti halua myöntää naisen olevan omalakinen ja omatahtoinen olento. Tämän näki esimerkiksi Lynndie Englandin tapauksessa. Se, että hänenlaisensa nuori nainen liittyy armeijaan ja nöyryyttää muslimimiehiä, nähtiin pahan patriarkaatin korruptoimana näennäisemansipaationa, ei väistämättömänä seurauksena siitä, että naisille annetaan oikeus tehdä itsenäisiä moraalisia ratkaisuja. Kun nainen, esimerkiksi Lynndie England, saa itse päättää, voi olla, että hän päättää toteuttaa itseään sadistisena kiduttajana.

Aina kun siitä tulee puhe, miten naiset menevät YTMien patjoiksi, feministit ja heidän puolustelijansa rientävät julistamaan, miten naisella on oikeus itse valita miehensä ja miten hirveitä me ATM-aktivistit olemme, kun kehtaamme edes vihjata siihen suuntaan, että naisten älyttömät miespreferenssit ovat vahingoksi heille itselleen ja että heidän vapauttaan pitäisi jotenkin rajoittaa. Eli siis naisella on vapaus tehdä ihan mitä tyhmää vain, koska vapaus tehdä tyhmyyksiä on oleellinen osa vapaata tahtoa. Tähän asti olemme yhtä mieltä asiasta, mutta miksi ihmeessä sitten alkaa hirveä valitus, kun joku nainen vedetään moraaliseen ja juridiseen vastuuseen tyhmän valintansa seurauksista? Miksi ihmeessä esimerkiksi Lynndie England esitetään nimettömien miehisten valtarakenteiden uhrina?

Minusta Lynndie England on aikuinen ihminen. Kun aikuinen ihminen tekee väärin, moraalisesti ja juridisesti väärin, niin hän saa moraaliset moitteet ja juridisen tuomion. Jos naisen, esimerkiksi Lynndie Englandin, tekemiä moraalisesti vääriä asioita puolustellaan sillä, että hän on naisena patriarkaatin johdateltavissa, se tarkoittaa selväkielellä sitä, että hän on naisena alentuneesti oikeustoimikelpoinen naiseutensa vuoksi, eli siis vielä selvemmin: että nainen on ihmisenä, moraalisena toimijana ja oikeushenkilönä alemmalla tasolla kuin mies. Toisin sanoen se osapuoli, joka ei pidä naista täysivaltaisena ihmisenä, ovat nimenomaan feministit. He eivät halua ottaa omista tekemisistään täyttä vastuuta eivätkä halua sitä vaadittavan keltään muultakaan naiselta. Voipa suorastaan väittää, että feministit ovat tasa-arvon suurin este.

Feministit eivät kykene dialogiin. Feministit eivät kykene dialogiin vastustajiensa kanssa eivätkä edes hyväksy, että kellään voisi olla legitiimejä erimielisyyksiä heidän kanssaan. Vastustajat leimataan henkilökohtaisilla hyökkäyksillä ja pseudopsykologisella pälpätyksellä mielisairaiksi, traumatisoituneiksi, seksuaalisesti epähaluttaviksi (kun heille annetaan samalla mitalla, närkästyksellä ja raivolla ei tietenkään ole rajaa) ja muuten vain ali-ihmisiksi, eikä heitä edes yritetä ottaa vakavasti. Feministeille ei ole olemassa feminismin legitiimiä kritiikkiä, ainoastaan sortajien harhautusyrityksiä ja "lääkityksen tarkistamista" kaipaavien mielisairaiden houreita. On aika kuvaavaa, että yksi netin feministisen pohjasakan edustajista, jonka herostraattista mainetta en tietenkään aio lisätä mainitsemalla hänen nimeään tässä, julisti mahtavasti, että Evin Rubarin televisiodokumentti dokumentoi "ainoastaan tekijänsä mielentilan". Toisin sanoen hän ei vedonnut esimerkiksi siihen, että Rubar oli esiintynyt ruotsalaisen liikemiesoikeiston Timbro-säätiön puhetilaisuudessa, eikä esittänyt Rubaria esim. oikeistolaisena juonittelijana tai oikeistolaisen salaliiton sätkynukkena. Jopa tämä olisi ollut jonkinlainen perusteltu argumentti Rubarin sanomaa vastaan. Mutta edes tämäntasoiseen perusteluun hän ei vaivautunut eikä vaivaudu, vaan puhuu jatkuvasti mielentiloista, traumoista ja lääkityksestä. Poliittinen vastustaja on aina lapsuuden traumatisoima, tunnetiloissaan piehtaroiva ja alitajuisten impulssiensa ohjaama sekopää, joka pannaan tietenkin mielisairaalan suljetulle osastolle heti kun suuri feministinen vallankumous synnyttää Muijastoliiton.

Väärä solidaarisuus. Feministit yrittävät mielellään torjua kritiikin vetoamalla siihen, että feminismejä on monenlaisia ja että feministit käyvät keskenään kiivastakin väittelyä. Kuten Janne Vainio taannoin totesi, feministit voivat aivan hyvin olla totalitaarinen liike, vaikka liikkeen sisäinen keskustelu olisi hyvinkin moniäänistä. Totalitarismiin liittyy nimittäin, Jannen mukaan, ennen kaikkea yhdenmukaisten muotojen ja tiettyjen vähimmäisvaatimusten täyttäminen. Muotoja ja vähimmäisvaatimuksia puolustetaan sitten ideologisella terrorilla, joka on totalitarismin ydin. Kuten tiedämme, esimerkiksi kiinalainen kommunismi muuttui meidän aikanamme joustavasti karkean kapitalismin kannattajaksi ja edistäjäksi maassaan. Tämä tuskin olisi ollut mahdollista, jos liikkeen sisällä - ainakin sillä korkealla tasolla, missä todelliset päätökset tehdään - ei olisi esiintynyt hyvinkin vapaata keskustelua taloudenpidon oikeasta linjasta. Silti kukaan ei tietenkään kiistäne sitä, että Kiina on kovaotteinen, totalitaarinen kurimaa.

Feminismin totalitaarinen luonne tulee näkyviin pitkälti juuri väärässä solidaarisuudessa, siis siinä, että kun porukan röyhkein antaa antifeministisyysleiman jollekin asialle, henkilölle tai kulttuuriselle ilmiölle, kaikki muut rientävät sen tuomitsemaan yhtenä naisena, edes harkitsemattakaan sitä mahdollisuutta, että ketjureaktion käynnistänyt ylipääkana olisi väärässä. Vastaavasti feministit voidaan sopivalla markkinoinnilla metkuttaa pitämään feminisminä sellaisiakin asioita, joita he jossain toisessa kontekstissa halveksisivat kauheana antifeminisminä. Aivan sama yhdyntäkuva voi feministien mielestä olla pornoa pornolehdessä ja suurta emansipaatiota feministisessä taidenäyttelyssä.

Minäkö tässä vain keksin tarinoita? En todellakaan. Muistan keskustelleeni joskus 80-luvun lopulla erään antipornofeministin kanssa Cicciolinasta, jota antipornofeministi piti oleellisesti eri asiana kuin pornoa - omalakisena, omatoimisena taiteilijana. En tiennyt silloin, enkä tiedä nytkään, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Cicciolina oli ihan tavallinen videoruudussa nakupellenä nussiva naiseläjä, luultavasti keskivertoa himmeämpi. Mutta koska hän oli osannut markkinoida itsensä "radikaalina poliitikkona", koko kanalauma uskoi, että hän oli jotenkin oleellisesti eri asia. Ja kukaan kanalaumasta ei uskaltanut kyseenalaistaa tätä, koska joku ylimmäinen kaakattaja oli ottanut asiakseen markkinoida tätä näkemystä.

Tällä väärällä solidaarisuudella on epäilemättä ollut alkujaan hyvinkin jalot tavoitteet ja tarkoitukset: kun kettu käy yhden kanan kurkkuun, se saa koko lauman kimppuunsa. Käytännössä tästä kuitenkin on seurannut, että koko feministiliikettä voi kusettaa markkinoimalla niille ihan tavallinen eksploitaatioporno emansipatorisena taideteoksena. Mainosmiehet eivät varmastikaan jätä tätä huomaamatta ja hyödyntämättä.

Meemi

Osallistutaan nyt sitten tähän meemiin.





Kaikkea turhaahan sinne aina pakkaa kasautumaan, varsinkin kun en koskaan muista poistaa asennusohjelmien kuvakkeita. Tuo taustakuva tulee Maddoxin alias George Ouzounianin The Best Page in the Universe -sivuilta. Maddox on saltlakecityläinen amerikanarmenialainen, joka on varsin hyvin perillä nuorten naisten fasistisesta pahuudesta, ja hänen naisvihavuodatuksiinsa verrattuna minä olen surkea oppipoika. Tuossa kuvassa on oikeaa asennetta - valtaistuimella istuu Maddox itse, jota aatelisherrat kumartavat.

TOSU on keltologisen seuran toimintasuunnitelma. "Ciarraí" on netistä lataamani Kerryn kreivikunnan paikallisviranomaisten toimintakertomus. "Tobar"-kuvakkeet taas liittyvät ystäväni Ciarán Ó Duibhinin laatimaan iirinkielisten tekstien tietokantaan, "Tobar na Gaedhilge", jonka saa ladata netistä. "An Lúibín" on Colin Ryanin Australian irlantilaisille julkaisema lehti, hän kirjoitti juuri ja pyysi sähköpostimuotoista haastattelua. "Davar" taas on netistä haettu ilmaispaketti heprean opiskelijoille, joka sisältää hepreankielisen raamatun - sekä Vanhan testamentin että - outoa kyllä - kreikasta hepreaksi käännetyn Uuden testamentin, sanakirjan, kieliopin ja pari englanninkielistä raamatunkäännöstä. Heprean opintoni eivät siis ole pysähtyneet ainakaan materiaalin huonoon saatavuuteen, vaan ihan laiskuuteen ja ajan puutteeseen. "Bykau-kootut" ovat Vasil Bykaun netistä ilmaiseksi saatavat valkovenäjänkieliset tekstit. Ja löytyyhän sieltä myös tähtitiedeharrastukseen liittyviä ohjelmia: Space Station Simulator, Celestia, Redshift ja Atlas of the Solar System.

Keltään ei tietenkään jää huomaamatta, minkä kielinen kotikoneeni käyttöjärjestelmä on. Mozilla Firefoxini on iirinkielinen - olenhan osallistunut sen iirintämiseenkin. On minulla jossain se Mozilla-paitakin.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa

Luettavana on edelleenkin Colm Ó Ceallaighin Meilt Mhuilte Dé. Päähenkilö lähti ylioppilastutkintonsa jälkeen töihin Amerikkaan kasvaakseen aikuiseksi, ja siellä hän seurusteli syöpäsairaan tytön kanssa, joka tietystikin kuoli hänen käsiinsä lyhyehköksi jääneen, mutta nuoren pojan elämässä tietysti unohtumattoman seurustelun jälkeen. Motiivi tuntuu olevan kotoisin Seitsemännen portaan enkelistä, joka ilmestyi käsittääkseni muutamaa vuotta ennen Meilt Mhuilte Détä. Silloin kun luin Seitsemännen portaan enkelin, ajattelin, että se muistuttaa tavattomasti iirinkielistä kirjallisuutta Amerikan-siirtolaisuudesta, mutta sen masentavat kuvaukset urbaanista kurjuudesta puuttuvat iirinkielisestä kirjallisuudesta suurimmaksi osaksi.

Siirtotyöläisyys on ilman muuta yksi iirinkielisen nykykirjallisuuden kantavia aiheita. Nyt kun mietin, muistan, että ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli Dónall Mac Amhlaighin Dialann Deoraí, Maastamuuttajan päiväkirja, jonka sain lahjaksi munkkiystävältäni Mícheál Fearghus Ó Conchúirilta. Valitettavasti veli Mícheál, joka auttoi monia muitakin iirin harrastajia, kuoli syöpään samaan aikaan kun minä pääsin ensimmäistä kertaa käymään Irlannissa. Hän pyysi minua kääntämään pari runoaan monikielistä kirjaansa varten, - kirjassa ilmestyi muidenkin ulkomaalaisten iiristä omalle kielelleen kääntämiä veli Mícheálin runoja - ja vaikka nykylyriikka ei ole alaani, yksi hänen runoistaan innosti minut säepariin Minä poika se olen sinut minäni kanssa,/aina kimpassa kuljetaan.. Olen jo unohtanut, miten runo jatkui - iiriksi tai suomeksi - ja munkkiparan runokirjat ovat hukkuneet jonnekin kaapin pohjalle. Mutta kerran vuosia myöhemmin otin hänen kirjansa käteeni Conradh na Gaeilgen kirjakaupassa ja näin oman runokäännökseni siinä. Valitettavasti en tullut ostaneeksi kirjaa. Olisi pitänyt.

Dialann Deoraí kertoi irlantilaisten siirtolaisten elämästä Britanniassa heti sodan jälkeen. Monien muidenkin samaan genreen kuuluvien iirinkielisten kirjojen tapaan se oli piristävän optimistinen. Kun sitä vertaa esimerkiksi suomalaisiin kuvauksiin Ruotsin-siirtolaisuudesta - Margareta Keskitalon Liukuhihnaballadi tulee mieleen yhtenä tyypillisenä esimerkkinä - huomaa totisesti, miten kulttuurit eroavat. Kirjan kertojaminä ei todellakaan yritäkään kätkeä sitä, että hänellä ja hänen kavereillaan on ongelmia löytää sijaansa Englannissa, työpaikat vaihtuvat, rahasta ja ruoasta tulee pula, landladyn kanssa on konflikteja. (Iiriksi vuokraemäntä on bean an tí, mutta brittisiirtolaisuuskuvauksissa käytetään säännöllisesti lainasanaa landlady.) Siitä huolimatta Dialann Deoraíssa päällimmäisenä piirteenä on positiivinen uteliaisuus jännittävää suurta maailmaa kohtaan. Esimerkiksi puolalaiset työkaverit ja heidän kielensä, "jossa on joitakin iiriä muistuttavia äänteitä", kuten Dónall sanoo, ovat sellaisen myönteisen kiinnostuksen kohteita. Toki Lontoossa käydään myös suuren maailman pornoshowssa, joka tosin on vain vähäpukeisten tyttöjen varietee, ei mitään bordellitason viihdettä. Siihen Dónall suhtautuu aika välinpitämättömästi, lähinnä säälien tyttöparkoja, kun laihojakin ovat ja joutuvat kylmällä näyttämöllä kekkaloimaan nakupelleinä. Kuuluttajan myyntipuheiden läpi hän tietysti näkee. Itse asiassa Dónall Mac Amhlaighin asenne on sellainen käytännöllisen, juurevan maalaisihmisen asenne - ei juurettomien ja ahdistuneiden kaupunkilaisslummipoikien, kuten Seitsemännen portaan enkelissä.

Colm Ó Ceallaighin kuvaama poika ei ole ihan niin itsenäinen ja neuvokas kuin Dónallin alter ego. Työtä saadakseen hän tarvitsee amerikkalaistuneiden sukulaistensa apua. Hänellekin on kuitenkin luonteenomaista aito ja vilpitön kiinnostus muihin ihmisiin, joten hän tutustuu esimiehensä perheeseen, myös kauniiseen ja älykkääseen, mutta syöpänsä vuoksi kuolemantuomion saaneeseen tyttäreen. Tässä muuten taitaa olla suurin kulttuuriero verrattaessa hänen kirjaansa Liukuhihnaballadin kaltaisiin kuvauksiin suomalaisista Ruotsin-siirtolaisista, jotka ovat kielipuolia, viranomaisten heiteltävinä, vajoavatpa (ainakin tytöt) hädissään huoruuteenkin. Arjessa selviytyminen ja jatkuva huoli tulevaisuudesta ovat niin käsinkosketeltavia, että sille myönteiselle uteliaisuudelle, uuteen maahan tutustumiselle, ei jää ollenkaan aikaa eikä voimia. Depressio ja turvattomuus käyvät suomalaisen siirtolaisen päälle kuin yleinen syyttäjä, vaikka ollaan kulttuurisesti hyvin oman maan kaltaisessa naapurissa ja vieläpä lujan sosiaaliturvajärjestelmän varassa. Sitä vastoin suuren Lännen sosiaaliturvattomiin asvalttiviidakkoihin eksyvät iirinkieliset maalaispojat ottavat elämän nothing daunted -asenteella. Mikäs hätä tässä on - tänne Amerikkaanhan menivät isätkin ennen kultaa vuolemaan. Elettiinpä ennenkin, vaikk' ojan takan' oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Suomalaistyylistä ahdistusasennetta olen havainnut ainoastaan Pádraic Breathnachin romaanissa As na Cúlacha. Breathnachin päähenkilö on ujo, tyrannimaisen äitinsä sortama irlantilaispoika, joka lähtee britteihin pakoon kotinsa ahdistavaa ankaruutta, ennen muuta tietysti uskonnollisuutta, ja koska hän asettuu kuusikymmenluvun Lontooseen, seksiä ja pornoa on tietysti tarjolla go leor (eli englantilaisella oikeinkirjoituksella galore, jos joku ei ymmärtänyt vihjettä). Hänen mielenterveytensä ei kestä moista järkytystä, vaan pornosta, yhä rankemmastakin, tulee hänelle pakkomielle, ja lopulta hän päätyy hullujenhuoneelle.

Rokkia ja vastakulttuuria

Lordi on kuulemma "yksi Ateenan ennakkosuosikeista". Niin aina, niin aina. Toisaalta: jos Israel voitti viisut transseksuaalilla, niin kyllä mekin aina ne voimme voittaa hirviöhevistillä. Sitä paitsi pohjimmiltani olen sillä kannalla, että Juice olisi pitänyt aikoinaan lähettää Ilomantsia esittämään, koska Juice edusti merkittävää ja omintakeista kevyen musiikin suuntausta eli suomirokkia. Nyt kun koko Euroopasta lappaa tänne vaihtaria tutustumaan Suomeen, olen havainnut, että varsin monet ulkomaalaiset opiskelijat ihastuvat vanhaan suomalaiseen rokkiin, juuri Juicen ja Eppu Normaalin kaltaisten artistien esittämään. Se on oikeasti omintakeista kulttuuria, jota olisi pitänyt viedä maailmalle jo aikoja sitten. Vaikkapa kahdeksankymmenluvun alkupuolella täällä oli paljon hyviä bändejä, joita kelpaa muistella näin keskiäkäisenäkin. Nuoruuteni Varkaudessa ei ollut kaksinen, mutta ainakin sillä oli loistelias ääniraita, Pelle Miljoonasta SIGiin.

SIG oli sen Inkinen-nimisen tyypin - ei liene sukua Sam Inkiselle - yhtye, jolla oli epäsuomalaisen optimistinen kappale Elämä vie mua. Muistan siitä ainakin säkeet Elämä vie mua iloa riemua päin. Ei surua pilkkaa, vain iloa silkkaa on sydämessäin. Olivatkohan ne pojat Naantalista kotoisin? Pojat soittivat yleensäkin reippaita ja iloisia kappaleita, mutta ainakin osa taisi olla Ramonesin covereita. Valitettavasti SIGin asenne ei riittänyt vastapainoksi kahdeksankymmenluvun alun yleiselle pessimismille, johon tietysti oli aihettakin: vuonna 1983 oltiin lähempänä ydinsotaa kuin kertaakaan, kuten nykyisin tiedetään. Siteeratakseni erästä kontrafaktuaalista historiankirjaa, joka löytyy hyllystäni: history was at cruise control.

Tietenkään kukaan ei siihen aikaan vienyt suomalaista rokkia maailmalle. Rokkiin liittyi silloin ennen vanhaan vielä tietty kapinallisuus: rämppämusiikkiohjelmat olivat radion rinnakkaisohjelmassa varsin lapsipuolen asemassa, ja niitä ohjelmia, joissa rämppämusiikkia soitettiin, hallitsivat ennen muuta kuusikymmenluvun ylijäämävaraston fossiilit. Muistaakseni joskus vuoden 1980 tienoilla, kun olin vasta päässyt alkuun murrosikäni kanssa, radiosta tuli juuri noiden fossiilien nostalgioihin vetoava sarja Uskomaton 60-luku, jossa hehkutettiin täysillä 60-luvun kapinallisuusmyyttiä ja soitettiin tunnussävelenä kappaletta 60-luvun kauan soiva blues. Kappaleessa käytiin läpi osuvin sanamuodoin kaikki vuosikymmenen merkittävät tapahtumat, kun Saarikoski joi, Hannu salamoi, radiossa rautalanka-Emma soi ja Nikitakin spittarinsa tiskiin löi, nimittäin YK:ssa. Ei sekään nyt niin harakoille mennyt, kyllä aikalaishistoria on hyvä tuntea monesta näkökulmasta. Kuultiinhan siinä pätkiä niin Lapualaisoopperasta kuin maolaisten Itä on punainen -laulustakin.

Joskus kymmenen-viisitoista vuotta sitten keksin otsikon esseelle, jota minun ei sittemmin ole tarvinnutkaan kirjoittaa: Rock and roll ja muita fasismeja. Esseen ideana olisi ollut se oivallus, että rokki ei ollut kapinallisuutta, vaan itse asiassa tukahduttavaa konformismia ja valtakulttuuria - hieman samaan tapaan kuin nykyistä kirjoitteluani on vauhdittanut ja motivoinut se oivallus, että feminismi ei ole kapinallisuutta, vaan ahdistavaa vallanpitäjyyttä. Vielä ysärin alkupuolella ajatus rokista konformistisena valtakulttuurina olisi ollut hyvinkin omaperäinen, nykyisin mikään tuskin voi olla ilmeisempää. Kokonaan toinen juttu on, että postmodernina aikana valta- ja vastakulttuurienkin käsitteet ovat hämärtyneet. Olisi hyvin vaikea esimerkiksi kehittää vastakulttuuria rokille. Virsilaulu ei toimi, koska nykyajan nuoret voivat veisata postmodernissa hengessä virsiä ja silti öyhöttää rockfestivaaleilla.

Joskus 80-90-lukujen vaihteessa Tapiiri-lehdessä ilmestyi hauska sarjakuva jonkinlaisesta B-filmietsivästä, joka eli kiintoisassa tulevaisuuden maailmassa: siinä nimittäin rokista, rock-tyylisestä pukeutumisesta ja rock-asenteesta oli tullut nimenomaan kunnon kansalaisten kulttuuria, ja ainoastaan epäilyttävät ääriainekset pukeutuivat tummaan pukuun ja kävivät klassisen musiikin konserteissa. Muistan pitäneeni kyseistä tulevaisuuskuvitelmaa osuvana ja hauskana, koska omasta mielestäni se oli pitkälti jo toteutunut: nuoret oli kaikki tajuntateollisuuden markkinoinnilla ohjelmoitu "kapinoimaan" samoja rämpytteitä kuuntelemalla ja samoja tupakoita polttelemalla, pukeutumisesta puhumattakaan. Tosin klassisen musiikin valitseminen tulevaisuuden ääriainesten ääniraidaksi osui pahasti harhaan. Klassisen musiikin alakulttuurilla nimittäin on kaikki rokkimaailman huonot puolet kymmenkertaisina eikä ainoatakaan niiden hyvistä puolista: jos rokkinuoret ovat typeriä joukkosieluja, nuoret klassiset muusikonalut ovat lobotomiatoipilaiden sisäpiiri. Heissä on tavallaan sama vika kuin feministeissä: kun he osaavat oman erikoisalansa itseviitteiset ja itseriittoiset systeemit, he luulevat päässeensä perille maailman salaisuudesta ja voivansa halveksia niitä, joita ei ole vihitty heidän pienen piirinsä ahtaisiin ajatuksiin ja salakieleen.

Valppaina vapautemme vartiossa

Nuo ystävämme Erastoteneen linkittämät armeijan rekrytointivideot saivat minut oikein sotaisalle ja iloiselle päälle. Kyllä nyt harmittaa olla sivari evp, kun tulee ajatelleeksi, että nuokin pojat ovat tarvittaessa velvollisia iskemään kuolettavasti feministi-, libertaristi-, islamisti- tai hurrivihaajaterroristien päämajaan sitten kun tällaiset roistot päättävät poliittisen turhautumisen myötä turvautua väkivaltaisiin laittomuuksiin. Jollen olisi näin likinäköinen ja muutenkin raihnas, hakeutuisin ehkä sittenkin vapaaehtoisen maanpuolustuksen hommiin. Miehen kypsymiseen kuuluu tietysti oleellisena osana rauhan ja sovinnon tekeminen yhteiskunnan vakiintuneiston (establishment) kanssa, eikä mielenmuutokseen alistuminen tämän asian suhteen minua niin kovasti ahdista: aika aikaa kutakin, elämässä on vaiheensa. On aika syntyä ja aika kuolla, aika kivittää ja aika kerätä kivet, sanoo Saarnaaja - aika kieltäytyä aseista ja aika turvata armeijaamme. Kyllä ajatus suurikaliiperisten luotien rei'ittämistä feministiraivottarista saa minutkin tuntemaan lämmintä kiintymystä Puolustusvoimia kohtaan. Kai maar siellä käytetään niin järeitä aseita, etteivät ne jää kitumaan?

Ireen von Wachenfeldt sanoi, että meneillään on sukupuolten välinen maailmanlaajuinen sisällissota. Meidän miesten ei pidä ahdistua tästä, vaan suhtautua siihen levollisesti. Jos ne haluavat sodan, saakoot haluamansa - aseet ovat meillä, samoin valta ja oikeus niitä käyttää. Jos sukupuolten sota on väistämätön, se voidaan käydä ja me selviämme siitä kyllä voittajina, jos emme kuuntele vihollispropagandan lirkuttelevia kaunokieliä. Jos verilöyly on välttämätön, käykäämme tämän velvollisuuden vaatimaan raskaaseen työhön iloisina ja reippaina, henkeä nostattavia lauluja laulaen, ja ymmärtäkäämme, että meidän puolellamme on laki, oikeus, perustuslaki, poliisi ja armeija. Meidän tulee ottaa säälimätön, ankaran lakihenkinen asenne, koska vihollinen, joka haluaa tuhota itse lain ja oikeuden - teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua, sanoo sankaritar suomalaisen feminismin perustaneen kirjailijattaren merkittävimmässä näytelmässä - ei liioin armahda ketään, se vihaa hyvää elämää ja itseään sivilisaatiota ja pyrkii niiden tuhoon.

Vapaussotamme jälkiselvittelyissä ammuttiin joukoittain hävinneen puolen sotilaita, koska laki ei tuntenut muuta rangaistusta heidän teoistaan eikä armon voitu antaa käydä oikeudesta. Kun sota syttyy oikeusvaltiota kannattavien demokraattisten miesten ja sitä vastustavien totalitääristen feministinaisten välillä, tuota samaa asennetta tarvitaan jälleen. Täyttykööt sitten leirit feministinaisista, joille langetettakoon tuomiot koko ankaruudessaan. Meillä ei enää ole kuolemantuomiota, mutta aseellisesta kapinasta, terrorismista ja murhista voidaan langettaa elinkautinen, ja suurilla, nälän ja tautien rasittamilla massaleireillä kärsittävä elinkautinen on todellinen elinkautinen.

Syvä iskumme on, viha voittamaton.

Panssarijääkärien raskasmetalliyhtye

Joskus muinoin kun Aseistakieltäytyjäliitolla vielä oli keskustelusivut, siellä virisi juttua siitä, miksi rokkimuusikot niin innokkaasti menevät sivariin, vaikka mitään erityistä pasifistista vakaumusta ei olisikaan lukuunottamatta rokkiväen yleistä selkärangattomuutta, vetelyyttä ja hasispäisyyttä. Tuolloin esitin ehdotuksen, joka tuli mieleeni nyt pitkästä aikaa, jossain määrin Lordin euroviisuilun innoittamana, mutta pikemminkin siksi, että kuuntelin netistä heavy metal -version Israelin kansallislaulusta: ne tylsät sotilassoittokunnat olisi lopultakin korvattava armeijan rokkiyhtyeillä. Genre voisi vaihdella, esimerkiksi merivoimiin sopisi varmasti kevyt iskelmää lähenevä rokki, mutta panssarijääkärit ja tykkimiehet voisivat soittaa raskasta metallia. Esimerkiksi Jääkärinmarssi on kuin luotu hevisovitusta varten: Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill' armoa ei, kotimaata...

Lukekaatten

Huomaan saaneeni ainakin yhden naisen ajattelemaan asioita. Lukekaapa tämä merkintä.

Lisäksi yksi blogifeministeistä inuu huomiota säälittävällä vittuilukirjoituksella (en tietenkään linkitä), joka on täynnä tyhjänpäiväisiä viittauksia oletettuun lapsuuteeni. Viittaukset menevät tietysti täydellisesti metsään, koska asianomainen ei ole ilmeisesti lukenut kirjoittamastani oikeasti riviäkään enempää kuin on välttämätöntä, jotta vakuuttuisi siitä, että olen femakoiden käsikirjan mukainen antifeministi. Tämän jälkeen käsikirjasta on kaivettu kaikki mahdolliset kliseet. Luonnollisesti asianomaisen akan äly ja kärsivällisyys eivät riitä juttujeni lukemiseen, vaikka hän halutessaan löytäisi niistä paljonkin yksityiskohtaista informaatiota kotioloistani, sekä kielteistä että myönteistä.

Tiedänhän minä mitä tuossa on taustalla: kyrpää se reppana kerjää, ruma yksinhuoltaja. Kun ei ole älyä, sivistystä eikä ulkonäköä, pää on sekoitettu feminismillä niin että ollaan röyhkeitä ja loukkaavia eikä osata muuta kuin ladella oman uskonnon pyhää liturgiaa ja päälle päätteeksi on vielä toisen miehen kläppi ristinä, niin kyllähän siinä varmasti kullinkipeys pääsee aika ajoin iskemään, jollei tiedostavuus riitä lesbosuhteeseen. Olen kuitenkin varattu mies nykyään, ja tarvittaisiin hieman korkeamman tason nainen, että pettäminen hiipisi mieleeni edes teoreettisena ajatusleikkinä. Pitäytyköön femakko vain lähiökapakan pojissa, sieltä sitä lihaa saa vähän rupisempikin raija.

Kyseisen naiseläjän älyllisen sofistikaation matala taso ja hänen voimakas halunsa ja tarpeensa esiintyä jonkinlaisena kapinallisena radikaalina ja intellektuellina ovat saaneet minut kysymään itseltäni, pitäisikö hänenlaistensa mitättömyyksien harrastama fraudulenttifreudilaisella psykopälpätyksellä kuorrutettu feministinen retoriikka sittenkin ennen kaikkea nähdä naisellisena vastineena älyllis-sivistyksellisesti keskitasoisten tai sitä alempien miehenkaltaisten tuotteiden formulakisa- ja jääkiekkopuheelle. Molemmissa tapauksissa kyse on itseviitteisestä, itseriittoisesta ja itsetarkoituksellisesta joutojuputuksesta, jonka tarkoituksenakaan ei ole minkäänlainen dialogi eikä informaation siirto, vaan homososiaalisen yhteenkuuluvuuden pönkittäminen. Tarkemmin ajatellen tämä rinnastus on kuitenkin asiaton, koska formula- ja jääkiekkopuhetta sinänsä tuskin voidaan käyttää kenenkään ihmisen loukkaamiseen, kun taas naisten ihmissuhdepuheen, psykopälpätyksen ja freudismien tärkein käyttötarkoitus on ulkoryhmään kuuluvien ihmisarvon kyseenalaistaminen näennäisälyllisin perustein.

On varmasti totta, että femakkoyksinhuoltaja ei ole ihmisenä pätkääkään hienostuneempi ja älyllisempi kuin ne formuloista ja Lalli Partisen jääkiekkosankaruudesta keskenään juttelevat kaljaveikot. Mutta kaljaveikot haluavat omalla puheellaan ennen kaikkea ylläpitää kaverihenkeä, eivät solvata ja halventaa kaveripiirin ulkopuolisia (jos sellainen on tarpeen, siihen heillä on suoremmat sanat). Kaljaveikkojen kaveruus ei siksi mitenkään yksiselitteisesti perustu minkään ulkoryhmän halventamiseen, kun taas naisten ja femakkojen homososiaalinen yhteishenki jo itsessään edellyttää sitä, että haukutaan ja irvitään miehiä, erityisesti tietenkin ATM-julistuksen saaneita miehiä. Siksi kaljaveikkokin on femakkoyksinhuoltajaa parempi ja Jumalalle läheisempi ihminen. Siksi kaljaveikkokin ansaitsee femakkoyksinhuoltajaa paremman naisen.

Sorto eli yhteisöllisyys

Tekisi mieli lisätä edelliseen vielä jotain, mutta Tommi sanoi oikeastaan kaiken tarvittavan. Panin kuitenkin merkille hänen puheenvuorossaan esiintyneen sanaparin sorto eli yhteisöllisyys. Se kiteyttää erinomaisesti sen, mikä libertarismissa mielestäni on vikana.

Eräät muslimijärjestöt ovat viime aikoina esittäneet sellaisia vaatimuksia, että heidän pitäisi saada länsimaisessa yhteiskunnassa samanlainen millet-asema kuin esimerkiksi kristityillä oli osmanien valtakunnassa, siis siviilioikeudellinen itsehallinto. Shariaa pitäisi saada soveltaa ainakin perheoikeuskysymyksiin. Länsimaisen demokraattisen oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu tietenkin, että tällaiset ehdotukset nauretaan ulos, koska muslimeilla ei tosiaankaan ole eikä kuulu olla muslimeina mitään muita oikeuksia kuin oikeus käydä moskeijassa öyhöjen häiritsemättä; muut oikeudet heillä on ihmisinä ja kansalaisina. Ranskan vallankumouksen aikana sanottiin: kaikki oikeudet juutalaisille ihmisinä, ei mitään oikeuksia juutalaisille juutalaisina. (Vaihda juutalaisen paikalle muslimi.) Tämä on sekulaarin valtion ydinajatus, ja esimerkiksi Ranskan huivikiista, jossa meikäläiset tiedostavat ymmärtäjähumanistit asettuivat johdonmukaisesti väärälle puolelle, oli täysin looginen seuraus Ranskan vallankumouksesta ja Ranskan omasta demokraattisesta perinteestä.

Millet-tyyppiset ratkaisut eivät ole mitenkään harvinaisia. Esimerkiksi tsaarin Venäjä sovelsi millet-mallia, jossa keisari yksinkertaisesti nimitettiin valloitettujen maiden hallitsijaksi niiden omien mukaisesti: jossain Buharassa ja Hivassa tsaari hallitsi tataarikaanin oikeuksin, Suomessa taas perustuslaillisena monarkkina. Kuten historiasta muistanemme, 1800-luvun mittaan Venäjällä alkoivat vahvistua vaatimukset millet-tilkkutäkin korvaamisesta yhtenäisvaltiolla, mikä meillä tietenkin tulkittiin sorronhaluksi ja isovenäläiseksi sovinismiksi. Millet-järjestelmässä on juuri tämä perusvika: se toimii erinomaisen hyvin despoottisten jumalkuninkaiden, mahtavien lääninherrojen tai muiden oikullisten hirmuvaltiaiden hallitsemissa esimoderneissa perähikiöissä, koska jumalkuninkaalla, lääninherralla, sulttaanilla, tsaarilla ja ihtenäesen Savonmuan yljpiällysmiehellä (vai yljhäkämieskö lienöö) on varaa olla myös antelias ja myöntää juutalaisille, armenialaisille, suomalaisille tai muulle mutiaisyhteisölle erioikeuskirja, jossa on hienot värikkäät nauhat ja sinetit sekä hallitsijan omakätinen nimikirjoitus vihreällä musteella. Niin kauan kuin despootin valta pysyy, vähemmistöyhteisöllä on kuninkaan armeija suojanaan pogromiöyhöttäjiä vastaan, mutta millet ei kestä modernia valtiota, kuten esimerkiksi Anatolian armenialaiset saivat nahoissaan tuta. Kun kuningasta vastaan kapinoidaan, myös milletille turvan antanut kuninkaan käskykirje menettää merkityksensä. Milletin sijasta vähemmistö on pyrittävä integroimaan valtavirtayhteiskuntaan.

On tietysti kuvaavaa, että muslimit ovat modernista yhteiskunnasta kyllin pihalla ehdottaakseen milletin kaltaisen esimodernin järjestelyn käyttöönottoa länsimaisessa demokratiassa. Idea on todella huono ja - tätä ei voi kyllin korostaa - muslimien omien etujen vastainen. Esimerkiksi Britanniassa millet-järjestelyä on mitä ilmeisimmin ainakin implisiittisesti sovellettu, ja tulokset eivät ole olleet kehuttavia. Hyvin ei mene ranskalaisillakaan, mutta heidän ongelmansa on kuitenkin enemmän vieraantuneen alaluokan öyhötys kuin valtavirtayhteiskunnasta sivuun jättäytyneet milletit.

Muslimien omasta näkökulmasta ajatus omasta milletistä on tietysti kauhean paljon järkevämpi, koska jossain sisällissotien ja klaaniriitojen repimässä Somalian kaltaisessa valtiossa islam lienee oikeasti ainoa yhteiskunnallinen organisaatio, jolla on minkään valtakunnan arvovaltaa hillitä pyssyporukoiden riitoja. Somalian tilanne muistuttaa varsin paljon Irlantia ennen englantilaisten tuloa ja pitkään sen jälkeenkin: paikalliset kuninkaat, joita Irlannissa oli tuolloin pari sataa, kävivät jatkuvaa sotaa keskenään, ja suunnilleen ainoa maata yhdistävä hallinnollinen organisaatio oli kirkko. Tuollaisista oloista tulevien ihmisten ajattelutapa lähtee siitä, että valtiota ei kuitenkaan ole tai siihen ei voi luottaa, ja kun punakat viiksivillet syöksyvät oven läpi esimerkiksi somalien kotiin öyhöttämään viinaa hönkien (kaikki nämä pelättyjen muslimiraiskaajapoikajengien jäsenet ovat joko kokeneet sellaisia hyökkäyksiä itse lapsuudessaan tai tuntevat jonkun, jolla on tästä kokemuksia - ne kymmenkunnan vuoden takaiset jutut eivät todellakaan jääneet ilman seurauksia), asiat alkavat oikeasti näyttää siltä, että valtio ei kykene hillitsemään valkonaamayhteisön vihaa ja että tarvitaan jonkinlaista yhteisöllistä puolustautumista.

Tästä syystä näitä millet-ideoita aletaan esittää. Ilman muuta taustalla on myös huoli yhteisön tyttöjen pimpoista. Tätä huolta kunnioitetaan kuitenkin sekä yhteiskunnan kokonaisedun että kunkin muslimin omien ihmisoikeuksien kannalta aivan liikaa. Noin yleisesti ottaen muslimien herättämän vihan ja epäluulon tärkein syy on, että heidän tyttäriään ei saa nussia. Ihminen on määritelmällisesti sen lajin edustaja, jonka kanssa voimme nussia ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Kun muslimit kieltävät meitä nussimasta tyttäriään ja päinvastoin, he omasta tahdostaan rajaavat itsensä ihmisten ulkopuolelle, jolloin tietysti öyhöainekset alkavat myös kohdella heitä epäihmisinä.

Ongelma on varsin vaivattomasti ratkaistavissa niin, että valtion voimavaroja, lainsäädäntöä ja toimeenpanokoneistoa käytetään aktiivisesti muslimityttöjen nussintaoikeuksien puolustamiseen. Valitettavasti juuri sitä ei halua kukaan. Feministeille on tabujen tabu tehdä mitään sellaista, mikä voisi johtaa siihen, että suomalainen mies saisi paremmat saumat olla sukupuoliyhdynnässä. Rasistien ja populistien äänet taas syntyvät nimenomaan pelottelemalla ihmisiä muslimien sikiävyydellä; heitä ei vähääkään kiinnosta avata näkymiä sellaiseen tulevaisuuteen, jossa muslimien tyttäret nussivat suomalaisia miehiä ja saavat näiden kanssa lapsia, jotka suomalaistuvat. (Tosin rasistit ja populistit jättävät muslimien sikiävyyspelottelussa huomiotta myös sen, että suomalaisten tyttöjen kanssa sekoilevat ulkomaalaiset sonnit eivät jätä jälkeensä "muslimilapsia", vaan ihan tyypillisiä suomalaisia yksinhuoltajan kersoja, vähän tavallista päivettyneemmän näköisiä ehkä, mutta sen ei luulisi haittaavan, jos ne pennut kasvavat suomalaiseen valtakulttuuriin ja -uskontoon, joka ei tietenkään ole kristinusko, vaan jääkiekko.) Toisin sanoen kauniin Mehrabunin pimppa pysyy - imaamin, femakkodemarien ja perussuomalaisten yhteisellä päätöksellä - edelleen poissa suomalaisten miesten ja heidän penistensä ulottuvilta, vaikka Mehrabun näkisi joka yö kovan pornon tasoisia seksiunia kiehtovan pottunenäisestä ja eksoottisen persjalkaisesta huoltoaseman Reiskasta. Mehrabunin seksuaalinen halu Reiskaan ei ole minkään merkittävän eturyhmän suojeluksessa, joten sitä ei ole virallisesti olemassa.

Tommi käytti ilmausta sorto eli yhteisöllisyys. Libertarismi lähtee siitä käsityksestä, että valtio on kaikkein pahin sortaja ja että valtio on heikennettävä mahdollisimman olemattomiin, jotta ihmiset voisivat liittyä vapaaehtoisiksi, pakottomiksi arvoyhteisöiksi. Nythän vain asia on valitettavasti niin, että vaikkapa uskonnot ovat alun perin heikon tai olemattoman valtion olosuhteissa syntyneitä "vapaaehtoisia" arvoyhteisöjä. Vapaaehtoisuus on lainausmerkeissä sen takia, että näihin arvoyhteisöihin liityttiin ja kuuluttiin juuri valtion heikkouden takia, hakemaan niistä sitä turvaa, jota antamassa ei ollut minkäänlaista valtiota.

Ensimmäiselle arvoyhteisöön liittyneelle sukupolvelle jäsenyys oli luonnollisesti vapaaehtoinen, mutta seuraavalle ei todellakaan. Arvoyhteisön keskellä kasvanut lapsi ei tietenkään ole eikä voi olla kykenevä kovin informoidusti ja tasapuolisesti päättämään, haluaako hän mieluummin vaihtaa johonkin toiseen arvoyhteisöön, eikä hän välttämättä voi irrottautua siitä, vaikka haluaisikin. Tämän näkee siitä katkeruudesta, kapinallisuudesta ja konfliktista, joka luonnehtii esimerkiksi lestadiolaisten lasten irrottautumista yhteisöstään. Ja heillä on sentään apunaan valtio, jolta voi anoa esimerkiksi toimeentulotukea, jos oman perheen rahahanat ehtyvät. Kun joku libertaristi julistaa, että "mun rahoilla ei saa elättää pummeja", hän tarkoittaa siis oikeastaan, että "mun rahoilla ei saa tukea kenenkään lestadiolaisen tai muslimin irrottautumista arvoyhteisöstään". Tenor: valtio on sortaja, yhteisöt ovat hyviä ja spontaaneja, ihmiset kuuluvat yhteisöille. Libertarismin todellinen sisältö on ihmisten pakottaminen yhteisöjen jäsenyyteen vaikka väkisin. Eikä libertaristiakaan kiinnosta kauniin Mehrabunin seksuaalisen itsenäisyyden tukeminen ja puolustaminen - siihen kun tarvittaisiin, hyi olkoon, veronmaksajilta varaaaastettuja rahoja ja kauheaa kommunistista vallankäyttöä.

Sama vika toki on suvaitsevaisuuslässyttäjissäkin: aatehistoriallisten juuriensa vuoksi he eivät osaa mieltää vallankäyttöä tarkkuusinstrumentiksi, hammaslääkärin poraksi, jota voi olla tarpeen hallitusti hyödyntää Mehrabunin kaltaisten ihmisten integriteetin puolustamiseksi yhteisöiltä, vaan valta on heille itsessään pahaa pamputtavan uaa-uaa-poliisin brutaaliutta. Toisin sanoen vallankäyttö sitä muslimiyhteisöä vastaan, joka rajoittaa Mehrabunin elämää, on heille äärimmäisen vastenmielistä siinäkin tapauksessa, että he olisivat juhlapuheiden tasolla sitoutuneet olemaan Mehrabunin puolella.

Muuan tavallistakin himmeämpi libertaristi kauhisteli aikoinaan uuvuttavan teennäistä moralismia uhkuen (tehän tiedätte, että libertaristeilla, koska he ovat täysin yhteiskuntakelvotonta paskasakkia, on voimakas tarve esiintyä korkeamoraalisina), kuinka hirveää se on, että kommunistit ja uskovaiset kasvattavat lapsensa epävapaudellisiin ja irrationaalisiin aatteisiin ja kuinka lapset pitäisi tarvittaessa vaikka kovalla kädellä vapauttaa tästä orjuudesta ja heidän vanhempansa pakottaa maksamaan lapsille vahingonkorvausta. Kymmenen pistettä pojalle siitä, että hän keksi ilmeisen spontaanisti, mihin sitä valtiota tarvitaan: juuri siihen, että hörhöyhteisöt, kuten stalinistit, kuolaaja- ja matonjärsijäosaston ääriuskovaiset, muslimimilletit ja libertaristit, eivät pääsisi kasvamaan liian vahvoiksi. Viime kädessä juuri valtio pitää parhaiten yllä ja puolustaa niitä vapauksia, joita libertaristit väittävät kannattavansa. Luonnollisestikaan tämä oivallus ei saanut häntä luopumaan libertaristisista vakaumuksistaan, koska libertaristi on ihan määritelmällisestikin sellainen tyyppi, joka pystyy uskomaan ja julistamaan loogisesti täysin yhteensopimattomia asioita eikä näkisi omissa puheissaan ristiriitaa, vaikka se kävelisi häntä vastaan käsillään ilman housuja kivekset vihreiksi maalattuina. (Tai no, useimpien libertaristien tapaan hänellä ei olisi sinänsä mitään valtiota vastaan, jos hän ja hänen valistuneet kaverinsa saisivat määrätä, eikä tarvitsisi ottaa huomioon sellaisten häntä huonompien aivopesun uhrien mielipiteitä, jotka vapaaehtoisesti äänestävät esimerkiksi demareita.)

Arvoyhteisöjen sorto alkoi heiketä sitä mukaa kun moderni valtio syntyi ja vahvistui. Valtio on kansalaisen turva milletiä, yhteisöä ja yhteisöllisyyttä vastaan. Valtio mahdollistaa yhteisöshoppailun eli sen, että sama kansalainen voi osallistua eri yhteisöihin erilaisissa sosiaalisissa rooleissa. Jos Kake-Mike Kyrpiäinen harrastaa kinkyhomo-orgioita ja postimerkkeilyä, postimerkkikerholla ei ole minkään valtakunnan oikeutta erottaa Kyrpiäistä jäsenyydestään sen takia, että hän on kinkyhomo. Jos Kake-Mike Kyrpiäinen on yhtä intohimoinen postimerkkeilijä kuin kinkyhomo, jos hän osaa olla sekoittamatta kinkyhomon roolia filatelistin rooliin ja jos hän maksaa säntillisesti jäsenmaksun sekä pitää kerholle asiantuntevia ja kiinnostavia esitelmiä Taka-Guayanan kansantasavallan komissaarineuvoston käyttämistä postileimoista, hänen kinkyhomoutensa ei kuulu postimerkkikerholle yhden nahkahousujen takataskuun pannun punaisen nenäliinan vertaa.

Siitä ei ole kauaa, kun postimerkkikerho saattoi erottaa Kyrpiäisen jäsenyydestään hänen kinkyhomoutensa perusteella. Nykyisin asia ei enää ole niin, ja jos joku yrittää, Kyrpiäisellä on oikeus huutaa apuun valtiota ja oikeuslaitosta. Tämähän ei tietenkään kaikkia miellytä, eikä varsinkaan niitä parkumatteja, jotka syyttävät sortajiksi milloin demarimafiaa, milloin kommunisteja, milloin patriarkaattia ja milloin mitäkin pahansuopaa ryhmittymää, joka mukamas on kaapannut vallan "moraaliselta enemmistöltä". Kyseessä ovat enemmän tai vähemmän luonnevikaiset tyypit - näitähän libertaristitkin enimmäkseen ovat - joilla ei ole lahjakkuutta, mutta joiden vallanhimo on sitäkin suurempi. Sellaiset tyypit nimittäin haluaisivat vanhojen hyvien aikojen tapaan valtaa, absoluuttista valtaa, ja kun heistä ei ole liike-elämän eikä politiikan pomoiksi, heidän ainoa saumansa olla ihmisten elämästä ja onnesta päätöksiä tekeviä päällepäsmäreitä olisi jokin hegemoninen arvoyhteisö. Valitettavasti arvoneutraaliuteen ja pluralismiin pyrkivä valtio antaa ihmisten nykyään melko vapaasti olla kinkyhomoja tai aseistakieltäytyjiä, mikä tarkoittaa, että öyhöhenkisten arvoyhteisöllä ei ole enää sitä absoluuttista ja kyseenalaistamatonta valtaa, joka jollain isänmaallisten ja oikeauskoisten kunnon kansalaisten klubilla vielä viisikymmenluvulla oli. Nettiöyhöttäjät eivät tietenkään kykene näkemään tätä niin kuin se pitää nähdä, eli että demokraattisissa oikeusvaltio-oloissa heillä ei ole mitään asiallista perustetta väittää olevansa sitä kinkyhomoa parempia ihmisiä. Ehei, heidän tulkintansa on aina se, että kinkyhomot, kommarit tai muut heitä huonommat olennot määräilevät, käyttävät jonkinlaista epälegitiimiä sortovaltaa heihin.

Se on sitten nimenhuudon aika

Belgiassa muuan nuorukainen ampui turkkilaista naista sekä tappoi afrikkalaisen lapsenlikan ja tämän hoidossa olleen kantaväestöön kuuluneen pikkutytön. Siitä tulee hauskaa nähtävää, miten Blogistanin muslimikauhunlietsojien pataljoona kommentoi tätä asiaa. Osoittavatko he esimerkiksi vilpitöntä rehellisyyttä, eli julistavat nuorukaisen tehneen (heidän mielestään) hyvän ja länsimaiselle sivistykselle/valkoiselle rodulle/kristikunnalle otollisen teon? (Eivätpä tietenkään, koska pelkurit eivät tietenkään ota sitä riskiä, että joutuisivat vastuuseen yhteiskuntakelvottomista vakaumuksistaan.) Tekevätkö he ns. jantuset, eli toteavat, että tällaiset teot nyt ovat väistämätön seuraus kulttuuriltaan vieraiden mustanaamojen läsnäolosta Euroopassa ja että kantaväestöllä on moraalinen oikeus seota ja ahdistua? (Tätä voitaisiin kutsua myös Sinn Féin -taktiikaksi, koska IRA-sympatisoijilla on tuo sama asenne: "onhan se ikävää, että meidän täytyy, mutta kun nuo toiset ovat sellaisia" jne. - Protestantit ovat tässä suhteessa rehellisempiä, he eivät juuri yritäkään peittää sitä, että katoliset ovat heille alempirotuisia paskoja, joiden tappaminen on hyvä juttu, oikein ja Jumalalle otollista.) Soveltavatko he ns. taistolaista puolustusta (vrt. taistolaisten suhtautuminen Neuvostoliittoon), eli toteavat nuorukaisen teon olevan valitettava yksittäistapaus (Neuvostoliitonkin julmuudet olivat "virheitä ja erehdyksiä", ikään kuin tekevälle sattuneita), mutta muslimien olevan monoliittinen uskonkiihkoilijoiden lauma ja heidän pahojen tekojensa olevan osa Systeemiä (niinhän kommunistienkin mielestä lännen kaikki keljuudet johtuivat monoliittisesta maailmankapitalismista)?

No, miten sitten käykin, he kyllä kaikki varmasti ilmoittautuvat kommenttiosastolle, se ei petä koskaan. Mikäs siinä, nimenhuudon aika tässä jo olikin.

Koikkelehtiva korsto kaatuilee

Öylösaamuna töihin mennessäni onnistuin kompastumaan jalkakäytävän reunaan, hankkimaan kämmeniini asvaltti-ihottuman ja putoamaan rintakehä edellä kirjakassin päälle niin että keuhkot tyhjentyivät. Muuten en satuttanut itseäni, mutta rintakehän oikealle puolelle jäi lievä kivistys, jota epäilen suhteellisen keskivaiheilla olevan kylkiluun murtumaksi. Kipu ei ole kovin paha, tosin käveleminen pahentaa sitä, ja yskäistessä tai aivastaessa se voi olla sekunnin ajan todella sietämätön. Hengitystä se ei kuitenkaan haittaa ollenkaan, haukotellessakin se tuntuu lähinnä lihaskivun luonteiselta, eikä turvotusta ole - mukavassa asennossa pystyn unohtamaan koko kivun pitkäksikin aikaa. Joten ehkä olen vain luulotautinen. Olen pohtinut lääkäriin menoa, mutta ongelma ei tunnu tarpeeksi suurelta ammatti-ihmisen vaivaamiseen.

Jääkiekkokisat ovat alkaneet taas. Öyhöttävien suomalaisten penkkiurheilijoiden känni- ja huorissasekoilut Riiassa (uskokaa nyt, että Riika on suomalainen muoto, siis genetiivi on Riian, inessiivi Riiassa jne - latviankielinen muoto on Rīga) ovat päässeet lehtien sivuille, kuten oikein onkin. Hupaisinta on ollut seurata sitä, miten innokkaasti nimenomaan nuoret naiset ovat mm. eri blogien kommenttiosastolla puolustelleet lätkäharrastusta koheltajien toilauksista virinnyttä kritiikkiä vastaan. Ainahan ne tytöt asettuvat ylempitasoisten miesten puolelle, niiden sankarien, jotka virtsaavat kadulle, juovat viinaa ja käyvät huorissa.

Viikon skandaaliuutinen on, että olen yhdessä kahden muun profeminismiä kritisoineen kaverin kanssa saanut potkut Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Man-listalta. Listaa administroiva profeministi hermostui Pasi Malmin listalla esittämästä kritiikistä, mutta koska Malmi on jonkin verran juorulehtijulkisuutta saanut miestutkija, profeministi ei ilmeisesti epäedullisen julkisuuden pelossa uskaltanut antaa hänelle potkuja. Sen sijaan hän erotti listalta minut - olin tosin aiemmin provosoinut hyvinkin karkeasti, mutta tällä kertaa olin tyytynyt arvostelemaan kyseisen profeministin keskustelutyyliä aivan asiasta ja ainoastaan hiukkasen piruillen - ja kaksi muuta antifeministiä, joista ainakaan toinen ei ollut sanan missään merkityksessä häiriköinyt - ainoastaan ilmoittanut ei-profeministiset mielipiteensä. Ylimmäinen profeministi julisti kuitenkin meidän kolmen rikkoneen nettietikettiä kykenemättä yksilöimään, mihin etikettivirheisiin olimme syyllistyneet.

Seuraus oli, että koko Man-lista hajosi, kun suurin osa jäsenistä ilmoitti eroavansa protestiksi meidän erottamistamme vastaan. Mieskeskustelu on siis loppunut Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan listalla - feminismi ja profeminismi ovat valtion virallisesti tukemia aatteita, joita ei saa asiallisestikaan arvostella. En kylläkään muista, milloin olen antanut mandaatin moiseen äänelläni. Ja tämän jälkeen ihmettelen, millä perusteella feministit kehtaavatkaan enää esiintyä vainotun oppositioaatteen edustajina. Mitä ilmeisimminhän he ovat hegemonisia sortajia.

Hyviäkin uutisia on. Kevin Myers, meikäläisten päävihollinen, joka valehteli avoimesti iirin kielen asioista, ei enää kirjoita Irish Timesiin, hän on siirtynyt paskalehtien puolelle - erääseen surkeaan tabloidiin, jonka nimeä en viitsi paljastaa. Terve menoa ja hyvästi, mulkku. Äläkä tule ikinä takaisin.

Olen aina ihmetellyt, voisiko Suomessa olla suomalainen journalisti, joka kirjoittaisi isovenäläisten intressien näkökulmasta ja pitäisi Suomen itsenäisyyttä valitettavana ja hirveänä asiana sekä moraalisesti närkästyisi joka kerta, kun Suomen päättäjät toimisivat hänen mieltämäänsä Venäjän etua vastaan. Irlannissa tällaisia tyyppejä on muitakin kuin Myers, tosin siellä idän iljetys on Englanti, jolla on maailmalla ansaitsemattoman hyvä maine. Aivan oikeasti on yhä olemassa tietty imperialistinen englantilaisuus, jonka edustajat ovat käärmeissään - moraalisesti närkästyneitä - Irlannille ja irlantilaisille siitä, että nämä kehtasivatkin itsenäistyä. Ja sen englantilaisuuden edustajia kukaan ei todellakaan estä kirjoittelemasta irlantilaisiin lehtiin.

Olen jopa lukenut ilmeisen vakavissaan brittinäkökulmasta kirjoitetun Brittein saarten historian, jossa irlantilaisten kansallissankari Patrick Pearse on leimattu pedofiiliksi. (Pearseen viitattiin muistaakseni sanoilla "pedofiilinen koulumestari", mutta minkäänlaisia perusteluja tälle heitolle ei annettu.) Pearse oli tyttöystävänsä hukuttua kyllä käsittämättömän kuolemapakkomielteen vallassa, ja eräät hänen kirjoituksensa ovat epäterveitä kiihkomielisyydessään, mutta pedofiilisyytökset olivat puhdasta mudanheittoa. Uskomatonta imperialistipropagandaa kaiken kaikkiaan.