Sivut

perjantai 25. marraskuuta 2005

Plökin parhaat IV: Tekeä ja olea

Tämä kirjoitus ilmestyi ensimmäisen kerran helmikuussa 2004. Ainakin Kasassa se julistettiin tuolloin klassikoksi.


Linda Lovelaceksi nyttemmin nimensä muuttanut Ilkka Kokkarinen urputtaa taas luonnollisten kielten epäsäännöllisyydestä, jota kuulemma pitäisi setviä oikein vesurilla. Heitto olisi uskottavampi, jos hän eläisi kuten opettaa ja alkaisi itse poistaa omasta kielestään epäsäännöllisyyksiä, esimerkiksi sellaisia infinitiivejä kuin tehdä ja olla ja korvaisi ne säännöllisemmillä muodoilla tekeä ja olea. Jälkimmäisen verbin preesens olisi sitten olen, olet, olee, olemme, olette, olevat.

Linda Lovelace tuskin kuitenkaan tähän ryhtyy, koska niin mielellään kuin hän päinvastaista väittääkin, kieli ei ole edes hänelle pelkkä kommunikaatioväline. Hän tietää varsin hyvin, että moisella tempulla hänen kirjoituksensa menettäisivät uskottavuutensa, eikä häntä enää hyväksyttäisi suomea äidinkielenään puhuvien porukkaan. Mutta koska hän luonnontieteestä uskontonsa tehneen nörtin hurskaudella kieltää sellaisten epäpyhien, kerettiläisten (hänen termillään "humanististen") käsitteiden kuin identiteetin olemassaolon tai vakavastiotettavuuden, hän ei tietenkään kykene analysoimaan omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että hänenkin elämässään ja asenteissaan voisi olla jotain humanistisin keinoin analysoitavaa.

Tosiasia on, että luonnollisten kielten yksinkertaistamista on yritetty käytännössä varsin moniaalla taholla. Sitä ovat yrittäneet Linda Lovelacemme kaltaiset luonnontieteelliset nörtit, jotka humanisteja halveksivina ovat tietenkin kieltäytyneet opiskelemasta kielitiedettä. Näin on syntynyt muotopuolia virityksiä, jotka eivät edes toisten luonnontieteilijöiden mielestä ole olleet mitenkään objektiivisesti säännöllisiä. Esperanto oli varsin kunnioitettava yritys ja otan itse sen paljon vakavammin kuin ranskaa opiskellut ystäväni Anglikaani-Timo, joka pitää sitä kammottavana parodiana romaanisista kielistä. Sen sananmuodostusjärjestelmä on nerokkaan rikas ja joustava, ja se soveltuu erinomaisesti niin kaunokirjalliseen luomistyöhön kuin tieteellisten termien tekoonkin - itse asiassa esperanto olisi jokseenkin varmasti parempi tiedekieli kuin englanti. Siinä vaiheessa kun esperanton kehittäjä Zamenhof intoutui mystikoksi, hän keksi oman uskonnonkaltaisen filosofian, jolle hän antoi nimeksi homaranismo - sana rakentuu seuraavasti:

homo ihminen + kollektiivisuffiksi -aro antaa tulokseksi sanan

homaro ihmiskunta, ja + jäsenyyssuffiksi -ano antaa tulokseksi sanan

homarano ihmiskunnan jäsen, ja + aatesuffiksi -ismo antaa tulokseksi sanan

homaranismo ihmiskunnan jäsenyysaate.

Homaranismo oli tarkoitettu jonkinlaiseksi aatteelliseksi vastineeksi esperantolle kielenä, mutta se torjuttiin mm. siksi, että sitä pidettiin "juutalaisen kosmopolitismin" (Zamenhof oli juutalainen) ilmentymänä ja pelättiin sen synnyttävän vääränlaisia assosiaatioita. Esperantistit itse olivat sitä porukkaa, joka oli vähiten taipuvainen mihinkään antisemitismiin, mutta maailmansotien välisenä aikana he joutuivat ottamaan huomioon antisemitistien tunteet. Esimerkiksi kristillisten kirkkojen tukea esperantismille olisi ollut turha yrittääkään hankkia, jos kieli olisi leimautunut jonkinlaisen new age -synkretismin (jota homaranismo tietysti oli - sillä kuuluu nykyisinkin olevan kannattajakunta) välineeksi. Mutta minua ei tässä kiinnosta itse homaranismo, vaan sen nimen muodostaminen sanana - se on helppo lausua, ja siitä näkee heti mistä on kyse. Ihan aina esperanton hieno sananmuodostussysteemi ei toki toimi. Esimerkiksi urbestro tarkoittaa kaupunginjohtajaa (urbo kaupunki + -estro päällikkö), mutta fenestro on ikkuna, siis ei föönauspäällikkö (feno "föhn-tuuli" ja oletettavasti myös "föönaus" + estro). Eli esperantokaan ei ole ihan täydellisen yksiselitteinen joka sanan suhteen. Myös kansainvälisten sanavartaloiden valinta on ollut epäjohdonmukaista. "Koulu" on tunnetusti "koulu" käytännöllisesti katsoen kaikilla kielillä - koulu, skola, skóli, Schule, szkoła, школа, école, escuela, scoil, school, ainoa mieleeni tuleva poikkeus tästä on heprea, jossa koulu on "kirjan talo" (beit-sefer, בית־סףר). Mutta esperantoksi koulu on lernejo eli oppimo.

Esperantosta on kuitenkin nyttemmin kehittynyt varsin pitkälle luonnollisen kielen kaltainen, koska se on omaksunut käännöslainana koko yleiseurooppalaisen fraasivaraston, puhumattakaan siitä, että sillä on oma kulttuuri ja slangi (jolla on mitä todennäköisimmin ikiomat ilmauksensa sellaisille kulttuurispesifeille toimille kuin sänkyseuran iskeminen maailmankonferenssissa - mitä varten te oikein luulette kieliä opittavan?). Ja kielen oppimista ei sinänsä tee vaikeaksi kielioppi, vaan nimenomaan fraseologia ja kulttuurispesifinen roju ja roipe - itse asiassa minkä luonnollisen kielen kielioppi tahansa on sinänsä riittävän säännöllinen muutamassa kuukaudessa opeteltavaksi, mutta vaikka sen opettelisi, itse kielen käytännön käyttö on pieni pakko omaksua aktiivisella kontaktilla kieleen - joko lukemalla kirjallisuutta tai puhumalla ihmisten kanssa, tai kaikkein mieluimmin molemmilla tavoin. Linda Lovelacen valittelemia redundansseja on yksinkertaisesti mahdotonta siivota pois mistään kielestä, koska jossain muodossa ne tulevat kuitenkin takaisin, aina. Ne eivät siis ole "humanistien keksintöä", sen enempää kuin fysiikan luonnonlait ovat luonnontieteilijöiden keksintöä.

Linda Lovelacelle ei myöskään ole valjennut se, minkä joko Justin Rye tai Mark Rosenfelder sanoi nettisivuillaan: kielen "redundantit" yksityiskohdat ovat välttämättömiä, koska ne tekevät kielen yksiselitteisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi silloinkin kun kanavalla on kohinaa. Juuri samasta syystä lentäjät ilmoittavat koneen tunnuksen luettelemalla ICAOn puheaakkosia: Oscar Hotel Charlie Tango Lima, Oscar Hotel Charlie Oscar X-Ray jne: kun jokaisella kirjaimella on oma sovittu nimi, kirjaimet tunnistetaan silloinkin kun häiriöt heikentävät kuuluvuutta: OscRÄKStel CharliZZZangoNAPSima.

Kun kerran käytäntö - pragmaattinen käytäntö - on se, että luonnollisten kielten epäsäännöllisyyksiä on pakko sietää, niin käytännön syistä ne myös tulee kartoittaa opetustarpeisiin. Valitettavasti Linda Lovelacemme on väitetystä luonnontieteellisestä kiihkottomuudestaan ja rationalismistaan - minä muuten haluaisin edelleenkin tietää, mitä tekemistä tietokoneohjelmoinnilla muka on luonnontieteiden kanssa - huolimatta varsinainen idealisti, joka paheksuu sitä, että pahojen ja syntisten ihmisten paha humanistinen maailma ei suostu sopeutumaan hänen luonnontieteelliseen ideaalikuvaansa siitä, millainen maailman pitäisi olla. Silloin kun maailma ei noudata mallia, oikea tiedemies korjaa mallinsa, mutta neuroottinen idealisti menee kadunkulmiin, aitovierille, synagoogiin tai ainakin blogeihin saarnaamaan siitä, kuinka ihmiset ovat kääntäneet selkänsä Jumalalle/matematiikalle ja langenneet humanismin/humanismin syntiin.

Muuten, Linda: eikös se loppujen lopuksi ole niin, että on aika hölmöä ja humanistista kuvitella niillä kiiltävillä vesileimatuilla painetuilla papereilla olevan jotain arvoa ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä? Eikös olekin niin, että jos sinä omassa takapihasetelipainossasi onnistut tuottamaan seteleitä, jotka luonnontieteellisin kriteerein ovat ihan samaa tavaraa kuin Kanadan valtionpankin setelipainon painamat, nin vain hölmöt humanistit voivat sanoa, että niitä sinun painamiasi lappuja ei kannata tarjota Wal-Martin kassalle? Tai jos sinä tietokonetaitoinesi onnistut hakkeroimaan tilillesi kymmenen miljardia dollaria ylimääräistä, niin eihän pankilla ole mitään kovaa luonnontieteellistä syytä haastaa sinua oikeuteen? Ja eihän tuomarillakaan voi olla mitään kovaa luonnontieteellistä syytä tuomita sinua vankilaan? Vai onko?

1 kommentti:

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.