Tyypillinen esimerkki siitä, että hyvät uutiset eivät ole uutisia lainkaan: vuodenvaihteen tienoilla Yhdysvalloissa on nuori tyttö onnistuttu parantamaan vesikauhusta, joka oli jo ohittanut itämisaikansa. Tästäkin sain tietää vasta englanninkielisestä Wikipediasta.
Syyskuussa 2004 vesikauhua kantava lepakko puri 15-vuotiasta wisconsinilaista tyttöä. Tyttö ei kuitenkaan ymmärtänyt mennä lääkäriin, ja reilua kuukautta myöten hänet tuotiin paikalliseen lastensairaalaan tyypillisistä vesikauhuoireista kärsivänä. Hoidosta vastannut lääkäri Rodney Willoughby päätti kokeilla Star Trek -insinöörityyliin omaa viritystä, jonka hän arveli teoriassa ehkä voivan toimia. Willoughby nukutti potilaan koomaan ja antoi hänelle ilmeisesti melko tavanomaisia lääkkeitä, joiden tarkoituksena oli suojella aivoja vahingoittumasta ja jättää likainen työ potilaan omalle immuunijärjestelmälle. Vesikauhurokotusta ei annettu.
Tulos oli, että potilas selvisi tartunnasta tolkku tallella, ja ilmeisesti lihaksia ohjaavat hermotkaan eivät olleet kokonaan tuhoutuneet, koska niiden toimintakyky alkoi osoittaa merkkejä palautumisesta. (Tosin lasten ja nuorten hermoston ja jopa aivojen tiedetään kyllä kykenevän toipumaan aiemmin luultua paremmin yllättävänkin ankarista vaurioista.)
Meitä luonnontieteellisen positivismin sisäistäneitä sivistyneitä eurooppalaisia varmasti huvittaa tieto, että tapahtuma on saanut paikalliset villit...ehh, siis paikalliset tavalliset amerikkalaiset kovasti tohkeisiinsa, ja he näkevät tapauksen ennen kaikkea merkkinä fundamentalisti-Jumalan olemassaolosta ja potilaan omaisten järjestämien suurten rukouskokousten voimasta. Oman teologiani mukaan taas tri Willoughby koki - ehkä noiden rukousten mittakaavasta vaikuttuneena - Jumalan vastuiden joutuneen hoidettavakseen, joten hän koetti osoittautua saamansa kunnian mittaiseksi ja tehdä parhaansa, mahdollisesti hieman enemmän. Mutta näinhän paras protestanttinen etiikka toimii: tehdään suuria tekoja, ei omaksi, vaan Jumalan suuremmaksi kunniaksi, ad maiorem Dei gloriam.
Mutta oikeasti: minua(kin) hieman suututtaa, että milwaukeelaiset villi-ihmiset eivät tunnu kykenevän antamaan hituakaan kunniasta tri Willoughbylle. Tästä syystä mainitsin itse hänet nimeltä - sitä kun ei tee edes Wikipedia.
Persujen venäläismielisyydestä: https://panunuusiblogi.blogspot.com/2024/02/linkkikokoelma-persujen.html https://panuhog.blogspot.com/2024/08/persut-yrittavat-edelleenkin-sensuroida.html
Sivut
▼
lauantai 21. toukokuuta 2005
perjantai 20. toukokuuta 2005
Perjantain musiikki- ja diktatuuripläjäys
Minuun on tunnetusti viime aikoina iskenyt kummallinen viehtymys eri maiden kansallislauluihin ja muihin isänmaallisiin renkutuksiin. Tänään tutustuin Italian kansallislauluun, jota voisi kuunnella vaikka tuntikausia. Menkää tälle sivulle, siirtykää sivun alaosaan ja painakaa sitä hieman itse hymnitekstin yläpuolella olevaa harmaata linkkiä tikkuraajaisen ukkelinkuvan vieressä - linkissä lukee "Ascolta l'inno", joka tarkoittaa samaa kuin espanjan "Escucha al himno" eli Kuuntele hymni. Linkistä avautuu ikkuna, josta voi valita hymnin eri tulkintoja kuunneltavaksi. Valitkaa ylin, jota luonnehditaan historialliseksi äänitykseksi (registrazione storica) vuodelta 1961 ja jonka esittää tenori Mario de Monaco.
Kansallislaulu on Risorgimento-ajan tasavaltalaisuuden peruja, ja sen viimeisessä säkeistössä lauletaan italialaisten ja heidän avukseen tulleiden puolalaisten (!) verestä. Itse asiassa tuossa olisi idea hienolle puolalais-italialaiselle yhteistyöelokuvalle, jonka juoni juolahti mieleeni samantien: kun germaani ja ryssä vuonna 1939 yhteistuumin vyöryvät Puolaan, italialainen kapteeni ja hänen sotilaansa karkaavat kotimaastaan maksaakseen kansallislaulussa kuvatun isänmaallisen kunniavelan Puolalle osallistumalla sotaan sen armeijassa. Elokuva voisi sisältää herttaisia veljeilykohtauksia, joissa puolalaiset sotilaat ryyppäävät votkaa yhdessä italialaisten kanssa ja yrittävät opettaa näille puolaa. Komediallisesta puolesta siirryttäisiin sitten lopun suureen traagiseen huipentumaan, jossa italialaiset astuvat kuolemaansa joko Saksan tai Neuvostoliiton tankkien eteen, ja taustalla soi jylhästi Italian kansallislaulun asianmukainen kohta:
Già l'Aquila d'Austria
Le penne ha perdute.
Il sangue d'Italia,
Il sangue Polacco,
Bevé, col cosacco,
Ma il cor le bruciò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
L'Italia chiamò.
"Itävallan kotka on menettänyt höyhenensä. Italian verta ja puolalaista verta se on juonut yhdessä kasakan kanssa, mutta polttanut sydämensä. Sulkekaamme rivit, olemme valmiit kuolemaan, Italia on kutsunut."
Tietenkin sanoitusta voisi korjata niin, että Itävallan kotkan paikalla on Saksan kotka, ja että Italian poikia kutsuu kunnian kentille Polonia, eikä Italia.
Tunnetusti Suomen kansallislaulu ei ole kaksinen - ainoa syy, miksi en halua sitä vaihdettavan Finlandiaan, on se, että Finlandiaan siirtymistä ajavat hurrivihaajat. Itse asiassa kun 80-luvun lopussa kirjoitin autuaallisesti unohtunutta romaaniyritelmääni hurrivihaajien vallankaappauksen seurauksena fasististyyppiseen diktatuuriin siirtyneestä Suomesta, eräs kyseisen kirjallisen tekeleen nerokkaista ideoista oli, että Finlandiasta tehtiin diktatuuri-Suomen kansallislaulu, kun taas Maamme-laulu jäi pakolaishallitukselle, jonka radioasema lähetti Uumajasta, vai oliko se nyt Luulajasta, kaksikielistä ohjelmaa. Se taisi muuten olla Luulajassa, ja Suomen pakolaishallituksesta käytettiin sen takia arkikielessä nimitystä "Luulaja". Yksi kyseisen teoksen omasta mielestäni onnistuneimmista kohdista oli keskustelu, jossa diktatuuri-Suomen tiedotusupseeria haastatellaan ja häntä yritetään hiostaa Suomen ihmisoikeusloukkauksista, mutta osaavana miehenä hän väistää kaikki iskut. Muistan siitä enää vain repliikit:
Haastattelija: Entä neuvottelukosketus Luulajan kanssa?
Upseeri: Ei käy: he eivät tunnusta meitä, emmekä me heitä.
Huomattava osa romaanin ennustuksista - mm. juuri tuo Finlandian nouseminen hurrivihaajien kansallislauluksi - on sittemmin toteutunut, mutta myönnän, että profeetallisuus ei olisi riittänyt syyksi kyseisen heikon yritelmän julkaisemiseen. Kirjassa oli lähinnä puuduttavia diktatuurin arkipäivän kuvauksia, hirvittävän teennäinen rakkaustarina ja tylsiä avainromaanimaisia iskuja samanaikaisen Suomen vaikuttajien suuntaan - esimerkiksi Sulo Aittoniemen, jonka peitenimi oli Armas Kauttoniemi. Armas johti Isänmaan Iskumiehet -nimistä yleisäärioikeistolaista aseellista järjestöä, joka aloitti diktatuuriin johtaneen sisällissodan, mutta Iskumiehet saivat kilpailijan Olavi Mahlasen (tämä viittasi Suomalaisuuden liiton silloiseen johtajaan Erkki Pihkalaan) johtamasta Suomen Suojasta (sitä ei sentään lyhennetty muodossa SS, vaan SuS), ja näiden kahden järjestön tapeltua keskenään jonkin aikaa ne saivat aikaan sopimuksen - ei korppi korpin silmää noki, Pack verträgt sich ja niin edelleen - jonka tuloksena Iskumiehet liittyivät Suomen Suojan riveihin ja Kauttoniemi lahjottiin hiljaiseksi jollain näennäisjohtajan pallilla.
Muistaakseni juttu jatkui vielä siten, että päähenkilöni, tornionjokilaaksolaissyntyisen riikinruotsalaisen, mutta suomentaitoisen kirjailijan Lars Anders Harriojan (Harrioja on autenttinen tornionjokilaaksolainen nimi, jonka löysin kirjasta Sällsamheter i Tornedalen) oleskellessa Turussa Kauttoniemi murhattiin. Mahlaslaisten lehti, jolla oli jokin läpinäkyvästi totalitarismitaholle viittaava nimi (se ei ollut Totuus eikä Kansallinen tarkkailija, mutta kuitenkin jonkin kuuluisan diktatuurin äänenkannattajan nimi suomeksi käännettynä - olisikohan se ollut Hyökkäys, vrt. Der Angriff? vai Sinivalkoinen miekka, vrt. Punainen miekka, joka taisi olla Tshekan lehti?), syytti tietysti FFBA:n (Finlands Förenade Befrielsearmé - vai oliko se kenties FFFA, Finlands Förenade Frihetsarmé?) terroristeja murhasta, mutta VSTT:n (Vapaan Suomen Tietotoimiston) uutiset, joita Lars Anders Harrioja tietenkin kuunteli Suomeen salakuljettamastaan radiosta, totesivat, että asialla olivat olleet Suomen Suojan miehet, jotka olivat raivanneet Kauttoniemen tieltä uhkaamasta Olavi Mahlasen yksinvaltaa.
Kyse ei ollut mitenkään yksipuolisen pölhövasemmistolaisesta kirjasta, sillä esimerkiksi ns. edistyksellisen älymystön ja yliopistoväen edustajia näkyi Mahlasen juoksupoikien riveissä paljonkin. Ei liene vaikeaa arvata, kuka oli esikuva sille filosofian professorille, joka kohkasi Suomen Suojan jylhien miesten karismaattisen machosta sikaenergiasta. Myös tunnetuista suomenruotsalaisista ne minulle henkilökohtaisesti epäsympaattisimmat olivat niljaisessa opportunismissaan vaihtaneet puolta ja suomentaneet nimensä, esim. eräs herra Pentti Siljakkainen.
Mahlasen televisiopuheet taas olivat saaneet vaikutteita lähinnä Fidel Castrosta. Mahlanen aloitti muuten aina puheensa puhuttelulla: Suomen Suojelijat! Suomen Armeijan Sotilaat! Suomalaiset! Idea oli Natsi-Saksasta, eli suomensuojalaiset, diktaattorille henkilökohtaisesti uskolliset "poliittiset sotilaat", olivat tärkeämpiä ja arvostetumpia kuin oikeat sotilaat, ja tavalliset siviilikansalaiset tietysti pahnanpohjimmaisia. Tosin vanhan sivarin tapaan tietysti esitin myös armeijan mahlaslaisen fasismin turmelemana, mutta sama ruskea mädätys oli toki läsnä muissakin yhteiskunnan instituutioissa. Muistaakseni kyllä armeija oli innolla ja riemulla rientänyt Isänmaan Iskumiesten leiriin heti saadessaan tietää, että valtaa oli jaossa ja demokratia laossa. Mutta kai siitäkin oli tarkoitus kehitellä jonkinlainen valtataisteluteemaa: iskumiehillä ja armeijalla ei ollut muuta ideaa kuin kaapata valta "isänmaallisille" voimille, mutta he olivat poliittisesti niin naiiveja, että suomensuojalaiset, joiden hurrivihaan (vrt. natsien antisemitismi) liittyi natsismin kaltainen koherentti ideologia ja kommunismin kaltainen sisäinen kurinalaisuus, pystyivät helposti soluttamaan heidät ja nappaamaan vallan heidän naamansa edestä.
Tarinan neljä päähenkilöä olivat Lars Anders Harriojan lisäksi Larsin ruotsinpuolalainen, tuittupäinen ja ihastuttava tyttöystävä Katarzyna (Kasia), Larsin suomalainen pakolaisintellektuelliystävä, useita kieliä niiden kieliopista ja sanastosta kulinaristin elkein nautiskellen puhuva Pellervo Söderström sekä Kasian ystävätär Pia Bobacka, suomenruotsalainen pakolaistyttö Pohjanmaalta, josta tuli Pellervon tyttöystävä. Kaikissa näissä oli paljon minusta itsestäni. Lars Anders olin minä itse sellaisena vähän yli kaksikymppisenä; Kasia oli sellainen kuin minä olisin ollut, jos olisin ollut reipas ja hyväitsetuntoinen nuori nainen enkä masennettu ja murskattu nuori mies; Pia Bobacka edusti minun uskovais-provinsiaalista puoltani; ja Pellervo oli sellainen kuin olisin halunnut olla aikuisempana, kypsempänä ja tasaantuneempana miehenä.
Ruotsinkielinen Pohjanmaa oli luonnollisesti lakkaamattomassa kapinassa Mahlasen valtaa vastaan. Yhdessä kohtaa mietinkin, pitäisikö minun kirjoittaa kuvaus piiritystilassa olevasta Vaasasta siellä majailevan amerikkalaisen, Hemingway-henkisen sotakirjeenvaihtajan silmin. Ikävä kyllä sitä ideaa en toteuttanut koskaan paria luonnosliuskaa pitemmälle, vaikka ehdin tutkia Vaasan katukarttaa aika moneen kertaan voidakseni antaa jutulle uskottavuutta ja laadin aika kattavan juoniselosteen muistiinpanoineen. Minulla oli nimittäin hyvin elävä mielikuva Vaasan ilmapiiristä, joka oli tietysti saanut paljon vaikutteita kaikista lukemistani puolalaisista partisaanielämän kuvauksista.
Joka tapauksessa idea oli se, että kun suomenruotsalaisia partisaaneja ei saatu muuten talttumaan, kaupunkiin lähetettiin varuskunnan verran savolaisia Suomen Suojan miehiä taistelemaan näitä vastaan. Tilanne oli kuitenkin se, että kaupunki oli öisin kokonaan julmien ähtäväläisten, närpiöläisten ja kokkolalaisten hallussa, ja heti kun ilta pimeni, suomensuojalaisten kasarmiin hiipi pelko ja vavistus. Närpiöläiset kurkunleikkaajat hiipivät pimeässä röyhkeästi kasarmiin suunnilleen joka toinen tai kolmas yö, lahtasivat savolaisen tai pari ja jättivät myös vartiomiehen hengettömäksi. Jossain välissä muistaakseni kokonainen komppania suomensuojalaisia retkotti reporankoina raatoina tuvassaan kun aamulla tultiin tarkastuskäynnille, koska säälimättömät närpiöläiset olivat käyttäneet heihin kotikeittoista hermokaasua (jota muuten osaisin minäkin vanhana kemistinä tehdä, hyvin yksinkertaisista ja helposti saatavista aineista). Raippaluoto oli suomensuojalaisilta täysin suljettua aluetta ja toimi käytännössä partisaanien aselaivasatamana.
Tämä tilanne johti sitten odotettaviin seurauksiin, eli pikkuhiljaa suomensuojalaisten ja partisaanien välille syntyi jonkinlainen modus vivendi: kasarmin pojat olivat ihmisiksi eivätkä häirinneet partisaaneja, ja partisaanit taas olivat niin ystävällisiä, että lopettivat savolaisnuorukaisten lahtaamisen. Sanottakoon, että kirja oli tarkoitettu realistiseksi eikä kuvannut hyviksiäkään kovin myönteisessä valossa: partisaanit esimerkiksi silpoivat uhrejaan kamalalla tavalla tarkoituksenaan terrorisoida suomensuojalaisia. Itse asiassa nykyisillä irakilaisilla vastarintamiehillä ja muslimiterroristeilla ei olisi mitään erityistä opetettavaa minun kuvittelemalleni suomenruotsalaiselle vapautusarmeijalle. Lähdin sen tekoja suunnitellessani siitä, että säälimättömäksi miellettyä sortajaa vastaan taisteltaessa esimerkiksi Suomen Suojan nuorukaisten kiduttaminen ja heidän päänsä katkaiseminen on täysin rationaalista toimintaa, kun tavoitteena on käyttää silkkaa terroria aseena vastapuolen nujertamiseksi.
Sitten kun Suomen Suoja, tai jokin siihen verrattava hurrivihaajaryhmä, todella kaappaa vallan - ja ottaen huomioon romaanin muut toteutuneet ennustukset, se ei taida enää olla mahdotonta - olen jo henkisesti valmistautunut johtamaan vastarintaliikkeen kidutusosastoa. Ei minullakaan olisi sanottavasti vaikeuksia leikata omakätisesti päätä irti sellaisen vihollisen edustajilta, varsinkin kun on jo selvää, että he ovat itse julmia pelkureita, jotka eivät muusta tokene. Joka ei ole valmis siihen isänmaan vapauden ja muiden pyhien arvojen tähden, hän kuuluu vastapuoleen, ja minulla on jo jossain mielessä, tai jollain henkisellä tasolla, saha teroitettuna tällaisten petturien kauloja varten. Ja kuten kaikki tässä vaiheessa jo tietävät: viime kädessä menin sivariin siksi, että olisin ollut armeijan leivissä hengenvaarallinen. (Suku itse asiassa huoahti helpotuksesta sen takia. Pelkäsivät varmaan tosissaan, että teen Mika Muraset: otan mukaani rynnäkkökiväärin ja paljon paukkuja ja lähden maksamaan kalavelkojani varkautelaisille.)
Mutta palataanpa siihen kuvittelemaani piiritystilan Vaasaan. Jossain vaiheessa Mahlanen valtaklikkeineen kyllästyi Vaasan suomensuojalaiskasarmin lepsuiluun ja lähetti sinne kovapintaisen nuoren savolaisen johtamaan kasarmia. Kyseessä oli eräänlainen alikersantti Lehto -tyyppi, jolle keksin sopivan persoonattoman nuorukaisnimen, se oli jotain sellaista kuin Jari Kovanen tai Jere Kuosmanen. Joka tapauksessa tämä Jari oli luonnevikaisen julmuutensa ansiosta noussut alle kolmekymppisenä Suomen Suojan kenraaliksi, vai mikähän gruppenführer lieneekään ollut - olisi sopinut yleiseen tyyliin, että suomensuojalaisilla olisi ollut SS-tyyppiset (heh) omat arvonimet. Hän koettikin panna Vaasaa kuriin johtamalla erityistä yöpartiota, jonka tarkoitus oli vangita ja teloittaa kaikki ulkonaliikkumiskieltoa rikkovat, mutta ainoa seuraus tästä oli, että ähtäväläiset tarkk'ampujat napsivat hänen perässään seuraavat pelosta housuihinsa jo kakkineet Suomen Suojan nuorukaiset yksitellen hengiltä. Siinä vaiheessa kun Jari vilkaisi taakseen, joukko oli jo niin harventunut ja kauhuissaan, että hänelle tuli kiire takaisin kasarmille. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa Jari Kovanen istui yöt läpeensä työpöytänsä ääressä adjutantti seuranaan, koska siinä vaiheessa hän päätti itse pitää vahtia kokkolalaisten ja närpiöläisten varalta ja antaa tarvittaessa hälytyksen. Eräänä yönä närpiöläisten iskuryhmä pimensi valot, ja siinä vaiheessa kun ne syttyivät uudestaan, Kovasta tuijotti arkistokaapin päältä hänen adjutanttinsa irti leikattu pää. Siitä lähtien Kovanen oli hullu: ei nukkunut silmän täyttä, ainoastaan jutteli hiljakseen mätänevälle päälle kuin elävälle ihmiselle, järjesti jatkuvasti paikalle varavalonlähteitä - taskulamppuja, kynttilöitä ym.- jottei joutuisi jäämään pimeyteen, ja ampui pyssyllä, jos joku yritti tulla hänen huoneeseensa. Kaipa homma olisi luontevasti loppunut siihen, että Kovanen olisi hulluuksissaan sytyttänyt tulipalon saadakseen valoa ja menehtynyt liekkeihin.
Siinä vaiheessa kun olin jo hylännyt itse romaani-idean, elättelin pitkään suunnitelmaa muokata tämän piiritetyn Vaasan episodin amerikkalaisine sotakirjeenvaihtajineen erilliseksi kirjaksi. Minusta siinä olisi vieläkin potentiaalia. Sitä paitsi kirjan perusidea, eli uutisista tuttujen veristen tapahtumien konkretisoiminen siirtämällä ne keskelle meikäläistä miljöötä, puolustaisi edelleenkin paikkaansa. Nyt osaisin varmaan oikeasti kirjoittaakin tuollaisen tarinan uskottavasti, kun olen henkilökohtaisesti ollut tekemisissä pohjoisirlantilaisten kanssa.
Kansallislaulu on Risorgimento-ajan tasavaltalaisuuden peruja, ja sen viimeisessä säkeistössä lauletaan italialaisten ja heidän avukseen tulleiden puolalaisten (!) verestä. Itse asiassa tuossa olisi idea hienolle puolalais-italialaiselle yhteistyöelokuvalle, jonka juoni juolahti mieleeni samantien: kun germaani ja ryssä vuonna 1939 yhteistuumin vyöryvät Puolaan, italialainen kapteeni ja hänen sotilaansa karkaavat kotimaastaan maksaakseen kansallislaulussa kuvatun isänmaallisen kunniavelan Puolalle osallistumalla sotaan sen armeijassa. Elokuva voisi sisältää herttaisia veljeilykohtauksia, joissa puolalaiset sotilaat ryyppäävät votkaa yhdessä italialaisten kanssa ja yrittävät opettaa näille puolaa. Komediallisesta puolesta siirryttäisiin sitten lopun suureen traagiseen huipentumaan, jossa italialaiset astuvat kuolemaansa joko Saksan tai Neuvostoliiton tankkien eteen, ja taustalla soi jylhästi Italian kansallislaulun asianmukainen kohta:
Già l'Aquila d'Austria
Le penne ha perdute.
Il sangue d'Italia,
Il sangue Polacco,
Bevé, col cosacco,
Ma il cor le bruciò.
Stringiamci a coorte
Siam pronti alla morte
L'Italia chiamò.
"Itävallan kotka on menettänyt höyhenensä. Italian verta ja puolalaista verta se on juonut yhdessä kasakan kanssa, mutta polttanut sydämensä. Sulkekaamme rivit, olemme valmiit kuolemaan, Italia on kutsunut."
Tietenkin sanoitusta voisi korjata niin, että Itävallan kotkan paikalla on Saksan kotka, ja että Italian poikia kutsuu kunnian kentille Polonia, eikä Italia.
Tunnetusti Suomen kansallislaulu ei ole kaksinen - ainoa syy, miksi en halua sitä vaihdettavan Finlandiaan, on se, että Finlandiaan siirtymistä ajavat hurrivihaajat. Itse asiassa kun 80-luvun lopussa kirjoitin autuaallisesti unohtunutta romaaniyritelmääni hurrivihaajien vallankaappauksen seurauksena fasististyyppiseen diktatuuriin siirtyneestä Suomesta, eräs kyseisen kirjallisen tekeleen nerokkaista ideoista oli, että Finlandiasta tehtiin diktatuuri-Suomen kansallislaulu, kun taas Maamme-laulu jäi pakolaishallitukselle, jonka radioasema lähetti Uumajasta, vai oliko se nyt Luulajasta, kaksikielistä ohjelmaa. Se taisi muuten olla Luulajassa, ja Suomen pakolaishallituksesta käytettiin sen takia arkikielessä nimitystä "Luulaja". Yksi kyseisen teoksen omasta mielestäni onnistuneimmista kohdista oli keskustelu, jossa diktatuuri-Suomen tiedotusupseeria haastatellaan ja häntä yritetään hiostaa Suomen ihmisoikeusloukkauksista, mutta osaavana miehenä hän väistää kaikki iskut. Muistan siitä enää vain repliikit:
Haastattelija: Entä neuvottelukosketus Luulajan kanssa?
Upseeri: Ei käy: he eivät tunnusta meitä, emmekä me heitä.
Huomattava osa romaanin ennustuksista - mm. juuri tuo Finlandian nouseminen hurrivihaajien kansallislauluksi - on sittemmin toteutunut, mutta myönnän, että profeetallisuus ei olisi riittänyt syyksi kyseisen heikon yritelmän julkaisemiseen. Kirjassa oli lähinnä puuduttavia diktatuurin arkipäivän kuvauksia, hirvittävän teennäinen rakkaustarina ja tylsiä avainromaanimaisia iskuja samanaikaisen Suomen vaikuttajien suuntaan - esimerkiksi Sulo Aittoniemen, jonka peitenimi oli Armas Kauttoniemi. Armas johti Isänmaan Iskumiehet -nimistä yleisäärioikeistolaista aseellista järjestöä, joka aloitti diktatuuriin johtaneen sisällissodan, mutta Iskumiehet saivat kilpailijan Olavi Mahlasen (tämä viittasi Suomalaisuuden liiton silloiseen johtajaan Erkki Pihkalaan) johtamasta Suomen Suojasta (sitä ei sentään lyhennetty muodossa SS, vaan SuS), ja näiden kahden järjestön tapeltua keskenään jonkin aikaa ne saivat aikaan sopimuksen - ei korppi korpin silmää noki, Pack verträgt sich ja niin edelleen - jonka tuloksena Iskumiehet liittyivät Suomen Suojan riveihin ja Kauttoniemi lahjottiin hiljaiseksi jollain näennäisjohtajan pallilla.
Muistaakseni juttu jatkui vielä siten, että päähenkilöni, tornionjokilaaksolaissyntyisen riikinruotsalaisen, mutta suomentaitoisen kirjailijan Lars Anders Harriojan (Harrioja on autenttinen tornionjokilaaksolainen nimi, jonka löysin kirjasta Sällsamheter i Tornedalen) oleskellessa Turussa Kauttoniemi murhattiin. Mahlaslaisten lehti, jolla oli jokin läpinäkyvästi totalitarismitaholle viittaava nimi (se ei ollut Totuus eikä Kansallinen tarkkailija, mutta kuitenkin jonkin kuuluisan diktatuurin äänenkannattajan nimi suomeksi käännettynä - olisikohan se ollut Hyökkäys, vrt. Der Angriff? vai Sinivalkoinen miekka, vrt. Punainen miekka, joka taisi olla Tshekan lehti?), syytti tietysti FFBA:n (Finlands Förenade Befrielsearmé - vai oliko se kenties FFFA, Finlands Förenade Frihetsarmé?) terroristeja murhasta, mutta VSTT:n (Vapaan Suomen Tietotoimiston) uutiset, joita Lars Anders Harrioja tietenkin kuunteli Suomeen salakuljettamastaan radiosta, totesivat, että asialla olivat olleet Suomen Suojan miehet, jotka olivat raivanneet Kauttoniemen tieltä uhkaamasta Olavi Mahlasen yksinvaltaa.
Kyse ei ollut mitenkään yksipuolisen pölhövasemmistolaisesta kirjasta, sillä esimerkiksi ns. edistyksellisen älymystön ja yliopistoväen edustajia näkyi Mahlasen juoksupoikien riveissä paljonkin. Ei liene vaikeaa arvata, kuka oli esikuva sille filosofian professorille, joka kohkasi Suomen Suojan jylhien miesten karismaattisen machosta sikaenergiasta. Myös tunnetuista suomenruotsalaisista ne minulle henkilökohtaisesti epäsympaattisimmat olivat niljaisessa opportunismissaan vaihtaneet puolta ja suomentaneet nimensä, esim. eräs herra Pentti Siljakkainen.
Mahlasen televisiopuheet taas olivat saaneet vaikutteita lähinnä Fidel Castrosta. Mahlanen aloitti muuten aina puheensa puhuttelulla: Suomen Suojelijat! Suomen Armeijan Sotilaat! Suomalaiset! Idea oli Natsi-Saksasta, eli suomensuojalaiset, diktaattorille henkilökohtaisesti uskolliset "poliittiset sotilaat", olivat tärkeämpiä ja arvostetumpia kuin oikeat sotilaat, ja tavalliset siviilikansalaiset tietysti pahnanpohjimmaisia. Tosin vanhan sivarin tapaan tietysti esitin myös armeijan mahlaslaisen fasismin turmelemana, mutta sama ruskea mädätys oli toki läsnä muissakin yhteiskunnan instituutioissa. Muistaakseni kyllä armeija oli innolla ja riemulla rientänyt Isänmaan Iskumiesten leiriin heti saadessaan tietää, että valtaa oli jaossa ja demokratia laossa. Mutta kai siitäkin oli tarkoitus kehitellä jonkinlainen valtataisteluteemaa: iskumiehillä ja armeijalla ei ollut muuta ideaa kuin kaapata valta "isänmaallisille" voimille, mutta he olivat poliittisesti niin naiiveja, että suomensuojalaiset, joiden hurrivihaan (vrt. natsien antisemitismi) liittyi natsismin kaltainen koherentti ideologia ja kommunismin kaltainen sisäinen kurinalaisuus, pystyivät helposti soluttamaan heidät ja nappaamaan vallan heidän naamansa edestä.
Tarinan neljä päähenkilöä olivat Lars Anders Harriojan lisäksi Larsin ruotsinpuolalainen, tuittupäinen ja ihastuttava tyttöystävä Katarzyna (Kasia), Larsin suomalainen pakolaisintellektuelliystävä, useita kieliä niiden kieliopista ja sanastosta kulinaristin elkein nautiskellen puhuva Pellervo Söderström sekä Kasian ystävätär Pia Bobacka, suomenruotsalainen pakolaistyttö Pohjanmaalta, josta tuli Pellervon tyttöystävä. Kaikissa näissä oli paljon minusta itsestäni. Lars Anders olin minä itse sellaisena vähän yli kaksikymppisenä; Kasia oli sellainen kuin minä olisin ollut, jos olisin ollut reipas ja hyväitsetuntoinen nuori nainen enkä masennettu ja murskattu nuori mies; Pia Bobacka edusti minun uskovais-provinsiaalista puoltani; ja Pellervo oli sellainen kuin olisin halunnut olla aikuisempana, kypsempänä ja tasaantuneempana miehenä.
Ruotsinkielinen Pohjanmaa oli luonnollisesti lakkaamattomassa kapinassa Mahlasen valtaa vastaan. Yhdessä kohtaa mietinkin, pitäisikö minun kirjoittaa kuvaus piiritystilassa olevasta Vaasasta siellä majailevan amerikkalaisen, Hemingway-henkisen sotakirjeenvaihtajan silmin. Ikävä kyllä sitä ideaa en toteuttanut koskaan paria luonnosliuskaa pitemmälle, vaikka ehdin tutkia Vaasan katukarttaa aika moneen kertaan voidakseni antaa jutulle uskottavuutta ja laadin aika kattavan juoniselosteen muistiinpanoineen. Minulla oli nimittäin hyvin elävä mielikuva Vaasan ilmapiiristä, joka oli tietysti saanut paljon vaikutteita kaikista lukemistani puolalaisista partisaanielämän kuvauksista.
Joka tapauksessa idea oli se, että kun suomenruotsalaisia partisaaneja ei saatu muuten talttumaan, kaupunkiin lähetettiin varuskunnan verran savolaisia Suomen Suojan miehiä taistelemaan näitä vastaan. Tilanne oli kuitenkin se, että kaupunki oli öisin kokonaan julmien ähtäväläisten, närpiöläisten ja kokkolalaisten hallussa, ja heti kun ilta pimeni, suomensuojalaisten kasarmiin hiipi pelko ja vavistus. Närpiöläiset kurkunleikkaajat hiipivät pimeässä röyhkeästi kasarmiin suunnilleen joka toinen tai kolmas yö, lahtasivat savolaisen tai pari ja jättivät myös vartiomiehen hengettömäksi. Jossain välissä muistaakseni kokonainen komppania suomensuojalaisia retkotti reporankoina raatoina tuvassaan kun aamulla tultiin tarkastuskäynnille, koska säälimättömät närpiöläiset olivat käyttäneet heihin kotikeittoista hermokaasua (jota muuten osaisin minäkin vanhana kemistinä tehdä, hyvin yksinkertaisista ja helposti saatavista aineista). Raippaluoto oli suomensuojalaisilta täysin suljettua aluetta ja toimi käytännössä partisaanien aselaivasatamana.
Tämä tilanne johti sitten odotettaviin seurauksiin, eli pikkuhiljaa suomensuojalaisten ja partisaanien välille syntyi jonkinlainen modus vivendi: kasarmin pojat olivat ihmisiksi eivätkä häirinneet partisaaneja, ja partisaanit taas olivat niin ystävällisiä, että lopettivat savolaisnuorukaisten lahtaamisen. Sanottakoon, että kirja oli tarkoitettu realistiseksi eikä kuvannut hyviksiäkään kovin myönteisessä valossa: partisaanit esimerkiksi silpoivat uhrejaan kamalalla tavalla tarkoituksenaan terrorisoida suomensuojalaisia. Itse asiassa nykyisillä irakilaisilla vastarintamiehillä ja muslimiterroristeilla ei olisi mitään erityistä opetettavaa minun kuvittelemalleni suomenruotsalaiselle vapautusarmeijalle. Lähdin sen tekoja suunnitellessani siitä, että säälimättömäksi miellettyä sortajaa vastaan taisteltaessa esimerkiksi Suomen Suojan nuorukaisten kiduttaminen ja heidän päänsä katkaiseminen on täysin rationaalista toimintaa, kun tavoitteena on käyttää silkkaa terroria aseena vastapuolen nujertamiseksi.
Sitten kun Suomen Suoja, tai jokin siihen verrattava hurrivihaajaryhmä, todella kaappaa vallan - ja ottaen huomioon romaanin muut toteutuneet ennustukset, se ei taida enää olla mahdotonta - olen jo henkisesti valmistautunut johtamaan vastarintaliikkeen kidutusosastoa. Ei minullakaan olisi sanottavasti vaikeuksia leikata omakätisesti päätä irti sellaisen vihollisen edustajilta, varsinkin kun on jo selvää, että he ovat itse julmia pelkureita, jotka eivät muusta tokene. Joka ei ole valmis siihen isänmaan vapauden ja muiden pyhien arvojen tähden, hän kuuluu vastapuoleen, ja minulla on jo jossain mielessä, tai jollain henkisellä tasolla, saha teroitettuna tällaisten petturien kauloja varten. Ja kuten kaikki tässä vaiheessa jo tietävät: viime kädessä menin sivariin siksi, että olisin ollut armeijan leivissä hengenvaarallinen. (Suku itse asiassa huoahti helpotuksesta sen takia. Pelkäsivät varmaan tosissaan, että teen Mika Muraset: otan mukaani rynnäkkökiväärin ja paljon paukkuja ja lähden maksamaan kalavelkojani varkautelaisille.)
Mutta palataanpa siihen kuvittelemaani piiritystilan Vaasaan. Jossain vaiheessa Mahlanen valtaklikkeineen kyllästyi Vaasan suomensuojalaiskasarmin lepsuiluun ja lähetti sinne kovapintaisen nuoren savolaisen johtamaan kasarmia. Kyseessä oli eräänlainen alikersantti Lehto -tyyppi, jolle keksin sopivan persoonattoman nuorukaisnimen, se oli jotain sellaista kuin Jari Kovanen tai Jere Kuosmanen. Joka tapauksessa tämä Jari oli luonnevikaisen julmuutensa ansiosta noussut alle kolmekymppisenä Suomen Suojan kenraaliksi, vai mikähän gruppenführer lieneekään ollut - olisi sopinut yleiseen tyyliin, että suomensuojalaisilla olisi ollut SS-tyyppiset (heh) omat arvonimet. Hän koettikin panna Vaasaa kuriin johtamalla erityistä yöpartiota, jonka tarkoitus oli vangita ja teloittaa kaikki ulkonaliikkumiskieltoa rikkovat, mutta ainoa seuraus tästä oli, että ähtäväläiset tarkk'ampujat napsivat hänen perässään seuraavat pelosta housuihinsa jo kakkineet Suomen Suojan nuorukaiset yksitellen hengiltä. Siinä vaiheessa kun Jari vilkaisi taakseen, joukko oli jo niin harventunut ja kauhuissaan, että hänelle tuli kiire takaisin kasarmille. Lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa Jari Kovanen istui yöt läpeensä työpöytänsä ääressä adjutantti seuranaan, koska siinä vaiheessa hän päätti itse pitää vahtia kokkolalaisten ja närpiöläisten varalta ja antaa tarvittaessa hälytyksen. Eräänä yönä närpiöläisten iskuryhmä pimensi valot, ja siinä vaiheessa kun ne syttyivät uudestaan, Kovasta tuijotti arkistokaapin päältä hänen adjutanttinsa irti leikattu pää. Siitä lähtien Kovanen oli hullu: ei nukkunut silmän täyttä, ainoastaan jutteli hiljakseen mätänevälle päälle kuin elävälle ihmiselle, järjesti jatkuvasti paikalle varavalonlähteitä - taskulamppuja, kynttilöitä ym.- jottei joutuisi jäämään pimeyteen, ja ampui pyssyllä, jos joku yritti tulla hänen huoneeseensa. Kaipa homma olisi luontevasti loppunut siihen, että Kovanen olisi hulluuksissaan sytyttänyt tulipalon saadakseen valoa ja menehtynyt liekkeihin.
Siinä vaiheessa kun olin jo hylännyt itse romaani-idean, elättelin pitkään suunnitelmaa muokata tämän piiritetyn Vaasan episodin amerikkalaisine sotakirjeenvaihtajineen erilliseksi kirjaksi. Minusta siinä olisi vieläkin potentiaalia. Sitä paitsi kirjan perusidea, eli uutisista tuttujen veristen tapahtumien konkretisoiminen siirtämällä ne keskelle meikäläistä miljöötä, puolustaisi edelleenkin paikkaansa. Nyt osaisin varmaan oikeasti kirjoittaakin tuollaisen tarinan uskottavasti, kun olen henkilökohtaisesti ollut tekemisissä pohjoisirlantilaisten kanssa.
keskiviikko 18. toukokuuta 2005
Nyt otti veitsen, eikä pa' poiskaan
Jukka Kajava on kuollut. Eikä ollut kuin vähän yli kuudenkymmenen.
Arto Melleri nyt kuului suomalaisen kulttuurin varamiehistöön, mutta Jukka Kajava jättää oikeasti aukon jälkeensä. Jotenkin kuvaavaa että Kajava kuoli Berliinissä, saksalaisia teatteripäiviä seuratessaan. Kukahan nuoremmista teatteri-ihmisistä osaa saksaa tai tuntee saksalaista kulttuuria - lukuunottamatta tietysti pikkupoikaiässä Korkeajännityksistä, taistolaispropagandasta ja jenkkileffoista omaksumaansa käsitystä saksalaisista natseina?
Kajavaa verrattiin usein hurrivihaajaääliö Heikinheimoon, jota ei ole ikinä tullut ikävä ja joka oli suomalaiselle kulttuurille yksinomaan haitaksi ja häpeäksi. Kuulostaa leijonan vertaamiselta hyeenaan. Heikinheimo, joka päätyi ainoaan oikeaan ja ansaittuun lopulliseen ratkaisuun, oli aivan ilmeisen ajastaan jäänyt mies, kun taas Kajava osasi kriittisenäkin mukautua aikaansa ja esitti vaikkapa televisiotarjonnasta sellaisia huomioita, jotka olivat tavallisen, kakaroitaan kasvattavan lähiöihmisenkin näkökulmasta relevantteja. Kajava oli muuten kriittisen utelias myös lastenkulttuuria kohtaan ja otti sen vakavasti.
En valitettavasti tuntenut Jukka Kajavaa henkilökohtaisesti enkä ole teatteri-ihminen missään mielessä - ottaen huomioon, miten paljon harrastajateatteritoimintaa tässäkin maassa on, tunnen itseni miltei epäisänmaalliseksi rentuksi joutuessani tunnustamaan, etten ole sitten pikkupoika-aikojen teatterileikkien tehnyt mitään näytelmällistä, vaikka ihmisenä ja nettihenkilönä olenkin täynnä suurta draamaa. Niinpä esitin ylläolevan mielipiteeni Kajavasta ennen muuta yhteisen kansan tuulipukuisena edustajana.
Arto Melleri nyt kuului suomalaisen kulttuurin varamiehistöön, mutta Jukka Kajava jättää oikeasti aukon jälkeensä. Jotenkin kuvaavaa että Kajava kuoli Berliinissä, saksalaisia teatteripäiviä seuratessaan. Kukahan nuoremmista teatteri-ihmisistä osaa saksaa tai tuntee saksalaista kulttuuria - lukuunottamatta tietysti pikkupoikaiässä Korkeajännityksistä, taistolaispropagandasta ja jenkkileffoista omaksumaansa käsitystä saksalaisista natseina?
Kajavaa verrattiin usein hurrivihaajaääliö Heikinheimoon, jota ei ole ikinä tullut ikävä ja joka oli suomalaiselle kulttuurille yksinomaan haitaksi ja häpeäksi. Kuulostaa leijonan vertaamiselta hyeenaan. Heikinheimo, joka päätyi ainoaan oikeaan ja ansaittuun lopulliseen ratkaisuun, oli aivan ilmeisen ajastaan jäänyt mies, kun taas Kajava osasi kriittisenäkin mukautua aikaansa ja esitti vaikkapa televisiotarjonnasta sellaisia huomioita, jotka olivat tavallisen, kakaroitaan kasvattavan lähiöihmisenkin näkökulmasta relevantteja. Kajava oli muuten kriittisen utelias myös lastenkulttuuria kohtaan ja otti sen vakavasti.
En valitettavasti tuntenut Jukka Kajavaa henkilökohtaisesti enkä ole teatteri-ihminen missään mielessä - ottaen huomioon, miten paljon harrastajateatteritoimintaa tässäkin maassa on, tunnen itseni miltei epäisänmaalliseksi rentuksi joutuessani tunnustamaan, etten ole sitten pikkupoika-aikojen teatterileikkien tehnyt mitään näytelmällistä, vaikka ihmisenä ja nettihenkilönä olenkin täynnä suurta draamaa. Niinpä esitin ylläolevan mielipiteeni Kajavasta ennen muuta yhteisen kansan tuulipukuisena edustajana.
tiistai 17. toukokuuta 2005
Minya ajaa sinisellä autollaaaa, uaaaa
Minya kertoo päässeensä opiskelemaan ensi syksyksi. Hmmm...muistanko oikein, että hän oli pyrkimässä poliisikouluun?
Minya ajaa sinisellä autollaaaaa, uaaaa,
sinisellä autolla,
Minyalla on pillit katollaaaa, uaaa,
pillit katolla,
Minya hakkaa kumisella pampullaaaaa, uaaaa,
kumisella pampulla,
Minya uhkaa ihmisiä putkallaaaaa, uaaaa,
ihmisiä putkallaaaaaa...
Minya ajaa sinisellä autollaaaaa, uaaaa,
sinisellä autolla,
Minyalla on pillit katollaaaa, uaaa,
pillit katolla,
Minya hakkaa kumisella pampullaaaaa, uaaaa,
kumisella pampulla,
Minya uhkaa ihmisiä putkallaaaaa, uaaaa,
ihmisiä putkallaaaaaa...
Rakastus
Kai minun piti kirjoittaakin jotakin, mutta lukekaa sen sijaan tämä. Minä juuri luin sen ja nyt osaan vain hymyillä typerästi itsekseni.
Jos minun pitää sanoa mikä hänessä on parasta, niin se on kaikista noista yhteisistä piirteistä ja arvoista huolimatta kuitenkin se henkilökohtainen lojaalius, se että hän pitää minun puoltani pahaa maailmaa vastaan. Ei kai tässä vaikeaa ole muu kuin se että olemme liiankin samanlaisia. Kymmenen vuoden takaisen kauhukokemukseni jälkeen se tuntuu hiukan pelottavalta. Onneksi MK ei ole ollenkaan pelottava. Enkä kyllä minäkään oikeasti. Ainakaan hänen mielestään.
Jos minun pitää sanoa mikä hänessä on parasta, niin se on kaikista noista yhteisistä piirteistä ja arvoista huolimatta kuitenkin se henkilökohtainen lojaalius, se että hän pitää minun puoltani pahaa maailmaa vastaan. Ei kai tässä vaikeaa ole muu kuin se että olemme liiankin samanlaisia. Kymmenen vuoden takaisen kauhukokemukseni jälkeen se tuntuu hiukan pelottavalta. Onneksi MK ei ole ollenkaan pelottava. Enkä kyllä minäkään oikeasti. Ainakaan hänen mielestään.
Keira
Vokaalit:
1. vartalotavussa (painollinen) ei, ui, oi, ai, eu, ou, au, iu, ā, ē, ī, ō, ū
muissa tavuissa vain ă, ĕ, ĭ, ŏ, ǔ
konsonantit b, d, g, k, l, m, n, p, r, t
[j], [v]/[w] mahdollisia hiatuskonsonantteina, mutta niitä ei kirjoiteta
kei- puhua
-ra abstraktisubstantiivi
persoonapronominit
bou = minä
rei = sinä
kui = hän
boua = me (mutta et sinä)
reia = te
kuia = he
boure = me (myös sinä)
verbiparadigma: keio "puhua"
Preesens:
bou keita
rei keita
kui keita
boua keiata
reia keiata
kuia keiata
boure keirata
Futuuri:
bou keiko
rei keiko
kui keiko
boua keiako
reia keiako
kuia keiako
boure keirako
Perfekti:
bou ge-kéino
rei ge-kéino
kui ge-kéino
boua ge-kéiano
reia ge-kéiano
kuia ge-kéiano
boure ge-kéirano
Imperfekti:
bou keino
rei keino
kui keino
boua keiano
reia keiano
kuia keiano
boure keirano
Pluskvamperfekti:
bou nage-kéino
rei nage-kéino
kui nage-kéino
boua nage-kéiano
rei nage-kéiano
kui nage-kéiano
boure nage-kéirano
Passiivipääte: -gu
puhutaan: keitagu
puhutaan tulevaisuudessa: keikogu
on puhuttu: ge-kéinogu
puhuttiin: keinogu
oli puhuttu: nage-kéinogu
passiivin infinitiivi: keiogu ("olla puhuttavana" tms.)
1. vartalotavussa (painollinen) ei, ui, oi, ai, eu, ou, au, iu, ā, ē, ī, ō, ū
muissa tavuissa vain ă, ĕ, ĭ, ŏ, ǔ
konsonantit b, d, g, k, l, m, n, p, r, t
[j], [v]/[w] mahdollisia hiatuskonsonantteina, mutta niitä ei kirjoiteta
kei- puhua
-ra abstraktisubstantiivi
persoonapronominit
bou = minä
rei = sinä
kui = hän
boua = me (mutta et sinä)
reia = te
kuia = he
boure = me (myös sinä)
verbiparadigma: keio "puhua"
Preesens:
bou keita
rei keita
kui keita
boua keiata
reia keiata
kuia keiata
boure keirata
Futuuri:
bou keiko
rei keiko
kui keiko
boua keiako
reia keiako
kuia keiako
boure keirako
Perfekti:
bou ge-kéino
rei ge-kéino
kui ge-kéino
boua ge-kéiano
reia ge-kéiano
kuia ge-kéiano
boure ge-kéirano
Imperfekti:
bou keino
rei keino
kui keino
boua keiano
reia keiano
kuia keiano
boure keirano
Pluskvamperfekti:
bou nage-kéino
rei nage-kéino
kui nage-kéino
boua nage-kéiano
rei nage-kéiano
kui nage-kéiano
boure nage-kéirano
Passiivipääte: -gu
puhutaan: keitagu
puhutaan tulevaisuudessa: keikogu
on puhuttu: ge-kéinogu
puhuttiin: keinogu
oli puhuttu: nage-kéinogu
passiivin infinitiivi: keiogu ("olla puhuttavana" tms.)
maanantai 16. toukokuuta 2005
Komentokeskus kutsuu!
MK tuli tänne taas viikonlopuksi [sensuroitu] ja siinä sivussa hän hilasi mukanaan kännykkänsä, koska Raidió na Lifen Nóra Butler halusi haastatella minua iiriksi, taas kerran. Sen jälkeen tuntui kyllä hiukkasen huvittavalta katsella tämän kopperon kirjakasoja: uskoisiko kukaan tuttavistani Irlannissa, että asun lähes huonekaluttomassa, kirjojen täyttämässä kahdenkymmenen neliön kämpässä? Voisivatko he kuvitella?
Ystäväni Ivan Hlinka tapaa kutsua tätä paikkaa iirinkielisyysliikkeen "komentokeskukseksi". Tuskinpa se sentään sellainen on, mutta eikö ajatus siitä, että merkittävää ja kokonaisen maan kohtaloita muuttavaa kulttuuriliikettä ohjattaisiin rupisesta opiskelijakämpästä aivan toisesta maasta, kuulostakin kiehtovalta?
Toinen hyvä uutinen on se, että täkäläinen kansalaisopisto suunnittelee ensi lukuvuodeksi iirin kielen kurssia, jos kiinnostuneita saadaan kokoon tarpeeksi monta. Tässähän olisi minulle kimmoke lopultakin paneutua kunnolla iirin kielen kurssin laatimiseen.
Ystäväni Ivan Hlinka tapaa kutsua tätä paikkaa iirinkielisyysliikkeen "komentokeskukseksi". Tuskinpa se sentään sellainen on, mutta eikö ajatus siitä, että merkittävää ja kokonaisen maan kohtaloita muuttavaa kulttuuriliikettä ohjattaisiin rupisesta opiskelijakämpästä aivan toisesta maasta, kuulostakin kiehtovalta?
Toinen hyvä uutinen on se, että täkäläinen kansalaisopisto suunnittelee ensi lukuvuodeksi iirin kielen kurssia, jos kiinnostuneita saadaan kokoon tarpeeksi monta. Tässähän olisi minulle kimmoke lopultakin paneutua kunnolla iirin kielen kurssin laatimiseen.
sunnuntai 15. toukokuuta 2005
Feministien demonisointi on tehokas strategia
Ihmissuhde-Henkka lainasi blogissaan erästä miesaktivistia. Päätin suomentaa tähän pätkän samaa kirjoitusta, koska se niin pitkälti ilmaisee omat tunteeni ja ajatukseni. Todettakoon, että tämä ei ole suora, vaan soveltava suomennos. Olen poistanut siitä kaiken, mitä en itse voi allekirjoittaa.
"Toisinaan minulle huomautetaan, ettei ole reilua leimata kaikkia feministeiksi itseään kutsuvia naisia miesvihaajiksi. Ymmärrän tämän näkökohdan. Kuitenkin olen valmis myös hyväksymään, että monet itseään natseiksi kutsuneet ihmiset eivät varsinaisesti halunneet lietsoa juutalaisvihaa - varmaankaan siksi, etteivät he ymmärtäneet, mitä kaikkea pahaa natsismiin kuului oleellisena osana."
"Niinpä olen valmis myöntämään, että kaikki feministeiksi itseään kutsuvat naiset eivät ole miesvihaajia, minkä tiedän omasta kokemuksestanikin. Mielestäni on kuitenkin täysin oikein, että miesaktivistien on täysin oikein ja sopivaa leimata feministit miesvihaajiksi, jotta tulisi täysin selväksi, että feministiksi itseään kutsuva nainen antaa käytännössä tukensa miesvihalle, olipa hän itse miesvihaaja tai ei."
"Suhtautuisin aivan samalla tavalla niihin, jotka nykyoloissa ilmaisisivat tukensa natseille, heidän mielipiteistään riippumatta. Ei ehkä ole heidän aikomuksensa yllyttää vihaan juutalaisia kohtaan, mutta jo heidän yhteistyönsä sellaisen aatteen edustajien kanssa, joka on selvästi kytköksissä juutalaisvihan lietsontaan, tekee heistä osasyyllisiä tällaisten vihantunteiden ylläpitämiseen."
"Kun nainen ottaa kantaa feminismin puolesta, hän ottaa kantaa miesvihan puolesta, halusi tai ei. Ja kun naiset julistautuvat tasa-arvofeministeiksi tai itsenäisiksi feministeiksi, tai vaikka miksi, he antavat uskottavuutta ja tukea ideologialle - feminismille - johon miesviha kuuluu oleellisena osana. Pääsyy tähän on, että feminismiä tukevien naisten suurella enemmistöllä ei ole aavistustakaan siitä, miten hirveä tämä ideologia käytännössä on. Eivätkä he oikeasti osaa erottaa toisistaan niitä erilaisia feminismejä, joiden käytännössä väitetään olevan olemassa."
"Jokainen, joka hankkii tukea omalle erityiselle feminismin alalajilleen, hankkii käytännössä tukea kaikille feminismin alalajeille, jotka ovat olemassa. Ja käytännössä feminismi on osoittautunut vastenmieliseksi, tuhoavaksi ideologiaksi, joka johtaa miesten demonisointiin, sortoon, nöyryyttämiseen ja huonoon kohteluun."
Lisäisin itse vielä yhden asian: Nuorten poikien äidit pitäkööt mielessä, että joka kerta kun joku nuori tyttö julistautuu feministiksi, nuori poika tekee itsemurhan. Se voi olla teidän poikanne.
"Toisinaan minulle huomautetaan, ettei ole reilua leimata kaikkia feministeiksi itseään kutsuvia naisia miesvihaajiksi. Ymmärrän tämän näkökohdan. Kuitenkin olen valmis myös hyväksymään, että monet itseään natseiksi kutsuneet ihmiset eivät varsinaisesti halunneet lietsoa juutalaisvihaa - varmaankaan siksi, etteivät he ymmärtäneet, mitä kaikkea pahaa natsismiin kuului oleellisena osana."
"Niinpä olen valmis myöntämään, että kaikki feministeiksi itseään kutsuvat naiset eivät ole miesvihaajia, minkä tiedän omasta kokemuksestanikin. Mielestäni on kuitenkin täysin oikein, että miesaktivistien on täysin oikein ja sopivaa leimata feministit miesvihaajiksi, jotta tulisi täysin selväksi, että feministiksi itseään kutsuva nainen antaa käytännössä tukensa miesvihalle, olipa hän itse miesvihaaja tai ei."
"Suhtautuisin aivan samalla tavalla niihin, jotka nykyoloissa ilmaisisivat tukensa natseille, heidän mielipiteistään riippumatta. Ei ehkä ole heidän aikomuksensa yllyttää vihaan juutalaisia kohtaan, mutta jo heidän yhteistyönsä sellaisen aatteen edustajien kanssa, joka on selvästi kytköksissä juutalaisvihan lietsontaan, tekee heistä osasyyllisiä tällaisten vihantunteiden ylläpitämiseen."
"Kun nainen ottaa kantaa feminismin puolesta, hän ottaa kantaa miesvihan puolesta, halusi tai ei. Ja kun naiset julistautuvat tasa-arvofeministeiksi tai itsenäisiksi feministeiksi, tai vaikka miksi, he antavat uskottavuutta ja tukea ideologialle - feminismille - johon miesviha kuuluu oleellisena osana. Pääsyy tähän on, että feminismiä tukevien naisten suurella enemmistöllä ei ole aavistustakaan siitä, miten hirveä tämä ideologia käytännössä on. Eivätkä he oikeasti osaa erottaa toisistaan niitä erilaisia feminismejä, joiden käytännössä väitetään olevan olemassa."
"Jokainen, joka hankkii tukea omalle erityiselle feminismin alalajilleen, hankkii käytännössä tukea kaikille feminismin alalajeille, jotka ovat olemassa. Ja käytännössä feminismi on osoittautunut vastenmieliseksi, tuhoavaksi ideologiaksi, joka johtaa miesten demonisointiin, sortoon, nöyryyttämiseen ja huonoon kohteluun."
Lisäisin itse vielä yhden asian: Nuorten poikien äidit pitäkööt mielessä, että joka kerta kun joku nuori tyttö julistautuu feministiksi, nuori poika tekee itsemurhan. Se voi olla teidän poikanne.