Confieso que he leído

Lovelacen testissä irvaillaan 70-lukulaisuudelle siteeraamalla Ricardo Reyesin, eli siis tunnetummalta nimeltään Pablo Nerudan, iänikuista runoa La United Fruit Co., joka löytyy Enrico Mario Santín Canto general-edition sivulta 335. Olen tahkonnut tätä runoraamattua - siinä on 629 sivua, mihin ei ole laskettu Ediciones Cátedran mustille pokkareille ominaisia laajoja esipuheita sun muita kommentaareja - siitä asti kun aloin ymmärtää espanjaa enemmänkin kuin hyvää päivää kirvesvartta, ja oikeutta myöten on sanottava, että Neruda ei ole täysin vailla kirjallisia ansioita. Kokonaan toinen asia on, että meillä häntä ei ole koskaan osattu arvostaa oikeista syistä.

Canto general on nimenomaan raamattu: se alkaa maailman luomista käsittelevällä runosikermällä La lámpara en la tierra, jossa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta muistuttavalla tyylillä kuvataan, kuinka Etelä-Amerikan manner nousee merestä ja saa mineraalinsa, kasvillisuutensa, eläimensä, sitten saapuvat linnut (vienen los pájaros), joista maanosa on niin kuuluisa, seuraavaksi joet (los ríos acuden) jne. Aikanaan Neruda käy sitten läpi kaikki Etelä-Amerikan historian yksityiskohdat, niin vapauttajat Simón Bolívarista chileläisten omaan Bernardo O'Higgins Riquelmeen, diktaattorit Paraguayn tri Franciasta Argentiinan Rosasiin jne. Myös oligarquíat saavat osansa, ja niitä käsittelevästä sikermästä löytyy myös United Fruitille omistettu runo. Canto generalin viimeinen osa, Yo soy, käsittelee sitten Nerudaa itseään ja hänen omaa elämäänsä. Siitä sikermästä löytyy toinen Nerudan runoista, jonka olen ehtinyt lukea suomeksi ennen kuin ryhdyin harrastamaan espanjaa. Kyseessä on tietenkin A mi partido, rakkauslaulu Chilen kommunistiselle puolueelle.

En missään tapauksessa sano, etteikö sekä United Fruit -runolla että Puolueelle osoitetulla rakkauslaululla olisi taiteellista, historiallista ja dokumentaarista merkitystä. United Fruit -runon irvailevassa alussa on ihan aitoa satiirista tehoa vieläkin: Jahve jakaa maailman ylikansallisille firmoille. Kommunistisesta oikeaoppisuudesta kielii se, että Jumalan rooli on nimenomaan toimia kapitalistien kyypparina ja paloitella kakku suuryritysten kesken. Sitä vastoin Canto generalin maailman luomisesta kertovilla alkusivuilla ei Jumalasta näy vilaustakaan. Linnut tulevat (vienen), joet saapuvat ikään kuin sovittuun tapaamiseen (acuden). Maailmaa ei siis luoda, vaan se syntyy itsestään ajan kypsyttyä.

70-luvun Suomesta kertoo kuitenkin paljon se, että noita jylhiä maailmanluomisrunoja ei meillä tunneta ollenkaan niin hyvin kuin United Fruit -runo ja Nerudan rakkausruno Puolueelle. Jälkimmäistä voi pitää ainakin hyvin osuvana kuvana ajan hengestä, koska sen luettuaan tietää, minkä takia intellektuellit, kirjailijat ja runoilijat - esimerkiksi Nerudan kaltainen pohjimmiltaan epäpoliittisen ja romanttisen oloinen runoilija - päätyivät kommunisteiksi ja millaisia tunteita puolueen jäsenyys heissä herätti.

Ilman muuta Etelä-Amerikan oloissa kommunismi oli ylipäätään varsin ymmärrettävä valinta, mutta esimerkiksi Pekka Valtosen hienosta Latinalaisen Amerikan historiasta selviää, että meillä varsin maltillisissa ja järkevissäkin vasemmistopiireissä tavallinen käsitys Latinalaisesta Amerikasta auttamattoman poliittisen polarisaation repimänä maailmana, jossa vasemmistosissien ja äärioikeistolaisten oligarkkien välillä ei ollut kolmatta vaihtoehtoa, oli lievästi sanoen liioiteltu. Itse asiassa 70-luvun vasemmistolaisuus ja Ronald Reagan -vainaa osoittavat liikuttavaa yksimielisyyttä siitä asiasta, että maanosassa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vallankumous/kommunistinen totalitarismi tai autoritaarinen hallitusjärjestelmä/äärioikeistolainen tappajajuntta. Aina kun ääriryhmät ovat jostain asiasta (etumerkit tai retoriikan päikseen vaihtaen tietenkin) yhtä mieltä, me kunnon ihmiset siinä välissä joudumme liisteriin.

Runo United Fruitista alkaa anarkistisen hauskalla kuvauksella Etelä-Amerikan jakamisesta valtojen kesken. Se päättyy pateettiseen kuvaukseen siitä, kuinka jossain kurjuudessa "käpertyy intiaani elävältä" (caían indios sepultados en el vapor de la mañana, sanoo alkuteksti, eli "intiaaneja kaatuu haudattuina aamun huuruihin"). En ole runouden asiantuntija, mutta minusta tuntuu, että ilkamoivan ja amoraalisen satiirin lopettaminen sormella osoittelevan pateettiseen moralisointiin ei ole esteettisesti onnistunut idea. Jos kerran halutaan kuvata sitä, miten suuryritykset riistävät ihmisiä, senkin voisi toteuttaa hirtehishumoristiseen, satiirisen liioittelevaan tapaan, ja runon keskivaiheilla esitetty kielikuva diktaattoreista kärpäsinä on sekin arveluttavan osoitteleva: hyi, katsokaa noita inhottavia verenhimoisia raatokärpäsiä.

Kun tätä runoa - eikä sitten yhtään mitään muuta eteläamerikkalaista runoutta, ei edes mitään muuta Nerudaa - on kyllästymiseen asti tyrkytetty meille tiedostavalla äänellä laulettuna (pikkupoikana muuten minäkin saatoin joskus sanoa, ettei jotain artistia jaksa kuunnella kun se laulaa niin kommunistisella äänellä, ja veikkaan, ettei kellekään tarvitse selittää asiaa tämän tarkempaan) - niin se on vääristänyt sekä käsityksemme Etelä-Amerikasta, eteläamerikkalaisesta runoudesta että hyvästä runoudesta ylipäätään. Kuten Ilkankin alluusioista voi huomata, siitä on itse asiassa tullut osa suomalaista vasemmistofolklorea.

Muistan, että itse aloin vieraantua ns. tiedostavan vasemmistolaisuuden dogmaattisimmista muodoista (Varkaudessa niitä harjoitettiin demarinuorten keskuudessa, nämä olivat 80-luvulla näet omaksuneet suuren osan edellisen vuosikymmenen taistolaisten populäärikulttuurista ja folkloresta) siinä vaiheessa, kun sittemmin CP Yrjänän - noista maagisista kirjaimista nimen edellä en ole varma - elämänkumppaniksi ennättänyt rasittavan mairea julkisuustyrkky rinnakkaisluokkalainen punapää, joka jossain välissä intoili kovasti Nicaraguasta, luki meille kyseisen runon aamunavaukseksi lukiossa. Luokkamme päivystävä antikommunisti Mika lausui tietenkin runon kuultuaan julki paheksuntansa, mutta olin itse melkein yhtä ärtynyt kuin hän, koska silloin minulle alkoi selvitä tuon tiedostavan vasemmistolaisuuden oleellisesti rituaalinen, konformistinen luonne juuri sellaisena latteana ksenofiliana, josta Tommipommi taannoin kirjoitti: Nerudalta tunnettiin tuo ja vain tuo runo, muttei sitten mitään muuta, eikä sitä "mitään muuta" suin surminkaan menty mistään itse hakemaan.

Nerudan runossa elävältä käpertyvällä intiaanilla ei ole omaa ääntä eikä nimeä, hän on vain una cosa sin nombre, un número caído, un racimo de fruta muerta derramada en el pudridero. Tämä voidaan tietysti tulkita tapana kuvata intiaanien sortoa ja voimattomuutta United Fruitin orjuuden musertamina. Mutta yhtä lailla asia voidaan nähdä niin, että älykkökommunisti Neruda käyttää intiaaneja ja heidän kurjuuttaan hyväkseen. Ei hän kuuntele kuolevaa intiaania, ei mieti tämän siihenastisia elämänvaiheita eikä koeta asettua tämän asemaan. Hän on espanjaa puhuva kommunisti, joka ei osaa eikä halua opetella ketsuaa, aymaraa eikä oman maansa intiaanien kieltä, mapudungua.

Jos hän hallitsisi intiaanien kielet, hän saattaisi kuulla näiltä kaikenlaisia ideologisesti sopimattomia käsityksiä, esimerkiksi jotain sellaista, ettei intiaaneja kiinnosta mikään comunismo, vaan oman viljelymaan saaminen ja mahdollisuus myydä itse omat banaaninsa kunnon markkinahinnoin. Moiset mielipiteet eivät luonnollisestikaan kiinnostaisi Nerudaa, joka on vakuuttunut siitä, että comunismo yksinään tuo onnen ja vaurauden intiaaneille. Intiaanin virka on kärsiä ja kuolla hiljaa ja näyttää säälittävältä ja vakuuttaa lukija comunismon siunauksellisuudesta.

Perun ashaninka-intiaaneilta comunismon edustajat - maolaiset Loistavan Polun sissit - tunnetusti surmasivat heimopäällikön ilmeisesti siinä naiivissa uskossa, että olivat vapauttamassa näitä jonkinlaisesta sorrosta. Ashaninkat eivät olleet oikein innostuneita, vaan ajoivat sissit matkoihinsa alueiltaan. Tarina ei kerro, jäikö yksikään sisseistä ashaninkojen kynsiin, mutta jos jäi, hänet oletettavasti käsiteltiin paikallisten kidutus- ja teloitusperinteiden mukaisesti.