Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 2

Koska Tommi halusi lukea enemmänkin iirinkielisestä proosasta, palaan aiheeseen. Täytyy sanoa, että hän ei ehkä tiedäkään, millaisen ikiliikkujan käynnisti, koska harvasta asiasta olen valmis jaarittelemaan niin loputtomiin. Tällä hetkellä luettavaksi pääsyä odottaa Maidhc Dainín Ó Sén uusin romaani, mutta suurimman osan hänen tuotannostaan olen jo ehtinyt lukea. Aikaisemmista teoksista on tainnut jäädä hankkimatta vain kolmikymmenluvun lamakauteen sijoittuva Chicago Driver, nimestään huolimatta iirinkielinen teos.

Maidhc Dainínin teoksista olen lukenut omaelämäkerran A Thig ná Tit orm (kirjan nimi tarkoittaa sananmukaisesti "Äläs talo päälleni tipu", mutta merkitykseltään vain "Vau!" tai "Hurjaa!"), maaseuturakkaustarinan Tae le Tae ("Teetä teen kera") ja jännärit Dochtúir na bPiast, Lilí Frainc ja Greenhorn. Niin, ja meinasin unohtaa ensimmäisen lukemistani Maidhc Dainínin kirjoista: Corcán na dTrí gCos, Kolmijalkainen pata. Minulla on jonkin verran vaikeuksia suhtautua Maidhc Dainínin teoksiin, sillä ainakin osaa niistä on ihan pakko pitää hieman epäterveinä. Hänen jännäreistään Greenhorn on paras, mutta juoni on vähän liiankin ilmeinen kopio Hollywoodin kummisetäelokuvista: viaton irlantilaispoika saapuu Kerrystä mafia-aikojen Chicagoon ja päätyy gangsteriksi eikä pysty irrottautumaan syndikaatin kynsistä, vaikka yrittää parhaansa: henkihän siinä lopulta väistämättä menee. Kieli on englanninsekaista slangi-iiriä ja kielioppikin aika editoimatonta, mutta kirjoittajan kertojanotteen ansiosta tämä ei häiritse, ja oikeastaan kielen puutteellisuudet hyväksyy osana hänen tyyliään. Maidhc Dainín on syntyperäinen iirinpuhuja Kerrystä, jolla on kaikki sikäläisen murteen ärsyttävyydet, eikä niitä yleensä ole kukaan ollut siistimässä.

Kolmijalkaisessa padassa oli kolme tarinaa, jotka tiedän varmuudella kaikki lukeneeni, mutta mieleeni ei tule nyt muita kuin se, jossa hipit asettuivat asumaan Kerryyn ja viettelivät kylän piippua röyhyttelevät irlantilaisukot polttamaan kannabista, ja se, jossa esiintyi venäläisiä vakoojia. Hippitarinassa oli se vika, että aluksi hyväätarkoittavat pössyttelijät piti tarinan didaktisen pointin vuoksi muuttaa keinotekoisella juonenkäänteellä armottomiksi huumekauppiaiksi, joita vastaan Kerryn miehet kävivät taisteluun selvittyään ensin pilvestään. Realistisena miehenä tosin tiedän, että keskimääräinen kannabiksenvapauttaja voi luonteeltaan ja käytökseltään olla käytännössä paljonkin lähempänä sitä väkivaltaista huumekauppiasta kuin sitä rauhaarakastavan hipin kliseetä. Vakoilutarinassa minua viehätti lähinnä se asenne, että neuvokas Kerryn mies pärjää jopa KGB:lle. Eräässä kohdassa tarinaa esimerkiksi osoittautuu, että yksi vastavakoiluseikkailuun intoutuvista maalaismiehistä osaa venäjää, jota hän on oppinut BBC:n televisiokursseista. Pirtaan kuuluu, että kerryläisiä pidetään muualla Irlannissa hidasjärkisinä, ja tästä kerrotaan vitsejäkin.

Dochtúir na bPiastin eli Matotohtorin sisällöstäkään minulla ei ole mitään muuta mielikuvaa kuin että se oli tavattoman väkivaltainen ja seksipitoinen salapoliisikertomus; jossain kohdassa tarinan femme fatalen ruumis lojui hengettömänä kylänraitilla. Sitä vastoin Lilí Fraincin muistan hyvin, ehkä jopa vähän liian hyvin. Lilí Frainc oli pieni tyttö, jonka äidin eräänlainen myyttinen englantilainen tai sortajabritti raiskasi, niin että äiti menehtyi seurauksiin. Aikuisena, tai nuorena tyttönä, Lilí joutui saman vanhan elostelijan uhriksi ja surmasi sitten miehen tehden samalla itsemurhan. Tuo seksuaalinen sadismi, jonka muistan kyllä myös Matotohtorista, tuntuu hämmentävältä piirteeltä miehessä, jonka muut kirjoitukset, eritoten ne kodikkaat lapsuuden ja Amerikan-siirtolaisuuden muistelmat kirjassa A Thig ná Tit orm, tuntuvat hyvin erilaisen ihmisen kynästä tulleilta. Toisaalta siihen maalaisihmisen suoruuteen, joka luonnehtii monia syntyperäisiä iirinkielisiä kirjailijoita, voi kuulua varsin asiallinen suhtautuminen myös sadomasokistisiin impulsseihin osana syntiin langenneen ihmisen vajavaisuutta ja vanhan aatamin luontoa. Silti Lilí Frainc tuntuu minusta edelleenkin aika epäterveeltä nationalistihenkiseltä pornolta. Se lienee kerryläistä. Kerryssä sekä Irlannin vapaussota että sisällissota johtivat kuulemma kuolonuhreihin ja julmuuksiin - siellä liikkuu sellaisiakin juttuja, että joko brittien "mustat ja nahanruskeat" apupoliisijoukot tai sitten vapaavaltiolaiset sotilaat olisivat kuohinneet elävältä kerryläisiä miehiä ennen näiden surmaamista.

Agus an méid sin ráite, hänen maaseuturakkaustarinansa Tae le Tae on hyvinkin myönteisessä mielessä eroottinen. Se sijoittuu niihin yllättävin äskettäisiin aikoihin, jolloin irlantilaiset maalaistytöt vieläkin naitettiin isän päätöksellä - useinkin tuhdeille ja ikääntyville isännille - vaikka nykyaika oli jo tekemässä tuloaan. Itse asiassa merkittävä osa Amerikkaan suuntautuneesta irlantilaisesta siirtolaisuudesta oli pakkoavioliiton uhkaamien nuorten naisten maastapakoa. (Luullakseni Séamus Ó Griannan parhaaksikin mainittu romaani Bean Ruadh de Dhálach, jonka päähenkilö on neuvokas ja omin voimin Amerikkaan emigroituva neitonen, liittyy tähän tematiikkaan. Toinen asiaan liittyvä oheislukemisto on Brian Frielin näytelmä Dancing at Lughnasa - Lughnasa, tai nykyisellä oikeinkirjoituksella Lúnasa, on elokuun iirinkielinen nimi, mutta Frielin näytelmän nimessä se tarkoittaa elonkorjuujuhlia, jos olen oikein ymmärtänyt.) Tae le Taessa tietenkin tytär rakastuu mieheen, jota isä ei hyväksy. Nuorten naisten puheet miehistä ovat kirjassa huomiotaherättävän rivoja ja tuovat muutettavat muuttaen mieleen murrosikäisen poikajoukon. Jollen tietäisi paremmin ja tuntisi irlantilaisia naisia ja irlantilaista huumorintajua, voisin peräti luulla, että Maidhc Dainín ei tiedä naisista mitään, vaan esittää nuorten naisten puheet nuorten miesten puheiden peilikuvana. Nykyäänhän tiedän, että normaalit nuoret naiset ovat meitä terveemmissä maissa juuri niin ja juuri sillä tavalla seksuaalisia.