Iirikirja (pöytälaatikosta)

(Tämä keskeneräinen iirin kieltä käsittelevä kirja jää kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta, koska käytännön kokemus on osoittanut minun olevan suomenkielisten julkaisujen ja kustantamojen boikotissa. Ruotsiksi menee läpi mikä vain vaikka heittämällä.)

I nDilchuimhne ar Anders Ahlqvist – Anders Ahlqvistin muistolle.

1. KELTIT

Sanaan ”keltit” liittyy yleisessä tietoisuudessa kaikenlaisia harhakäsityksiä. Milloin esitetään kelttien olleen salaperäinen kansa, josta ei muka tiedetä mitään varmaa ja jonka kieltäkään ei tunneta. Milloin väitetään kelttien olleen Euroopan viimeisiä pakanoita, joilla on ollut hallussaan jos jonkinlaisia yliluonnollisia voimia. Milloin mitäkin, mutta yleensä ei mitään paikkaansapitävää. Itse asiassa tutkijat ja tuntijat tietävät kuitenkin kelteistä yhtä ja toista. Kelttikieliä puhutaan yhä Brittein saarilla, missä kiinnostuneet voivat opetella niitä syntyperäisten puhujien opastuksella; manteren puolen kelttikielet ovat kadonneet sukupuuttoon jo aikoja sitten, mutta niillä laaditut piirtokirjoitukset ovat asiantuntijoiden tulkittavissa.

Kelttien puhumat kielet ovat nimittäin indoeurooppalaisia, eli sukua suurille eurooppalaisille maailmankielille. Kelttikieliä puhuvat heimot levisivät Eurooppaan karkeasti vuosituhat ennen historiankirjoista meille tutumpia germaanien kansainvaelluksia; muinaisia kelttikieliä olivat ennen kaikkea gallia lähinnä nykyisen Ranskan alueella, lepontti Italian pohjoisosissa (alueella, jota roomalaiset kutsuivat Alppien tämänpuoleiseksi Galliaksi eli Gallia Cisalpinaksi) ja keltibeeri Pyreneitten niemimaalla. Nämäkin nimitykset ovat jossain määrin sopimuksenvaraisia: esimerkiksi sille, onko jokin piirtokirjoitus leponttia vai galliaa, kriteerit ovat pikemminkin maantieteelliset kuin kielitieteelliset.

Mitään syvällistä kirjallisuudenhistoriaa mannerkelttiläisille muinaiskielille ei voi laatia. Kirjoitukset ovat sisällöltään yleensä aika lyhyitä ja kaavamaisia: jos voittamattoman Asterixin kylä olisi ollut oikeasti olemassa, se tunnettaisiin ehkä hiidenkivestä, jossa lukisi jotain sellaista kuin ”Obelix pystytti tämän kiven suuren päällikkömme Aladobixin muistoksi, Asterix kirjoitti nämä sanat”. Tietäjä Akvavitixin taikajuomareseptejä ei tietenkään olisi jälkimaailmalle jäänyt: gallialaiset druidit eivät merkinneet muistiin uskonnollisia eivätkä maagisia salaisuuksiaan, eikä meillä ole yhtään ensi käden kirjallista lähdettä muinaisten gallialaisten uskonnosta.

Tuo -ix-pääte ei ole aitoa galliaa: Asterixin tekijät René Goscinny ja Albert Uderzo saivat idean varmaankin Vercingetorixista, sotapäälliköstä, jonka kerrotaan tunnustaneen häviönsä heittämällä aseensa Julius Caesarin jalkoihin. Goscinny ja Uderzo kuitenkin irrottivat päätteen väärästä kohtaa: todelliset historialliset nimet Vercingetorix, Ambiorix ja Dumnorix sisältävät nimittäin kuningasta tai johtajaa tarkoittavan sanan rix – samaa alkuperää kuin iirin rí 'kuningas' tai vaikka latinan rex – ja olivat luultavasti pikemminkin arvonimiä kuin henkilönnimiä.

Mannerkelttiläiset kielet hävisivät varhaiskeskiajalla; niiden tilalle tuli vulgaarilatina, josta kehittyivät romaaniset kielet. Tämä johtui siitä, että keltit olivat hyvinkin sivilisoitunutta väkeä, jolla oli jonkinasteinen kaupunkilaitos – roomalaiset kutsuivat kelttien asutuskeskuksia sanalla oppidum, monikossa oppida, ja tätä käyttävät terminä kelttien muinaisuutta tutkivat arkeologitkin. Kun roomalaiset alistivat Gallian valtaansa, heidän virkamiehensä asettuivat vain toogat kahisten oppidumeihin uutta hallintokoneistoa pystyttämään, jolloin myös kielenvaihto galliasta latinaan saatiin hyvälle alulle. Germaanien elämäntapa oli paimentolaisempi ja kulkevaisempi (etten sanoisi: alkukantaisempi), ja siksi heidän kielensäkin säilyivät nykypäivään asti.

Eräät kielitieteilijät ovat leikitelleet ajatuksella italokelttiläisestä kantakielestä – tästä olisivat kehittyneet kahtena eri haarana yhtäältä kelttikielet ja toisaalta itaaliset kielet, joihin kuuluvat latina ja sen muinaiset sukukielet Apenniinien niemimaalla, mitä näitä nyt oli: oski, umbri, faliski jne. Tämä olettamus perustuu siihen, että itaalisilla ja kelttiläisillä kielillä on yhteisiä piirteitä ja sanoja, joita ei löydy muista indoeurooppalaisista kielistä. Esimerkiksi iirissä vanhimpia latinalaislainoja ei välttämättä voida täysin erottaa omaperäisistä kelttiläisistä sanoista: luullakseni tutkijat eivät ole tänäkään päivänä yksimielisiä siitä, onko vaikkapa 'hopeaa' ja 'rahaa' tarkoittava iirin airgead peräisin latinasta (argentum) vai molemmille kielille yhteistä alkuperäisainesta. Nykyään vallitsevan käsityksen mukaan kelttikielet ja itaaliset kielet ovat kaksi eri oksaa indoeurooppalaisessa sukupuussa ja niiden yhtäläisyyksien taustalla ovat pikemminkin hyvin varhaiset vuorovaikutukset kuin varsinainen lähisukulaisuus. Italokelttiläinen teoria on kuitenkin tihkunut huipulta kentälle asti siinä määrin, että olen kuullut yksittäisten iiriaktivistien väittävän iiriä latinan sisarkieleksi (!). Serkku olisi lähempänä totuutta.

Nykyaikaisia kelttikieliä on kuusi: iiri (Gaeilge), skottigaeli (Gàidhlig), manksi (Man-saaren gaeli), kymri (walesin kieli, Cymraeg), bretoni (Brezhoneg) ja korni (cornwallin kieli, eri muodoissaan nimeltään Kernowek, Kernewek, Kernuack). Näistä manksi ja korni ovat perinteisinä puhekielinä sukupuuttoon kuolleita, mutta jälkipolville säilyneen kirjallisen perinnön avulla henkiin herätettyjä kieliä. Portugalin pohjoispuolella, Pyreneiden niemimaan luoteiskulmassa sijaitsee Espanjaan kuuluva Galician maakunta, jossa puhutaan omaa galegon kieltä, ja sekä paikalliset nationalistit että jopa eräät hakuteokset väittävät sitä kelttiläiseksi. Tähän ei kuitenkaan pidä uskoa: galego on romaaninen kieli ja lähinnä sukua portugalille, kuten voi odottaakin – itse asiassa historiallisesti katsoen portugali on galegon murre. Kokonaan eri asia on, että myös Galician suunnalta on löytynyt lyhyitä piirtokirjoituksia kelttiläisellä kielellä, jota alueella on muinoin puhuttu.

Myöskään baski ei ole kelttikieli: se on ns. isolaatti eli kokonaan vailla sukukieliä. Siinä on kuitenkin yksittäisiä sanoja, jotka vaikuttavat kelttiläisiltä lainoilta. Ne ovat varmaankin peräisin Pyreneitten niemimaan muinaisesta kelttikielestä, jota on tapana kutsua keltibeeriksi: 1970-luvulla Aragonian Botorritasta, joka ei ole mitenkään kohtuuttoman kaukana Baskimaalta, löytyi pari tällä kielellä pronssilaatoille kirjoitettua pitkähköä tekstiä, 1990-luvulla vielä hieman lisääkin.

Kaikki elävät kelttikielet ovat kotoisin Brittein saarilta. Tämä koskee myös Ranskassa puhuttua bretonin kieltä: Bretagnen niemimaa, jolla sitä puhutaan, sai varhaiskeskiajalla uudet asukkaat Cornwallista. Sekä niemimaan että kielen nimi todistavat kielen britannialaisesta alkuperästä: antiikin aikana Bretagne tunnettiin vielä Armoricana, kuten kaikki Asterixinsa lukeneet muistavat. Cornwallilaisesta taustasta taas kertoo se, että yksi bretonin neljästä päämurteesta on nimeltään kerneveg – kornin kielihän on korniksi Kernowek. Bretagnelaiset nationalistit ovat kyllä aikoinaan koettaneet todistella, että heidän kielessään olisi vielä jotain jälkiä galliasta, mutta kielitieteilijät eivät juuri ole puoltaneet tällaisia väitteitä.

Saarikelttiläiset kielet jakautuvat kahteen ryhmään: Q-kieliin ja P-kieliin, tai goidelilaisiin (gaelilaisiin) ja brittiläisiin (britannisiin) kieliin. Q-kielten ja P-kielten vastakkaisuus perustuu äännehistoriaan ja ulottuu mannerkelttiläisten kielten aikaan asti: keltibeeri oli Q-kieli, gallia P-kieli. Q-kielissä alkuperäinen kw-äänneyhdistelmä pysyi kw:nä tai ainakin k-äänteenä, kun taas P-kielissä se kehittyi p:ksi. Nykyisistä kelttikielistä gaelilaiset kielet (iiri, skottigaeli ja manksi) ovat Q-kieliä, brittiläiset (kymri, bretoni ja korni) P-kieliä. Esimerkiksi iirin sanaa ceann 'pää, niemenkärki' (iirin c äännetään k:na) vastaa kymrissä pen.

Brittiläiset kelttikielet ovat keskenään suhteellisen lähellä, gaelilaiset samoin, mutta näiden kahden ryhmän välillä on yllättävän vähän yhteistä. Se joka osaa hyvin iiriä saa kelpo tavalla tolkkua skottigaelista ja manksista, mutta kymri, bretoni ja korni edellyttävät yhä eri opettelua – itse asiassa iirin ja kymrin, kahden vahvimman kelttikielen, välinen ymmärrettävyysraja on niin jyrkkä, että esimerkiksi germaanisten tai slaavilaisten kielten sisällä sellaista ei ole. Saksa ja islanti tai puola ja venäjä ovat paljon lähempänä toisiaan kuin iiri ja kymri. Tiedän mistä puhun, koska osaan sekä iiriä, saksaa, islantia, puolaa että venäjää, mutta en kymriä.

On toki hyvinkin järkeenkäyvää, että esimerkiksi iirin fáisc! 'puserra! rutista! rusenna!' ja kymrin gwasg 'kirjapaino, kustantamo' ovat samaa alkuperää (sanat ovat samannäköisiä, ja onhan kirjojen painamisessakin kyse jonkinlaisesta rusentamisesta), mutta sanojen merkitykset ovat kehittyneet eri suuntiin ja kielioppi on hyvin erilainen. Perussanastostakaan iirin ja kymrin sukulaisuutta ei hevillä havaitse: beoir, leann/cwrw 'olut', bóthar/fford 'maantie', gleann/cwm 'laakso', fáilte/croeso 'tervetuloa', maith/da 'hyvä' (iirissä esiintyy kyllä etuliite dea-, esimerkiksi dea-scéala ”hyvä uutinen”), foghlaim/dysgu 'oppia', uisce/dŵr 'vesi' (iirin kieli tuntee kyllä myös sanan dobhar, mutta se esiintyy enää lähinnä paikannimissä ja tarkoittaa vain luonnossa virtaavaa vettä). Silloinkin kun alkuperältään samat sanat ovat säilyttäneet saman merkityksen, ne eivät välttämättä enää ole kovin samannäköisiä: fear/gŵr 'mies', sean/hen 'vanha'.

Kaikkia kelttikieliä pidetään sukupuuton uhkaamina, mutta niiden kohtalot ovat olleet hyvinkin erilaisia. Kymrin kielellä on yhä puolisen miljoonaa syntyperäistä puhujaa, ja kymrinkielinen kulttuurielämä on vilkasta. Bretonilla oli vielä 1900-luvun alussa yliote suuressa osassa kotiniemimaataan, mutta viime vuosisadan loppupuoli oli kielelle tuhoisa, ja nykyään bretonin puhujien suuri enemmistö on jo eläkeiässä. Korni katosi aitona kansankielenä jo vuosisatoja sitten, mutta 1900-luvun mittaan vähitellen vahvistunut kielenelvytysliike on kasvattanut uuden sukupolven äidinkielisiä puhujia, olkoonkin että kieliliikkeessä on yhä monenlaista ilmaa sen suhteen, mikä on hyvää ja oikeaa kornia. Skottigaeli on hyvinkin elävä alueellinen kieli, ja syntyperäisten puhujien kirjoittamaa skottigaelinkielistä kirjallisuutta ilmestyy paljon. Iirillä on suhteellisen vähän hyviä osaajia, mutta paperilla varsin vankka perustuslaillinen asema Irlannissa – käytäntö on tietysti aina eri asia. Manksin kieli kuoli sukupuuttoon 1900-luvun toisella puoliskolla, mutta se ehdittiin dokumentoida ja äänittää murre-eroja myöten, joten manksin elvyttäjät ovat paljon paremmassa asemassa kuin kornin.

Yleensä sanotaan kymrinkielisen kirjallisuuden saaneen alkunsa Aneirinista ja Taliesinista, kahdesta mahtimiesten hovibardista, jotka eivät edes olleet walesilaisia. Heidän kotiseutunsa oli ”vanha pohjoinen”, nykyisen Skotlannin eteläosa, jossa vielä ensimmäisellä vuosituhannella jälkeen Kristuksen syntymän puhuttiin nimenomaan brittiläistä kelttikieltä, ei gaelilaista. Kaksikon runous on säilynyt paljon heidän omaa aikaansa myöhemmin Walesissa laadittuina, ties kuinka monen kirjurin ja kopioijan muokkaamina käsikirjoituksina, joiden kieli on luultavasti lähempänä nykykymriä kuin näiden runoniekkojen alkuperäistä tyyliä.

Siinä missä irlantilaisilla on mytologiansa muinaisista kelttisankareista, kymrinkielinen tarusto käsittelee kuningas Arturia. Artur ei toki ollut mikään historiallinen hahmo, eikä hänen kuningaskuntansa varsinainen kelttiläisvaltio. Pikemminkin Arturin ja hänen ritariensa seikkailujen taustalla on Britannian kristillistyneiden roomalaisten (tai roomalaisiin samaistuvien brittiläiskelttien) taistelu päälle vyöryviä anglosaksisia pakanalaumoja vastaan. Tarinasikermään on kuitenkin sen levitessä lisäilty kaikenlaista: kuuluisa pyöreä pöytä on tullut mukaan vasta englantilaisen Layamonin (Laȝamon) ja normandianranskaksi kirjoittaneen jerseynsaarelaisen Wacen runoeepoksissa, sir Lancelot taas hyppäsi rattaille manner-Ranskasta.

Pyöreän pöydän ritarit ja kuningas Artur olivat jo keskiajalla ylikansallista kulttuuriperintöä, josta ranskalaiset runoilijat (tunnetuimpana Chrétien de Troyes) ja heidän saksalaiset kollegansa (kuten Hartmann von Aue) laativat omia toisintojaan. Nämä perustuvat Geoffrey Monmouthilaisen 1100-luvulla laatimaan latinankieliseen ”Britannian kuninkaiden historiaan” (Historia regum Britanniae), josta tuli oman aikakautensa kansainvälistä populaarikirjallisuutta: jos haluamme heittäytyä ilkeiksi, voimme sanoa sen olleen suosionsa osalta keskiaikainen vastine J. R. R. Tolkienin sormustarulle ja sisältäneen presiis yhtä vähän oikeaa historiaa.

Kuningas Arturin tarinat sisältävät yleiskeskiaikaisen ritarihengen ja hovihienostuksen lisäksi hyvinkin pelottavia yliluonnollisia aineksia, jotka taitavat olla tarinasikermän aidointa ja alkuvoimaisinta kelttiläisyyttä. Myyttinen keltti-Artur oli pikemminkin suuri soturi kuin kuningas, ja hän myös liikkui melko liukkaasti todellisuuden ja tuonpuoleisten maailmojen välillä – alun perin hän on varmaankin ollut pakanauskonnon jumalhahmo. Tästä alkuperäisestä Arturista tiedetään kuitenkin hyvin vähän. Merkittävintä kymrinkielistä Artur-kirjallisuutta ovat ns. mabinogit, jotka ovat syntyneet samoihin aikoihin kuin Geoffreyn historia eivätkä ole sitä oleellisesti autenttisempia. Sankarin nimikään ei välttämättä ole kelttiläistä alkuperää, vaan saattaa olla latinasta väännetty.

Koska nykyisen Walesin alue oli sitä osaa Britanniasta, jonka Rooman valtakunta aikoinaan valloitti, varhainen kymrinkielinen kirjallisuus samasti Walesin tai Britannian mieluummin Roomaan kuin keltteihin. Britannian nimenkin väitettiin tulevan Brutuksesta – ei toki Marcus Iunius Brutuksesta, joka osallistui Julius Caesarin murhaan, vaan Roomasta saapuneesta myyttisestä perustajaisästä, Brutus Troijalaisesta. Hän oli mukamas sukua Aeneaalle, joka tarun mukaan tuli Troijasta perustamaan Rooman; ainakin tarinat Britannian Brutuksesta on ilmiselvästi plagioitu Aeneaasta. Brutuksen nimikin omaksuttiin kymrin kieleen muodossa brut tarkoittamaan brittiläistä muinais(pseudo)historiaa kuvaavia teoksia, joita kymriksi on olemassa useampiakin. Myös Layamonin englannin- ja Wacen ranskankielisestä eepoksesta käytetään tätä nimeä.

Toisin kuin irlantilaiset, walesilaiset eivät pitäytyneet katolilaisuudessa. Siksi uskonpuhdistuksen myötä alkanut kirjallisen kulttuurin nousu hyödytti heidän kieltään: 1500-luvulla William Morgan (kas siinä meillä tyypillinen walesilainen nimi!) käänsi koko Raamatun kymriksi. Morgania ei ehkä pidä kutsua walesilaisten Mikael Agricolaksi, koska toisin kuin Suomessa, Walesissa oli jo merkittäviä kirjallisia perinteitä ennen raamatunkäännöstä; mutta ainakin kymrinkielinen Raamattu auttoi kehittämään kirjakieltä ajanmukaisempaan suuntaan sekä tuomaan sen paremmin kansan ulottuville. Vielä nykyäänkin kymrin kielellä on Walesissa vahva asema uskonnollisessa, ennen muuta vapaakirkollisessa elämässä – erityisesti metodistit ovat leimallisesti kymrinkielinen kirkkokunta, ja koko Britannian metodisteille suunnatuista vuosikirjoista ja julkaisuista löytää usein kymrinkielisiä artikkeleita.

Uuden ajan kymrinkielinen kirjallisuus oli pitkään nimenomaan uskonnollista: keskiaikaiset säemitat säilyivät käytössä, mutta nyt niillä ylistettiin mahtimiesten sijasta Jumalaa. Toisaalta protestanttinen usko rohkaisi myös tietokirjallisuuden kehitystä. Toisin kuin Irlannissa, Walesissa omakielinen kirjapainotoiminta saatiin käyntiin melko varhain, ja lukutaidon kehittymiseen ja ylläpitoon vaikuttivat kaikenlaiset käytännön maamiesoppaat sun muut kymrinkieliset tietokirjat ja lehtiset, joita Walesissa sekä julkaistiin että luettiin. Jo 1800-luvun puolella ilmestyi ensimmäinen kymrinkielinen tietosanakirja.

Tällä on varmaankin yhteytensä siihen, että kymriksi on nykyäänkin olemassa aivan toisessa määrin harrastetoimintaa ja harrastelehtiä kuin iiriksi. Hieman karrikoiden: kymriksi voi keräillä postimerkkejä tai pelailla shakkia kuten englanniksi tai vaikka suomeksi, mutta iirinkielinen shakkiturnaus tai postimerkkinäyttely on pikemminkin iirinkielisyystoimintaa kuin shakkia tai filateliaa. Kymrinkielinen sudoku- tai ristikkolehti ei hämmästyttäisi minua ollenkaan, mutta iirinkielinen olisi suuri, etukäteiskohkauksella mainostettu merkkipaalu kieliaktivismin historiassa, jota ilmestyisi vain kaksi tai kolme numeroa ja jota alan miehet ja naiset muistelisivat tippa silmässä vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Merkillinen hahmo kymrinkielisessä kirjallisuudessa oli 1700-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa vaikuttanut Iolo Morganwg tai Morgannwg – oikealta nimeltään jotain niinkin latteaa kuin Edward Williams, joten en ihmettele, että hän keksi itselleen persoonallisemman pseudonyymin. Hän ansioitui keräämällä talteen vanhoja kymrinkielisiä käsikirjoituksia, mutta valitettavasti myös panemalla niiden joukkoon omiaan. Iolon heikkous oli ajan muotihuume, laudanum eli alkoholiin liuotettu oopiumi, ja tämäkin saa hänet vaikuttamaan parisataa vuotta ennen aikojaan syntyneeltä kalifornialaishipiltä. Hän onnistui luikertelemaan englantilaisen älymystön suosioon esiintymällä myyttisenä kelttiprofeettana: ilmeisesti nykyistenkin mystiikan ystävien (myös oikeiden kalifornialaishippien) muka kelttiläiset druidiharrastukset perustuvat viime kädessä Iolon laudanumpäissään englantilaisille ihailijoilleen sökeltämille horinoille.

Iolon kuvitelmat muinaiskymriläisestä kulttuurista ovat jättäneet jälkensä myös Walesin omakieliseen kulttuuritoimintaan: esimerkiksi runoilijoiden kokous, Gorsedd, joka palkitsee ansioituneita kynämiehiä ja -naisia kunniakruunulla tai kunniaistuimella, ei ole mikään ammoinen perinne, vaan pitkälti Iolon ideoima ja muovaama instituutio. Myös Cornwallissa ja Bretagnessa on nykyään omat, walesilaisen mallin mukaan luodut runokäräjänsä. Vaikka Gorseddin rituaalit ovat peräisin Iolon oopiumilla vauhditetuista visioista, runokäräjiä sinänsä ei voi pitää huonona ideana, koska ne ovat vahvistaneet ja elävöittäneet kirjallisuusperinnettä motivoimalla nuoria ja kunnianhimoisia kymrin puhujia tarttumaan kynään ja kärkkymään kunniaa ja palkintoja.

Arvioitaessa Iolon merkitystä on syytä huomata, että hänenkin ylläpitämänsä mielikuvat kelteistä jonkinlaisina viimeisinä pakanoina ovat jokseenkin ristiriidassa saarelaiskelttien oikean historian kanssa. Kristinusko levisi Walesiin jo roomalaisvallan aikana, ja walesilaissyntyisen apostolinsa Patrikin johdolla Irlantikin kääntyi uuteen uskoon hyvin varhain. Keltit olivat siis pikemminkin Länsi-Euroopan ensimmäisiä kristittyjä kuin viimeisiä pakanoita. Itse asiassa puheet kelttien pakanuudesta olivat lähinnä englantilaisten propagandaa, jolla oikeutettiin vaikkapa irlantilaisten alistaminen. Iolon mystiikka on pohjimmiltaan mukautumista siirtomaaherran odotuksiin: murjaani esittää bwanan mieliksi pittoreskeja villejä tansseja, kun kerran vaaditaan.

Omituisuudestaan huolimatta Iolo ei ole aivan ainutlaatuinen hahmo pienten kansojen historiassa. Meidän Sigurd Wettenhovi-Aspamme lisäksi verrokkina mieleen tulee baskien Sabino Arana, joka ei osannut kieltä edes erityisen hyvin, mutta jonka ehdottamista baskin uudissanoista merkittävä osa on juurtunut arkikäyttöön. Aranalla oli usein hyvin amatöörimäisiä käsityksiä baskin sanojen alkuperästä, ja hän yritti myös muokata kieltä omien teorioidensa mukaiseksi. Baskinationalismi on pitkälti Aranan keksimä aate: esimerkiksi sekä vihervalkopunainen baskilippu että sitä tarkoittava baskin kielen sana ikurrina ovat peräisin hänen yhden miehen aivoriihestään, samoin Baskimaan nationalistinen nimi Euskadi (aidolla kansanbaskilla Euskal Herria).

Puutteita baskin kielen taidossaan Arana paikkasi kiihkeällä rasismilla: muualta Espanjasta Baskimaahan muuttaneille ja heidän jälkeläisilleen hän keksi pilkkanimen maketo ja korosti, että baskien oli parempi unohtaa äidinkielensä kuin antaa maketojen oppia sitä. Tämä puhdasrotuisuusaate on varmasti omalta osaltaan motivoinut terroristiryhmä ETA:n armottomia otteita. Sinänsä koko idea tulee suoraan Espanjan historiasta: kun Pyreneitten niemimaa pitkällisten sotien myötä siirtyi maureilta kristittyjen hallintaan, uusi herraluokka pyrki sulkemaan kristillisen kasteen ottaneet entiset muslimit ja juutalaiset sekä näiden jälkeläiset vallan ulkopuolelle esittämällä vaatimuksia ”veren puhtaudesta” ja vihjailemalla takinkääntäjien yhä salassa pitäytyvän vääräuskoisuudessaan. Muslimivallalta säästyneinä juuri baskit hyötyivät puhdasverisyysvaatimuksesta, joten ei oikeastaan ole ihme, että Arana sovelsi samaa ajatusta omassa nationalismissaan.

Niin paljon kuin Iolo Morganwgia voidaankin arvostella ja paheksua, hän ei tietääkseni vaatinut kenenkään tappamista eikä karkottamista Walesista. Saattaa hyvinkin olla kulttuurinationalismia korostaneen Iolon ansiota, että Walesissa ei juuri ole esiintynyt väkivaltaista kansallismielisyyttä: pikemminkin walesilaiset ovat – myös vapaakirkollisen perinteensä vuoksi – kunnostautuneet pasifisteina. Terrorismia lähimmäksi walesilaiset nationalistit ovat päässeet polttamalla varakkaiden englantilaisten Walesiin rakentamia kakkosasuntoja: ökymökit on kuitenkin tuikattu tuleen lomasesongin ulkopuolella, jotta ne olisivat varmasti tyhjillään eikä kuolonuhreja tulisi.

Kymrin kielen aseman heikkenemisestä syytetään usein teollistumista – Walesin seudulla se tarkoitti ennen muuta kaivoksia. Alkuvaiheessaan kaivosteollisuuden nousu ei mitenkään itsestään selvästi merkinnyt englannin kielen voittokulkua. Tämä seurasi vasta sitten kun Walesiin alkoi muuttaa suuria määriä englantilaisia työläisiä työpaikkojen perässä; tällöin yleisessä tietoisuudessa syntyi myös vastakkainasettelu yhtäältä hurskaan, idyllisen kymrinkielisen maaseutukulttuurin ja toisaalta karskin, siveettömän sekä tietysti englanninkielisen teollisuustyöläisyyden välillä. Maaseudun romantisointi toki johti aikanaan omaan vastareaktioonsa: tylyn realistista kuvausta kymrinkielisestä maalaiselämästä tarjosi 1900-luvun puolella ainakin tuottelias proosamies John Ellis Williams. Ilmeisesti välttämättömyyden pakosta hän, kuten monet walesilaiset kirjailijat, kirjoitti sekä englanniksi että kymriksi.

Kun puhutaan Walesin modernisaatiosta ja teollistumisesta, useimpien mieleen tulee Richard Llewellynin englanniksi kirjoittama romaani How Green Was My Valley, suomeksi Vihreä oli laaksoni. Walesilaisena kirjailijana Llewellyniä ei kuitenkaan voi pitää: hän syntyi Englannissa walesilaisille vanhemmille, joiden kotiseudulla hän ei juuri asustellut. Tosin kirja kuuluu pohjautuvan autenttiseen muistitietoon, jota kirjailija sai sukulaisiltaan; ilmeisesti sen menestys perustui Llewellynin kykyyn sovittaa tämä materiaali valtavirtaiseen kirjalliseen makuun.

Ensimmäinen maailmansota synnytti Englannissa joukon synkkämielisiä rintamarunoilijoita, sellaisia kuin Siegfried Sassoon, Wilfred Owen, Charles Hamilton Sorley ja Ivor Gurney. Walesilla oli heille oma vastineensa, Ellis Humphrey Evans eli runoilijanimeltään Hedd Wyn, 'siunattu rauha'. Walesilaiseen tapaan hän oli vakaumuksellinen kristillinen pasifisti ja meni armeijaan vain jotta hänen veljensä ei olisi tarvinnut. Tunnetuimmassa runossaan Hedd Wyn kuvaa, kuinka Jumala vetäytyy rintamalta jättääkseen maailman ihmisen aseille: runoilijat hylkäävät harppunsa, ja niiden musiikin syrjäyttää nuorten ahdistus ja virtaava veri, joka sekoittuu sateeseen – tällä viimeisellä kielikuvalla Hedd Wyn toi muuten aika abstraktiin runoonsa parilla sanalla mukaan länsirintaman todellisuuden. Runoilijan oma hurme vuoti kuiviin Ypresin kolmannessa taistelussa heinä-elokuun vaihteessa 1917. Kuusi viikkoa myöhemmin hänen teoksensa voitti Gorseddin runokilpailun, ja voittajan kunniaistuin jouduttiin verhoamaan mustiin tekijän henkilöllisyyden paljastuttua.

Kymri pääsi iiriä varhemmin ja paremmin mukaan modernin proosakirjallisuuden kehitykseen: ensimmäiset kymrinkieliset romaanit ilmestyivät jo 1800-luvulla, ja seuraavalla vuosisadalla kymriksi oli jo olemassa maailmanluokan pitkää proosaa. Vuosisadan merkittävin, mutta myös kiistellyin kymrinkielinen kirjailija Saunders Lewis pääsi jopa Nobel-palkintoehdokkaaksi, olkoonkin että hänen poliittiset mielipiteensä olivat vaikeita sulattaa jo miehen omana elinaikana. Hänen tulokulmansa toiseen maailmansotaan oli siinä mielessä provinsiaalisesti walesilainen, että hän näki sen ensimmäisen jatkona, ja ensimmäistä (johon hän itsekin oli osallistunut) pitivät monet walesilaiset englantilaisten sotana, jossa Hedd Wynin kaltaiset nuoret maanmiehet olivat kaatuneet turhaan. Toisen maailmansodan aikaisissa kirjoituksissaan Lewis harjoitti juuri sellaista säntillistä tasapuolisuutta, josta sodan jälkeen sai natsisympatisoijan maineen: hänen kirjoitteluaan voidaan toki paheksua siitä lähtökohdasta, että puolueettomuus suurten moraalisten kriisien aikakaudella on pelkuruutta.

Saunders Lewis oli kotoisin vapaakirkollisesta ympäristöstä, mutta kääntyi pitkien jahkailujen jälkeen katolisuuteen. Kuten uskonveljensä, kymrin kieltä osannut ja siitä haltiakieliä luomaan inspiroitunut J. R. R. Tolkien, hän kammoksui modernia maailmaa ja kaipasi paluuta maaseutuelämän harmoniaan, jonka teollistuminen oli rikkonut. Katolinen uskonto vei eurooppalaisen kulttuurin alkulähteille, katsoi Lewis, kun taas uskonpuhdistus oli tuominnut Walesin takamaaksi ja provinssiksi. Ranskalaisvaikutteinen katolinen konservatiivisuus teki Lewisistä jossain määrin marginaalihahmon kymrinkielisessä kulttuurissa, mutta yhtä kaikki hänellä oli merkittävää vaikutusta Walesin kansallismielisen liikkeen syntyyn. Hän kirjoitti pari romaania sekä runsaasti näytelmiä, kirjallisuuskritiikkiä ja aikalaiskommentaaria, mutta ilmeisesti runot ovat kestävin osa hänen tuotantoaan.

Maailmansotien välisenä aikana toimineista kirjailijoista Thomas Herbert Parry-Williams (jota ei pidä sekoittaa Robert Williams Parryyn, hieman aikaisempaan runoilijakollegaansa) voi hyvinkin ajan pitkään olla nousemassa Saunders Lewisiä arvostetummaksi: hän kirjoitti sekä lyriikkaa että proosaa ja toimi myös kymrin kielen professorina Aberystwythin yliopistossa. Hänen runojaan on luonnehdittu pettävän yksinkertaisiksi, mutta tarkemmalla lukemisella hyvinkin monimielisiksi; esseissään hän saattaa kuvata yksityiskohtaisesti jonkin arkipäiväisen aiheen, kuten vaikka sateen, esiin nostamia lapsuusmuistoja. Parry-Williams varttui yksikielisessä ympäristössä, jossa englantia ei juuri kuullut, ja perehtyi varhain myös äidinkielensä vanhempiin kirjallisiin perinteisiin; siksi hänen kymrin kieltään pidetään poikkeuksellisen kauniina, rikkaana ja tyylillisesti esimerkillisenä.

Kymrinkielisistä 1900-luvun alkupuolella uransa aloittaneista naiskirjailijoista merkittävin oli Kate Roberts, joka ansioitui sekä kirjailijana, journalistina että kustantajana. Roberts syntyi louhimotyöläisen perheeseen pienessä pohjoiswalesilaisessa kylässä, ja hänen kirjallinen tuotantonsa, joka käsittää sekä novelleja, romaaneja että avoimen omaelämäkerrallista tekstiä, keskittyy pitkälti kuvaamaan juuri köyhien työläisten ja heidän perheittensä elämää. Roberts oli Saunders Lewisin ystävä ja kirjallinen yhteistyökumppani, ja molemmat kirjailijat toimivat Walesin nationalistipuolueessa; romanttisesta suhteesta ei ollut kyse, sillä Roberts oli tahollaan naimisissa ja pyöritti kymrinkielistä kustannustoimintaa yhdessä taiteilija-aviomiehensä kanssa. Roberts ei ollut otteeltaan yhtä puoluepropagandistinen kuin Saunders Lewis; hän kertoi maanläheisesti arkielämästä ja patriarkaalisesta elämänjärjestyksestä, mutta samalla myös vahvoista naisista, jotka uskaltavat kapinoida miehiä vastaan.

Toinen realistinen työläiskuvaaja oli Thomas Rowland Hughes. Hän poti MS-tautia, johon menehtyi alle 50-vuotiaana 1940-luvun lopulla; hän ehti kuitenkin saada valmiiksi viisi romaania. Louhostyöläisen poikana hän kirjoitti omasta kokemusmaailmastaan, ja hänen teoksensa olivat ainakin omana aikanaan hyvin suosittuja – ilmeisesti siksi, että Walesissa riitti samastumiskykyisiä lukijoita.

Toisen maailmansodan jälkeen kuvioihin ilmaantuneista tekijöistä tärkeimpiä oli David James ”Gwenallt” Jones, enimmäkseen runoilija, mutta myös romaanikirjailija. Gwenallt oli lähtökohdiltaan ankara kalvinisti, mutta samalla hän vastusti kaikenlaisia yhteiskunnallisia epäkohtia ja julisti, että Kristuksen kirkossa oli tilaa Karl Marxin nyrkille. Hän ei kuitenkaan syyttänyt kaikesta kapitalismia, sillä vakaumuksellisena kristittynä hän näki yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden takana viime kädessä syntiinlankeemuksen ja ihmisen epätäydellisyyden.

Viisi-kuusikymmenluvulla kymrinkielistä proosaa hallitsivat vanhaa maaseutuelämää kuvaavat omaelämäkerralliset teokset tarkoituksenaan merkitä muistiin, millaista autenttinen, yksikielinen elämä Walesissa oli ennen kuin englanninkielistyminen eteni nykytasolleen asti. Tämä lajityyppi on tavallinen vähemmistökielten – ei vain kelttiläisten – kirjallisuudessa yleisemminkin, iirinkielisessä suorastaan maanvaiva.

Nykyisestä kymrinkielisestä kirjallisuudesta en voi sanoa tietäväni paljoa, koska en kieltäkään osaa, mutta 1980-luvulta alkaen esimerkiksi romaanikirjallisuus kuuluu olleen hyvässä vedossa. Naiskirjallisuuden tunnetuin edustaja on tuottelias ja monipuolinen Angharad Tomos, joka on syntynyt 1950-luvun lopulla; hän on kirjoittanut paljon lapsille, ja häntä voi pitää eräänlaisena Walesin Tove Janssonina. Se oikea ja alkuperäinen Tovekin kyllä tunnetaan Walesissa: ainakin Taikurin hattu/Trollkarlens hatt on jo 1970-luvulla kääntynyt kymriksi nimellä Dewin ym Mwmin-gwm, 'Taikuri Muumilaaksossa'. Kuten näkyy, w-kirjaimella merkitään kymrissä u-vokaalia, koska u-kirjaimella merkitty äänne on nyttemmin sulautunut yhteen i:n kanssa.

Tietokirjallisuuden puolella kymri on edelleenkin iiriä paremmassa hapessa: 1990-luvulla ilmestyi esimerkiksi John Daviesin tällä kielellä kirjoittama Walesin historia alkuajoista nykypäiviin, Hanes Cymru, jonka julkaisi sekä englanniksi että kymriksi Penguin Books. Iiriksi mitään vastaavaa yleisesitystä ei ole saatavilla, vaikka hyvin lähteistettyjä historiateoksia ja elämäkertoja verraten paljon onkin – joskus vieläpä esikuvallisen hyvällä iirillä laadittuja.

Kymrinkielinen musiikkiperinne eroaa varsin paljon irlantilaisesta: tyypillisimmillään se on kuorolaulua, kuten virsien veisaamista kirkossa. Walesilaiset eivät ole musiikillisesti täysin lahjattomia, mutta mitään Irlantiin verrattavaa omaperäistä ”kelttiläistä saundia” heillä ei mielestäni ole – jouhikkomainen perinnesoitin crwth sekä näyttää että kuulostaa melko säälittävältä irlantilaisten harppuun verrattuna. Walesilainen kuorolaulu ei myöskään perinteenä ole yhtä vanhaa ja alkuperäisen kelttiläistä kuin irlantilainen harppumusiikki. Viime vuosikymmeninä kuvioihin on ilmaantunut sellaisia kymrinkielisiä lauluntekijäartisteja kuin Dafydd Iwan, joka kyllä on kuuntelemisen arvoinen, mutta pohjimmiltaan hänellä on enemmän yhteistä jonkun Pete Seegerin tai Joan Baezin kuin muinaisten bardien kanssa.

Nykykelttikielistä ainakin bretonilla ja iirillä on ollut ongelmia paimentaa hajanaisia murteitaan yhden ja saman kirjakielen katon alle. Myös kymrissä on suuria eroja pohjoisten ja eteläisten murteiden välillä, mutta vielä merkittävämpi on puhe- ja kirjakielen vastakohtaisuus. Muodollinen kirjakieli perustuu edelleen 1500-luvun raamatunkäännökseen, jota kaiken lisäksi on jälkikäteen muokattu vähemmän puhekieliseen suuntaan, mutta pohjoisen ja etelän rajat ylittävää sivistynyttä puhekieltä ei ole olemassa. Tämä on ollut omiaan luomaan harmillista erimielisyyttä siitä, mitä kymriä kymrin opiskelijoille pitäisi opettaa ja millaista tiedotusvälineiden kuuluisi käyttää.

1970-luvulla nämä linjariidat koetettiin ratkaista kehittämällä kompromissikieli, jolle annettiin nimeksi Cymraeg Byw, 'elävä kymri' – tätä kieltä opettaa esimerkiksi vuonna 1977 julkaistu oppikirja Teach Yourself Living Welsh. Nimi oli harhaanjohtava, koska tämä kielimuoto yhdisteli muodollisen kirjakielen, pohjoismurteiden ja etelämurteiden aineksia, mutta ei ollut kenenkään äidinkieli eikä elävää kieltä edes paperilla. Joukkoviestinten uutistenlukukielenä se olisi kenties toiminut ihan hyvin, mutta oli paha virhe opettaa sitä kymriä vieraana kielenä opiskeleville, jotka eivät Cymraeg Bywn perusteella voineet ilman eri säätöä lukea kirjallisuutta eivätkä ymmärtää syntyperäisten puhetta. Nykyiset oppikirjat selittävät pohjoisen ja etelän tärkeimmät murre-erot alusta asti, koska opiskelija joka tapauksessa joutuu niiden kanssa tekemisiin ennemmin tai myöhemmin.

Kymrin sisarkieli bretoni on ainoa nykykelttikielistä, joka ei ole ollut suoran englantilaisvaikutuksen alainen, mutta ranska ei ilmeisesti ole kyennyt kampeamaan sitä täysin eri suuntaan: useampi kuin yksi kymrinkielinen on minun kuulteni rehennellyt ymmärtävänsä bretonia vallan mainiosti ja sanonut sen kuulostavan lähinnä hassulla ranskalaisella aksentilla puhutulta kymriltä. Itse bretoninkielisillä on sitä vastoin vaikeuksia saada naapurimurteesta selvää, ja kaikkien neljän murteen – bretoniksi nimeltään gwenedeg, kerneveg, leoneg ja tregerieg, ranskaksi samassa järjestyksessä vannetais, cornouillais, léonard ja trégorrois – erikoispiirteet huomioon ottavan oikeinkirjoituksen kehittäminen on osoittautunut ylivoimaiseksi. Nykytilanne näyttää (!) olevan, että gwenedeg/vannetais jätetään suosiolla erilleen, muut murteet käyttävät yhteistä kirjakieltä.

Bretagneen matkustavaa on syytä valistaa siitä, että se käsittämätön kieli, jota maakunnassa toisinaan näkee kylteissä, ei välttämättä ole bretonia. Se voi olla myös galloa, joka ei nimestään huolimatta ole sukua gallian kielelle. Gallo on syrjäyttänyt ja korvannut bretonin niemimaan tyvessä: se ei ole kelttiläinen, vaan ranskan sukuinen romaaninen kieli, ellei suorastaan ranskan murre: kuten standardiranska, myös gallo kuuluu Pohjois-Ranskan ns. oïl-murteisiin (erotukseksi eteläranskalaisista oc-murteista, jotka ovat lähempänä katalaania kuin ranskaa). Gallolla on omat kieliaktivistinsa ja heidän ansiostaan myös oma, ranskasta varsin paljon eroava oikeinkirjoituksensa, mutta nykyään sitä puhutaan äidinkielenä vielä vähemmän kuin bretonia: käytännössä se on siis toiminut vain ranskankielistymisen välivaiheena.

Vanhimmat bretoninkieliset käsikirjoitukset ovat peräisin 700-luvulta, mutta tuona maailmanaikana bretoni ja korni olivat vielä sama kieli. Muinaisbretonin kausi alkaa varsinaisesti vasta paria vuosisataa myöhemmin, eikä siitäkään ole jäljellä kovin paljoa kirjallista materiaalia. Muinaisbretoni oli vielä yläluokan kieli, mutta vuosisatojen saatossa bretoni jäi talonpoikien murteeksi alueellisen aatelin ranskankielistyessä. Sen asemaa heikensi myös vuoden 1539 Villers-Cottêrets'n asetus, joka teki ranskasta maan virallisen kielen, jos kohta kuningasvalta suhtautui vähemmistökieliin lähinnä ylenkatseisen suvaitsevaisesti: antaa roskaväen mongertaa omia murteitaan, kun se ei paremmasta tiedä. Todellisiin vaikeuksiin bretoni ajautui vasta Ranskan vallankumouksen myötä.

Vallankumoukselliset pyrkivät nimittäin tietoisesti hävittämään vähemmistökielet. Kaikista näistä käytettiin halveksivaa sanaa patois, jolloin hyvin monenlaiset kielimuodot niputettiin tylysti ja epätarkasti yhteen. Ei piitattu siitä, oliko kyse ranskalle läheistä sukua olevista murteista (esimerkiksi pikardi tai gallo), etäisemmistä romaanisista kielistä (katalaani, provensaali) vai täysin eri kieliryhmiin kuuluvista kielistä (baski, bretoni, saksa tai flaami). Tämän politiikan alkuperäisenä takapiruna pidetään vallankumouksen puolelle asettunutta pappismiestä, abbé Henri Grégoirea, joka vuonna 1794 esitti kansalliskonventille (vallankumousaikaiselle Ranskan parlamentille) raportin ”välttämättömyydestä juuria pois patois-kielet ja tehdä ranskasta kansalliskieli”.

Pastori Grégoire ei ollut paha mies, vaan esimerkiksi ankara orjuuden, rasismin ja antisemitismin vastustaja, joka ajoi tasavaltaa, vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa kaikille. Ranska oli vallankumousaikana kielellisesti paljon hajanaisempi maa kuin nykyään: ranskaa osasi hyödyksi asti vain ehkä kuudennes koko maan väestöstä. Tasavalta kuitenkin vaati kansalta poliittista osallistumista, ja se edellytti pääkaupungin ranskan oppimista, sillä moderni valtio tarvitsi kielellistä yhtenäisyyttä.

Pastorin mielestä oli merkki maakansan sorretusta asemasta, ettei se päässyt osallistumaan valtiolliseen elämään politiikan ainoalla oikealla kielellä. Samalla tavalla hänen suhtautumisensa juutalaisiin oli hyväntahtoisen holhoavalla tavalla kulttuuri-imperialistinen: juutalaiset olivat tasavertaisia ihmisiä, joten heitä tuli auttaa luopumaan uskonnostaan ja elämäntyylistään, vapauttaa heidät nauttimaan oikeudestaan valtavirran ranskalaisuuteen. Tietenkään Grégoiren mieleenkään ei tullut, että vallankumousaatteita ja muuta sivistystä voitaisiin edistää ja levittää esimerkiksi bretagnelaisten keskuudessa bretonin kielellä. Bretonin takapajuisuudesta tuli itseään toteuttava ennuste, koska vanhoillinen kirkko ei laiminlyönyt kielen kirjallista käyttöä sillä tavoin kuin vallankumouksellinen valtio teki.

Vallankumous synnytti Ranskan maaseudulla monenlaista vastarintaa: Vendéen maakunta tunnetaan verisestä vastavallankumouksellisesta kapinasta, jonka uudet vallanpitäjät murskasivat yhtä armottomasti, ja Bretagnessa oli oma sissiliikkeensä, chouannerie. Kielelliset oikeudet tuskin olivat kapinan asialistalla; lähinnä siinä oli kysymys aatelin ja kirkon asemasta. Hurskaat talonpojat epäilemättä pitivät vallankumouksellisia vanhan vihtahousun asioilla liikkuneina pikkupiruina, koska näiden pyrkimys oli heikentää kirkon asemaa ja maallistaa yhteiskunta. Uskonnon motivoimia talonpoikaiskapinoita on sittemmin nähty muuallakin katolisessa maailmassa, missä valtaan on astunut sekularistinen hallitus: kuuluisa esimerkki on Meksikon cristero-kansannousu 1920-luvulla.

Ristiriita bretagnelaisten uskonkiihkon ja maallisen, tasavaltalaisen Ranskan välillä ei tietenkään lientynyt chouannerie-aikojen jälkeenkään. Kielen kirjallinen käyttö pysyi edelleenkin pitkälti hartauskirjojen varassa. On kuvaavaa, että bretonin 'kirjaa' tarkoittavan sanan levr syrjäytti eräissä murteissa kokonaan eurioù, joka oikeastaan merkitsee 'tunnit'. Monille bretoninkielisille ainoa kirja, jota he koskaan äidinkielellään näkivätkään, oli hetkipalvelusta (päivän rukoushetkiä) varten laadittu rukouskirja, jota bretonin lisäksi monilla muillakin katolisten kansojen puhumilla kielillä kutsutaan tuntikirjaksi (Stundenbuch, livre d'heures, libro de horas).

Myös maallisempi proosakirjallisuus sai alkunsa kirkon siipien suojassa. Ensimmäinen bretoninkielinen kirjallinen aikakauslehti oli nimeltään Feiz ha Breiz, 'Usko ja Bretagne', tässä tärkeysjärjestyksessä. Se ilmestyi 1860-luvulta 1880-luvulle ja käytti kielenään leoneg-murretta, jota puhutaan Bretagnen niemimaan kärjessä ja sen pohjoispuolella. Päätoimittajista ainakin ensimmäinen, Yves-Goulven Morvan, oli pappismies; hän oli syntyisin Forest-Landernesta (ranskaksi Forest-Landerneau) ja puhui leonegin murretta äidinkielenään.

Feiz ha Breizin sivuilla ilmestyi ensimmäinen bretoninkielinen romaani, Alain-Marie Inisanin eli bretoniksi Lan Inizanin Emgann Kergidu ('Kergidun taistelu'). Jo nimestäkin voi arvata sen olleen historiallinen romaani chouannerie-sotien ajoilta. Päätoimittajan tavoin myös kirjailija oli kotoisin leoneg-murteen alueelta: hän oli syntynyt paikassa nimeltä Plounévez-Lochrist eli bretoniksi Gwinevez. Emgann Kergidu oli Inizanin kunnianhimoisin teos; sen lisäksi hän laati ainakin Fransiskus Assisilaisen elämäkerran bretoniksi.

Bretagnen Elias Lönnrot oli varakreivi Théodore Hersart de La Villemarqué, joka tunnetaan myös bretoninkielisellä kirjailijanimellä Kervarker. Hän kokosi, toimitti ja ranskansi Barzaz Breiz -nimisen bretagnelaisten balladien kokoelman, joka julkaistiin jo vuonna 1839. Kokoelmalla on ollut erittäin suuri merkitys modernille bretagnelaiselle kansallismielisyydelle ja kulttuuri-isänmaallisuudelle, mutta ranskankieliset intellektuellit ovat nähneet tavattomasti vaivaa leimatakseen sen epäaidoksi ja keinotekoiseksi. Jopa meidän Kalevalaamme on käytetty heittopussina tässä polemiikissa: useampi kuin yksi ranskalainen keskustelija on julistanut yliopisto-oppineen Elias Lönnrotin milteipä villin Pohjolan väärentämättömäksi noitarumpušamaaniksi, jonka kanssa Kervarkerin on turha yrittää kilpailla. Nykykäsityksen mukaan Kervarker toki työsti kansanlaulumateriaalinsa oman aikansa maun mukaiseksi, muttei hänen teostaan voi pitää oleellisesti epäautenttisempana kuin Kalevalaa – toimittihan myös Lönnrot eepoksensa ankaralla kädellä standardikielisemmäksi ja yhdisteli erillisiä kansanrunouden hahmoja toisiinsa.

1900-luvun alun bretoninkielinen kirjallisuus oli vielä kansanomaista maaseutukirjallisuutta. Modernin kirjallisuuden lipun nosti 1920-luvulla aikakauslehti Gwalarn, 'Luode'. Lehden perusti Louis Némo, joka käytti bretoninkielistä nimeä Roparz Hemon ja josta tuli 1900-luvun merkittävin bretoninkielinen kirjailija. Hemonin johdolla Gwalarn julkaisi runsaasti käännöksiä maailmankirjallisuudesta, vallankin englanninkielisestä – esimerkiksi Edgar Allan Poe ja William Shakespeare kuuluivat valikoimaan – sekä nuorten kirjailijoiden omia teoksia.

Gwalarn-koulukunta loi 1900-luvun bretonille oman klassisen, kirjallisen tyylin. Hemonin lisäksi Gwalarnin merkittävimpiä kirjailijoita oli suhteellisen nuorena tuberkuloosiin kuollut Jakez Riou, jonka maalaisnovelleja olen itse lukenut Máirtín Ó Cadhainin iiriksi kääntäminä. Koulukunnan tuotteliaimpia prosaisteja oli Youenn Drezen (ranskaksi Yves Le Drézen), joka kirjoitti useita romaaneja sekä käänsi lastenkirjallisuutta bretoniksi. Naiskirjailijoista oli tunnetuin Meavenn eli Fant Rozec (ranskaksi Françoise Rozec-Andouard), joka ansioitui ennen kaikkea lyhytproosalla ja runoilla.

Toisessa maailmansodassa monet bretoninkielisistä kirjailijoista ja intellektuelleista hairahtuivat veikkaamaan voittajaksi väärää hevosta. Saksalaiset miehittäjät olivat suunnitelleet jo ennen sotaa käyttävänsä kelttiläistä nationalismia hyväkseen liittoutuneita vastaan, aivan kuten he itärintamalla koettivat värvätä esimerkiksi ukrainalaisia ja valkovenäläisiä nationalisteja pahaa asiaansa ajamaan. Tällaisista Venäjän propaganda on nostanut viime aikoina näkyviin ukrainalaisen Stepan Banderan, joka tosin vietti suuren osan sotavuosista Sachsenhausenin keskitysleirissä, koska saksalaiset eivät luottaneet häneen eivätkä uskaltautuneet tukeutua hänen apuunsa ennen kuin oli aivan pakko. Valkovenäläinen Radasłaŭ Astroŭski on huomattavasti parempi esimerkki tällaisista itäslaavilaisista yhteistoimintamiehistä, olkoonkin että hän oli varsinainen tuuliviiri, joka ehti urallaan Saksan lisäksi olla niin kommunistien, puolalaisten kuin amerikkalaistenkin leivissä.

Saksalaiset pystyttivät Rennesiin (bretoniksi Roazhon) propagandaradioaseman Radio Rennes-Bretagne/Radio Roazhon-Breizh, jolla oli myös bretoninkielisiä ohjelmia. Radioasemalla ei ollut suurta merkitystä bretonin kielelle, koska lähetysasema sijaitsi niemimaan ranskankielistyneessä tyvessä, eivätkä ohjelmat kuuluneet kovin hyvin sinne, missä bretonia puhuttiin äidinkielenä. Kyse oli ennen kaikkea eleestä. Pelkästään hitleriläisestä propagandasta ei ollut kyse: radion yhdysmiehenä miehittäjään päin toimi Leo Weisgerber, saksalainen kielitieteilijä ja kelttikielten tuntija, joka ei koskaan kuulunut natsipuolueeseen. Weisgerber tunsi aitoa myötätuntoa bretagnelaisten kieliliikettä kohtaan, ja häntä elähdytti natsiaatteen sijasta katolinen usko, joka lähensi häntä Bretagnen perinteiseen kristilliseen konservatiivisuuteen.

Bretagne ei tietystikään ollut Ranskan ainoa maakunta eikä Euroopan ainoa maankolkka, jossa vanhoilliset katoliset osoittivat halukkuutta yhteistoimintaan natsien kanssa yhteisten arvojen (antisemitismin) perustalta. Ilmiö tunnettiin muuallakin: esimerkiksi Slovakian muodollisesti itsenäistä natsien satelliittivaltiota hallitsi juuri katolinen konservatiivi, pastori Jozef Tiso. Slovakia oli maatalousvaltainen alue, jonka asukkaat tunsivat Tšekkoslovakiassa olevansa kielellisesti ja kulttuurisesti alakynnessä teollistuneeseen Tšekkiin verrattuna – tässäkin on havaittavissa tiettyä yhtäläisyyttä Bretagneen. Slovakin kielen asema Tšekkoslovakiassa oli toki paljon parempi kuin bretonin Bretagnessa, eikä sitä mikään uhkaa nykyäänkään – se on tunnetusti väkevä, elinvoimainen ja juureva länsislaavilainen kieli, jolla on yhtä paljon puhujia kuin suomella ja jonka murteiden runsaus on samaa luokkaa kuin bretonin.

Bretagnen kansallismielinen puolue Parti National Breton (bretoniksi Strollad Broadel Breizh) riensi innokkaana saksalaisten tueksi ja organisoi myös oman SS-henkisen puolisotilaallisen rynnäkköorganisaation Bagadoù Stourm. Viimeistään vuonna 1943 luottamus Saksan apuun kuitenkin oli karissut jo siinä määrin, että joukko rynnäkkömiehiä loikkasi vastarintaliikkeen puolelle. Vastarintaväki näki ilman muuta bretagnelaiset yhteistoimintamiehet legitiimeinä sotilaallisina kohteina: ainakin nationalistisen Bleun Brug- eli 'Kanervankukka'-järjestön johtaja, pastori Jean-Marie (tai Yann-Vari) Perrot, joutui kommunistisen vastarintaliikkeen surmaamaksi Scrignacissa (bretoniksi Skrigneg) vuonna 1943.

Myös bretoninkielisenä näytelmäkirjailijana kunnostautunut Perrot oli kuollessaan jo melko iäkäs mies. Järjestönsä hän oli perustanut vuosisadan vaihteen aikoihin, ja se oli ennen muuta katolinen kulttuuriyhdistys. Kaikki sen jäsenet eivät suinkaan menneet natsien puolelle: esimerkiksi Pierre-Jakez Hélias taisteli miehittäjää vastaan. Poliittisesti ryvettymättömänä Hélias esittikin sodan jälkeen keskeistä roolia elvytettäessä bretoninkielisyysliikettä.

Saksalaismiehityksen aikana syntyi ensimmäinen bretoninkielinen dekkari, En ur rambreal ('Päiväunissa'). Tämä sijoittuu bretagnelaisten nationalistien unelmatodellisuuteen (siitä varmaan kirjan nimikin), jossa Bretagne on itsenäinen ja bretoninkielinen. Kirjan tekijä Yann Kerwerc'hez ei ole kuuluisa muista töistä, eikä hänen sodanjälkeisistä vaiheistaan tiedetä paljon mitään: välttääkseen yhteistoimintamiehiä uhkaavat rangaistukset hän piiloutui Pariisiin ja vietti loppuikänsä hiljaiseloa suurkaupungin ihmismassojen seassa, kunnes 1970-luvulla kuoli.

Kirjan päähenkilö on bretagnelainen etsivä, joka joutuu selvittelemään kolmen Bretagneen asettuneen entisen englantilaisupseerin murhaa; tutkimuksen edetessä ilmenee, että murhaajat ovat irlantilaisia, joilla on upseerien kanssa kana kynittävänään oman maansa vapaustaistelun jäljiltä. (Yksi englantilaisista on juutalaista syntyperää, joten hän tarjoaa kirjailijalle tilaisuuden revitellä antisemitismillä; kun romaanista otettiin uusintapainos tekijän kuoleman aikoihin, juutalaisvastaiset törkeydet sensuroitiin.) Bretagnelainen etsivä joutuu kyseenalaistamaan työnsä oikeutuksen, koska rikos alkaa yhä enemmän näyttää moraalisesti oikeutetulta, jos kohta uhrejakaan ei täysin jäännöksettömästi epäinhimillistetä.

Irlanti oli monien bretagnelaisten nationalistien ihanne, koska se oli ainoa kelttiläinen maa, joka oli taistellen saavuttanut itsenäisyytensä. Siksi ei ollut odottamatonta, että useampi kuin yksi natsien kanssa yhteistyötä tehnyt bretoninkielinen kirjailija pakeni sodan loppuvaiheissa Ranskasta juuri Irlantiin, joka oli välttynyt sodalta ja jossa ei kaikilta osin oikein ymmärretty, mikä siinä Natsi-Saksassa oli niin hirveää – tämänhän voimme lukea vaikkapa 1950-luvulla Irlannissa asustelleen Heinrich Böllin matkamuistelmasta Päiväkirja vihreältä saarelta (Irisches Tagebuch). Kaikkia näitä pakolaisia ei sentään koti-Ranskassa uhannut teloitus, mutta ainakin ns. indignité nationale eli 'kansallinen arvottomuus', suomalaisin termein kai lähinnä kansalaisluottamuksen menetys, oli varma kohtalo.

Irlantiin päätyivät esimerkiksi Roparz Hemon, joka oli esiintynyt Radio Roazhon-Breizhissä, ja Alan Heussaff, joka oli osallistunut sotilaallisluontoiseen toimintaan yhteistoimintamiehenä ja jolla siitä hyvästä oli niskassaan kuolemantuomio. Heussaffista tuli sittemmin merkittävä keltti-intellektuelli, joka opiskeli sekä iiriä että kymriä ja kirjoitti artikkeleita ainakin iiriksi. Sodanjälkeisinä aikoina hän selitti yhteistoimintansa olleen ennen muuta tapa ajaa bretonin kielen asiaa ja nähneensä Bretagnen aseman niin, että se oli samalla tavalla Ranskan miehittämä kuin Ranska oli Saksan miehittämä.

Heussaffin näkemys ei ole kaikilta osin perusteeton, sillä Ranskan kovaotteinen ja pikkumainen vähemmistökielten tukahduttamispolitiikka oli omiaan synnyttämään turhautunutta raivoa kaikissa bretoninkielisestä kulttuurityöstä kiinnostuneissa. Tämä ei tietenkään oikeuttanut mm. juutalaisten joukkopidätyksiä, joihin Heussaffin oma puolisotilaallinen ryhmittymä ainakin kelttiaktivistien natsiyhteyksiä tutkineen George Broderickin mukaan osallistui. Heussaff jatkoi tiettävästi ainakin jonkin aikaa sodan jälkeen maanalaista äärinationalistitoimintaa yhdessä miliisijoukkoaikaisen esimiehensä Neven Hénaffin kanssa.

Sodan jälkeen Gwalarnin korvasi uusi kulttuurilehti, Al Liamm eli 'Yhteys'. Uudet kirjailijat, jotka julkaisivat siinä teoksiaan, olivat usein synkän pessimistisiä; merkittävimpiä tätä suuntausta edustaneita tekijöitä oli Ronan Huon, joka kirjoitti ennen muuta novelleja – lyhytproosasta tulikin vallitseva laji bretoninkielisessä kirjallisuudessa. Toinen koulukunta ryhmittyi Brud- eli 'Maine'-lehden ympärille, ja sen tunnetuimpia edustajia oli edellä mainittu bretoninkielinen vastarintamies Pierre-Jakez Hélias. Brudin kirjoittajat korostivat, miten tärkeää oli dokumentoida perinteinen bretoninkielinen maaseutuelämä ja sen kieli. Ilmeisesti tämän kirjailijaryhmän edustajat olivat alistuneet jo ajattelemaan, että bretonin kieli oli kuolemassa, ja pyrkivät panemaan jälkipolvia varten muistiin kaiken sitä ja sen käyttöyhteyksiä koskevan tiedon niin kauan kuin vielä ehtivät.

Sodanjälkeisinä aikoina bretoniin sotavuosina tarttunut natsileima on jossain määrin haalistunut. Pikemminkin kieliliike on nykyään saanut vihertävää, ekologista sävyä. Tämä liittyy ydinvoimaloista käytyihin riitoihin: Bretagne ei ole ainoa Ranskan provinssi, jossa paikallinen väestö on pahastunut keskusvallan pyrkimyksistä rakentaa maaseudulle ydinvoimaloita tuottamaan sähköä isojen kaupunkien tarpeisiin. Itse asiassa 1970-luvulla bretagnelainen separatistinen pommiporukka, Talbenn Dieubiñ Breizh eli Bretagnen vapautusarmeija, onnistui jopa pysäyttämään Brenniliz'n ydinvoimalan toiminnan, ja kymmenen vuotta myöhemmin viranomaiset päättivät koko voimalan lopullisesta sulkemisesta, ilmeisesti osittain terrorismin pelottamina.

Kornin kieli on brittiläisistä kelttikielistä se, joka ehti kuolla sukupuuttoon kansan suussa ennen elvytysliikkeensä nousua. Se, mitä siitä tiedämme, perustuu ennen kaikkea myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun korninkieliseen kirjallisuuteen. Tärkein lähde on Ordinalia-nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka sisältää kolme runomuotoista mysteerionäytelmää. Näihin viitataan yleensä latinankielisillä nimillä Origo Mundi ('Maailman alku', ts. luomiskertomus), Passio Christi ('Kristuksen kärsimys') ja Resurrexio Domini ('Herran ylösnousemus').

Näytelmämuotoinen on myös Bewnans Meriasek. Sana bewnans tai bownans tarkoittaa elämää tai elämäkertaa, ja tämän tekstin päähenkilö on bretagnelainen pyhimys Meriasek (Meiriadog, Meriadeg), jonka mukaan J.R.R. Tolkien, siviiliammatiltaan keskiajan tutkija, ilmeisesti nimesi yhden Sormusten herran hobiteista, Meriadoc ”Merri” Rankkibukin. Meriasek eli 300-luvulla, ja hänen kerrotaan kunnostautuneen köyhien auttajana ja sairaiden parantajana sekä eläneen vaatimattomasti. Hiljattain on löytynyt ja julkaistu toinenkin korninkielinen hagiografinen runoelma, Ke- tai Kea-nimisen pyhimyksen elämää käsittelevä teksti Bewnans Ke.

Uskonnollinen proosateksti hieman myöhäisemmältä ajalta on John Tregearin saarnakokoelma; kielen elvyttäjät ovat kuitenkin olleet haluttomia hyödyntämään tätä valtavaa nivaskaa lähdeteoksena, koska sitä pidetään liiaksi englanninkielisten lainasanojen turmelemana. Sellaiset sanat kuin understondya ('ymmärtää'), punyshment ('rangaistus') tai jujment ('tuomio') eivät tosiaankaan näytä tarunhohtoisen kelttiläisiltä. Kielitieteellisen sisäpiirivitsin asemaan on päässyt lähinnä kapteeni Haddockin kiroukselta kuulostava ilmaus ramping blythes, 'raivoavat sudet', jonka ensimmäinen sana on englantia ja kaiken lisäksi väärässä paikassa, koska kelttikielissä adjektiiviattribuutin kuuluu tulla pääsanan jäljessä.

Kornin on vanhastaan uskottu kuolleen sukupuuttoon kansankielenä 1700-luvun lopussa. Viimeisten puhujien korni, joka erosi merkittävästi kirjallisuuden kornista, tunnetaan hajanaisista muistiinpanoista; vuonna 1776 yksi heistä, William Bodinar, kirjoitti jälkipolville omatekoisella oikeinkirjoituksella seuraavansisältöisen kirjeen korniksi:

Olen kuusikymmentäviisi vuotta vanha. Olen köyhä kalastaja. Opin kornin kielen poikasena. Olin merillä isäni ja viiden muun miehen kanssa. Tuskin kuulin viikon aikana sanaakaan englantia. En ole koskaan nähnyt korninkielistä kirjaa. Opin kornia puhumalla sitä vanhojen miesten kanssa merillä. Nyt kylässämme vain neljä tai viisi osaa kieltä, ja he ovat vanhuksia, kahdeksankymppisiä. Nuoret ovat kokonaan unohtaneet kornin.

Bodinarin kirje on kuin hautakirjoitus perinteiselle kornille, ja kielenelvytysliikkeen aktivisteille sillä (erityisesti viimeisellä lauseella) on vahva, mieliä liikuttava symbolimerkitys. Bodinar ei kertomastaan päätellen ollut syntyperäinen puhuja sanan ehdottomimmassa merkityksessä; viimeisenä sellaisena on pidetty Dolly Pentreathia, joka kuoli vanhuksena Mouseholen (korniksi Porthenys) kalastajakylässä parin kilometrin päässä Penzancesta samoihin aikoihin kun Bodinar laati kirjeensä. On kuitenkin mahdollista, että yksittäisiä puhujia ja kornia puhuvien vanhusten kielitaskuja selviytyi jopa 1800-luvun puolelle. Cornwallilaisissa englannin murteissa säilyi tietenkin meidän päiviimme saakka monenlaisia korninkielisiä elementtejä, kuten lainasanoja ja lastenloruja; Cornwallin pitkän tinanlouhintaperinteen ansiosta kornin kaivostermejä on tiettävästi päätynyt australialaistenkin mainarien slangiin asti.

Sekä akateemiset tutkijat että paikallishistorian harrastajat keräsivät ja analysoivat kornin kieltä koskevaa tietoa pitkin 1800-lukua; kielen elvytysliikkeen käynnistäjänä pidetään Henry Jenneriä, joka julkaisi vuonna 1904 kornin kielen käsikirjansa. Kornin standardisoi ensimmäisen kerran 1920-luvulla Robert Morton Nance, joka perusti kielensä Ordinaliaan ja Bewnans Meriasekiin – kornin klassiseen kirjallisuuteen – mutta pyrki järkeistämään ja yhtenäistämään oikeinkirjoitusta valitsemalla tavallisimmat kirjoitustavat. Nance halusi myös siivota pois englantilaista laina-ainesta omaksumalla uudissanoja kymristä ja bretonista ja sovittamalla ne kornin näköisiksi.

Nancen ”yhtenäistettyä kornia” (Kernewek Unys, Unified Cornish) ei kyseenalaistettu ennen kuin 1980-luvulla, jolloin korniaktivistit olivat pitkälti jo siirtyneet kielen kirjallisesta käytöstä puhumaan sitä eivätkä pitäneet Nancen kieltä hyvänä pohjana puhekielelle. Tällöin Ken George, jolla oli kyllä akateeminen koulutus mutta joka oli kielitieteilijänä amatööri, kehitti uuden oikeinkirjoituksen, joka perustui hänen käsitykselleen siitä, miten kornia kuului ääntää – ääntämys siis oli etusijalla ja oikeinkirjoitus tuli sen perässä. Uusi korni sai nimekseen yleiskorni, Common Cornish, Kernewek Kemmyn.

Kemmynillä oli kannattajansa, mutta se herätti laajaa vastustusta sekä akateemisten kielitieteilijöiden että Nancen korniin tottuneiden harrastajien keskuudessa: eräs arvostelija valittikin Kemmynin näyttävän siltä kuin kieli olisi joutunut robottien kaappaamaksi. Erityisesti Georgen mieltymys k-kirjaimeen, jota iirin, skottigaelin ja kymrin kielissä ei käytetä ollenkaan ja perinteisessä kornissakin vähänlaisesti, tuntuu häirinneen arvostelijoita. 1990-luvun puolella seurasi kielitieteilijöiden vastaisku, kun Nicholas Williams, iirin kieleenkin perehtynyt keltologi ja pitkän linjan kornimies, julkaisi systemaattisen Kemmynin kritiikkinsä teoksessaan Cornish Today, 'Kornin kieli tänään'. Williams itse ehdotti Nancen perinteikkään kornin uudistamista kielitieteilijöiden nykykäsitysten mukaiseksi ja normitti myös oman muunnelmansa kielestä, parannetun yhtenäiskornin – Unified Cornish Revised, Kernowek Unys Amendys. Hän laati sille myös perusteellisen oppikirjan Clappya Kernowek.

Kemmyniä vastaan kapinoi myös Richard Gendall -niminen kieliaktivisti, joka oli jo 1980-luvulla standardoinut oman nykykorninsa, Kernuack Nowedga, Modern Cornish. Gendallin mielestä kornin oli jatkettava siitä, mihin se oli kuollessaan jäänyt, ja hän pyrki jäljittelemään viimeisten syntyperäisten puhujien kieltä, oikeinkirjoitusta ja tyyliä. Hän ei myöskään vastustanut uusien englannin sanojen lainaamista kieleen.

Kornin kielelle on 2000-luvun puolella saatu kehitettyä kaikkien eri riitelevien osapuolten kompromissina hyväksymä standardioikeinkirjoitus, mutta se ei ole vielä lopettanut linjariitoja. Oikeasta tyylistä kinastellaan yhä, ennen muuta englantilaislainojen ja kymrin tai bretonin mallien mukaan luotujen uudissanojen asemasta kornissa. Esimerkiksi Nicholas Williams on oppikirjoissaan puhunut autenttisen ja alkuperäislähteitä noudattavan kielenkäytön puolesta – hän on hyödyntänyt innokkaasti myös Tregearin saarnakokoelmaa ja ottanut käyttöön sen sisältämiä englantilaisia lainasanoja – mutta käännöksissään hän pitkälti tuntuu hyväksyvän kornin harrastajien omaksumat puristiset ilmaukset. Oppikirjoissaan hän kehottaa mieluummin kutsumaan viskiä reilusti viskiksi ja rommia rommiksi sen sijaan että käytetään kaikista väkiviinoista ilmausta dowr tobm, 'kuuma vesi' (tai vapaammin 'tulivesi'), mutta Aarresaaren korninnoksessaan Enys Tresour hän on antanut merirosvojen hoilata meidän kaikkien tuntemassa ”huhhahhei ja rommia pullo” -renkutuksessa nimenomaan dowr tobmista, ei rommista.

Uusi korninkielinen alkuperäiskirjallisuus on lähinnä runoutta. Romaanejakin on ilmestynyt, ensimmäiseksi An Gurun Wosek a Geltya, jonka julkaisi vuonna 1984 Melville Bennetto. Pitkän proosan osalta käännöskirjallisuus pysyy luultavasti jonkin aikaa alkuperäisteoksia merkittävämpänä: Nicholas Williams on kornintanut Lewis Carrollin molemmat kirjat Liisan seikkailuista, Robert Louis Stevensonin Aarresaaren lisäksi myös saman tekijän Tri Jekyllin ja Mr Hyden (Câss Coynt an Doctour Jekyll ha Mêster Hyde), H. Rider Haggardin Kuolemattoman kuningattaren (Honna: Story Viaj Coynt), H.G.Wellsin Maailmojen sodan (Gwerryans an Planettys) ja muitakin suosittuja englanninkielisen kirjallisuuden klassikoita.

Korni on onnistunut kompuroimaan kirjallisuuskieleksi, vaikka sen asiat ovat huomattavasti huonommin kuin manksin, toisen kuolleista herätetyn kelttiläisen nykykielen. Manksi on hyvin läheistä sukua sekä iirille että skottigaelille, mutta se on jo viikinkiaikoina omaksunut niin paljon vaikutteita muinaisnorjasta, että lähisukukieltensä osaajien mielestä se on virheellistä kieltä – ”virheet” ovat vieläpä hyvin samanlaisia kuin huonosti iiriä osaavalla englannin puhujalla. Vielä häiritsevämpää on kuitenkin, että manksin kirjakieli ei perustu ollenkaan samoihin perinteisiin kuin iirin ja skottigaelin: pikemminkin se näyttää siltä kuin mitään gaelilaista kieltä osaamaton englantilainen olisi räpeltänyt korvakuulolta tekstiä oman kielensä oikeinkirjoitusperiaatteiden mukaan.

Jota kuinkin näin siinä kävikin: 1600-luvulle asti mansaarelainen oppineisto käytti samaa kirjakieltä, klassista iiriä, kuin kollegat Irlannissa ja Skotlannissa, mutta tämä kielimuoto painui täysin unholaan ennen muuta sen jälkeen kun Irlannin perinteistä sivistystä ylläpitänyt iirinkielinen yläluokka oli murskattu. Kun protestanttinen kirkko sitten 1700-luvulla käännätti raamatun mansaarelaisten tarpeisiin, se perustui kokonaan saaren omaan puhekieleen, eikä kirjoitusjärjestelmässä näkynyt merkkiäkään vanhasta gaelilaisesta kirjallisuusperinteestä.

Joskus kuulee väitettävän, että manksin kirjoitustavassa olisi vaikutteita myös kymrin kielestä, mutta tämä on väärinkäsitys. 1600-luvun puolella saarella toimi kyllä walesilainen piispa Phillips, joka koetti kehitellä manksille omaa oikeinkirjoitusta ja käänsi anglikaanisen kirkon Yleisen rukouskirjan (Book of Common Prayer) tälle kielelle. Hänen käsikirjoituksensa pääsi kuitenkin painoon vasta vuosisatoja laatimisen jälkeen, eikä hänenkään käyttämänsä oikeinkirjoitus ole erityisen walesilaisvaikutteinen. Toki se käyttää runsaasti erilaisia diakriittisiä merkkejä (á, é, î…), joita ei manksin nykyisessä oikeinkirjoituksessa harrasteta lukuun ottamatta ranskasta tuttua c-kirjaimen alla olevaa sediljiä (ç). Tätä tarvitaan erottamaan toisistaan kaksi tapaa ääntää sananalkuinen ch-kirjainyhdistelmä: jos c:n alla on sedilji, se äännetään kuten englannissa, jos ei, kuten saksassa ja iirissä.

Manksin ja iirin oikeinkirjoituksen eroja on helpointa havainnollistaa vastakohtapareilla: caghlaa/caochló 'muutos (huonompaan)', roltage/réaltóg 'tähti, tähtönen', jarrood/dearúd 'unohtaminen', jerrey/deireadh 'loppu', jannoo/déanamh 'tekeminen', lhiabbee/leabaidh 'vuode'. Näihin esimerkkeihin olen tahallani valinnut iirin murresanoja, jotka ovat lähimpänä manksia: caochló on esimerkiksi iirin pohjoista (Ulsterin) murretta ja standardikielinen muoto kuuluu claochlú; dearúd on eteläiiriä (Munsterin maakunnan kieltä), kirjaiiriksi dearmad; leabaidh-muotoa vastaa nykystandardissa leaba.

Manksinkielistä maallista kirjallisuutta edusti 1800-luvulla Edward Faragher, jonka lempinimi kylillä oli Ned Beg Hom Ruy (”Punapää-Tomin pikku Ned”; jos iirin ja skottigaelin oikeinkirjoitusperinne olisi käytössä manksin kielessä, kirjoitusasu olisi ehkä jotain sellaista kuin Ned Beag Thom Ruaidh). Hän kirjoitti joukoittain kansanomaisia runoja, merkitsi muistiin myös kansanperinnettä sekä työsti manksinkieliset versiot mm. Aisopoksen eläinsaduista. Faragher sai työnsä ansiosta osakseen tutkijapiirienkin vilpittömän arvostuksen, mutta kylänmiehet lähinnä paheksuivat häntä. Sitä mukaa kun Man-saaresta oli tullut suosittu yläluokkaisten englantilaisten matkailukohde, saarelaiset olivat sisäistäneet näiden halveksunnan manksin kieltä kohtaan. Faragherin naapurien mielestä oli häpeällistä, että heidän kylässään, Cregneashissa, yhä puhuttiin rahvaanomaista manksia hienostuneen ja sivistyneen englannin sijasta, ja vielä nolompaa, että joku vasiten kiinnitti koko maailman huomion tähän asiaan.

Toisen maailmansodan lähestyessä natsit kiinnostuivat yhteistyöstä kelttiläisten nationalistien kanssa, kuten olemme jo Bretagnen tapauksen yhteydessä nähneet, ja myös ajatus Man-saaren valtaamisesta paikallisten yhteistoimintamiesten tuella kiehtoi saksalaisia. Heinrich Himmlerin SS:n yhteyteen perustama ajatushautomo Ahnenerbe keräsi puoleensa keltologeja ja kelttikulttuurista kiinnostuneita: puljun palveluksessa toimivat niin Ludwig Mühlhausen, berliiniläinen keltologian professori, joka oli yliopistojen ”arjalaistamisen” yhteydessä syrjäyttänyt virasta juutalaistaustaisen, vaikkakin vakaumuksiltaan varsin saksalaiskansallisen edeltäjänsä Julius Pokornyn, kuin myös Gerhard von Tevenar, ilmeisesti periaatteessa amatöörikeltologi, mutta manksiin perusteellisesti perehtynyt mies.

Tevenar tunsi luultavasti henkilökohtaisesti John Joseph Kneenin, joka oli väsymätön manksin tutkija ja opettaja – Kneen julkaisi muun muassa kieliopin ja paikannimioppaan sekä kirjoitti oppikirjoja ja manksin kielisiä runoja ja näytelmiä. Kneen opetteli omin neuvoin nyky- ja muinaisnorjaa ja teki yhteistyötä saarella toimineen norjalaisen keltologin Carl Marstranderin kanssa. Tämä tuntuu olleen avoimesti juutalaisvastainen: George Broderickin mukaan Marstrander sisällytti manksin kielen käsikirjaansa sellaisia ”tärkeitä” lauseita kuin ”hän on kirottu juutalainen” ja ”minä vihaan juutalaisia”. Marstrander olisi tuskin saanut kielimestareiltaan apua tällaisten esimerkkien rakenteluun, jos hänen antisemitismiään olisi laajasti paheksuttu Man-saarella.

Kneen kuoli vähän ennen toista maailmansotaa – hän oli jo pitkään ollut monenlaisten vaivojen rasittama ja rampauttama, mikä tekee hänen valtavasta tutkijanpanoksestaan sitä ihailtavamman – mutta jos natsit olisivat miehittäneet Man-saaren, he olisivat hyvinkin voineet saada halukkaan yhteistyökumppanin kirjastonhoitaja Mona Douglasista. Douglas oli ahkera perinteenkerääjä, jota kiinnostivat erityisesti mansaarelaiset tanssit ja kansanmusiikki, mutta häntä innoitti myös ankaran englantilaisvastainen nationalismi, joka oli saanut vaikutteita Irlannin itsenäisyysliikkeeltä. Douglasilla tuntuu olleen jopa tavoitteena perustaa jonkinlainen mansaarelainen vastine IRA:lle, mutta mihinkään kovin vakaviin seurauksiin nämä haaveet eivät johtaneet. Brittitiedustelu oli perillä Douglasin puuhista, mutta se ei yleisesti ottaen pitänyt mansaarelaisten kieli- ja kulttuuriliikettä minään riskinä. Se oli selvästi huolestuneempi saarella asustaneista yläluokkaisista briteistä, joilla oli natsiyhteyksiä tai -sympatioita.

Manksin viimeinen äidinkielinen puhuja oli Edward ”Ned” Maddrell, joka kuoli 1970-luvulla. Ned Maddrell oli tiettävästi hyvinkin ylpeä asemastaan kielen tulevaisuuden avainhenkilönä ja halukas opettamaan sitä kaikille kiinnostuneille. Irlantilaiset kansanperinteen kerääjät, jotka olivat nauhoittaneet kotimaassaan käsittämättömät määrät iirinkielistä folklorea, ottivat myös Maddrellilta talteen kaiken mikä irti lähti, ja Irlannin pääministeri ja maanisä Éamon de Valera (hänkin alun perin Edward etunimeltään) kävi saarella tapaamassa Maddrellia. Irlannin Eetulla ja hänen mansaarelaisella kaimallaan luisti juttu vallan mainiosti, sillä de Valera osasi tietenkin iiriä.

Maddrellin oppilaista Brian Stowell oli hiljattaiseen kuolemaansa asti kielenelvytysliikkeen ruumiillistuma: missä manksin kieli, siellä Stowell. Hän on tietysti kääntänyt manksiin Liisan seikkailut ihmemaassa (mitäpä muutakaan) sekä laatinut ensimmäisen manksinkielisen alkuperäisromaanin, jonka nimi suomeksi käännettynä on tiettävästi Vampyyrimurhat – tässä kerron kerrottua, sillä en tosiaankaan osaa lukea manksia senkään vertaa kuin skottigaelia, vaikka ymmärrän sitä puhuttuna paljonkin.

Manksia voi pitää skottigaelista lohjenneena, skottigaelia taas iiristä. Silloin kun nykyisen Pohjois-Irlannin alueella vielä esiintyi perinteisiä murteita, ne olivat ainakin jossain määrin iirin ja skottigaelin välimuoto; toisaalta Irlantia kohti kurottavassa Argyllissä oli ennen vanhaan omat gaelin murteensa, jotka olivat vastaavasti verrattain lähellä iiriä. Nykyään skottigaelia puhutaan käytännössä vain Hebridien saarilla, mutta koska kyseinen saaristo oli aikoinaan pitkään pohjanmiesten hallussa, sikäläinen gaeli on saanut vahvoja vaikutteita muinaisnorjasta. Myös paikannimistössä on paljon tunnistettavaa skandinaaviainesta. Kielten ajautuminen erilleen johtuu siis pitkälti siitä, että Skotlannissa eloon ja voiton puolelle jäi juuri se kielimuoto, joka eroaa iiristä eniten – voi sanoa, että Hebridien gaeli oli alun perin kuin Skotlannin rauman murre.

Skottigaelin skandinaavisin piirre ainakin omissa korvissani on preaspiraatio – se, että ”kovia konsonantteja”, soinnittomia sulkeumaäänteitä, edeltää vokaalin jäljessä h. Sellainen sana kuin mac eli 'poika' äännetään Skotlannissa [mahk]. Tämä ääntämistapa ei ehkä useimmista suomalaisista ole mitenkään itsestään selvästi skandinaavinen, pikemminkin saamelainen. Se kuuluu kuitenkin myös islannin ja fäärin kieleen, ja Norjassakin sitä saattaa murteissa kuulla. Islannissa -tt-, -kk-, -pp- sekä esimerkiksi -kn- äännetään niin, että niiden edessä kuuluu h: möttull [möhttydl], köttur [köhttyr], kleppur [klehppyr], tækni [taihkni] ym. Meille tutumpaa skandinaavisuutta on skottigaelin tapa ääntää u-kirjain, joka kuulostaa usein hyvinkin ruotsalaiselta.

Koska gaelin kieli tuli Skotlantiin alkujaan Irlannista, ei ole ihme, että 1600-luvulle asti kirjakieli oli yhteinen. Maan nimi Skotlanti viittaa oikeastaan irlantilaisiin, sillä keskiajan latinassa Scotus tarkoitti irlantilaista tai iiriä/gaelia puhuvaa kelttiä (esimerkiksi merkittävä keskiaikainen teologi Johannes Scotus Eriugena ei ollut skotlantilainen, vaan irlantilainen) ja Scotia Irlantia. Kielen välittäjinä toimivat Skotlannin rannikolle rakennettu Ionan luostari (iiriksi Í Cholm Cille) ja irlantilainen Dál Riadan heimokuningaskunta, jonka alkuperäiset maat olivat nykyisen Pohjois-Irlannin Antrimissa (Aontroim), mutta joka perusti siirtokunnan Skotlantiin. Gaeliksi ja iiriksi Skotlanti on Alba tai Albain – jälkimmäinen on oikeastaan alun perin datiivimuoto – ja pohjimmiltaan sama sana kuin Albion; Englantia taas kutsutaan näillä kielillä (anglo)saksilaisiin viittaavalla nimellä Sasana (iiriksi) tai Sasainn (skottigaeliksi; myös Ulsterin iiristä tunnetaan muoto Sasain).

Gaeli oli muinoin Skotlannin kansalliskieli – se kieli, jota tarkoitettiin, kun puhuttiin ilman eri tarkennuksia skottien kielestä – mutta englanti syrjäytti sen hovikielenä jo itsenäisen Skotlannin aikakaudella. Skotlannin eteläosat eivät koskaan ehtineet täysin gaelinkielistyä: ensin niissä puhuttiin kymrinsukuista brittiläistä kieltä ja sen jälkeen jo englantia, tai oikeastaan alamaiden skottia, joka – riippuen siitä keneltä kysytään – on joko englannin murre tai sen lähin sukukieli. Skotlannin pohjoisosissa, ylämailla, taas oli ennen gaelia oma kielensä, jota on tapana sanoa piktiksi, koska sitä puhunut kansa oli tunnettu vaikuttavista sotamaalauksistaan: latinaksi heitä kutsuttiin sanalla picti, kuvitetut tai maalatut ihmiset.

Piktien kielestä tiedämme varsin vähän. Pikteiltä periytyvistä paikannimistä ainakin osa sisältää kuitenkin tunnistettavia brittiläiskelttiläisiä elementtejä, kuten Aber- nimessä Aberdeen: tämä sana tarkoittaa kymrissä jokisuuta (vrt. Aberaeron, Aberfan, Aberystwyth), ja sen vastine iirissä ja skottigaelissa on inbhear, inbhir (vrt. Inverness, Invergordon). Tosin inbhear on iirinkielisessä paikannimistössä harvinainen ja sen korvaa yleensä béal, joka tarkoittaa muutakin suuta kuin jokisuuta – ainoa tietämäni poikkeus tästä on Arklown iirinkielinen nimi An tInbhear Mór. Oletettavasti piktit siis olivat brittiläisiä kelttejä, jos kohta eräät tutkijat inttävät yhä, että piktien kelttikielessä joko oli vahvoja esikelttiläisiä vaikutteita, tai sitten osa heistä puhui jotain muuta kieltä, joka ei ollut kelttiläinen eikä edes indoeurooppalainen. Piktit luopuivat omasta kielestään lähinnä siksi, että Ionan lähetysluostarin ansiosta iiri – tai gaeli – sai kristillisen kielen maineen, pikti pakanakielen. Viimeistään 1000-luvulla piktin kieli hävisi lopullisesti sukupuuttoon.

Samoihin aikoihin alkoi myös skottigaelin vähittäinen heikkeneminen. 11. vuosisadan jälkipuoliskon aikana Skotlantia – tai ehkä meidän pitää hiustenhalkojien mieliksi sanoa: sitä kuningaskuntaa, joka Skotlantia historiallisesti edeltää – hallitsi kuningas, jonka nimi englanniksi kirjoitetaan Malcolm Canmore. Malcolm on gaelilainen nimi – Maol Choilm se kai periaatteessa olisi nykyiiriksi, mutta käytännössä sen vastineena pidetään vain muotoa Colm tai skottigaelissa Calum – ja liikanimi Canmore tarkoittaa ”isoa päätä” sekä iiriksi (ceann mór) että skottigaeliksi (ceann mòr). Kuningas Malcolmin väitetään omaksuneen englannin hovinsa kieleksi rakkaan vaimonsa Margareetan mieliksi, tämä kun sattui olemaan anglosaksinen prinsessa Wessexistä.

Margareetta saapui alun perin Skotlantiin pakolaisena, koska juuri noihin aikoihin, 1000-luvulla, normannit olivat valloittamassa Englantia anglosakseilta Vilhelm Valloittajan johdolla, ja Malcolm antoi myös jonkin verran tukea Margareetan suvun yrityksille vallata maansa takaisin. Yritykset eivät johtaneet pysyviin tuloksiin, ja anglosaksit asettuivat pysyvästi Malcolmin hoviin. Lapsilleen Malcolm ja Margareetta antoivat täysin epägaeliläisiä etunimiä äidin sukulaisten ja esi-isien mukaan.

1300-luvulla gaelista oli tullut pääasiassa maaseudun puheenparsi, vaikka vahva klaanilaitos tietysti yhä tuki kieltä. Klaanipäälliköt olivat eräänlaisia feodaaliherroja, joita alustalaisiin yhdistävä side edellytti molemmilta osapuolilta toisen oikeuksien tunnistamista ja tiettyjen velvollisuuksien noudattamista. Klaani tulee sanasta clann, joka sekä iirissä että skottigaelissa tarkoittaa lapsia, jälkeläisiä: päällikkö oli siis klaaninsa isähahmo.

Skottigaelin kielen heikentyminen manteren puolella liittyy läheisesti juuri klaanilaitoksen rappioon. Klaanipäälliköt alkoivat yhä enemmän pitää itseään tavallisina maanomistajina ja alustalaisiaan pelkkinä torppareina, eivät sukulaisina. Patriarkan etuoikeuksista he eivät kuitenkaan luopuneet, sillä niiden nojalla he saattoivat kohdella klaanilaisiaan lähestulkoon orjina – velvollisuutensa he tietenkin unohtivat. Kun klaanipäälliköt kiinnostuivat karjankasvatuksesta, alkunsa saivat ylämaiden suuret karkotukset tai puhdistukset, englanniksi Highland Clearances, skottigaeliksi Fuadach nan Gàidheal.

Ylämaiden puhdistusten pitkää tarinaa en minäkään osaa kertoa kunnolla – tuskin kukaan osaa, paitsi ehkä historioitsija James Hunter, joka on omistanut tuotantonsa tälle aiheelle – mutta ne tapahtuivat 1700-1800-luvun vaihteen molemmin puolin ja johtuivat ennen muuta siitä, että maanomistajat halusivat ottaa torppariensa (paikallisella termillä crofters, skottigaeliksi croitearan) maat uuteen käyttöön, ennen kaikkea lampaiden laitumiksi. Torpparit ajettiin mailta pois – suuri osa käytännössä pakotettiin lähtemään meren taakse siirtolaisiksi. Siinä missä iirin kieli Irlannissa joutui suuren nälänhädän jalkoihin, Skotlannissa gaelin kieli katosi pitkälti ylämaiden puhdistuksien vuoksi.

Skottigaeli oli sikäli iiriä paremmassa asemassa, ettei se jäänyt pääosin katolisten kieleksi – iiriä äidinkielenään puhuvia protestantteja on toki ollut Irlannissakin, mutta he ovat englanninkielistyneet ennen katolisia. Siksi raamattukin saatiin käännettyä skottigaeliksi, tosin vasta 1700-luvun puolenvälin jälkeen. Skotlannin gaelilla on siis ainakin niin pitkään ollut erillinen kirjallinen perinne. Toki Hebridien gaeli eroaa merkittävästi 1700-luvun raamattugaelista, joka perustuu nykyään sukupuuttoon kuolleisiin murteisiin. Uudempiakin versioita on, mutta puhekielisen luontevalle hebridiläisgaelille pyhää kirjaa on ymmärtääkseni alettu kääntää vasta 2000-luvun puolella.

Nykyaikaisen skottigaelilaisen kirjallisuuden isä on varmaankin runoilija Sorley Maclean eli Somhairle Mac Gill-Eathain (gaelinkielisen nimimuodon kirjoitustapa vaihtelee). Ennen kuin joku koiranleuka kysyy, vastaan jo valmiiksi, etten tiedä, oliko hän mitään sukua jännityskirjailija Alistair MacLeanille, vaikka molempien herrojen äidinkieli olikin skottigaeli. Kyllä vain, myös Alistairin, jonka ensimmäinen meritarina olikin nimeltään Dileas – kun siihen lisätään skottigaelin oikeinkirjoituksen mukainen aksenttimerkki, saadaan sana dìleas, uskollinen, lojaali. (Iiriksi tämä kirjoitetaan dílis, paitsi ulsterilaisten murrekirjailijoiden teoksissa, joissa se on skottilaisemman näköinen, díleas.) Skottigaelinkielisen kirjallisuuden kannalta tekisi mieli pahoitella sitä, että Alistair ei pysynyt dìleasina äidinkielelleen, jonka elinmahdollisuuksille pitkä rivi vauhdikkaita gaelinkielisiä jännitysromaaneja tuskin olisi ollut ainakaan haitaksi.

Sorley Maclean syntyi vuosisadan vaihteen aikoihin ja oli sikäli tyypillinen aikalaiskautensa mukana virtaava nuori mies, että hän kapinoidessaan ankaran uskonnollisen kotiseutunsa arvoja vastaan hurahti kommunismiin. Hän myös osallistui brittiarmeijan riveissä toiseen maailmansotaan taistellen Erwin Rommelin Afrika-Korpsia vastaan ja haavoittui El Alameinin taistelussa. Macleanin tärkein kirjallinen aikaansaannos oli Hallaig, pitkä ylämaiden karkotuksia käsittelevä runo, joka on vaikuttanut vahvasti myöhempiin skottigaelilaisiin runoilijoihin. Heihin kuuluu mm. Aonghas Mac Neacail, jonka runoja saatoin kuulla herran itsensä lukemana siihen aikaan kun notkuin Galwayn yliopiston iirin kielen laitoksella.

Huomattava osa 1900-luvun skottigaelilaisista kirjailijoista on joutunut kirjoittamaan hyvin monenlaista tekstiä runoudesta näytelmiin ja näytelmistä vaikkapa lastenkirjoihin – tästä erinomainen esimerkki on Iain Crichton Smith, alias Iain Mac a' Ghobhainn. Häneltä olen onnistunut työllä ja tuskalla lukemaan pari lyhyttä nuortenromaania, ennen kaikkea sellaisen kuin An Rathad gu Somalia – 'Tie Somaliaan' – jossa ylämaalaisessa kylässä kasvanut, itseään etsivä nuorukainen menee Edinburghin (Dùn Èideann) isolle kirkolle opiskelemaan lääketiedettä lähinnä isänsä mieliksi, mutta löytää elämälleen tarkoituksen kehitys- ja katastrofiavusta nähdessään televisiokuvaa Somalian sodasta ja nälänhädästä. Toinen Crichton Smithin vakavatunnelmainen nuorisokirja on Turas tro Shaoghal Falamh, kuvaus ydinsodan jälkeisestä maailmasta – kirjan nimikin tarkoittaa 'Matka läpi aution maailman'.

Vaikka skottigaelin tulevaisuus näyttää aika synkältä, vuosituhannen vaihteen jälkeen kirjallisuus, varsinkin proosakirjallisuus, on lähtenyt aikamoiseen kasvuun – Sorley Macleanin ja Iain Crichton Smithin oppilas Angus Peter Campbell, joka kirjoittaa nimensä skottigaeliksi muodossa Aonghus Pàdraig Caimbeul (siis pikemminkin Angus Patrick kuin Angus Peter!) on nopeassa tahdissa julkaissut useita gaelinkielisiä romaaneja, ennen muuta perhesaagan An Oidhche mus do Sheòl sinn ('Yö ennen kuin purjehdimme', tai vapaammin käännettynä 'Lähtömme aatto'). Keskeisenä teemana ovat 1900-luvun maailmansodat ja niiden vaikutus gaelinkieliseen saarelaisyhteisöön. Caimbeulin kielellisiä kykyjä ja hänen tyylinsä rikkautta arvostetaan, mutta ainakin gaelinkielisestä nykykirjallisuudesta englanniksi kirjoittaneen Moray Watsonin kritiikki viittaa siihen suuntaan, että kertojantaidot eivät vielä ole kunnianhimon tasolla.

Irlannissa iiri on ollut käytännössä koko maan kansankieli vielä 1800-luvun alussa, vaikka kirjalliset perinteet katkesivatkin 1600-luvulla. Skotlannissa gaeli vajosi vähemmistökielen asemaan jo paljon aikaisemmin, eivätkä kaikki skotit pidä sitä edes historiallisessa tai teoreettisessa mielessä esi-isiensä kielenä – siksi Skotlannin itsenäistyminen ei välttämättä olisi gaelin kielen kannalta yksiselitteisen hyvä asia. Monet alamaiden skotit kutsuvat ylämaiden gaelinkielisiä suorastaan rasistisella pilkkasanalla teuchter. Vaikka ylämaalaiset ovat Hebridien saaria lukuun ottamatta pitkälti luopuneet gaelin kielestä, heitä erottaa alamaalaisista skoteista yhä selvä kieliraja. Englanninkielistyneet ylämaalaiset eivät nimittäin yleensä puhu alamaiden skottimurteita (Lowland Scots), vaan ylämaiden englantia (Highland English). Tämä etnomurre on alun perin gaelin puhujien koulussa oppimaa kirjaenglantia, jonka ääntämykseen, lauseoppiin ja sanavarastoonkin gaeli on vahvasti vaikuttanut.

Iirin kielellä on niin nykyisen yhteiskunnallisen aseman kuin historiankin osalta paljon yhteistä muiden elävien kelttikielten kanssa. Yhtäältä sillä on kotimaassaan teoriassa virallisen kielen asema, vaikka käytännössä tilanne on toinen – hyvä iirin kielen taito on Irlannissa vaikeampi saavuttaa kuin hyvä ruotsin taito Suomessa. Suuri osa nykyään painetusta tai puhutusta iiristä on kehnoa eikä pahimmillaan edes ymmärrettävissä kieltä äidinkielenä puhuville tai sen syntyperäisiltä oppineille. Mutta iirillä on myös elävä nykykirjallisuus ja kulttuuri – joka sitten kuitenkin on tuntematon useimmille irlantilaisillekin. Niin sosiolingvisteille kuin muillekin kielentutkijoille iiri on yhä kiinnostava tutkimuskohde, johon liittyy monenlaisia ristiriitaisuuksia ja vaikeita kysymyksiä. Siksi iirin opiskelu kannattaa, ja siksi iiristä voi kirjoittaa kirjojakin.

2. IIRIN VUOSISADAT

Kelttiläinen kieli, josta sittemmin kehittyi iiri, saapui Irlantiin ennen Kristuksen syntymää, luultavasti noin vuosituhannen verran ennen meillekin kouluhistoriasta tuttuja germaanien kansainvaelluksia. Saari oli asuttu jo aikaisemmin, mutta jo rautakautta eläneet tulokkaat olivat paikallisten asukkaiden mielestä kulttuurisesti etevämpiä ja jäljittelemisen arvoisia – myös kielen osalta. Esikelttiläisestä Irlannista tiedämme varsin vähän: iirinkieliseen mytologiaan on jäänyt viittauksia salaperäiseen tuatha Dé Danann -kansaan, joka usein myös samaistetaan kansantarinoiden sí-väkeen – haltioihin, keijukaisiin tai hiisiin – ja näiden on arveltu tarkoittaneen alun perin saaren esikelttiläisiä asukkaita. Paikannimistössä on jonkin verran sellaista ainesta, jota ei voi selittää indoeurooppalaiseksi – ainakin pohjoisen Ulsterin maakunnan nimi, nykyiiriksi Ulaidh, joka viittaa alkujaan pikemminkin heimoon kuin maa-alueeseen.

Iirin kielen varhaisimmat kirjalliset muistomerkit ovat eräänlaisia hiidenkiviä, joita kutsutaan ogham-kiviksi. Näiden obeliskien pystysärmiin on hakattu esimerkiksi reikien tai poikittaisviiltojen ryhmiä, joista kukin vastaa yhtä äännettä tai kirjainta. Ogham-kirjoitus ei ollut alkuperäinen kelttiläinen keksintö, vaan pikemminkin tapa koodata latinalaisia aakkosia kuten morsetuksella. Ainakin Walesista on löytynyt ogham-kiviä, joihin on näillä kirjaimilla kirjoitettu selvää latinaa, joten mitenkään omassa kelttikuplassaan ogham-kirjoitus ei ole syntynyt.

Ogham-kivistä vanhimmat lienevät peräisin suunnilleen 300-luvulta. Sisällöltään ne ovat enimmäkseen aika köyhiä – tyypillinen ogham-kivi ilmoittaa lähinnä pystyttäjänsä nimen, muuta sanottavaa on vielä vähemmän kuin gallialaisissa piirtokirjoituksissa. Ogham-kivien iiri on vielä vanhakantaisempaa kuin se muinaisiiri, jolla laadittiin ensimmäinen iirinkielinen kirjallisuus noin 600-800-luvuilla, kun kristinusko vakiintui Irlannin ainoaksi uskonnoksi.

On mahdollista, että ogham-iiri oli lähellä pakanauskonnon papiston käyttämää rituaalikieltä, muinaisiiri taas kansan puhekieltä, ja että kristityt papit ja munkit loivat oghamia modernimman standardikirjakielen tarkoituksenaan vieroittaa Irlanti muinaisesta uskostaan. Tämä on kuitenkin spekulaatiota, koska iirin kieli kristillistyi niin varhain, että käytännöllisesti katsoen kaikki, mitä tiedämme kelttiläisestä pakanuudesta, on joko toisen käden tietoa tai Iolo Morgannwgin kaltaisten haaveilijoiden kuvitelmaa. Esimerkiksi wicca-uskonto ja uusdruidikultit eivät perustu kelttikielisiin lähteisiin, eikä sana ”wicca” ole mitään kelttikieltä, vaan muinaisenglantia.

Muinaisiirinkielisessä kirjallisuudessa esiintyy kyllä outoja, usein varsinaiseen asiaan liittymättömiä vuodatuksia, joista yleensä käytetään iirinkielistä nimitystä rosc. Nämä ovat vaikeaselkoista, arkaisoivaa ja sanaleikkejä vilisevää kieltä, ja niistä on etsitty viittauksia pakanauskontoon – eräs teoria oli, että roscit olisivat olleet muinaisten druidien taikaloitsuja. Sen jälkeen kun rosceista on löytynyt selvästi kristillistä ainesta, tästä oletuksesta on kuitenkin pitkälti luovuttu. Ne olivat luultavasti ennen muuta omanlaisensa lajityyppi runoutta.

Muinaisiirin tie kirjakieleksi oli hyvin samantapainen kuin esimerkiksi muinaisyläsaksan: aluksi yksittäisiä iirinkielisiä sanoja alkoi näkyä latinankielisten käsikirjoitusten marginaaleissa ja sanojen alla ns. interlineaarisina käännöksinä, sitten kopiointityöhönsä leipääntynyt munkki saattoi sutaista spontaanin runonpätkän sivun tyhjään kohtaan, ja lopulta syntyi omaa muinaisiirinkielistä kirjallisuutta. Muinaisiirin verbioppi on hyvin mutkikas useine etuliitteineen, ja siltä osin kieli on myöhempinä vuosisatoina yksinkertaistunut; monet muut piirteet, kuten persoonamuodoissa taipuvat prepositiot, ovat kuitenkin säilyneet nykyiiriin asti. Muinaisiiri ei toki ole nykykielen osaajalle ymmärrettävää (ei minullekaan, vaikka olen lukenut alkeisoppikirjan) – oma vaikutelmani on, että se on jopa kauempana nykyiiristä kuin latina espanjasta tai ranskasta. Toki nuo romaaniset kielet ovat lainanneet latinasta paljon oppinutta sanastoa – nykyiiri taas ei monistakaan syistä voi ammentaa muinaisiiristä, jonka äänteistö ja kirjoitusjärjestelmä oli kovin erilainen.

Latinasta (ja latinan kautta kreikasta) muinaisiirikin sai paljon uusia sanoja, erityisesti kristinuskoon ja kirjalliseen sivistykseen liittyviä, ja suuri osa noista vanhoista lainoista elää yhä nykyiirissä, kuten eaglais 'kirkko' (ecclesia), muileann 'mylly' (molina), corp 'ruumis, keho, kappale' (corpus), tríonóid 'kolminaisuus' (trinitas), léann 'opiskelu, oppiminen' (legenda), leabhar 'kirja' (librum), meabhair 'mieli, järki, muisti' (memoria), peaca 'synti' (peccatum), pian 'tuska, kipu' (poena). Latinalaista alkuperää on myös pääte -óir, -eoir, jolla muodostetaan tekijännimiä – esimerkiksi léitheoir 'lukija'; tietenkin iirin léigh, lé- 'lukea' on latinaa sekin (legere).

Muinaisiirinkielinen kirjallisuus ei ole pelkästään kristillistä tai juridista, vaan suuri osa siitä käsittelee kelttiläistä sankaritarustoa. Irlantilaiset munkit olivat kyllä ankaria pakanuuden kitkijöitä, mutta samalla he arvostivat perinteisiä tarujaan, ainakin hyvänä viihteenä, ja kirjoittivat muistiin hyvin paljon mytologia-ainesta. Monet tarinoiden sankarit ovat varmasti alun perin jumalhahmoja, mutta samalla tavalla erehtyväisiä ja riitaisia kuin esimerkiksi kreikkalaiset jumalat ja jumalattaret.

Muinaisiirinkieliset tekstit eivät ole ainoa syy siihen, että tiedämme yhä varsin paljon irlantilaisista myyttitarinoista. Ne ovat nimittäin kansan suussa säilyneet lähes nykypäiviin saakka, ja nykyiiriksi muistiinmerkityt ja julkaistut kansanperinnekokoelmat sisältävät hyvin paljon samaisen mytologian toisintoja. Tärkeimmät tarinasikermät ovat nykyiiriksi nimeltään Rúraíocht ja Fiannaíocht, joita kutsutaan myös Ulsterin sykliksi ja feeniläissykliksi.

Ulsterin syklin keskeinen teksti on Táin Bó Cuailnge, jonka nimi usein käännetään ”Cooleyn karjaryöstöksi”. Connachtilaisten heimon kuningas ja kuningatar Ailill ja Medb (nykyiiriksi Méadhbh tai Méabh, sama nimi kirjoitetaan englanniksi Maeve) kilpailevat siitä, kummalla on enemmän omaisuutta – tässä kohtaa täytyy muistuttaa, että muinaisirlantilaisen féineachas-lain (englanniksi brehon laws, joka tulee oikeastaan iirin tuomaria tarkoittavasta sanasta breitheamh) mukaan aviopuolisoiden omaisuus ei ole yhteistä. Medb on jäämässä tappiolle ja haluaa lainata Dáirelta, ulsterilaiselta karjanomistajalta, mahtisonni Donn Cuailgnen oman nautalaumansa jatkoksi, jotta saisi näytettyä pitkää nenää miehelleen. Humalapäissään Medbin lähettiläät ottavat ja möläyttävät kuitenkin Dáirelle, että heitä on käsketty ottamaan mullikka mukaansa väkisin, ellei vuokrasopimusta synny. Sotahan siitä tulee.

Sodassa sankari Cú Chulainn joutuu yksinään puolustamaan Ulsteria, tai oikeammin Ulaidh-heimoa. Heimon miehiä nimittäin piinaa toistuva salaperäinen vaiva – he joutuvat vuoteen omiksi, koska he kokevat ikään kuin synnytystuskia. Tämän toistuvan kärsimyksen heille on langettanut Macha: tämä sotavaunujen ajotaidostaan tunnettu nainen joutui näet viimeisillään raskaana ollessaan esittämään heimon kuninkaalle osaamistaan ja synnytti vaunukisan huipennukseksi miehelleen kaksoset. Tästä rääkistä suuttuneena hän kirosi heimon miehet, mutta toisaalta heimon kuningas antoi hänen kunniakseen pääkaupungilleen tai palatsilleen nimeksi Emain Macha – nykyiirinkielisessä muodossa Eamhain Mhacha.

Cú Chulainn voi taistella hyökkääjää vastaan, koska Machan kirous ei koske häntä: hänen isänsä on nimittäin Tuatha Dé Danann -kansaa. Isän nimi on Lugh tai Lug, eli hän on ilmeisesti alun perin ollut sama hahmo kuin gallialaisista piirtokirjoituksista tuttu Lugus-pakanajumala: roomalaiset, jotka tulkitsivat muiden kansojen jumalat omikseen, pitivät häntä Merkuriuksen gallialaisena edustumana. Esimerkiksi nykyinen Lyonin kaupungin nimi oli latinaksi, tai latinan kielioppiin sovitetuksi galliaksi, Lugdunum, kuten kaikki Asterixinsa lukeneet muistavat, ja jo pelkkä nykyiirin taito riittää kertomaan tämän nimen varsin järkeenkäyvästi merkitsevän ”Lugin linnaa”. Irlantilaisessa mytologiassa tämä jumala esiintyy yliluonnollisen nuorekkaana soturisankarina, ja hänestä puhutaan usein Pitkäkäsi-Lugina, nykyiiriksi Lugh Lámhfhada.

Cú Chulainnin nimi tarkoittaa Culannin koiraa. Tämä on oikeastaan liikanimi, sillä alkujaan sankarin nimi oli Sétanta (nykyiirinkielinen muoto Séadanta, jota Séamus Ó Searcaigh käyttää muinaisiiristä kääntämässään taruvalikoimassa Laochas, 'Sankaruutta', vaikuttaa tekemällä tehdyltä, enkä muista kertaakaan nähneeni sitä missään kansantarinassa). Sétanta oli pikkupoikana kovin mieltynyt pallopeleihin. Kun heimokuningas Conchúr Mac Neasa, jonka hovissa hän kasvoi, halusi pojan mukaansa seppä Culannin kutsuille, Sétanta halusi pelata kesken olleen ottelun loppuun, mutta lupasi tulla perään heti sen jälkeen. Koska pojan pelitaidot ja niiden esitteleminen olivat syy siihen, että Conchúr ylipäätään halusi hänet mukaansa, Sétanta otti mukaansa mailan ja pallon.

Culannilla oli kuitenkin vahtikoiranaan hirmuinen kerberos, peto, jonka taltuttamiseen tarvittiin kolme ketjua ja jokaista ketjua pitelemään kolme orjaa. Tämä hirviö oli pojan saapuessa irrallaan Culannin kartanon ulkopuolella: johtaessaan seurueensa paikalle Conchúr unohti nimittäin mainita Sétantan olevan tulossa myöhemmin, joten Culann päästi koiransa ketjuista vartioimaan kartanoa. Hurtan syöksyessä murha silmissään pahki Sétanta sinkosi sen ammottavaan suuhun mailallaan pallonsa, jolloin koira menehtyi – sankari oli jo lapsena niin vahva, että tämä lämäri repi eläimen sisälmykset. Culann oli tietysti pahoillaan vahtinsa kuolemasta ja pelkäsi joutuvansa kaiken maailman rosmojen jalkoihin, mutta Sétanta lupasi ottaa hänen kartanonsa vartioinnin toistaiseksi omalle vastuulleen ja kasvattaa tälle samalla uuden koiran. Siitä poika sai kuuluisan nimensä.

Medbin joukkojen torjuminen ja Culannin vahtikoiraksi rupeaminen eivät ole toki läheskään ainoat uroteot, joista Cú Chulainn tunnetaan; myös naissankarina hän on maineikas. Nuorena miehenä hän oli niin komea poika, että naapuruston miesväki pelkäsi hänen viettelevän vaimot kaikilta, joten hänelle ruvettiin etsimään sopivaa morsianta. Sellainen löytyikin – erään Forgallin tytär Éimhear – mutta isä ei pitänyt vävyehdokkaastaan, vaan kehotti tätä ensin painumaan ellei nyt sinne missä pippuri kasvaa, niin ainakin Skotlantiin sotataitoja hankkimaan – Forgall uskoi, että sillä reissulla kukonpoika saisi luultavasti surmansa. Cú Chulainn pääsikin pelottavan Scáthach- eli ”Varjotar”-nimisen naissoturin oppiin ja koki siinä sivussa lemmenseikkailuja; ennen muuta hän joutui pelastamaan Scáthachin toisen yhtä hurjan amatsonin, Aoifen, kynsistä. Aoifelle hän tietenkin siitti myös jälkeläisen, vieläpä raiskauksen luonteisella tavalla.

Kun Scáthachin koulu oli käyty, Cú Chulainn palasi takaisin Irlantiin, missä hän lopultakin voitti Éimhearin omakseen – tosin siinä sivussa täytyi kukistaa Forgallin miehet, jotka tietysti rauta ojossa koettivat estää Cú Chulainnia hakemasta morsiotaan (appiukko itse putosi kuolemaan linnansa muurilta). Vaikka Cú Chulainn ei kovin uskollinen aviomies ollutkaan, Éimhear pysyi lojaalisti hänen rinnallaan. Aikanaan Connla, Aoifen ja Cú Chulainnin poika, saapui etsimään isäänsä, mutta ei voinut kertoa tälle nimeään, koska geis eli hänelle henkilökohtaisesti määrätty tabu kielsi sen (tämä on tyypillistä iirinkielisessä mytologiassa ja tarinaperinteessä). Miehet taistelivat, ja Connla jäi tappiolle haavoittuen kuolettavasti. Vasta nyt Connla saattoi paljastaa Cú Chulainnille oikean henkilöllisyytensä, ja isä oli suunniltaan surusta.

Isän ja pojan kaksintaistelussa on ylimuistoisen myytin voimaa, ja Cú Chulainnin ja Connlan yhteenotolle löytyy vastineita niin muiden kansanheimojen tarinoista kuin maailmankirjallisuudestakin – muinaissaksalainen Hildebrandslied esimerkiksi kertoo kansainvaellusten kaaoksessa erilleen ajautuneiden isä-Hildebrandin ja poika-Hadubrandin tapaamisesta ja miekkasille ryhtymisestä. Slaavilaisessakin perinteessä tämä tarina-aines esiintyy: kukaties jokin venäläinen kansantaru innoitti itseään Mihail Šolohovia hänen kirjoittaessaan donilaisnovelliaan Rodinka, ”Syntymämerkki”, jossa isän ja pojan väliin on tullut Venäjän sisällissota – yhtäläisyys varsinkin Hildebrandsliedin asetelmaan on ilmeinen. Myytissä tietenkin juuri isä surmaa poikansa (ei koskaan toisin päin) ja tuhoaa traagisesti oman sukunsa ja siemenensä mahdollisuuden jatkua; Šolohovin novellin nimessä mainitusta syntymämerkistä isä tunnistaa poikansa, mutta tietenkin vasta kohtalokkaan taistelun jälkeen.

Vaikka Cú Chulainnin seikkailuista kertovia tarinoita kutsutaankin ”Ulsterin sykliksi”, en ole löytänyt paljoakaan niiden toisintoja nykyaikaisesta ulsterilaisesta (Donegalin murteella muistiinmerkitystä) kansanperinteestä. Folkloren puolella tärkeämpi kertomussikermä on Fiannaíocht eli feeniläinen sykli – tarinat Fionn Mac Cumhaillista ja hänen sotureistaan.

”Feeniläinen”, englanniksi Fenian ja iiriksi Fínín, on nimitys, jota 1800-luvulla alettiin käyttää IRA:n edeltäjän, Irlannin tasavaltalaisen veljeskunnan eli IRB:n (Irish Republican Brotherhood/Bráithreachas na Poblachta), aktivisteista. Tämä järjestö sai Irlannissa aikaan jonkinlaisen kapinan tapaisen vuonna 1867, mutta kestävin muisto siitä ovat englanninkieliset balladit, joissa ylistetään kyllästymiseen asti ”urheita feeniläisiä miehiä”, the bold Fenian men. Englannin Fenian on lainattu iirin kielen sanasta Fiann, jota yleensä käytetään monikossa Fianna viittaamaan Fionnin vaeltaviin soturijoukkoihin – eräänlaiseen Robin Hoodin iloisten veikkojen ja kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarien irlantilaiseen vastineeseen.

Fionn Mac Cumhaill, Fianna-soturien kuningas eli rífhéinní, tuli gaelilaisen maailman ulkopuolella alun perin tutuksi Fingal-nimisenä James Macpherson -nimisen skotin 1760-luvulla julkaisemista ”Ossianin lauluista”, jotka olivat mukamas Ossian-nimisen ikiaikaisen kelttirunoilijan aitoja teoksia englanniksi käännettyinä. Koko Ossiania ei tietenkään ollut olemassa, paitsi Oisín-nimisenä taruhenkilönä feeniläissyklin kertomuksissa, eikä Macpherson kohdellut materiaaliaan kovin kunnioittavasti. Hän esitti Ossianin laulut ennen muuta skotlantilaisena perinteenä, kun itse asiassa on kyse Irlannille ja gaelinkieliselle Skotlannille yhteisestä mytologiasta. Kiistanalaista on sekin, kuinka hyvin Macpherson osasi gaelia: hän oli kyllä kotoisin ylämaalaisesta Ruthvenista (Ruadhainn), ja siellä päin kieltä varmaankin vielä 1700-luvulla puhuttiin.

Ossianin laulujen taustalla siis oli aito gaelilainen tarina-aines, mutta Macpherson käytti sitä epärehellisenä tapana hankkia mainetta: hän oli aiemmin kirjoitellut ylämaalaisaiheisia runoelmia omalla nimellään ilman sanottavaa menestystä, mutta nyt, kun hän pani omat kansanperinteeseen löyhästi perustuvat jorinansa myyttisen kelttibardin nimiin, hän nousi maailmankirjallisuuden suureksi nimeksi. Sittemmin on noussut vastareaktio, joka on esittänyt Macphersonin läpimätänä huijarina ja valehtelijana, jopa epäoikeudenmukaisella tavalla.

Vaikka herran vaikuttimet eivät puhtoisia olleetkaan, on syytä muistaa, että feeniläissykli on olemassa kelttiläisenä perinteenä riippumatta siitä, miten Macpherson sitä väänteli; myös Ossianin laulujen inspiroiva vaikutus eurooppalaiseen romantiikkaan on ilmeinen. Lisäksi Macpherson innoitti oppineita syventymään uudelleen Irlannin ja Skotlannin mytologioiden alkuperäislähteisiin ja tutkimaan iirin kieltä ja sen varhaisia muotoja.

Itse Ossian eli Oisín oli yksi Fianna-sotureista – eräänlainen viimeinen mohikaani, ja iirinkielinen sanonta, joka tarkoittaa ”viimeistä mohikaania”, onkin Oisín i ndiaidh na Féinne, ”Oisín Fiannan jälkeen” tai ”Oisín Fiannan mentyä”. Kun Fianna-soturit kaatuvat viimeisessä taistelussaan, jäljelle jää vain Oisín. Ainakin vanhoissa käsikirjoituksissa kerrotun mukaan myös Caoilte-niminen soturi eli riittävän kauan kertoakseen Fiannasta jälkipolville, mutta hänestä ei ole tullut samanlaista symbolihahmoa.

Oisínin puoliso on merenkuningas (tai merenjumala) Manannánin tytär Kultatukka-Niamh, joka vie miehensä merentakaiseen ikuisen nuoruuden maahan (Tír na nÓg eli ”Nuorten maa”, mutta nykyiirinkielisessä kansanperinteessä myös Tír na hÓige, ”Nuoruuden maa”). Liitto on onnellinen, mutta Oisín kaipaa kotiinsa Irlantiin, ja lopulta Niamh antaa hänelle taikahevosen, jonka avulla hän pääsee meren yli katsomaan kotimaataan. Hänen täytyy kuitenkin pysytellä ratsun selässä, sillä jos hän koskettaa mitään maassa olevaa, ketään ihmistä tai eläintä, tabu – geis – murtuu ja hänestä tulee juuri niin vanha ukkeli kuin hän vuosissa lasketun ikänsä mukaan olisi.

Nuoruuden maassa vierähtänyt aika ei tuntunut miltään, mutta nyt, koti-Irlantiin päästyään, Oisín huomaa maan muuttuneen ja vuosisatojen kuluneen. Hän tulee tietenkin murtaneeksi tabunsa ja muuttuu välittömästi vuosisatoja vanhaksi ukoksi, mutta ehtii ennen kuolemaansa tavata pyhän Patrikin ja kertoa tälle Fiannan tarinat. Kastetta ja uutta uskoa Oisín ei kuitenkaan ota vastaan: kun Patrik näyttää hänelle, miten Fianna-miehet nyt joutuvat tappelemaan paholaisten kanssa helvetissä, Oisín julistaa haluavansa rientää mitä pikimmin ystävänsä Gollin rinnalle.

Goll Mac Mórna oli Fianna-miehistä kaikkein isoin rumahinen, ja eräs hauskimmista feeniläissyklin tarinoista kertoo siitä, kuinka skotlantilainen jättiläinen (tai toisen version mukaan joukko kilpailevia sotureita) tuli haastamaan kuuluisat Fianna-miehet otteluun. Hehän eivät sinänsä kavahtaneet kunnon koitosta, mutta päättivät ottaa tämänkertaisen haasteen huumorilla ja piiloutuivat, lukuun ottamatta Gollia, joka pukeutui paimenpojaksi, ja itse Fionn Mac Cumhaillia, joka kömpi kehtoon. Miesten emännöitsijä taas ryhtyi keittämään kattilassa kiviä.

Saapuessaan paikalle vieras oli kovasti pahalla tuulella nähdessään, ettei tappelukaveria löytynyt. Missäs ne pelkurit mahtoivatkaan lymyillä, hän tiedusteli emännöitsijältä, ja tämä vastasi, että niillä oli aina niitä omia menojaan, olisivatko taas metsästämässä. Entä mitäpä herkkua emännöitsijä kokkasi padassaan, kummasteli vieras, ja köksä ilmoitti, että se nyt vain oli sitä soturien tavallista arkiapetta. Jättiläinen päätti maistaa, jotta reissustaan edes jotain kostuisi, mutta koska kattilassa oli vain kivenmurikoita, hän katkaisi hampaansa.

Kiroiltuaan aikansa köriläs äkkäsi Fionnin kätkyessä. Mikäs kummajainen siellä kykki, hän halusi tietää. Siihen emännöitsijä, että kun ne Fianna-miehet olivat komeita ja salskeita ja tyttöjen suosiossa, niin aina silloin tällöin sattui ja tapahtui, ja kun tällainen vahinkovauva nyt oli portaille jätetty, täytyi vain yrittää kasvattaa lapsiraukasta kunnon mies. Vai sellaista teerenpeliä, tuumi jättiläinen ja koetti kutitella Fionnia leuan alta, mutta silloin Fionn iski kiinni ja puri sormenpään irti. Olipas siinä potra poika, sanoi jättiläinen ja totesi, että sisäilma oli yhtäkkiä käynyt kovin ummehtuneeksi – hän siirtyi mieluummin pihan puolelle.

Ulkona hän tietysti näki Gollin lampaita paimentamassa ja kysyi tältäkin, mihin Fianna-soturit olivat karanneet. Olisivatkohan ne metsälle menneet, tuumiskeli Gollkin alakuloisesti ja lisäsi, etteivät sellaiset isot miehet tällaiselle pienelle paimenpojalle menoistaan kertoneet. Sepäs oli harmi, valitteli jättiläinen ja tiedusteli, eikö Goll alkaisi painisille, kun hän oli varta vasten tullut Skotlannista asti ottamaan matsia talonväen kanssa. Kauan esteltyään ja kursailtuaan Goll lopulta suostui, arvattavin seurauksin: hän paiskoi vierasta pitkin ketoa ja pyyhki tällä maata. Riittävän ankaran rökityksen saatuaan jättiläinen myönsi häviönsä ja lähti matkoihinsa, jolloin Fianna-miehet tulivat esiin piiloistaan ja nauroivat katketakseen.

Kansantarinoissa Goll ei juuri erotu muista Fianna-miehistä, paitsi olemalla niin kooltaan kuin luonteeltaankin karhumainen. Mytologian vanhemmissa versioissa asia on toisin: hänen sukunsa – Mórnan klaanin – ja Fionn Mac Cumhaillin edustaman Baoiscnen klaanin välillä vallitsee vain hauras linnarauha. Gabhairin taistelussa, joka johtaa Fiannan tuhoon, on kyse juuri tämän rauhan murtumisesta. Nykyiiriksi näitä alkuperäisiä Fianna-tarinoita ovat työstäneet ennen muuta ulsterilaiset kirjailijat Séamus Ó Searcaigh näppärässä taskukirjassaan Laochas ja Niall Ó Dónaill omassa teoksessaan Seanchas na Féinne.

Feeniläissyklin tarinoista on olemassa jo muinaisiirin aikaisia tekstejä, mutta niitä merkittävämpi on Acallam na Senórach tai nykyiirin oikeinkirjoitukseen sovitettuna Agallamh na Seanórach, ”Vanhojen miesten väittely”, jossa vanhat miehet ovat Oisín ja Caoilte. Tämä edustaa jo keski-iiriä, noin 900-1100-lukujen aikaista iirin kielen kehitysvaihetta. Lukijaa on tosin tässä kohdassa syytä varoittaa siitä, että aikaisemmassa terminologiassa keski-iirillä, Middle Irish, Meán-Ghaeilge on tarkoitettu myös klassista uusiiriä – esimerkiksi Eleanor Knottin yhä uusina painoksina julkaistu pieni sininen kirja Irish Syllabic Poetry 1200-1600 sisältää (kuten kirjan nimeen sisältyvistä vuosiluvuistakin näkyy) nimenomaan klassisella uusiirillä kirjoitettuja runoja, vaikka kirjoittaja itse puhuu koko ajan keski-iiristä. Myös Aulis J. Joen kirjassa Maailman kielet väitetään samasta syystä ”keski-iirin” kirjallisuutta ”yhdeksi keskiajan rikkaimmista”.

Keski-iiri (termin nykyisessä merkityksessä) on vakiintuneen käsityksen mukaan kaoottinen murroskausi muinaisiirin ja varhaisen uusiirin välissä: arkikieli oli etääntynyt liikaa muinaisiirin kieliopista, jota kirjoittajatkaan eivät enää kyenneet noudattamaan. Siksi keski-iirin aikaiset tekstejä luonnehtivat sekä muinaisiiriin kuulumattomat puhekielisyydet että hyperkorrektius – ts. liian pitkälle menneet yritykset kirjoittaa muinaiskieltä, niin että syntyi muotoja, jotka eivät olleet oikein puhekielen eivätkä muinaisiirin mukaan. Ensimmäisenä laajana feeniläissyklin tarinakokoelmana Acallam na Senórach on kuitenkin tärkeä vastaesimerkki sille väitteelle, että keski-iiri olisi ollut kirjallisesti täysin merkityksetön vaihe.

Varhaisen uusiirin kausi, Early Modern Irish, Nua-Ghaeilge Mhoch alkaa suunnilleen 1100-1200-luvulta ja jatkuu 1600-luvulle. Tätä kutsutaan myös klassisen iirin tai klassisen uusiirin vaiheeksi, mutta oikeastaan klassinen iiri on kapeampi käsite. Klassiseksi kieleksi lasketaan nimittäin vain runoilijoiden standardikieli, ceart na bhfileadh (nykykielellä ceart na bhfilí). Kaikki varhaisen uusiirin kaudella iiriksi kirjoitettu ei noudattanut tätä normia, eikä yrittänytkään. Historioitsijat käyttivät teennäisen vanhahtavaa kieltä; toisaalta ainakin vastauskonpuhdistuksen myötä syntyneessä uskonnollisessa kirjallisuudessa esiintyi pyrkimyksiä kirjoittaa runoilijoita puhekielisemmin ja ymmärrettävämmin. Runoilijoiden standardista poikettiin ennen muuta proosan puolella; mitallinen runous oli klassisen iirin valtakuntaa.

Runoilijoiden normi oli ennen muuta kirja- ja taidekieli, joka ei yrittänytkään seurata puhekieltä, vaan kehittyi omien lainalaisuuksiensa mukaan. Lainasanat se kuitenkin hyväksyi. Niitä iiri sai keski-iirin kaudella ja varhaisen uusiirin alkuaikoina sieltä mistä samanaikainen englantikin eli viikinkien muinaisnorjasta ja normandianranskasta. Skandinaavisia lainasanoja iirissä ovat eräät meri- ja kalastustermit: bád 'vene', trosc 'turska', dorú 'siima' (ruotsin dörj 'uistinkela'), tochta 'tuhto' (jolle on kyllä iirissä toinenkin, ilmeisesti omaperäinen sana seas); myös margadh 'markkinat, kaupat' ja pónaire 'papu' ovat skandinaavista alkuperää (jälkimmäinen tulee monikkomuodosta, joka on ruotsiksi bönor ja islanniksi baunir). Henkilönnimistä esimerkiksi Sitric on sama kuin nykyislannin Sigtryggur.

Normandianranskalaisia lainoja, joita on usein vaikea erottaa keskienglantilaisista, ovat mm. baille 'vouti' (englannin bailiff), contae 'kreivikunta', cúirt 'hovi', diúc 'herttua', oidhre 'perillinen' (englannin heir), searbhónta 'palvelija', garastún 'garnisoni, kasarmi, varuskunta', príosún 'vankila', dinnéar 'päivällinen' (iirin omat 'ateriaa' tarkoittavat sanat béile ja séire ovat toki yhä elävää kieltä), amhantar 'riski' (samaa alkuperää kuin englannin adventure, mutta merkitykseltään lähempänä sanaa venture, joka kyllä myös lainattiin iiriin, muodossa fiontar; 'seikkailu' on iiriksi eachtra), buidéal 'pullo', buntáiste 'etu' (vrt. englannin advantage). Kuten englannissa, myös iirissä nämä vaikutteet kielivät laajasta yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksesta – vallankin kaikille kliseekeskiajan hovihienostuksen käsitteille molemmat kielet käyttävät normandianranskalaisia sanoja.

Normandianranskalaiset lainat tulivat iiriin samoihin aikoihin kuin englantiin, ja samasta syystä: normannivalloittajien mukana. Normannit olivat alun perin viikinkejä, jotka Rolloksi tai Rolfiksi (nykyislantilainen muoto nimestä on Hrólfur) mainitun päällikkönsä johdolla asettuivat Pohjois-Ranskaan solmittuaan sopimuksen Ranskan, tai sen edeltäjävaltion, kuninkaan Kaarle Yksinkertaisen (hauskemman suomennoksen mukaan Kaarle Typerän) kanssa – heidän oli määrä suojella Ranskaa muiden viikinkien hyökkäyksiltä. Heidän kotiseutuaan alettiin kutsua Normandiaksi, pohjanmiesten maaksi, ja he omaksuivat kielekseen skandinaavisvaikutteisen romaanisen murteen, jota on tapana sanoa normanniksi tai normandianranskaksi. Englanti joutui normannien valtaan vähän 11. vuosisadan puolenvälin jälkeen – kaikki englantilaiset koululaiset tuntevat vuosiluvun 1066 ja ensimmäisen normannikuninkaan Vilhelm Valloittajan nimen – ja Irlantiin he saapuivat noin vuosisataa myöhemmin.

Irlannin normannivalloitus sinänsä alkoi eräänlaisena työtapaturmana: yksi Irlannin paikalliskuninkaista, nykyiiriksi nimeltään Diarmuid Mac Murchú, oli joutunut alakynteen omassa pikkusodassaan ja haki apujoukkoja itänaapurista. Koska paavi Hadrianus IV (joka sattumoisin oli englantilainen, maallikkonimeltään Nicholas Breakspear) katsoi Irlannin kirkon liikaa etääntyneen Rooman oikeasta opista, hän antoi vanhan kotimaansa kuninkaalle Henrik II:lle luvan vallata Irlanti. Käytännössä hyökkäysarmeijan johdossa oli Diarmaidin normanniliittolainen, Pembroken jaarli Richard de Clare, jota kutsutaan nykyään yleensä Strongbow'ksi eli ”Vahvajouseksi”, mutta tämä nimi on ilmeisen epähistoriallinen (normannivalloittajat eivät tuolloin vielä puhuneet englantia) ja perustuu luultavasti käännösvirheeseen. Kuningas Henrik päätyi lopulta ottamaan valtionpäämiehen vastuun Strongbown ja muiden normannien Irlannista valtaamista alueista, muttei välttämättä kovin mielellään. Ainakin Strongbow sai sitten kuninkaan luvalla hallita valtauksiaan läänityksenä.

Irlannin alkuperäisen yhteiskuntajärjestyksen jokseenkin ainoa nimitys aatelisherraa vastaavalle mahtimiehelle oli rí eli kuningas – klaanin tai heimon kuningas siis. Sana ”klaani” on tässä hieman epätarkka: clann tarkoittaa jonkun tietyn ihmisen tai avioparin lapsia: ”onko sinulla lapsia?” on iiriksi an bhfuil clann agat? - sananmukaisesti siis ”onko sinulla klaania?” Heimoryhmiä on iiriksi kutsuttu pikemminkin sanoilla síol (”siemen”) tai cineál (”laji”, vapaammin ”sukukunta”).

Heimokuninkaita oli tietenkin eritasoisia ja eriasteisia – pienet heimoryhmät olivat tyypillisesti jonkin isomman haaroja ja alahaaroja. Alueellinen kuningas oli ruire, ja rí ruirech (nykyaikaistetulla oikeinkirjoituksella rí ruireach) eli aluekuninkaiden kuningas hallitsi kokonaista maakuntaa, tai ”viidennestä”, nykyiiriksi cúige - ”viisi” on iiriksi cúig. Tosin nykykäsityksen mukaan näitä viidenneksiä on vain neljä, Leinster/Laighin, Munster/An Mhumhain, Connacht/Connachta ja Ulster/Ulaidh. Viides oli Meath/An Mhí, jonka jäänteet kuuluvat nyt Leinsteriin Meathin ja Westmeathin (An Iarmhí) kreivikuntina. Koko Irlannin ylikuningas tai ”korkea kuningas”, ard-rí, oli olemassa käsitteenä, mutta vailla käytännön merkitystä; tämän poliittisen hajanaisuuden vuoksi Irlanti ei 1100-luvulla oikein kyennyt vastustamaan Englannista saapuneita normannivalloittajia.

Katolinen kirkko olikin varhaisessa Irlannissa oikeastaan ainoa koko saarella toimiva instituutio. Siinä missä Irlannin rannikkokaupungit ovat usein viikinkien perustamia, sisämaan perinteikkäimpien asutuskeskusten iirinkielisissä nimissä esiintyy usein sana mainistir, luostari. Luostarit tarjosivat maallikoillekin työtilaisuuksia, ja tämän takia niiden ympärille kerääntyi jo varhain kaupunkimaista asutusta; lisäksi ne saattoivat toimia maallisten mahtimiesten turvapaikkoina, kun nämä joutuivat lähtemään karkuun naapuriklaanin riiviöiden hyökkäystä.

Iirin kielen aseman heikkeneminen oli merkittävässä määrin sidoksissa siihen, että vanhan yhteiskuntajärjestyksen tilalle tuotiin uusi. Paikalliset päälliköt tukivat iirinkielistä runoutta – klaanin herra tarvitsi nimittäin runoilijaa väsäämään ylistyslauluja itsestään ja pilkkalauluja vihamiehistään. ”Runoilija” ei todellakaan tarkoittanut mitään maailmantuskaista taiteilijaa, vaan ammattitaitoista mainos- ja propagandamiestä, jonka osaaminen sitä paitsi kulki sukuperintönä. Samalla mahtisuvulla oli sukupolvi sukupolvelta palveluksessaan saman runoilijaperheen vesa.

Iirinkielinen kulttuuri ei kuitenkaan heti kärsinyt uusista hallintotavoista. Klassisen uusiirin vuosisatoina englantilaiset hallitsijat yrittivät moneen otteeseen kieltää iirin kielen käytön kaupungeissa, mutta uhkaavasanaiset asetukset jäivät kuolleeksi kirjaimeksi. Myös normandianranskalaiset aateliset omaksuivat irlantilaisen elämäntavan kielineen, värväsivät palvelukseensa hovirunoilijoita ja mieltyivät irlantilaiseen harppumusiikkiin. Monet kirjoittivat itsekin merkittävää kirjallisuutta tai runoutta klassisella iirillä. Ranskalaisperäinen etuliite fitz (sama sana kuin nykyranskan fils, 'poika'), vaihtui herkästi gaelilaiseen maciin. Tietoisuus omasta alkuperästä kuitenkin säilyi, samoin lähtökohtainen vihollisuus gaelilaisten heimopäälliköiden kanssa – normandianranskalaiset eli ”vanhat englantilaiset”, iiriksi Sean-Ghaill, katsoivat olevansa kaikkein oikeutetuimpia hallitsemaan Irlantia.

Normandianranskalainen oli myös Gerald Fitzgerald vanhempi tai Gearóid Mór Mac Gearailt, joka Kildaren (Cill Dara) jaarlin arvonimensä ohella oli myös kuninkaan edusmies Irlannissa, Lord Deputy tai An Fear Ionaid. Hän oli 1470-luvun lopulta vuonna 1513 tapahtuneeseen kuolemaansa Irlannin mahtavin mies, ja hänenkaltaistensa johdolla Irlanti olisi voinut säilyttää oman kielensä ja kulttuurinsa pysyen samalla lojaalina Englannin kruunulle. Valitettavasti näin ei käynyt. Hänen seuraajansa Gearóid Ógin (Gerald nuoremman) poika Tomás, ”Silkki-Tuomo” (Silken Thomas) nousi kapinaan kuningas Henrik VIII:tta vastaan. Gearóid Óg oli nimittäin matkustanut Lontooseen ja jättänyt Tomásin huolehtimaan juoksevista asioista, mutta Tuomo kuuli (paikkaansapitämättömän) huhun, että hänen isänsä olisi vangittu Toweriin ja surmattu siellä.

Kyseessä oli sama kuningas Henrik, jonka me tunnemme lähinnä monista vaimoistaan ja jonka englantilaiset itse muistavat julistaneen Englannin kirkon itsenäiseksi päästäkseen paavin alaisuudesta ja saadakseen eron ensimmäisestä puolisostaan. Myöhemmistä puolisoistaan hän tosin yleensä ei eronnut, vaan surmautti heidät. Samaa kovakouraisuutta osoittaen hän murskasi Silkki-Tuomon joukot ja teloitti sekä Tuomon että tämän sukulaismiehet, jotka olivat liittyneet kapinaan, koska uskoivat kuninkaan aikovan murhata heidätkin – kuten siinä siis lopulta kävikin.

Henrik ei vielä ollut kovin kummoinen uskonpuhdistaja, mutta myöhempi vastakkainasettelu katolisen Irlannin ja protestanttisen Englannin välillä oli jo alullaan. Silkki-Tuomo haki näet tukea paavilta sekä saksalais-roomalaisen valtakunnan keisarilta, Kaarle V:ltä, joka oli samanaikaisesti myös Espanjan hallitsija (nimellä Kaarle I) ja jonka mahtia Henrikillä oli kaikki syy pelätä. Englantilaiset lahtasivat siis Tuomon ja tämän sedät varsin pätevin valtapoliittisin perustein.

Silkki-Tuomon kapinan jälkeen Henrik aloitti Irlannin nujertamiskampanjan, joka tunnetaan Tudorien Irlannin-valloituksena – kuningas kuului nimittäin walesilaislähtöiseen Tudor-sukuun. Koska Fitzgeraldit eivät mahdistaan huolimatta saaneet Irlannin klaanipäälliköitä koskaan kuriin ja huomattava osa maasta oli Englannin näkökulmasta edelleen enemmän tai vähemmän laittomuuden kourissa, Henrik tarjosi klaanien miehille suojeluaan sillä ehdolla, että nämä omaksuisivat englantilaiset aatelistittelit – siihen asti klaanipäälliköitä ja näiden alustalaisia oli kohdeltu kruunun vihollisina. Tämän politiikan historiankirjoitus tuntee nimellä surrender and regrant: joka luopui (surrender) klaanipäällikön auktoriteetistaan, sai saman vallan takaisin (regrant) kuninkaan kädestä uuden arvonimen puitteissa.

Käytännössä surrender and regrant ei juurikaan muuttanut klaanipäälliköiden käyttäytymismalleja Irlannissa. Pikkusotia käytiin edelleen pikkukuninkaiden välillä, ja englantilaisten hallitsemille alueillekin tehtiin ryöstöretkiä entiseen tapaan. Merkittävämpää oli, että Tudor-suvun valtakaudella aloitettiin ns. istutukset (engl. plantations, iir. plandálacha) eli väestönsiirrot Englannista (ja Skotlannista) Irlantiin. Luotettavaa väestöä asutettiin esimerkiksi nykyisten Laoisin ja Offalyn (Uíbh Fhailí) kreivikuntien alueille – ne saivatkin nimikseen Queen's County ja King's County, Kuningattaren kreivikunta ja Kuninkaan kreivikunta. Tästä asutuskampanjasta tietysti seurasi, että alkuperäiset asukkaat piti siirtää syrjään – mutta arvatenkin he panivat vastaan käyttäen kättä pitempää.

Väkivaltaisuuteen ja anarkiaan oli toki muitakin syitä. Kun irlantilaiset päälliköt pakotettiin ottamaan vastaan kuninkaan myöntämä arvonimi, tittelin odotettiin siitä eteenpäin kulkevan perintönä suvussa aina vanhimmalta pojalta vanhimmalle pojalle, kuten englantilaisilla oli tapana. Irlantilaiset eivät kuitenkaan noudattaneet esikoisoikeutta – irlantilainen laki edellytti vain, että mahtimies oli päällikkösukua ja kykeni hallitsemaan klaaniaan. Toisin sanoen uusi klaaninherra valittiin koko klaanin päätöksellä joukosta serkkupoikia, ja tästä tietysti seurasi pienimuotoisia sisällissotiakin, jos yksimielisyyteen ei päästy. Kun mahtisuvussa sitten oli englantilaisen lain nojalla vallan perinyt esikoinen ja irlantilaisen tavan mukaan valittu päällikkö, näiden välinen yhteenotto oli väistämätön, ja Englannin kruunusta tuli sen osapuoli, koska kuninkaalla oli velvollisuus puolustaa esikoista, joka oli hänen vasallinsa.

Henrik VIII:n kuoltua valtaistuimella pyrähti ensin hänen poikansa Edvard, joka on meille tutuin Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -romaanista, Edvardin kuoltua tämän sisarpuoli, kiivas katolinen Maria Verinen, joka sai liikanimensä siitä, miten kohteli protestantteja. Marian seuraaja Elisabet I, viimeinen Tudor, hallitsi Englantia 1500-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä, ja hänen aikanaan protestanttien ja katolisten vastakkainasettelu Brittein saarilla sinetöitiin, kun paavi julisti kuningattaren virallisesti kerettiläiseksi ja vääräuskoiseksi, jonka käskyjä kukaan katolinen ei saanut noudattaa.

Elisabetin valtakaudella alkoi yhdeksänvuotinen sota Ulsterin suurinta mahtimiestä, Aodh Ó Néilliä vastaan – nimi Aodh on Hughin iirinkielinen vastine, jos kohta nykyään iirinkieliset Hugh't käyttävät mieluummin lempinimeä Hiúdaí. Aodh Ó Néill ei kuulunut vanhoihin englantilaisiin, vaan oli aitokelttiläinen heimopäällikkö: kuten sukunimestäkin ilmenee, hän katsoi polveutuvansa ammoisesta ”Yhdeksän panttivangin Niallista” (Niall Naoighiallach), enemmän tai vähemmän legendaarisesta hahmosta, jonka oletetaan hallinneen Ulsteria joskus ensimmäisen kristillisen vuosituhannen puolenvälin aikoihin. Fitzgeraldien suvun eli ”geraldiinien” kaaduttua Silkki-Tuomon kapinan myötä pohjoisen Ó Néillit olivat Irlannin itsenäisin aatelissuku, jolla oli vaikuttavan iso oma armeijakin. Ulster oli Irlannin vähiten englantilaistunut osa, jossa geraldiineillakaan ei ollut edes mahtiaikoinaan ollut paljon mitään sanomista, koska heidän valtansa oli painottunut etelään.

Englantilaisten voitto tässä sodassa ei ollut mitenkään varma, mutta lopulta vastapuoli lyötiin Kinsalen (Cionn tSáile) pitkällisessä taistelussa, joka sai loppunsa tammikuun alussa 1602. Taistelut eivät rajoittuneet Ulsteriin – itse Kinsale ei ole pohjoisessa päinkään – mutta tätäkin kapinaa luonnehti provinsiaalisuus ja heimokantaisuus: se oli ennen muuta Ó Néillien, ei Irlannin, sotaa englantilaisia vastaan. Ó Néill esitti kyllä Elisabetille rauhantarjouksen, joka toteutuessaan olisi merkinnyt Englannin ylivallan hyväksyvää, itsehallinnollista ja katolisen uskon säilyttänyttä Irlantia; on kuitenkin vaikea uskoa, että esimerkiksi vanhojen englantilaisten eliitti olisi hyväksynyt sellaisen autonomian, jos Ó Néillin suku olisi noussut sitä hallitsemaan. Vastakkainasettelu vanhojen englantilaisten aatelisten ja Ó Néillin kaltaisten aitoirlantilaisten klaaniylimysten välillä oli yhä vahva.

Kinsalen taistelun jälkeen tehtiin rauha, Mellifontin rauhansopimus, joka jätti kapinan johtajat ainakin henkiin, mutta vuonna 1607 Aodh Ó Néill ja hänen tärkeimmät liittolaisensa ja kannattajansa lähtivät maanpakoon – tätä kutsutaan yleensä ”jaarlien lähdöksi” tai ”jaarlien paoksi”, Imeacht na nIarlaí, the Flight of the Earls. Sen katsotaan merkinneen kelttiläisen yhteiskuntajärjestyksen loppua Irlannissa, mikä tietysti ei ollut kaikilta osin huonokaan juttu: modernin valtion kehittäminen oli vaikeaa alituisten klaanisotien repimässä maassa. Toisaalta iirin kielen asemaa jaarlien pako heikensi merkittävästi: klassinen kirjakieli jäi vähitellen sivuun ja mureni murteisiin runoilijoita suosineiden säätyläisten kuollessa, köyhtyessä tai lähtiessä maasta.

Ó Néillin kapina toimi yhtenä tärkeänä herätteenä uudelle ”istutus”-kampanjalle, joka tällä kertaa suuntautui Ulsteriin. Paenneiden ”jaarlien” jälkeensä jättämät maat takavarikoitiin kruunulle ja niille asutettiin protestantteja Englannista ja Skotlannista – itse asiassa huomattava osa uusista asukkaista puhui skottigaelia äidinkielenään. Tämän asutustoiminnan tulosta ovat meidän aikanamme kansainvälisesti tunnetut Pohjois-Irlannin ristiriidat: Ulsterin protestantit ovat ”istutettujen” jälkeläisiä ja vahvasti tietoisia skotlantilaisista juuristaan. Myös iirin kielen pohjoisessa murteessa skotlantilaista tarkoittavalla sanalla Albanach viitataan ennen muuta paikallisiin protestantteihin.

Jos vanhat kelttiläiset päälliköt jättivät Irlannin vuonna 1607, ”vanhojen englantilaisten” valta murtui vuonna 1691, kun jakobiitit hävisivät sodan oranialaisen Vilhelmin – pohjoisirlantilaisten protestanttien kansallissankarinaan kunnioittaman King Billyn – armeijaa vastaan. Jakobiiteilla tarkoitetaan alun perin skotlantilaiseen Stuart-sukuun kuuluneen kuningas Jaakko II:n kannattajia, jotka koettivat palauttaa hänet valtaistuimelle; irlantilaisten osallistuminen jakobiittiliikkeeseen perustui ennen muuta siihen, että he uskoivat saavansa uskonnonharjoittamisoikeutensa takaisin katolisen Jaakon kädestä. Vanhaenglantilaisen Patrick Sarsfieldin (iiriksi Pádraig Sáirséal) johtama jakobiittiarmeija sai rauhansopimuksen perusteella lähteä maanpakoon – tästä käytetään nimitystä ”villihanhien pako”, Éalú na nGéanna Fiaine, the Flight of the Wild Geese. ”Villihanhista” tuli sittemmin usein ammattisotilaita eri maiden – esimerkiksi Espanjan ja Ranskan – armeijoissa, ja eräät jättivät nimensä Latinalaisen Amerikankin historiaan. Jakobiittiliike jatkoi toimintaansa maanpakolaisten keskuudessa vielä 1700-luvulla, ja siitä tuli iirinkielisen laulurunouden tärkeä innoittaja, mutta itse Jaakko II osoittautui taistelukentällä sellaiseksi arkajalaksi, että iiriksi häntä alettiin kutsua Paska-Jaskaksi (Séamus an Chaca – sana cac tarkoittaa juuri sitä, miltä kuulostaakin).

Väkivaltaisen ja kaoottisen 17. vuosisadan merkittävimpänä iirinkielisenä kirjailijana pidetään Geoffrey Keatingia, jonka nimi iiriksi kirjoitetaan Seathrún Céitinn. Hän kuului vanhoihin englantilaisiin, ja hänen sukunimensäkin on tämän mukaisesti yhdistelmä iiriä ja normandianranskaa: alkukirjain tulee ”poikaa” tarkoittavasta sanasta mac ja loput Stefanus- tai Tapani-nimen ranskalaisesta muodosta, siitä samasta, joka nykyranskaksi kuuluu Étienne. Keating suuntasi 1600-luvun alussa Bordeaux'hon opiskelemaan katoliseksi papiksi, ja hänen iirinkieliseen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu myös runoutta ja teologiaa, mutta jälkipolvien muistiin hän on jäänyt teoksellaan Foras Feasa ar Éirinn, sananmukaisesti ”Irlannin-tiedon perusta”; englanninkielisissä lähteissä siitä puhutaan vain Keatingin Irlannin historiana.

Klassisen kauden iirinkieliset historiatekstit eivät yleensä noudattaneet runoilijoiden kielistandardia, vaan jo aikalaiset pitivät historioitsijoiden kieltä käsittämättömänä, tekovanhahtavana siansaksana. Keating oli tässä suhteessa poikkeus. Kuten vastauskonpuhdistusta edustaneet iirinkieliset pappismiehet yleensäkin, hänkin pyrki kirjoittamaan selkeästi ja ilman krumeluureja; toisaalta hän oli myös renessanssihumanisti, joka halusi merkitä muistiin jälkipolvia varten kaiken, mitä Irlannin muinaisuudesta tiedettiin, olipa kyse sitten historiasta, huhuista tai myyteistä.

Keatingia motivoi tähän suurtyöhön ennen kaikkea ärtymys, jota hän tunsi Edmund Spenseriä kohtaan – tämä Irlannissa vaikuttanut ja irlantilaisia aiheita harrastanut, mutta englanninkielinen runoilija oli nimittäin Ó Néillin kapinan aikana kirjoittanut ilmeisesti sotapropagandaksi tarkoitettuja irlantilaisvastaisia vuodatuksia, joissa esimerkiksi vaadittiin iirin kielen poisjuurimista, koska se oli epälojaalisuuden ja kapinahengen kieli: ”Kun kieli on irlantilainen, myös sydämen on väistämättä oltava irlantilainen, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu”, Spenser julisti. Toinen Keatingin paheksuma Irlannin parjaaja oli Giraldus Cambrensis, 1100-1200-luvuilla Walesissa vaikuttanut hengenmies ja oppinut, joka kirjoitti latinaksi: hänellä ei ollut paljoa hyvää sanottavaa länsinaapureista, joita hän piti sukusiitoksen rujouttamina ja rumistamina. Irlannin linnut kiinnostivat tätä keskiaikaista bongaria ja harrastelijaornitologia paljon enemmän – tiettävästi lintutieteilijät arvostavat hänen kirjoituksiaan vieläkin, koska ne auttavat hahmottamaan kantojen, lajiston ja levinneisyyksien historiallisia muutoksia.

Keatingille oli tärkeää korostaa Irlannin kulttuurin ammoiseen menneisyyteen ulottuvia juuria, mutta vanhojen englantilaisten edustajana hän pyrki myös korostamaan oman viiteryhmänsä ansioita. Kun hänen esi-isänsä olivat valloittaneet Irlannin, kyseessä oli hänen sanamuotonsa mukaan ollut kristillinen valloitus, eli uudet yliherrat olivat pyrkineet hallitsemaan alamaisiaan oikeudenmukaisesti eivätkä liioin olleet yrittäneet väkisin pakottaa heitä omaksumaan englantilaisia tapoja saati englannin kieltä.

Keatingin historiateoksen tyyli on niin lähellä nykyisiä puhuttuja murteita, että sitä on mahdollista lukea, vaikka ei osaisikaan muuta kuin 1900-luvun modernistikirjailijoiden ja kansanperinnekokoelmien iiriä; vanhanaikainen oikeinkirjoitus ja eräät verbimuodot ovat suurin kanto kaskessa. Kun kieltä 1800-luvun lopulla innostuttiin taas elvyttämään kirjallisuuskielenä, hänen historiateoksestaan tuli hyvin vaikutusvaltainen sekä sisällön että luettavuuden ansiosta.

Keatingin lisäksi 1600-luvun murroskauden iirinkielisen kirjallisuuden suurina niminä pidetään ennen kaikkea Dáibhí Ó Bruadairia ja Aogán Ó Rathaillea. Kumpikin sai hovirunoilijan muodollisen koulutuksen, mutta joutui näkemään, ettei sillä enää voinut elättää itseään, jolloin klassisen runouden tekniseen osaamiseen liittyi aito tunne. Tämä teki heistä väkeviä, julistavia runoilijoita, jotka pystyvät vetoamaan nykypäivänkin iirintaitoiseen lukijaan.

Dáibhí Ó Bruadairilta olen itse aikoinani suomentanut runon Mairg nach bhfuil ina dhubhthuata, ”Sääli sitä, joka ei ole täysi juntti”. Ó Bruadair, joka syntyi vuonna 1625 ja kuoli vuosisadan lopussa, oli tyypillinen hovirunoilija, joka samaistui täysin suosijasukunsa intresseihin: hän saattoi esimerkiksi julistaa, että ”meidän” linnamme – siis häntä mesenoineiden ylimysten linnat – olivat joutumassa ”puuroa syövien moukkien” valtaan. Hän ei juurikaan arvostanut iirinkielisiäkään juntteja, joiden keskuudessa hän kuitenkin joutui elämään ja elättämään itsensä kovalla ruumiillisella työllä.

Aogán Ó Rathaille edusti jo nuorempaa sukupolvea – hän syntyi vasta 1670 ja kuoli 1700-luvun puolella – ja hänellä oli tärkeä rooli aisling-genren alullepanijana. Sana aisling tarkoittaa näkyä, uninäkyä. Kirjallisena lajityyppinä se on tyypillisimmillään runo, jossa runoilijan luokse tulee unessa Irlantia symbolisoiva naishahmo kaivaten uljasta prinssiä tuomaan vapautuksen englantilaisvallan kahleista. Uljas prinssi on tietenkin Stuart-sukuinen kruununtavoittelija, ja suurin osa aisling-runoista on mitä ilmeisintä jakobiittipropagandaa. Tästä peruskuviosta runoilijat toki kehittivät monenlaisia muunnelmia; toisaalta kaikki univisioaiheiset jälkiklassisen kauden runot eivät välttämättä ole näin ilmipoliittisia.

Merkittävä aisling-tyyppinen runo on esimerkiksi lauluna yhä suosittu, Clannad-yhtyeenkin levyttämä Úirchill an Chreagáin, jonka kirjoitti Art Mac Cumhaigh (tai Ó Cumhthaigh, tai Arthur Coffey). Runoilija eleli 1700-luvulla nykyisen Pohjois-Irlannin alueella sijaitsevassa Armaghin kreivikunnassa (iiriksi Ard Mhacha), ja hänen laulunsa on yksi tärkeimpiä tämän seudun jo sukupuuttoon kuolleen murteen muistomerkkejä. Úirchill an Chreagáin ei kuitenkaan mainitse puolella sanallakaan Stuart-prinssiä: siinä neito, joka saapuu unessa runoilijan luo, ei ole Irlannin vertauskuva, vaan täysin yliluonnollinen keijukainen, joka koettaa vietellä hänet luopumaan petollisista ystävistään ja surkeasta arjestaan ja lähtemään haltioiden maailmaan mukanaan.

Toinen suosittu, mutta hieman peruskaavasta erilainen 1700-luvun aisling-laulu on Seán Clárach Mac Domhnaillin Mo Ghiolla Mear, jossa ei esiinny unennäköä eikä univisiota, vaan Irlannin naishenkilöitymä puhuu suoraan: hän on kerran ollut nuori kaunotar, nyt hän on vanha ja väsynyt, mutta herää taas eloon, kun hänen ihmeellinen prinssinsä saapuu. Suurin osa laulusta keskittyykin sitten yksityiskohtaisesti ja komein kielikuvin ylistämään sankarin suuruutta. Tämäkin laulu on tuttu useimmille irlantilaisen musiikin ystäville monien eri artistien levyttämänä – esimerkiksi Celtic Woman, Mary Black ja The Chieftains ovat kaikki esittäneet sitä. Puolalaisen Anna Maria Jopekin versio on nimeltään Zielony król (”Vihreä kuningas”), ja sen sanoitus on Puolan Irlannin-suurlähettiläänäkin toimineen runoilija Ernest Bryllin kynästä: valitettavasti Bryllin teksti ei ole käännös alkuperäisestä, vaan lähinnä kokoelma vaivaannuttavan latteita Irlanti-romanttisia kliseitä.

Aisling-perinnettä edustaa myös 1700-luvun lopun suuri klassikko Cúirt an Mheon Oíche – nimen voi suomentaa Keskiyön tuomioistuimeksi tai Keskiyön käräjiksi. Tämä tuhatkunta säettä pitkä eeppinen runoelma on kuuluisa ronskista huumoristaan ja vahvasta seksuaalisuudestaan – itse asiassa sitä lukemalla huomattava osa nykyisistä iiriaktivisteista on oppinut navanalaissanastonsa. Kirjoittaja Brian Merriman oli kotoisin Claren (An Clár) kreivikunnasta, jossa iiri kuoli perinteisenä murteena sukupuuttoon vasta 1900-luvun puolella. Merrimanin runoelma on jo parodiaa koko lajityypistä; hänellä kedolle nukahtaneen runoilijaminän käy herättämässä Irlantia ruumiillistavan kauniin neidon sijasta äreä, hampaaton jättiläiseukko. Runoilija viedään morkattavaksi naisten ja keijukaisten tuomioistuimeen, jossa haukutaan niin miesten seksuaalinen kyvyttömyys, nuoria vaimoja havittelevat vanhat ukot kuin myös näiden kanssa naimisiin alistuvat naiset – koko avioliittoinstituutiokin saa osansa.

Keskiyön käräjät on myös esimerkki ”parlamentista” iirinkielisenä kirjallisena lajityyppinä: nämä ovat satiireja, joissa jonkin ihmisryhmän esitetään kokoontuvan esittämään puheenvuoroja ja julistamaan mielipiteitään olevista oloista. Lajityypin kulmakiviä ovat 1600-luvulla laadittu Parlaimint Chlainne Thomáis ja 1600-1700-lukujen vaihteessa syntynyt Parlaimint na mBan (”Naisten parlamentti”), mutta 1800-luvulta tunnetaan vielä sellainenkin teos kuin Parlaimint na bhFíodóirí (”Kutojien parlamentti”). Parlaimint na mBan luultavasti vaikutti Brian Merrimaniin esikuvana niin lajityypin kuin esitettyjen mielipiteidenkin osalta; näiden teosten sukupuoliasenteiden katsotaan heijastelleen perinteistä kelttiläistä seksuaalikulttuuria, joka oli viktoriaanisessa maailmassa kasvaneille niin rankka asia, että itsenäisessä Irlannissa sensuuri kielsi Merrimanin teoksen englanninkielisen käännöksen – samalla kun alkutekstin sai ostaa valtion kirjakaupasta subventoituun hintaan!

Art Mac Cumhaighin maanmiehiä Itä-Ulsterista, nykyisen Pohjois-Irlannin suunnalta olivat sellaiset runoilijat kuin Peadar Ó Doirnín, Cathal Buí Mac Giolla Ghunna ja Séamus Dall Mac Cuarta. Kaikki elivät elämänsä joko kokonaan tai ainakin suurimmaksi osaksi 1700-luvulla, joka oli synkkää aikaa Irlannin katolisille ja iirinkielisille. Peadar Ó Doirnínin teoksista kansanlauluksi päätyi ennen muuta Úrchnoc Chéin Mhic Cáinte; 1900-luvulla taas Seán Ó Riada, vain nelikymppisenä kuollut irlantilaisen musiikin mahtimies, sävelsi hänen runonsa Mná na hÉireann (”Irlannin naiset”).

Cathal Buí Mac Giolla Ghunna tunnetaan nykyisin ennen kaikkea laulusta An Bonnán Buí, ”Keltainen haikara”, jonka useammat tuntevat kuin osaavat nimetä – sitä ovat esittäneet monet irlantilaiset yhtyeet. Suosittu kappale voisi olla myös Mailí Mhómhar, mutta tämä rakkauslaulu on hieman kärsinyt siitä, että sama sävel on omittu englanninkieliseen taistelulauluun Boolavogue. Cathal Buí oli kotiseutunsa kansanperinteessä ennen kaikkea juopporentun, naistennaurattajan ja kaikin puolin epäluotettavan retkun maineessa, jopa siinä määrin, että englanninkielisen haukkumailmauksen son of a gun on väitetty olevan käännös hänen sukunimestään.

Iirin kielen aseman heikkenemisen taustalla on viime kädessä iiriä puhuneen katolisen vanhaenglantilaiston jääminen uuden englanninkielisen, protestanttisen yläluokan jalkoihin, mutta tämä ei toki tarkoita, että uskonnollisesti aktiiviset protestantit olisivat olleet yhtenä miehenä ja naisena iirin kieltä vastaan. Päin vastoin: kun protestantismi saapui Irlantiin, sitä yritettiin levittää myös iiriksi, itsensä Elisabet I:n tuella ja hyväksynnällä. Katolisten iirinkielinen kirjallisuus oli käsikirjoitusten varassa, koska kirjapainoja valvoi englantilainen esivalta; siksi ensimmäinen painettu kirja iiriksi oli anglikaanisen Yleisen rukouskirjan (Book of Common Prayer) iirinnös vuodelta 1567. Protestanttista hartauskirjallisuutta edusti myös Seán Ó Cearnaighin (tai John Kearneyn) Aibidil Gaoidheilge agus Caiticiosma, ”Iirin aapinen ja katekismus”, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin. Uuden Testamentin – Tiomna Nua – iirinkielinen versio pääsi painoon 1602.

Koko Raamatun ensimmäinen käännös valmistui vasta paljon myöhemmin; sitä on tapana kutsua Bedellin Raamatuksi, koska sen taustalla oli William Bedell, Kilmoren (An Chill Mhór) anglikaaninen piispa. Ottaessaan hiippakuntansa haltuunsa Bedell oli umpienglantilainen hengenmies, joka ei tiennyt Irlannista paljoa mitään, mutta joka oli syvästi vakuuttunut siitä, että Herran sanaa piti levittää kaikille kansoille – myös irlantilaisille – heidän omalla kielellään. Hänestä tulikin merkittävä protestanttinen iirin kielen edistäjä, ja hän pyrki sovittelemaan ja lievittämään uskontoryhmien vastakkainasettelua. Valitettavasti tämä laajalti arvostettu mies joutui myös kiihkoilijoiden silmätikuksi molemmilla puolilla, ja vuosien 1641-42 katolisen kapinan yhteydessä hän menehtyi kapinoitsijoiden pahoinpitelemänä. Hautajaisiin sentään saapui myös paljon katolisia surevia.

Protestanttinen katekismuskirjallisuus synnytti iirin kielen painamiseen käytetyn ns. gaelilaisen kirjasintyypin. Yleinen rukouskirja painettiin tavallisilla latinalaisilla aakkosilla, mutta Kearneyn katekismusta varten valettiin kuningatar Elisabetin nimenomaisesta käskystä fontti, jolla painettu teksti muistutti iirinkielistä käsikirjoitustyyliä. Belgian Leuvenissa irlantilaiset fransiskaaniveljet laativat ja painoivat 1600-luvun alussa oman ”Kristinoppi”-kirjan, An Teagasc Críostaí (silloisella oikeinkirjoituksella An Teagasg Críosdaidhe), jonka kirjasimet jäljittelivät ”kelttiläistä” kaunokirjoitusta vielä tarkemmin. Näin syntyi käsitys ”kelttiläisistä” kirjaimista ainoana oikeana tapana painaa iiriä, ja vasta 1900-luvulla on palattu tavallisiin latinalaisiin kirjaimiin.

Gaelilaiset kirjaimet palautuvat viime kädessä varhaiskeskiajalla suosittuun ns. unsiaalikirjoitukseen, josta Brittein saarilla kehittyi oma insulaarinen eli saarelainen tyyli. Kun Kaarle Suuren hovin koulutus- ja oppineisuusvastaava Alkuin, joka oli sattumoisin kotoisin Yorkista, Englannista, pani 700-luvun lopulla alulle ns. karolingisen renessanssin, tähän suureen sivistyksen elvytyshankkeeseen kuului myös kirjoitustyylien muuttaminen luettavammiksi ja selkeämmiksi. Näin syntyivät ns. karolingiset minuskelit, josta latinalaisten aakkostemme ”pikkukirjaimet” ovat peräisin – ja karolingiseen minuskeliin vaikutti Alkuinin kautta irlantilaisten ja brittiläisten munkkien insulaarikirjoitus.

Protestanttiset pyrkimykset edistää iiriä keskittyivät 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kaikista Irlannin kolkista Ulsterin maakunnan itäosiin eli juuri sille alueelle, joka nykyään tunnetaan Pohjois-Irlannin nimellä ja jonka protestanttiväestön asenteet iirin kieltä kohtaan eivät viime aikoina ole olleet kovin myönteisiä. Jälkimaailma muistaa ainakin sellaiset nimet kuin Charlotte Brooke ja William Neilson, mutta historian hämäristä on putkahdellut muitakin, sitä mukaa kun Pohjois-Irlannin yhä kovin katolispainotteinen iirinkielisyysliike on oppinut arvostamaan maakunnan protestanttien panosta kielen säilyttämisessä.

Charlotte Brooke oli Henry Brooken, nyttemmin unohtuneen mutta omana aikanaan eli 1700-luvulla arvostetun runoilijan tytär Cavanin (An Cabhán) kreivikunnasta – se sijaitsee Leinsterin (Laighin) maakunnan pohjoisosassa, Ulsterin rajalla. Charlotte oli kivulloinen nainen ja joutui vanhanapiikana huolehtimaan leskimieheksi jääneestä isästään. Tämä oli omana aikanaan radikaalin suvaitsevaisen maineessa vaatiessaan lievennyksiä niihin sortolakeihin, joilla katolisten oikeuksia 1600-luvulta alkaen oli rajoitettu, eikä hän liioin kieltänyt tytärtään harrastamasta iirin kieltä, josta Charlotte kiinnostui jo hyvin nuorena kuultuaan renkien ja piikojen puhuvan sitä. Charlottesta kasvoi merkittävä iirinkielisen kirjallisuuden tutkija ja englannintaja, mutta isän kuoltua ja toisen häntä tukeneen sukulaisen tehtyä konkurssin hän päätyi köyhyyteen ja kuoli kuumetautiin vähän yli viisikymppisenä Longfordissa (An Longfort) 1790-luvun alussa.

William Neilson, jonka nimi iirinkielisissä yhteyksissä kirjoitetaan Uilliam Mac Néill, oli Englannin kruunulle ankaran uskollisesta protestanttiperheestä hänkin ja kotoisin Kilmoresta (An Chill Mhór), Downin kreivikunnasta (An Dún) – siis nykyisen Pohjois-Irlannin kaakkoisosasta. Hän syntyi 1770-luvulla eikä elänyt niinkään vanhaksi kuin neiti Brooke, mutta sai laadittua sekä iirin sanakirjan että oppikirjan. Jälkimmäinen onkin tärkeä lähdeteos sille, joka haluaa perehtyä Itä-Ulsterin nyttemmin sukupuuttoon kuolleisiin murteisiin.

Neilson ehti hetkisen opettaa iiriä nuorelle Robert Shipboy MacAdamille, satulasepän pojalle, joka jo nuorukaisena osallistui Ulster Gaelic Society -nimisen iirinkielisyysjärjestön perustamiseen ja toimi puljun puuhamiehenä organisoiden mm. iirin opetusta, keräillen käsikirjoituksia ja laatien oppikirjoja. Menestyvänä liikemiehenä ja metallivalimoyrittäjänä MacAdam oli kyllin varakas edistämään monenlaisia kulttuuritouhuja 1800-luvun Belfastissa – hän perusti kaupunkiin myös arkeologisen seuran.

MacAdamin iirinkielisyystyössä oli – kuten tuosta hänen arkeologiaharrastuksestaankin voi päätellä – ennen kaikkea kyse kiinnostuksesta kotimaakunnan historiaan. Tähän toki sisältyi sellainen ääneenlausumaton ajatus, että iiri olisi ennen muuta menneiden aikojen kieli: oikeana iirinä pidettiin vanhojen runoilijoiden ja käsikirjoitusten kieltä, josta kansan puhuma murre oli enää vain etäinen kaiku. Kaikki protestanttiset iirinkielisyysihmiset eivät kuitenkaan olleet samalla kannalla: William Neilsonin kaltaiset pappismiehet halusivat – kuten aikoinaan Bedell – saarnata Jumalan sanaa iiriä puhuvalle kansalle sen omalla kielellä, siis juuri noilla murteilla.

Iiriksi ilmestyikin 1800-luvulla jonkin verran hartauskirjallisuutta, sekä katolista että protestanttista. Katolinen teksti oli ainakin Smuain go maith air – 1830-luvulla ilmestynyt iirinnös Richard Challonerin teoksesta Think well on it. (Kirjan iirinkielinen nimi on sanatarkka käännös englanninkielisestä, jos kohta nykystandardikielellä kirjoitettaisiin mieluummin Smaoinigh go maith air.) Challoner oli englantilainen katolinen, mahdollisesti käännynnäinen, joka kouluttautui teologiksi Ranskassa ja palasi sitten Englantiin, jossa hän toimi katolisena piispana – toki salaa, koska Rooman kirkkoa vainottiin ankaran protestanttisessa maassa vielä hänen aikanaan, 1700-luvulla.

Protestanttisella puolella taas iirinkielisiä hartauskirjoja julkaisi innokkaimmin järjestö nimeltä Irish Society for Promoting the Education of the Native Irish through the Medium of Their Own Language – tämä pitkä nimi on yleensä tapana lyhentää pelkäksi Irish Societyksi. Järjestön tarkoituksena oli sen nimen mukaan edistää irlantilaista kansansivistystä, mutta käytännössä järjestön yhteydet Irlannin anglikaaniseen kirkkoon (Church of Ireland/Eaglais na hÉireann) olivat kiinteät, ja julkaisu- ja sivistystoiminnassa oli pitkälti kyse käännytystyöstä.

Itse asiassa iirin kielen ”petturia” tai ”takinkääntäjää” tarkoittava ilmaus cat breac, ”kirjava kissa”, on peräisin juuri Irish Societyn julkaisemasta aapisesta. Aapisessa opetettiin aluksi lukijoille iirin oikeinkirjoitusta sellaisilla sanapareilla kuin cat breac, ja tästä tuli kansan suussa aluksi aapisen nimi, sitten myös aapisen avulla protestantismiin käännytetyn henkilön haukkumanimi. Irish Societyn panos iirin kielen edistämiseen osoittautuikin ajan pitkään suorastaan haitalliseksi: katolisen kirkon väitetään jopa kieltäneen seurakuntalaisiaan koskemasta iirinkieliseen kirjallisuuteen ylipäätään, koska se oli todennäköisesti protestanttien väärää oppia.

Irish Societyn piirissä toimi toki hyvinkin merkittäviä osaajia, kuten Aodh Mac Domhnaill, joka ilmeisesti ei koskaan hylännyt katolista uskoa, vaikka suostuikin toimimaan opettajana protestanttien iirinkielisissä kouluissa. Hän koetti edistää maallista oppineisuutta iiriksi ja laati laajan tutkielman Fealsúnacht – teoksen nimi tarkoittaa ”Filosofiaa”, mutta tässä tapauksessa kyse oli pikemminkin ”luonnonfilosofiasta”, luonnontieteistä: lähinnä hänen käsikirjoituksensa käsitteli kasveja, eläimiä ja geologiaa. Mac Domhnaill oli syntyisin Louthin (Lú) kreivikunnasta, jossa ei enää puhuta iiriä perinteisenä murteena, joten hänen ”Filosofiansa” on tärkeä lähde kielentutkijoillekin.

Iiri oli vielä 1800-luvun alkupuolella Irlannin asukkaiden suuren enemmistön kieli, jota ilman ei maan länsirannikolla selvinnyt ja jota myös Dublinin köyhälistön keskuudessa puhuttiin. Kielenvaihto oli kuitenkin pääsemässä vauhtiin, ja ironista kyllä sitä vauhdittamassa oli katolisten irlantilaisten emansipaatio.

1600-luvulla voimaan tulleet sortolait – Penal Laws, na Péindlíthe (ulsterilaisilla kirjailijoilla esiinty myös muoto na Dlíthe Peannaideacha) – rajoittivat ankarasti katolisten oikeutta omistaa maata ja osallistua yhteiskuntaelämään, ja itse asiassa iirin kieli säilyi köyhien katolisten keskuudessa paljolti siksi, että heillä ei ollut kovin vahvoja kannustimia opetella englantia: heidät oli pitkälti suljettu lainkuuliaisen yhteiskunnan ulkopuolelle, joten he pitäytyivät omassa kielessään ja omissa perinteissään.

Sortolakien purkaminen alkoi jo 1700-luvun puolella, mutta varsinaisen katolisten vapaustaistelun johtaja oli Daniel O’Connell eli iiriksi Dónall Ó Conaill. Hänen tätinsä Eibhlín Dubh Ní Chonaill joutui itse kärsimään hyvin henkilökohtaisella tavalla sortolaeista. Eibhlínin mies Art Ó Laoghaire oli palvellut palkkasotilaana Unkarin husaareissa, ja kun hän saapui Irlantiin komealla sotahevosellaan ryhdikkäänä ratsastaen, ei ollut mikään ihme, että nuoret naiset innostuivat. Eibhlín hänet sitten sai ja pari asettui asumaan Macroomin (Maigh Chromtha) lähelle Corkin kreivikuntaan, mutta onnesta ei tullut pitkäaikaista, sillä vuonna 1773, kuuden vuoden yhteiselämän jälkeen, vaimo menetti miehensä. Art Ó Laoghaire uhmasi avoimesti Corkin šeriffiä, joka pyrki erityisen ankarasti panemaan toimeen kaikki sortolait, ja lopulta näiden kahden vahvatahtoisen miehen konflikti päättyi Artin murhaan. Eibhlín sepitti miesvainajansa muistoksi pitkän itkuvirren (caoineadh), joka jäi elämään Kerryn ja Corkin kreivikuntien iirinkielisessä folkloressa.

Eibhlínin veljenpoika Daniel O’Connell ei itse ollut kovin kiinnostunut iirin kielestä. Hän saattoi käyttää sitä salakielenä silloin, kun ei halunnut englantilaisten vihollistensa ymmärtävän – kansantarinat kertovat mm. irlantilaisesta palvelustytöstä, joka varoitti häntä myrkytetystä juomalasista iirin kielellä, mutta laulavalla äänellä, niin että myrkyttäjä luuli neidon vain hyräilevän kansansävelmää. Samalla O’Connell korosti arvostavansa englantia, joka kuitenkin oli hänen aikansa modernin tekniikan – rautatien ja kirjapainon – kieli. Hänen tavoitteensa oli tehdä irlantilaisista yhtä sivistyneitä, valistuneita ja nykyaikaisia kuin englantilaiset jo olivat – kuten hän itse sanoi, ”länsibrittejä”, ja taloudelliselle hyödylle maailmankuvansa perustavana ajattelijana hän suhtautui ajatukseen iirin kielen lopullisesta kuolemisesta jokseenkin rennosti.

Tuon aikakauden merkittävin iirinkielinen runoilija oli Anthony Raftery – väkisin takaisiniirinnetyt versiot hänen nimestään, kuten Antaine Ó Reachtaire tai Ó Reachtubhra, eivät ilmeisesti ole historiallisesti aitoja. Raftery oli jo vanha mies silloin kun Daniel O'Connell kävi kampanjojaan katolisten oikeuksien puolesta, ja jo nuorena hän oli sokeutunut isonrokon takia. Siksipä hän ei koskaan oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta hänen laulunsa levisivät kansan suussa. Hänen runoistaan tunnetuin lienee Eanach Dhúin, joka suree kahdenkymmenen syyskuussa 1828 veneonnettomuudessa hukkuneen nuorukaisen ja neitosen kohtaloa: nämä olivat matkalla isolla ja hyvin huonokuntoisella veneellä Annaghdownista (iiriksi Eanach Dhúin) Corrib-järvellä kolmentoista kilometrin päähän Galwayhin, ilmeisesti markkinoille, sillä kyydissä oli ihmisten lisäksi lampaita. Yksi lampaista puhkaisi jalallaan veneen pohjan traagisin seurauksin.

Suuri vedenjakaja oli nälänhätä (an Gorta Mór tai an Drochshaol), johon menehtyi miljoonittain köyhiä irlantilaisia – ja köyhimmät sattuivat myös olemaan iirinkielisimpiä. Ne, jotka eivät kuolleet nälkään ja tauteihin, lähtivät ”valkoisella laivalla” – an bád bán – eli emigranttilaivalla kohti kultahiekalla sannoitettua Amerikan-raittia. Irlantilaisten joukkomuutto meren yli sai alkunsa juuri suurista nälkävuosista, ja siitä tuli itseään ylläpitävä perinne. Suuri osa iirinkielisestä kansanlauluperinteestäkin käsittelee Amerikan-siirtolaisuutta, eikä tarvitse olla irlantilainen aistiakseen riipaisevuuden esimerkiksi Pádraig Ó hAoláinin laulussa Cóilín Phádraig Shéamuis:

Siitä asti kun synnyit, surullista sanoakin,

kohtalosi on ollut laiva, joka vie meren yli.

Edessäsi on aina ollut joutua eräänä päivänä

maastamuuttajien joukkoon.

Sinulle ei ole tarjolla elinkeinoa,

eikä se ole oma syysi,

vaan niiden jotka jättivät sinut länteen

niukkuuden kanssa taistelemaan.

Tänä iltana laiva lähtee meren yli,

oi Cóilín Phádraig Shéamuis,

lähde nyt rapakon taakse,

missä saat palkan työstäsi.

Siellä raadat ja lapioit maata

auringon noususta laskuun

tuossa englanninkielisten maassa,

oi Cóilín Phádraig Shéamuis.

Nälänhädän kuolleisuutta lisäsi brittivallanpitäjien tyly asennoituminen irlantilaisiin. Aikakauden aate oli klassinen liberalismi, joka suhtautui hyvin epäillen kaikenlaiseen köyhäinapuun. Sen sijaan nälänhädän uhreille pyrittiin järjestämään työmaita, joissa he saisivat itse tienata elantonsa. Tämä idea ei kuitenkaan enää toiminut siinä vaiheessa kun toimeen tartuttiin: köyhät olivat yksinkertaisesti liian nälkiintyneitä tekemään töitä. Nälänhätä järkytti mieliä kaukana Brittein saarten ulkopuolellakin: on perusteltua pitää sitä klassisen liberalismin Gulagina tai holokaustina, suurena katastrofina, joka sai monet aikalaiset vakuuttuneeksi aatteen epäkäytännöllisyydestä ja julmuudesta. Itse Karl Marx kiinnitti huomiota Irlannin nälänhätään ja sai siitä virikettä omalle ajattelulleen.

Nälänhädän taustalla oli perunarutto eli iiriksi ”musta tauti”, an galar dubh, jonka aiheutti Phytophora infestans -niminen eliö – se kuuluu ns. munasieniin, jotka ovat oikeastaan pikemminkin leviä kuin sieniä. Noin vuonna 1845 se saapui Amerikasta Irlantiin, ja vuodessa perunasadot romahtivat neljännekseen entisestään. Viimeiset siemenperunatkin syötiin, joten perunanviljely toipui taudin vaikutuksista vain vähitellen. Koska peruna oli köyhän maalaisväestön viimeinen oljenkorsi, väkeä alkoi kuolla käytännössä sillä siunaaman hetkellä kun se loppui.

Maassa oli kyllä muutakin ruokaa, koska Irlanti oli merkittävä maataloustuottaja, mutta niin voi kuin viljakin menivät ennen kaikkea vientiin – toisin kuin aiempien nälänhätien aikana, tällä kertaa ei julistettu esimerkiksi viljanvientikieltoa. Hätäapua kerättiin niin Englannista kuin maailmaltakin, mutta sen vieminen uhreille takkusi, koska jakelusta vastasi pitkälti brittihallitus omine ideologioineen ja ennakkoluuloineen.

Perunanälänhädän katsotaan merkinneen iirin puhujamäärien lopullista kääntymistä laskevalle uralle. Kun kaikkein vähäväkisimmät kuolivat tai joutuivat kerjuulle, kaikki se arjen kulttuuri ja kansanperinne, johon kieli tukeutui, mureni olemattomiin. Köyhä iirinkielinen maalaisväestö ei enää koostunut kokonaisista perhekunnista, jotka puhuivat iiriä keskenään, vaan yksittäisistä kerjäläisistä, jotka anoivat almua vähällä osaamallaan englannilla. Vähän varakkaammat käänsivät katseensa kohti suurta länttä, johon kutsuttiin maattomia asuttamaan asumattomat maat – intiaanejahan ei ihmisiksi laskettu.

Iirin kielen sukupuuttoa olivat englantilaiset vallanpitäjät julistaneet jo vuosisatoja, mutta vasta nälänhädän myötä siitä tuli realistinen tulevaisuudennäkymä. Ennen nälänhätää iirin puhujat laskettiin miljoonissa, olkoonkin että nuo miljoonat asuivat maaseudulla maan länsiosissa. Nälänhädän jälkeen lukumäärä oli enemmänkin satojen tuhansien luokkaa, ja tänään syntyperäiset perinteisten murteiden puhujat ovat ehkä viidenkymmenen tuhannen joukko.

Kun kielen tilanne heikkeni, sitä herättiin myös puolustamaan. Näin syntyi 1800-luvun lopussa iirinkielisyysliike ja Conradh na Gaeilge, iirinkielisyysjärjestö, jolla oli mahtava rooli myös Irlannin itsenäisyystaistelussa.

3.IIRIN KIELEN LIITOSTA ITSENÄISEEN IRLANTIIN

Conradh na Gaeilge on käännös englanninkielisestä nimestä Gaelic League, ja conradh tarkoittaa pikemminkin sopimusta, perustamisasiakirjaa, kontrahtia, kuin liittoa – ensimmäisissä asiakirjoissa järjestöstä käytettiin nimeä Leug na Gaedhilge, joka nykymuodossa olisi Léig na Gaeilge, mutta lopulta päädyttiin käyttämään sellaista sanaa, joka ei muistuttanut englanninkielistä vastinettaan. Liiton perusti Douglas Hyde eli Dubhghlas de hÍde Roscommonista (Ros Comáin); hänen isänsä oli protestanttinen maalaispastori, eikä Hyde itsekään koskaan kääntynyt katoliseen uskoon. Hyden mielestä iirinkielisyystyö oli sellainen tapa ilmentää irlantilaisuutta, joka voisi puhutella sekä protestantteja että katolisia ja jonka avulla myös uskontokuntien välistä lahkolaishenkistä kyräilyä voitaisiin liennyttää.

Vuosi oli 1893. Kaksi vuotta aikaisemmin oli kuollut Charles Stewart Parnell, joka oli 1800-luvun loppupuolen merkittävimpiä poliitikkoja Irlannissa: hän toimi sekä Irlannin itsehallinnon (home rule) että maareformin puolesta, mutta tällainen toiminta tietysti herätti vastarintaa, ja hänen menneisyydestään kaivettiin kaikenlaista lokaa henkilökohtaisissa maineenpilaamiskampanjoissa käytettäväksi. Ilmeni että Parnellilla oli suhde toisen miehen vaimoon, ja tästä saatiinkin sellainen skandaali aikaan, että sankarina palvotun miehen poliittinen ura loppui ja mies itse menehtyi pian sen jälkeen rakastettunsa käsivarsille. Irlannissa vallitsi sen jälkeen pettynyt ja katkera ilmapiiri, jota liennyttämään tarvittiin jotain Hyden iirinkielisyystyön kaltaista: kirkkokuntarajat ylittävää, epäpoliittista kulttuuri-isänmaallisuutta.

Conradh na Gaeilge erosi yhdellä merkittävällä tavalla aiemmista iirin kieltä vaalineista järjestöistä. Niiden tarkoitus oli ollut esimerkiksi kielen hyödyntäminen protestanttisessa käännöstyössä (kuten Irish Societylla) tai vanhojen käsikirjoitusten kerääminen, tutkiminen ja toimittaminen (tästä hyvä esimerkki on vieläkin toiminnassa oleva Irish Texts Society – Cumann na Sgríbheann nGaedhilge, joka saisi mielestäni lopultakin modernisoida iirinkielisen nimensä muotoon Cumann na Scríbhinní Gaeilge). Conradh na Gaeilgen tarkoituksena sitä vastoin oli ja on nimenomaan puhutun nykyiirin levittäminen yhä laajempaan käyttöön irlantilaisessa yhteiskunnassa.

Conradh na Gaeilgen perustamisen aikoihin alkoi syntyä myös uutta iirinkielistä kirjallisuutta. Iirinkielisen nykyproosan perustajiksi on ehdolla kaksi kirjailijaa: pastori Peter O'Leary, iiriksi Peadar Ua Laoghaire, ja huomattavasti vähemmän hengellisesti suuntautunut mies, Pádraic Ó Conaire. Häntä kutsutaan usein nimellä Sean-Phádraic Ó Conaire, ”vanha” tai ”vanhempi”, koska on olemassa myös juniori, Pádhraic (näin kirjoitettuna) Óg Ó Conaire, joka teki kirjallisen uransa 1900-luvun puolella ja eli 1970-luvulle asti, siinä missä vanhempi kuoli kaksikymmenluvulla keski-ikäisenä miehenä; herroilla ei kuitenkaan ollut ikäeroa juuri vuosikymmentä enempää.

Pastori Ua Laoghaire tuli alun perin tunnetuksi teoksestaan Séadna, joka on itse asiassa käännetty englannin lisäksi mm. ruotsiksi. Kirjaa kutsutaan ensimmäiseksi iirinkieliseksi romaaniksi, mutta ”romaani” on hieman liioitteleva nimitys kyseiselle teokselle, joka on periaatteessa vain kansanperinnekokoelma. Kansantarinat sitoo yhteen kirjan nimihenkilö Séadna, ja kehyskertomus on hyvin vanha yleiseurooppalainen folkloremotiivi sepästä (Séadna on suutari), joka huiputtaa paholaista. Loppuratkaisukin on suoraan kansanperinteestä: Séadna, joka on myynyt sielunsa paholaiselle (eikä pääse taivaaseen) mutta puijannut sen takaisin (niin ettei pääse helvettiinkään), joutuu kuoltuaan vaeltamaan virvatulena pitkin soita (sekä iiriksi että englanniksi virvatuli, Liam na Sopóige, Will of the wisp, Jack-o'-lantern, mielletään henkilöityneenä olentona).

Kirja on siis läheisessä yhteydessä iirinkieliseen maalaisihmisten tarinankerrontaan, ja myös kielenkäyttöä luonnehtii kansanomaisuus: pastori Ua Laoghairen iiri on hyvin tarkasti määritellyn murrealueen kieltä. Hän oli kotoisin Corkin kreivikunnan länsiosan maaseudulta, missä iiriä yhä puhutaan Coolean-Muskerryn (Cúil Aodha – Múscraí) alueella. Tämän pienen kielimuodon erikoispiirteitä suodattui standardikieleen pastorin vaikutusvaltaisten teosten kautta, ja monet niistä virkamiesiirin kummallisuuksista, jotka yhä häiritsevät iirin (muiden murteiden) syntyperäisiä puhujia, ovat alkujaan peräisin juuri isä Peadarin kielenparresta.

Séadnan lisäksi pastori kirjoitti omaelämäkerran, Mo Scéal Féin (”Minun itseni tarina” tai ”Oma tarinani”): syntyperäisten iirinpuhujien omaelämäkerrat ovat sittemmin muodostuneet merkittäväksi osaksi iirinkielistä kirjallisuutta autenttisen ja alkuperäisen kielen lähteinä. Pastorin tuotantoon kuuluu myös yritelmä historialliseksi romaaniksi, Niamh, jota pidetään yleisesti epäonnistuneena, sekä nykykielelle sovitettuja versioita vanhemman iirinkielisen kirjallisuuden teksteistä. Hän myös käänsi iiriksi lyhennetyn mukaelman Cervantesin Don Quijotesta.

Séadna-romaania ei markkinoitu iirinkielisyysliikkeen aktiiveille romaanina, vaan näytteenä Munsterin puhekielisestä iiristä, ja pastori Ua Laoghairen mielestä olikin syytä korostaa kansan aidon puhekielen, ”ihmisten puheen” (caint na ndaoine), tärkeyttä uusia kirjallisia tyylejä kehitettäessä. Ennen kuin hän tarttui kynään, iirinkielisyysväki oli pyrkinyt jäljittelemään Geoffrey Keatingin sinänsä sujuvaa myöhäisklassista kieltä ja välttämään ”provinsiaalisia”, kansanmurteisia sanoja. Pastorin mielestä tämä oli kuitenkin täysin väärä asenne: hänen mielestään iirinkielisyysliikkeen oli pantava muistiin kaikki murresanat, jopa vain yhdessä kylässä käytetyt, ja uuden kaunokirjallisuuden oli hyödynnettävä niitä.

Pastorin vastapooli oli Richard Henebry, joka käytti iiriksi nimimuotoa Risteard de Hindeberg (itse kirjoittaisin tuon sukunimen kyllä mieluummin de Hindibeirg). Hän oli ilmeisesti ensimmäinen syntyperäinen iirinpuhuja, joka kouluttautui äidinkielensä tutkijaksi ja tuntijaksi nykyaikaisessa yliopistossa: hän opiskeli muun muassa Greifswaldissa ja laati tohtorinväitöskirjan omasta murteestaan, nykyään vain Waterfordin (Port Láirge) kreivikunnan maaseudulla puhutusta Déisen iiristä. De Hindeberg oli sitä mieltä, että iirinkielisen kirjallisuuden tuli kielenkäytön osalta suuntautua klassisiin esikuviin, kuten juuri Keatingin iiriin.

De Hindebergistä on iirinkielisen kirjallisuuden sittemmän kehityksen valossa tullut melko vieroksuttu hahmo iirinkielisyyspiireissä, eikä hänen maineensa ole kuoleman jälkeenkään parantunut edes kirjallisuuskriitikko Tomás Ó Floinnin yrityksistä huolimatta. Ó Floinn julkaisi 1960-luvun alussa Comhar-aikakauslehdessä artikkelisarjan, jossa esitteli laajoin sitaatein de Hindebergin kirjallista osaamista. Onkin selvää, että de Hindeberg osasi kirjoittaa iiriä vaikuttavasti ja julistaa kuin vanhatestamentillinen profeetta. Hän kuitenkin paheksui monia kansankielisiä sanoja täysin asiattomasti ja leimasi ne slangiksi tai huonoksi iiriksi ilman kunnon perusteita. Esimerkiksi hänen vastenmielisyytensä adjektiivia scafánta 'väkevä, voimakas, lihaksikas' tuntuu häiritsevältä kenestä tahansa, joka on iirinharrastuksensa alkuvaiheessa, vielä sanakirja kädessä kieltä tavaillen oppinut tämän sanan Tomás Ó Criomhthainin alkuvoimaisesta omaelämäkerrasta An tOileánach. Luultavasti hänenkaltaistensa pyrkimys säilyttää iirin kirjakielen yhteys 1600-luvun myöhäisklassiseen kieleen ja Geoffrey Keatingin tyyliin olisi onnistunut paremmin, jollei Keatingin ja nykyaikaisen murrekirjallisuuden välille olisi luotu aivan tarpeetonta vastakkainasettelua.

Pastori Ua Laoghaire oli napit vastakkain myös Sean-Phádraic Ó Conairen kanssa. Ó Conaire oli jonkinmoinen viraston juoksupoika Lontoossa, joka alkoi iirinkielisyysliikkeen innoittamana kirjoitella novelleja iiriksi. Hän oli viettänyt lapsuutensa Galwayssa ja sen eteläpuolella sijaitsevassa, tuolloin vielä hyvin iirinkielisessä Claren (An Clár) kreivikunnassa, ja hänen kielensä on mitä ilmeisin kompromissi Connachtin iirin ja eteläisempien murteiden välillä. Sitä on helppolukuisuutensa vuoksi moitittu köyhäksikin, mutta journalistisen sujuvaa se ainakin on, ja Ó Conaire olikin muiden ansioidensa ohessa iirinkielisen lehtikirjoittelun pioneereja.

Ó Conaire vietti suuren osan elämästään lontoonirlantilaisten keskuudessa ja tutustui myös heidän maailmansa synkkiin puoliin: niinpä hän kuvaa monissa novelleissaan suurkaupunkikurjuutta, kuten nuoren irlantilaisnaisen ajautumista prostituutioon. Tällaiset aiheet tietysti herättivät viktoriaaniset arvot sisäistäneiden pääkaupungin keskiluokkaisten iirinharrastajien – ei vähiten pappismiesten – paheksunnan, ja myös Ó Conairen pääteos, romaani Deoraíocht (”Maanpako”) oli ilmestymisaikoinaan kiistanalainen.

Siinä missä Séadna on kansanperinnekokoelma romaanimuodossa, Deoraíocht on jo oikea nykyaikainen romaani. Sen antisankari ja kertojaminä on irlantilainen maahanmuuttaja, joka Englannissa joutuu auton runnomaksi niin, että hänestä tulee raajarikko. Syypäät joutuvat maksamaan hänelle säkillisen kultaa vahingonkorvauksina, mutta se ei paranna häntä: hän juo koko kulta-aarteen, sillä – kuten hän itse sanoo – viina antaa kullan loisteen kaikelle, mitä hänen ympärillään näkyy. Aikanaan viina loppuu, jolloin rujoksi ruhjoutunut mies alkaa elättää itsensä kiertävän hirviönäyttelyn, iiriksi ”ihmeiden ja kauhujen näyttelyn” (taispeántas na n-iontas is na n-uafás) näyttelykohteena. Hän kehittelee samalla jonkinlaista lemmensuhdetta tirehtöörin tyttäreen, joka esiintyy näyttelyn liikalihavana naisena.

Iirinkielisyysliike sai myös oman marttyyrin – miehen, joka aivan kirjaimellisesti kuoli kieliasian puolesta. Tämä oli pastori Micheal Hickey, iiriksi Mícheál Ó hÍceadha tai nykyisellä oikeinkirjoituksella Mícheál Ó hÍcí. Pastorin sydämenasia oli vahvistaa iirin asemaa koulutuksessa esimerkiksi tekemällä sen osaamisesta pakollista yliopistoihin pyrkiville. Hän joutui kuitenkin napit vastakkain korkeampiarvoisten kirkonmiesten kanssa, jotka eivät halunneet kuulla puhuttavankaan iirin kielen aseman parantamisesta. Vuonna 1909 hän sai potkut luennoitsijan virasta Maynoothin (Maigh Nuad) lähinnä pappeja kouluttaneesta korkeakoulusta. Seuraavat seitsemän vuotta hän käytti yrittäen saada virkansa takaisin, mutta menehtyi Vatikaanissa vuonna 1916.

Pastori Ó hÍcín esimerkki kertoo osaltaan siitä, että katolisen kirkon ja iirinkielisyysliikkeen yhteiselo ei ole ollut mitenkään yksiselitteisen harmonista, vaikka kieliliikkeen vastustajat pyrkivätkin esittämään iirin kielen jonkinlaisena vanhoillisen katolisuuden aseena.

Toinen aikakauden merkittävistä iirinkielisistä pappismiehistä oli Owen Growney eli Eoghan Ó Gramhnaigh, joka oppi kielen maalaisihmisiltä samalla tavoin kuin suunnilleen samanikäinen Douglas Hyde: molemmat herrat olivat kolmissakymmenissä kun Hyde vuonna 1893 perusti iirinkielisyysliikkeen. Ó Gramhnaigh oli Conradh na Gaeilge -järjestössä aktiivinen sen toiminnan alusta asti; ennen sen perustamista hän oli jo kunnostautunut iirinkielisenä runoilijana, mm. kääntämällä iiriksi laulun Auld Lang Syne. Kieliliikkeen päästyä vauhtiin hän julkaisi myös oman iirin oppikirjan: hänet oli nimitetty Maynoothin collegen iirin kielen professoriksi, mutta oppilaitos oli laiminlyönyt ainetta vuosikymmenet, ja Ó Gramhnaigh joutui itse taikomaan tyhjästä oppimateriaalit. Iirinkielisyystoimintansa aikana hän kuitenkin sairastui kroonisesti – mahdollisesti kyseessä oli ajan kansantauti, tuberkuloosi – ja vetäytyi eläkkeelle Yhdysvaltoihin, mistä käsin hän jatkoi kirjoitteluaan irlantilaisiin ja iirinkielisiin lehtiin. Hän menehtyi Kaliforniassa vuonna 1899, vain 36 vuoden ikäisenä, mutta ehti Amerikan-vuosinaan mm. kääntää USA:n kansallislaulun iiriksi.

Conradh na Gaeilge oli perustettu epäpoliittiseksi liikkeeksi, mutta aikakauden ilmapiirissä oli mahdotonta estää kansallismielisiä valtaamasta sitä. IRB:n maanalaiset nationalistit, feeniläiset, soluttivat sekä Conradh na Gaeilgen että gaelilaisen urheiluliiton, Gaelic Athletic Associationin (iiriksi Cumann Lúthchleas Gael), joka pyrki korvaamaan englantilaisperäisen urheilukulttuurin irlantilaisten omilla tai sellaiseksi väitetyillä lajeilla. Tämän seurauksena järjestöt käytännössä laiminlöivät säädettyä tehtäväänsä keskittyäkseen nationalistiseen propagandatyöhön. Vasta 1920-luvun puolella iirin kielen liitto alkoi taas toimia iirin kielen liittona.

Iirinkielisyysliikkeen käännöstä kulttuurinationalismista poliittiseen nationalismiin johti Patrick Pearse, joka omaksui iirinkielisen nimen Pádraig Mac Piarais. Hän oppi kielen Ros Mucissa, Connemarassa, ja teki merkittävää kulttuurityötä: hän perusti Dubliniin iirinkielisen sisäoppilaitoksen pojille, Scoil Éannan eli Pyhän Endan koulun sekä kirjoitti iiriksi nationalismin inspiroimia runoja ja novelleja. Novellit ainakin ovat virheetöntä kansanomaista iiriä: ne sijoittuvat kuvitteelliseen connemaralaiseen Ros na gCaorachin kylään (”Lampaiden niemi”), joka mitä ilmeisimmin perustuu Ros Muciin (”Sikaniemi”).