Opintotukimuistojani

(julkaistu ensimmäisen kerran blogissa Kolinaa Panuhuoneesta 11. syyskuuta 2006; esimerkki sellaisista mielipiteistä, joita persujen johtama epävirallinen sensuurimme ei enää salli painettavan valtavirtalehdistössä)

Postiluukusta kolahti pankin ilmoitus opintolainan lyhentämisestä. Se onkin viimeinen erä, enkä tämän blogikirjoitteluni ansiosta joudu enää pyytämään ennakkoakaan päätoimeni palkasta. Velkavankeus on siis lopussa, ja oli jo aikakin, kun keski-ikäistyminenkin on alkanut, vaikka tukka päässä yhä pysyykin. Kun sitten vielä Turun Ylioppilaslehdessäkin vaahdotaan asiasta ja huomenna näköjään on vielä määrä luovuttaa opintoraha-adressikin päättäjille, lienee aika ottaa puheeksi opintotuki.

Opintotuki on sana, johon mielessäni liittyy muistoja lähinnä nöyryyttämisestä ja nälästä. Viimeisten kymmenkunnan vuoden ajan olen yleisesti ottaen voinut luottaa siihen, että mikään päälle kaatuva hätä ei uhkaa, mutta tiedekunnan vaihdon viivyttämään valmistumiseeni asti - kävin hakemassa maisterin todistukseni tiedekunnan kansliasta vaivihkaa pari kuukautta ennen kolmattakymmenettäensimmäistä syntymäpäivääni - elelin milloin milläkin, ja yleensä kädestä suuhun. Tutuksi ovat tulleet niin Turun sosiaalikeskuksen jono, jossa on seisty yhdessä hyvinkin kaukana elämän laitapuolella vaeltaneiden henkilöiden seurassa - tuntuu siltä kuin se olisi ollut vasta eilen - kuin erilaiset p-kahommatkin, joskin jälkimmäisistä lensin aina taidon puutteen vuoksi pihalle.

Nöyryytyksiä on sadellut myös päättäjien suunnalta aivan riittämiin. Kerran kun opintotukiasiaa taas kerran pohdittiin eduskunnassa, joku vääräleukainen kansanedustaja vihjaili opintojen pitkittyvän ”vastakkaisen sukupuolen haistelun” vuoksi, ts. siksi, että haluamalla halutaan jotenkin remuta eri ihmisten sängyissä, elää kuin pellossa ja olla miehistymättä vastuullisiksi aikuisiksi. Kun on ilmeisesti hoitamattoman nuoruusvuosien depression vuoksi - joka muuten on yliopisto-opiskelijoiden, niin miesten kuin naisten, keskuudessa edelleenkin varsin yleinen vaiva - ollut käytännössä ilman sukupuolielämää kolmekymppiseksi, tällaiset vihjailut eivät hirveästi ilahduta. Kuulemishetkellä teki lähinnä mieli koristella niiden esittäjä omalla mehullaan, kuten Máirtín Ó Cadhain -vainaa sanoisi (nyt kun olen lunkimpi ja keski-ikäisempi, otan tietysti asianomaiselta vastaan myös polvillaan ryömien esitetyn anteeksipyynnön).

Eivätkä ne nolaukset tähän jää. Muutama vuosi sitten Paavo Lipponen meni sanomaan opintorahoituksen puutetta valittaville opiskelijoille, että heidän tulisi lopettaa Raimo Sailaksen morkkaaminen, koska tämä on kuulemma Suomen johtava intellektuelli. Konkreettiset opintotukiasiat eivät herra ja ylhäisyys Lipposta tietenkään kiinnostaneet. Vaikka olin tuossa vaiheessa jo itse kokopäivätyötä tekevä ihminen, jonka opiskelut olivat ja ovat hyvin hitaasti etenevän lisensiaattityön varassa, Lipposen heitto suututti minutkin, koska se ei tuntunut juurikaan haistattelua kummemmalta.

On jo vanha vitsi sanoa, että opiskelijat ovat ainoa ihmisryhmä, jonka odotetaan selviävän ilman toimeentulotukea ja rahoittavan syömisensä velaksi. Sen lisäksi heidän myös toivotaan tekevän työnsä hutiloiden. Opintoaikojen lyhentämiseksi on ehdotettu mm. lainojen anteeksiantamista ym. helpotuksia mahdollisimman nopeasti valmistuville opiskelijoille. Sitä vastoin korkeista arvosanoista ei ole minkään suunnitelman mukaan ollut luvassa palkintoja eikä tasoitusta. Pikaisesti väsätty sekundamaisteri on aina parempi kuin seitsemän vuotta opiskeleva priimatavara.

Omasta mielestäni yliopisto-opiskelijan opintotuki pitäisi jakaa mahdollisimman tarkoin niin, että se muistuttaisi oikeaa palkkaa. Toisin sanoen suoritetuista tenteistä pitäisi jakaa rahasumma, johon vaikuttaisi sekä opintoviikkojen (tai mitä ne nykyään sitten ovatkin) määrä että tentin arvosana, eli hyvän ja menestyvän opiskelijan tulisi saada kyvykkyydestään tunnustusta ihan kahisevassa ja kilajavassa muodossa. Tämä valmentaisi myös opiskelijoita työelämään, mikä olisi ihan oikeasti tarpeen monille heistä.

Ns. opiskelijaelämä ei nimittäin valmista kenestäkään tuottavaa jäsentä yhteiskuntaan. Rahaa ei makseta kouriintuntuvista suorituksista, vaan se pitää anoa - eli käytännössä opiskelijat harjaantuvat pikemminkin sosiaalipummin kuin työssäkäyvän, vakiintuneen ihmisen elämäntapaan. Jos jotkut eivät kolmekymmentä täytettyäkään aikuistu, kyse ei ole laiskuudesta, ainakaan myötäsyntyisestä laiskuudesta, vaan yliopistolla opitusta elämäntavasta, jota ylläpidetään kerjäämällä anottavalla, ei teoilla ansaittavalla opintotuella.

Laajemmin kyse on siitä, että opiskelijat pakotetaan elämään kuin syrjäytyneet yhteiskuntapudokkaat. Poliitikoilta he saavat vain pilkkaa, vihjailuja ja nolauksia, ikään kuin he eivät olisi äänestäjiä ollenkaan. Tunnutaan ajattelevan, että nöyryyttävä nälkätaiteilijuus jotenkin kuuluu asiaan. Opiskelijat puolestaan tekevät nälkätaiteilijan välttämättömyyksistä hyveen ja omaksuvat katkeran yhteiskunnanvastaisen asenteen. Silloin kun poliittiset puolueet vaivautuvat markkinoimaan itseään heille, ne yleensä vetoavat juuri tuohon asenteeseen: vasemmisto julistaa kapinaa ja vallankumousta, oikeisto itsekästä ”v-u meidän palkallahan ei mitään s-nan yhteiskuntaa rahoiteta, kun ei siltä itsekään olla mitään saatu” -veropopulismia.