Sivut

lauantai 26. marraskuuta 2005

Suomen Nasaalisesti Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdo diedoddaa

Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda Ynjevi Nääbiöinen, hyvää ildaa.

Gulliberseen gunda Länsi-Uudellamaalla on bääddänyt luobua suomengielisesdä nimesdään ja ryhdyä gäyddämään ygsinomaan ruodsingielisdä nimeään Guldbörsa. Gundalaised ovad vuosigausia validdaneed bilgasda ja masendamisesda, jonga gohdeegsi he ovad maailmalla jouduneed, ja myösgään ameriggalaisen Dom of Finland Memorial Sociedyn ehdodus gunnan nimen hyödyndämisesdä madgailuvalddina ei ole saanud gunnanisien ygsimielisdä hyvägsyndää. Nyddemmin gunnanvalduusdo on ilman soraääniä bäädynyd bäädögseen andaa Gulliberseelle myös suomengielisegsi nimegsi Guldbörsa.

Suomalaisuuden liiddo on ilmaissud bahegsundansa nimimuudogsen johdosda. "Daisdelemme Gulliberseen buolesda viimeiseen asdi", ilmoiddaa liidon diedoddaja Jonne G. Girsiggabiirainen, "sillä barembi on rehellinen suomalainen gulli ja berse guin migään ruodsalaisen guggaro, vaigga se olisi bullollaan guldaa". Gannanoddo on saanud baljon myöndeisdä balaudedda suomalaisden daide-eloguvaohjaajien biirissä, jodga eiväd muuden ole eridyisen läheisissä väleissä gansallismielisen oigeisdon ganssa. "On hienoa, eddä Suomalaisuuden liiddo on nyd sisäisdänyd beriaaddeed, jodga ovad ohjanneed suomalaisda daide-eloguvaa Maunu Gurgvaaran gunniaggaisda ajoisda saagga."

Dähän bääddyy dämänildainen lähedyksemme. Doivomme, eddä viihdyidde nasaalisesdi ynisdyjen uudisden barissa. Balaamme hedi gun vähiden sidä doivodde, mudda eniden belgäädde.

perjantai 25. marraskuuta 2005

Plökin parhaat IV: Tekeä ja olea

Tämä kirjoitus ilmestyi ensimmäisen kerran helmikuussa 2004. Ainakin Kasassa se julistettiin tuolloin klassikoksi.


Linda Lovelaceksi nyttemmin nimensä muuttanut Ilkka Kokkarinen urputtaa taas luonnollisten kielten epäsäännöllisyydestä, jota kuulemma pitäisi setviä oikein vesurilla. Heitto olisi uskottavampi, jos hän eläisi kuten opettaa ja alkaisi itse poistaa omasta kielestään epäsäännöllisyyksiä, esimerkiksi sellaisia infinitiivejä kuin tehdä ja olla ja korvaisi ne säännöllisemmillä muodoilla tekeä ja olea. Jälkimmäisen verbin preesens olisi sitten olen, olet, olee, olemme, olette, olevat.

Linda Lovelace tuskin kuitenkaan tähän ryhtyy, koska niin mielellään kuin hän päinvastaista väittääkin, kieli ei ole edes hänelle pelkkä kommunikaatioväline. Hän tietää varsin hyvin, että moisella tempulla hänen kirjoituksensa menettäisivät uskottavuutensa, eikä häntä enää hyväksyttäisi suomea äidinkielenään puhuvien porukkaan. Mutta koska hän luonnontieteestä uskontonsa tehneen nörtin hurskaudella kieltää sellaisten epäpyhien, kerettiläisten (hänen termillään "humanististen") käsitteiden kuin identiteetin olemassaolon tai vakavastiotettavuuden, hän ei tietenkään kykene analysoimaan omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että hänenkin elämässään ja asenteissaan voisi olla jotain humanistisin keinoin analysoitavaa.

Tosiasia on, että luonnollisten kielten yksinkertaistamista on yritetty käytännössä varsin moniaalla taholla. Sitä ovat yrittäneet Linda Lovelacemme kaltaiset luonnontieteelliset nörtit, jotka humanisteja halveksivina ovat tietenkin kieltäytyneet opiskelemasta kielitiedettä. Näin on syntynyt muotopuolia virityksiä, jotka eivät edes toisten luonnontieteilijöiden mielestä ole olleet mitenkään objektiivisesti säännöllisiä. Esperanto oli varsin kunnioitettava yritys ja otan itse sen paljon vakavammin kuin ranskaa opiskellut ystäväni Anglikaani-Timo, joka pitää sitä kammottavana parodiana romaanisista kielistä. Sen sananmuodostusjärjestelmä on nerokkaan rikas ja joustava, ja se soveltuu erinomaisesti niin kaunokirjalliseen luomistyöhön kuin tieteellisten termien tekoonkin - itse asiassa esperanto olisi jokseenkin varmasti parempi tiedekieli kuin englanti. Siinä vaiheessa kun esperanton kehittäjä Zamenhof intoutui mystikoksi, hän keksi oman uskonnonkaltaisen filosofian, jolle hän antoi nimeksi homaranismo - sana rakentuu seuraavasti:

homo ihminen + kollektiivisuffiksi -aro antaa tulokseksi sanan

homaro ihmiskunta, ja + jäsenyyssuffiksi -ano antaa tulokseksi sanan

homarano ihmiskunnan jäsen, ja + aatesuffiksi -ismo antaa tulokseksi sanan

homaranismo ihmiskunnan jäsenyysaate.

Homaranismo oli tarkoitettu jonkinlaiseksi aatteelliseksi vastineeksi esperantolle kielenä, mutta se torjuttiin mm. siksi, että sitä pidettiin "juutalaisen kosmopolitismin" (Zamenhof oli juutalainen) ilmentymänä ja pelättiin sen synnyttävän vääränlaisia assosiaatioita. Esperantistit itse olivat sitä porukkaa, joka oli vähiten taipuvainen mihinkään antisemitismiin, mutta maailmansotien välisenä aikana he joutuivat ottamaan huomioon antisemitistien tunteet. Esimerkiksi kristillisten kirkkojen tukea esperantismille olisi ollut turha yrittääkään hankkia, jos kieli olisi leimautunut jonkinlaisen new age -synkretismin (jota homaranismo tietysti oli - sillä kuuluu nykyisinkin olevan kannattajakunta) välineeksi. Mutta minua ei tässä kiinnosta itse homaranismo, vaan sen nimen muodostaminen sanana - se on helppo lausua, ja siitä näkee heti mistä on kyse. Ihan aina esperanton hieno sananmuodostussysteemi ei toki toimi. Esimerkiksi urbestro tarkoittaa kaupunginjohtajaa (urbo kaupunki + -estro päällikkö), mutta fenestro on ikkuna, siis ei föönauspäällikkö (feno "föhn-tuuli" ja oletettavasti myös "föönaus" + estro). Eli esperantokaan ei ole ihan täydellisen yksiselitteinen joka sanan suhteen. Myös kansainvälisten sanavartaloiden valinta on ollut epäjohdonmukaista. "Koulu" on tunnetusti "koulu" käytännöllisesti katsoen kaikilla kielillä - koulu, skola, skóli, Schule, szkoła, школа, école, escuela, scoil, school, ainoa mieleeni tuleva poikkeus tästä on heprea, jossa koulu on "kirjan talo" (beit-sefer, בית־סףר). Mutta esperantoksi koulu on lernejo eli oppimo.

Esperantosta on kuitenkin nyttemmin kehittynyt varsin pitkälle luonnollisen kielen kaltainen, koska se on omaksunut käännöslainana koko yleiseurooppalaisen fraasivaraston, puhumattakaan siitä, että sillä on oma kulttuuri ja slangi (jolla on mitä todennäköisimmin ikiomat ilmauksensa sellaisille kulttuurispesifeille toimille kuin sänkyseuran iskeminen maailmankonferenssissa - mitä varten te oikein luulette kieliä opittavan?). Ja kielen oppimista ei sinänsä tee vaikeaksi kielioppi, vaan nimenomaan fraseologia ja kulttuurispesifinen roju ja roipe - itse asiassa minkä luonnollisen kielen kielioppi tahansa on sinänsä riittävän säännöllinen muutamassa kuukaudessa opeteltavaksi, mutta vaikka sen opettelisi, itse kielen käytännön käyttö on pieni pakko omaksua aktiivisella kontaktilla kieleen - joko lukemalla kirjallisuutta tai puhumalla ihmisten kanssa, tai kaikkein mieluimmin molemmilla tavoin. Linda Lovelacen valittelemia redundansseja on yksinkertaisesti mahdotonta siivota pois mistään kielestä, koska jossain muodossa ne tulevat kuitenkin takaisin, aina. Ne eivät siis ole "humanistien keksintöä", sen enempää kuin fysiikan luonnonlait ovat luonnontieteilijöiden keksintöä.

Linda Lovelacelle ei myöskään ole valjennut se, minkä joko Justin Rye tai Mark Rosenfelder sanoi nettisivuillaan: kielen "redundantit" yksityiskohdat ovat välttämättömiä, koska ne tekevät kielen yksiselitteisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi silloinkin kun kanavalla on kohinaa. Juuri samasta syystä lentäjät ilmoittavat koneen tunnuksen luettelemalla ICAOn puheaakkosia: Oscar Hotel Charlie Tango Lima, Oscar Hotel Charlie Oscar X-Ray jne: kun jokaisella kirjaimella on oma sovittu nimi, kirjaimet tunnistetaan silloinkin kun häiriöt heikentävät kuuluvuutta: OscRÄKStel CharliZZZangoNAPSima.

Kun kerran käytäntö - pragmaattinen käytäntö - on se, että luonnollisten kielten epäsäännöllisyyksiä on pakko sietää, niin käytännön syistä ne myös tulee kartoittaa opetustarpeisiin. Valitettavasti Linda Lovelacemme on väitetystä luonnontieteellisestä kiihkottomuudestaan ja rationalismistaan - minä muuten haluaisin edelleenkin tietää, mitä tekemistä tietokoneohjelmoinnilla muka on luonnontieteiden kanssa - huolimatta varsinainen idealisti, joka paheksuu sitä, että pahojen ja syntisten ihmisten paha humanistinen maailma ei suostu sopeutumaan hänen luonnontieteelliseen ideaalikuvaansa siitä, millainen maailman pitäisi olla. Silloin kun maailma ei noudata mallia, oikea tiedemies korjaa mallinsa, mutta neuroottinen idealisti menee kadunkulmiin, aitovierille, synagoogiin tai ainakin blogeihin saarnaamaan siitä, kuinka ihmiset ovat kääntäneet selkänsä Jumalalle/matematiikalle ja langenneet humanismin/humanismin syntiin.

Muuten, Linda: eikös se loppujen lopuksi ole niin, että on aika hölmöä ja humanistista kuvitella niillä kiiltävillä vesileimatuilla painetuilla papereilla olevan jotain arvoa ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä? Eikös olekin niin, että jos sinä omassa takapihasetelipainossasi onnistut tuottamaan seteleitä, jotka luonnontieteellisin kriteerein ovat ihan samaa tavaraa kuin Kanadan valtionpankin setelipainon painamat, nin vain hölmöt humanistit voivat sanoa, että niitä sinun painamiasi lappuja ei kannata tarjota Wal-Martin kassalle? Tai jos sinä tietokonetaitoinesi onnistut hakkeroimaan tilillesi kymmenen miljardia dollaria ylimääräistä, niin eihän pankilla ole mitään kovaa luonnontieteellistä syytä haastaa sinua oikeuteen? Ja eihän tuomarillakaan voi olla mitään kovaa luonnontieteellistä syytä tuomita sinua vankilaan? Vai onko?

Kiitos

Muuan ystävällinen sielu, joka tunnistaa kyllä itsensä, lähetti kaipailemani kirjan sähköisenä versiona. Valitettavasti se räjäytti zipattunakin sähköpostini, joka oli muutenkin täyttymäisillään, joten jouduin hädissäni tallentamaan sen paikkaan, josta en enää sitä saa takaisin. Jos suinkin tohdin vaivata, toivon, että hän lähettää uuden kappaleen osoitteeseen ploeki_panu hotmailissa.

Nyt yritän lueskella Tarzania ja pikkuväkeä, jonka löysin netistä vain espanjaksi - mutta juuri sellainen luettava on parasta, jos haluaa harjoitella vielä kohtalaisen huonosti osaamaansa kieltä.

torstai 24. marraskuuta 2005

Iloitkaa ja riemuitkaa, Ilman naista on ilmestynyt!

Ilman naista -sarjakuvan tuorein osa on ilmestynyt. Jo oli aikakin. Tämänkertaisesta osasta huomaa, että sarjaa tekevät pätevät insinöörit, erityisesti tuo fritsuntekokone on varsin oivallinen keksintö ja suorastaan valmis tuote. Valitettavasti alempitasoiset miehet ovat niin vaikeasti tavoitettava markkinasegmentti, että on vaikea uskoa kenenkään innostuvan tuotteen lanseeraamisesta oikeasti: kukaanhan ei kehtaisi tunnustaa luuseriuttaan edes itselleen hankkimalla mokomaa vimpainta.

Sarja on kyllä yleisesti ottaen tylsistynyt viime aikoina: todella suuret oivallukset ovat jo takanapäin. Alempitasoisen miehen tragediaa parhaiten havainnollistavat osat 50, 48, 47, 33, 29, 21, 17, 12, 8, 6 ja 4. Vapauttavaa huumoria taas löytyy osista 9, 10, 11, 27, 38, 40 ja 56. En kuitenkaan sanoisi sen olevan vieläkään huono, ja myös loppupäässä on paljon osuvia strippejä. Parhaimmillaan Ilman naista on silloin, kun se onnistuu yhdistämään alempitasoisen miehen traagisen elämänkohtalon absurdiin nauruun, siihen nauruun, josta Ola Tunander käytti parin vuosikymmenen takaisessa esseessään nimitystä det olyckliga skrattet. "Onnettomalla naurulla" tarkoitetaan naurua jollekin syvästi surulliselle asialle, jonka masentavuus saavuttaa absurdit ja naurettavat mitat.

Joskus oman murrosikäni aikoihin Pikku-Kalle -vitseille ilmestyi kilpailijagenre, Pikku Orpi -vitsit. Pikku Orpi ei ollut Pikku Kalleen verrattava seksuaalisesti pikkuvanha hahmo, vaan hänet esitettiin moninkertaisesti epäonnisena: Pikku Orpi saattoi esimerkiksi olla liikuntavammainen ja jäädä ilman joululahjoja, ja kun hän meni tiedustelemaan isältä, miksi hän ei saanut lahjoja, isä vastasi: "Sinulle ei kannata ostaa lahjoja, sinä kuolet kuitenkin kohta syöpään." Samaan sarjaan kuuluu muinainen Älyvapaan Palokunnan sketsi Riepu-Petteristä, Kura-Eerosta ja heidän ystävättärestään, jonka nimen olen unohtanut: kyseessä olivat köyhät orpolapset, joiden elämä oli niin täynnä vastoinkäymisiä, että sille oli pakko nauraa.

Pikku Orpi -vitseissä ja Kura-Eeron jengin koettelemuksia käsitelleissä sketseissä naurettiin jonkun toisen kohtalolle. Ilman naista -sarjakuva sitä vastoin on mielestäni taideteoksena eettisesti korkeammalla tasolla, koska se on kurjuuteen ajettujen ihmisten tapa nauraa itse omalle kurjuudelleen. Sen takia se on myös vallankumouksellista taidetta, minkä näkee siitäkin, millaista torjuntaa se herättää niissä, jotka eivät halua eivätkä voi samaistua halveksimiinsa "naisettomiin teekkareihin". Koko seksuaalisesti tietoisen ikänsä he ovat kulkeneet näiden ohi, mahdollisesti ystävällisyyttäkin teetellen, ja kauhulla kavahtaneet ajatusta: onkohan tuo ihminen? onkohan tuolla seksuaalisuus? kärsiikö tuo yksinäisyydestään? onko tuo meidän kaltaisemme?

keskiviikko 23. marraskuuta 2005

Ääneni on Kallis

Taidanpa muuten äänestää presidentiksi Bjarne Kallista. Hän sai vaalikoneessa parhaat pisteet, äidinkielikin on oikea ja lienemme alkoholipoliittisesti samoilla linjoilla. Sitä paitsi kristillisten äänestäminen on aina yhtä hauska tapa vinoilla kaikenlaisille femakoille.

Ja tosiasiahan on, että minä olen viime kädessä yhden asian äänestäjä - siis viina-asian. Kristilliset ovat jokseenkin ainoa puolue, joka edes teoriassa on kanssani samoilla linjoilla alkoholipolitiikassa. Tietysti jos Hizbollah alkaa osallistua vaaleihin Suomessa, olen valmis äänestämään heidän ehdokkaitaan, koska suomalainen alkoholikulttuuri suoraan sanoen vituttaa minua juuri niin kybällä.

Suomalaisistahan suurin osa muistuttaa hyvin paljon jatkosodan aikaisen rintamapropagandan kuvaa venäläisistä, jotka olivat rohkeita vain puolustaessaan juomattomia viinojaan. Jos Hizbollahin pojat olisivat meillä vaaleissa mukana, niin olisipahan alkuasukkailla ainakin tilaisuus osoittaa rohkeuttaan. Minä kyllä nauran jo etukäteen, kun ajattelen sellaista tilannetta, jossa koko kansakunta hädissään rääkyisi sitä, että heiltä ollaan viemässä heidän viinansa, ja ylistäisi vapaata viinanjuontioikeutta koko länsimaisen vapauden kulmakivenä.

Braunia edelleenkin

Jatkan Braunin lukemista. Kirja on edelleenkin pysynyt kiinnostavana, jopa siinä määrin, että en enää kerää sanoja, vaan seuraan juonta, jolloin luku edistyy nopeammin. Koska huomenna on iirintunti ja perjantaina kirjasto menee kiinni aikaisemmin, en pääse tarinaan takaisin kiinni ennen ensi tiistaita. Sillä välin voin palata oman kotikirjastoni ikuiseen hyllynlämmittäjään, Igor Newerlyn romaaniin Leśne Morze, Metsämeri, joka sijoittuu ainakin osittain samaan maailmankolkkaan. Braunin romaanissa aviopariksi päätyvistä puolalaisista sisaruksista toinen, tyttö, kulkee Neuvostoliiton Kaukoidästä Kiinaan pakenevien leirivankien kainalossa pitkän pakomatkan läpi mongolialaisten tai mantšurialaisten erämaiden, kunnes miehet antavat lapsen lähetystyötä tekevien nunnien hoidettavaksi; heidän hoteissaan tyttö varttuu aikuiseksi ja pääsee Australiaan. Newerlyn vetävä, mutta hyvin vaikealla kielellä kirjoitettu romaani taas käsittelee Mantšurian puolalaisia japanilaisten armoilla. Newerly oli oikealta nimeltään Igor Abramow, ja hän oli kotoisin Białowieżasta Valko-Venäjän rajalta; sekä tuo alkuperäinen sukunimi että vaikea kieli viittaavat mahdollisesti valkovenäläiseen alkuperään. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että valkovenäläinen kääntää äidinkieltään sana sanalta puolaksi, jolloin syntyy puolalaisen mielestä jännittävän runollista ja puolaa sanakirjan avulla lukevan ulkomaalaisen mielestä hankalaa ja puoliksi käsittämätöntä kieltä. Monet itäpuolalaiset kirjailijat, esimerkiksi meilläkin tunnettu Tadeusz Konwicki, maustavat puolaansa mielellään valkovenäläisillä ja ukrainalaisilla vaikutteilla.

Tuossa sängyn vieressä on kolmaskin kirja, joka käsittelee Venäjän tai Neuvostoliiton itäosiin ajautuneita puolalaisia: Józef Henin Nikt nie woła. Sen aiheena ovat Kazakstanissa harhailevat nuoret puolalaispakolaiset, jotka ilmeisesti ovat etsiytymässä Władysław Andersin armeijaan. Sehän on tunnettua, että Valko-Venäjän Katyńissa (vai onko se todella Valko-Venäjällä? jostain luulen lukeneeni, että se on peräti Venäjän puolella, mutta lähellä Valko-Venäjän rajaa, jossain Smolenskin suunnalla) ammuttiin tuhatmäärin puolalaisia upseereja, mutta sen lisäksi Neuvostoliitossa oli Anne Applebaumin Gulag-kirjan mukaan joukoittain näitä pakolaisia, jotka olivat mahdollisesti istuneet jonkin aikaa vankileirien saaristossa (muistaakseni Gustaw Herling-Grudzińskikin oli tätä porukkaa), mutta heidät oli vapautettu sieltä siinä vaiheessa kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja Stalin joutui liittymään sodassa samalle puolelle Puolan kanssa. He liftasivat tai ajelivat junalla pummilla sitten pitkin Neuvostoliittoa tarkoituksenaan liittyä Andersin armeijaan. Koska neuvostoviranomaiset eivät auttaneet heitä löytämään perille, he olivat täysin huhujen varassa haahuillessaan siellä.

tiistai 22. marraskuuta 2005

Mówi Polska

Olen sitten hyvää vauhtia palaamassa takaisin puolan kielen pariin. Tänään istuin puolitoista tuntia kaupunginkirjastossa lukemassa sitä Andrzej Braunin romaania ja keräämässä siitä uusia sanoja. Ei edennyt kovin nopeasti, mutta ainakin sanastomuistilaput tulivat täyteen pientä sihverrystä, puolan kielen sanastoprojektini karttui, ja luultavasti omakin aktiivinen sanavarasto. Nyt kai vielä pitäisi ruveta laulamaan puolalaisia taistelulauluja. Ikävä kyllä ne ovat selvästi vaikeampia kuin irlantilaiset vastineensa, minun äänelläni ei esimerkiksi luikauteta ensinkään Czerwone maki na Monte Cassinoa.

Olen Novinhalle yhä aika katkera siitä, että hän tuli aikoinaan - ja nyt siitäkin on jo kymmenen vuotta - pahasti turmelleeksi rakkauteni puolan kieleen. Ennen kuin hän tunki elämääni sotkemaan, puola ja Puola olivat se, mihin nuorten naisten fasistista pahuutta ja onnettomia rakkauksia pääsi pakoon. Sen jälkeen piti antautua uudelle pakokeinolle, iirille. Tulihan minusta yksi nykyiirin suurimpia asiantuntijoita koko maailman tasolla, mutta olisi silti ollut mukavaa, jos olisi sen ohessa voinut julkaista edes osan niistä Puolaan liittyvistä kirjoista, jotka tuossa vuoden 1994 tienoilla olin päättänyt ehdottomasti kirjoittaa. Ny Tidin lukijoita kyllä tuli kiusattua erilaisilla Puolaa käsitelleillä lehtijutuilla, ja juuri noina vuosina lehti tunnetusti sai suomenruotsalaisen journalismipalkinnon Itä-Eurooppaa käsitelleestä raportoinnistaan, jos kohta siihen osallistui monia minua paljon asiantuntevampiakin tahoja, Helena Chvojkovásta alkaen.

Kun ensimmäisen kerran rakastuin onnettomasti, kyseinen vasemmistolainen tyttö oli ensin kauhean innoissaan minusta, jolla oli siihen aikaan menossa ihanteellinen vasemmistolaisuusvaihe, mutta kun hän sai huomatakseen, että minun vasemmistolaisuuteni oli ihan oma henkilökohtainen viritykseni, eikä suinkaan merkinnyt, että olisin ollut hänen kanssaan samaa salaliittoa, kiinnostus lopahti siihen paikkaan. Nuorena luulin oikeasti, että nuoret päätyvät "vasemmistolaisiksi" samalla tavalla kuin minä, eli itsenäisen pohdiskelun kautta. Nykyään tiedän tietysti paremmin: vasemmistolaistaustaiset nuoret ja nuorehkot ihmiset ovat oma yhteiskuntaluokkansa tai ruusuristiläisten salaseuransa, ja siihen hermeettiseen joukkoon ei ulkopuolisen kannata tunkeutua. He ovat pikemminkin yläluokka kuin alaluokka, ainakin omasta mielestään: he pelaavat omaa peliään, ja katsomosta käsin ei saa maalia tehdä.

Sen ihastuksen jälkihoitoon kuului oleellisesti matka Puolaan, järjestyksessä toinen, jonka tein seuraavan vuoden elokuussa. Se oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin Polonicumin puolan kursseille Varsovassa. Ahdistus ja masennus - luulenpa, että minulle sen rakkausjutun jälkeen iski oikeasti päälle depressio - helpotti kun sain olla poissa Suomesta, asua maassa, jossa kaikki oli muuttumassa: ehkä minullakin olisi vielä mahdollisuus uuteen alkuun? Olihan sekin tietysti jotakin, että tapasin hyvin antikommunistisesti asennoituvia ihmisiä, jotka olivat päätyneet kyseisiin asenteisiinsa oikeiden kärsimysten ja oikean sorron vuoksi. Kun minä kärsin depressiosta kommunistitytön vuoksi, tulin varsin hyvin juttuun heidän kanssaan, olihan sortaja tavallaan sama. (Ehkä pitäisikin puhua nuoren naisen kommunistisesta pahuudesta, vaikka paska tietenkin on samaa paketin väristä riippumatta.) Muistan sen kuukauden loppupuolella istuneeni moneen otteeseen eräässä Mariensztadtin suunnalta löytämässäni katukahvilassa Varsovan elokuisessa paahteessa - Varsovassa oli todella hirveä helle elokuussa, ja joka puolella pörräsi ampiaisia: puolalaiset ampiaiset ovat niin kieroja otuksia, että olen siitä saakka pitänyt niitä älyllisenä elämänmuotona. Oli harvinaisen selvää, että Suomessa odotti vain masennuksen ahdistus, mutta olo oli Puolassa edes hieman parempi: kurssilla oli sentään paljon mukavia ihmisiä, jotka olivat minusta kiinnostuneita jollei nyt omana itsenäni, niin ainakin jännittävänä ulkomaalaisena. Olisin toivonut ajan pysähtyvän edes pariksi kuukaudeksi, elokuun jatkuvan siihen asti, että saisin aktini kasaan (siihen aikaan tosin tätä sanontaa ei taidettu vielä käyttää) ja voisin lähteä Suomeen sitten kun olisin toipunut.

Juuri silloin, siellä kahvilassa, luin Politykasta artikkelia, jossa kuvailtiin sitä, kuinka puolalainen pakolaiskirjallisuus oli palaamassa kotimaahansa, myös koulujen lukulistoille. Silloin muistin Solzhenitsyniä, joka oli jossain kirjassaan kirjoittanut siitä, että venäläinen pakolaiskirjallisuus ja kotimaan kirjallisuus, jotka oli rautaesiripulla erotettu toisistaan, palaavat vielä yhteen. Se oli vielä ollut sitä aikaa, kun buldogi-Brezhnev kökötti valtaistuimellaan Kremlissä ja vaikutti ikuiselta. Tuolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa, sille tuli loppu vasta seuraavana vuonna. Mutta Puola, tai ainakin puolalainen kirjallisuus, oli juuri päässyt vapaaksi. Ihme oli tapahtunut, ja minä luin siitä lehdestä.

Siinä kahvilassa sai syödä wuzetka-nimisiä leivonnaisia. Jostain kumman syystä leivonnainen oli saanut nimensä Varsovan itä-länsivaltatien (Trasa Wschód-Zachód, lyhennettynä Trasa W-Z; kirjaimet W ja Z äännetään puolaksi "wu" ja "zet") mukaan. Senkesäinen puolanopettajani Marek Karpiński oli selittänytkin, miksi leivoksella oli sellainen nimi, mutta en ollut ymmärtänyt selitystä, vaikka ymmärsinkin suurimman osan siitä, mitä hän sanoi. (Sinä kesänä todella aloin ymmärtää puhuttua puolaa. Se oli suurenmoinen, voitonriemuinen tunne.) Täältä löytyy wuzetkalle reseptikin. Vispataan ensin sekaisin kuuden munan keltuaiset, lisätään sitten 2 teelusikallista leivinjauhoja ja teelusikallinen etikkaa, jolloin saadaan heti keltainen vaahto. Niiden munien valkuaiset vispataan jähmeäksi vaahdoksi, minkä jälkeen lisätään 1,5 juomalasillista sokeria, 1 lasillinen tavallisia jauhoja - tarkoittanee vehnäjauhoja - ja puoli lasillista perunajauhoja. Seuraavaksi lisätään puoli lasillista öljyä, lisätään keltuaisvaahto ja puoli lasillista kaakaota (veikkaan, että sillä tarkoitetaan vanhan ajan kaakaojauhoa eli ns. aitokaakaota, ei mitään Oboy-tyyppisiä jalosteita). Näin valmistettu massa paistetaan 180 asteessa leivospohjakelpoiseksi huokoiseksi levyksi. Kiertoilmauunissa tähän pitäisi reseptin mukaan mennä noin 30 minuuttia. (Veikkaan, että "termoobieg" eli "termokierto" tarkoittaa kiertoilmaa.)

Suklaasössö valmistetaan 0,5 nopasta (napista?) voita ja kahdesta ruokalusikallisesta vettä. Tähän lisätään 2 ruokalusikallista kaakaota ja 4 ruokalusikallista sokeria. Kakkupohja halkaistaan jäähdyttyään puolestavälistä korkeuttaan ja alemman puoliskon leikkauspinnalle levitetään ohuelti herukkahilloa. Koska ollaan slaavilaisessa maassa, tämän päälle levitettävä kräämi valmistetaan vaahdottamalla smetanaa, siis hapankermaa, tavallisen kerman sijasta. (Hapankerma muuten on oikeasti aika hyvää.) Hapankermaa tarvitaan puoli litraa, ja se makeutetaan kahdella ruokalusikallisella sokeria. Ohje kehottaa lisäämään siihen jotain kermavaahdon lässähtämisen estoainetta, jota ei kuitenkaan liene meiltä saatavana. Joka tapauksessa smetanavaahto siis levitetään herukkahillon päälle ja kakkupohjan yläosa nostetaan sitten päälle. Sen päälle räimitään se suklaasössö, ja suklaasössöön ripotellaan kookoshiutaleita. Syntynyt kakku leikataan lopuksi leivoskokoisiin paloihin.

Siinä on wuzetka, tai jos niin haluatte, itä-länsileivos. Jos joku onnistuu sen tämän ohjeen mukaan valmistamaan, toivottavasti siitä tulee syömäkelpoista. Älkää minulle tarjotko, kun en nostalgiaa itkemättä kestä, mutta jos tunnette puolalaisen, kutsukaa hänet wuzetkalle. Hän osaa varmasti arvostaa elettä, vaikka leivos palaisikin pohjaan.

maanantai 21. marraskuuta 2005

Ehdoton meemi!

Veli Junakohtaus haastoi minut tähän meemiin: millainen olisin tyttöystävänä? Tietenkin reilu, oikeudenmukainen ja hyvä, eli siis parempi kuin naisten valtaosa. Kuinka vakavasti sen porukan voi enää ottaa, nyt kun tiedän, että osaisin itse heidän hommansa paremmin?

Sait yhteensä 12 pistettä

Olet onnistunut sisäistämään tyttöystävän roolin syvimmän olemuksen. Suhtaudut kundiin samoilla periaatteilla kuin tyttökavereihisi – tämä ei saa mitään etuoikeutta hölmöilyyn vain siksi, että sattuu olemaan kaksilahkeinen. Otat hemmon näkemykset huomioon ja myönnät, että hänkin saattaa olla joskus oikeassa. Enimmäkseen teillä onkin hauskaa yhdessä, koska osaat antaa toiselle myös tilaa, etkä romahda pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Jos suhde ei pidemmän päälle toimi, pystyt tunnustamaan sen itsellesi ja siirtymään uusille apajille. Etkä katkeroidu yhden luuserin perusteella.

Muuten tässä ei sitten kummoisia uutisia olekaan. Olen ottanut asiakseni lukea joka ilta kaupunginkirjastossa puolalaisia kirjoja ja kirjoittaa niistä muistiin uusia sanoja, joten suomi-puola -sanakirjaprojektini netissä, joka oli pitkään hylättynä, on viime aikoina alkanut taas laajeta. Tällä hetkellä minulla on työn alla romaani nimeltä Królestwo konieczności, Välttämättömyyden valtakunta, jonka on kirjoittanut minulle tähän asti tuntemattomaksi jäänyt suuruus nimeltä Andrzej Braun. Kirja käsittelee australianpuolalaisten siirtolaisten kohtaloita toisen maailmansodan jälkeen, ja sen ytimessä tuntuisi olevan omalaatuinen sukurutsainen rakkaustarina: sodan lapsina erilleen heittämät ja Neuvostoliiton ja Kiinan läpi Australiaan päätyneet sisarukset tapaavat toisensa nuorina aikuisina ja menevät naimisiin tietämättä sukulaisuudestaan. Asetelma on hiukkasen groteski, mutta Braun vaikuttaa pätevältä tarinankertojalta ja hänellä on silmää australianpuolalaisen elämän yksityiskohdille.

sunnuntai 20. marraskuuta 2005

Päivä Ian Paisleynä

Taidanpa ottaa esille pastori Ian Paisleyn lempitekstin 2. korinttolaiskirjeen 6. luvusta. Näin siis sanoo Herra:

Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niinkuin Jumala on sanonut: "Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani." Sentähden: "Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias."

Aiheen tähän merkintään antoi tietenkin Marian antautuminen hedelmättömään keskusteluun Beliarin apulaisten kanssa. Olen itse tullut pikkuhiljaa siihen tulokseen, että koska me olemme elävän Jumalan temppeli, meidän ei tulisi haaskata aikaamme yrityksiin saada kantojamme selitettyä sellaisille olioille, jotka eivät ole kiinnostuneita keskustelusta totuuden löytämiseksi, vaan jotka hoipparoivat harhateillä eksytyksen vallassa - tähän kohtaan pitää siteerata Koraania: johdata meidät oikealle tielle, ei niiden tielle, joiden päälle Sinun vihasi lankeaa ja jotka vaeltavat eksyksissä - ja keskittyvät lähinnä etsimään heikkoa kohtaa keskustelukumppanistaan voidakseen sitten iskeä korppikotkan kyntensä siihen, samalla riettaasti kahdeksatta käskyä rikkoen. Heidän kanssaan ei ole yhteistä arvopohjaa, jolta käsin voitaisiin keskustella: mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä, tai mitä yhteistä on valkeudella ja pimeydellä? Sen tähden olisi paras olla alentumatta edes oikaisemaan heidän virheitään ja valheitaan, sillä mitä muuta kuin virheitä ja valheita voi odottaa uskottomilta? Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko.

Luonnollisesti yllä olevaa ei tule ymmärtää naiivin kirjaimellisesti. Vaikka eräät nuoret naiset, joihin olen elämäni varrella törmännyt, ovat käyttäytyneet niin moraalittomasti, että sitä on ollut vaikeaa selittää muuten kuin pitämällä heitä ruumiillistuneen metafyysisen Pahan - siis Saatanan - lihaksitulemuksina, ketään ei tietenkään tule pitää saastaisena vain siksi että hän on ateisti (ja jopa satanistien joukossa on aitoon vanhurskauteen pyrkiviä ihmisiä, joiden satanismi on pikemminkin epätoivoinen mielenosoitus itseään kristittynä pitävien ulkokultaisuutta vastaan). Puuhan tunnetaan hedelmistään, ja Saatanan asialla ovat ennen kaikkea he, jotka ilkeyttään ja kateuttaan pyrkivät kylvämään eripuraa rehellisten ja vilpittömien ihmisten välille. Heidän tekonsa ja aikeensa ovat yksiselitteisesti Beliarin tekoja ja aikeita vapaamielisimmän ja kuvaannollisimmankin raamatuntulkinnan mukaan.

Saatanan palvelijat palatkoot herransa tykö mahdollisimman pian, mutta vanhurskaille on valmistettu toiset pidot: Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.