Koska kirjoitan niin paljon negatiivisia asioita Venäjästä, joku varmasti ihmettelee, mitä Venäjän sitten mielestäni pitäisi tehdä ja eikö Venäjällä ole syytä katkeruuteensa länttä kohtaan. Tämä kysymys ansaitsee asiallisen vastauksen.
Ennen kaikkea Venäjän pitäisi mennä itseensä. Tämä tarkoittaa, että Venäjällä pitäisi yleisesti myöntää Itä-Euroopan mailla olevan syyt pelätä Venäjän uhkaa. Entiset neuvostotasavallat ja muut entiset alusmaat eivät liittyneet Natoon pahuuttaan eivätkä ilkeyttään, vaan niillä oli katkerat kokemuksensa Venäjän ikeessä riutumisesta. Kuka Venäjää sitten johtaakin, hänen tulisi ymmärtää, että jos Venäjä haluaa luottamukselliset suhteet länsinaapureihinsa, niiden rakentaminen pitää aloittaa alusta asti.
Yhdessä suhteessa olen valmis myöntämään, että Venäjällä on asiallisia syitä katkeruuteensa länttä kohtaan: 90-luvulla Venäjälle lappasi kaikenlaisia shokkiterapeutteja ja kuprukapitalisteja, jotka eivät olleet vähääkään kiinnostuneita maan elinkeinoelämän kehittämisestä ja monipuolistamisesta, vaan ainoastaan omien teorioittensa kokeilemisesta ihmisillä ja nopeasta rikastumisesta venäläisten kustannuksella, joita saattoi käyttää hyväksi, koska heillä ei ollut kokemusta markkinataloudessa elämisestä. Nämä kuprukapitalistit eivät kuitenkaan ole yhtä kuin länsi, ja itse asiassa Venäjän tapauksessa oli pitkälti kyse siitä, että lännessä pärjäämättömät kakkosketjun miehet menivät riehumaan villiin itään, jossa oikeusvaltio ja kansalaisyhteiskunta eivät olleet häiritsemässä heidän kuprujaan.
Itse asiassa se vasemmistolainen reaktio, jonka nykyinen hallitus on dialektiikan väistämättömyydellä nostanut Suomessa vastaansa, on häiritsevän venäläismyönteinen siitä luonnollisesta syystä, että rosvokapitalismista jo pari vuosikymmentä kärsineet venäläiset nähdään kohtalotovereina. Valitettavasti se merkitsee, että vasemmisto-oppositio on vastaanottavainen venäläiselle propagandalle sympatiasyistä. Itse asiassa Vasemmistoliitto - joka, kuten muuan puolueen nuori aktiivi muistutti minulle, syntyi alun perin tyytymättömyydestä ja katkeruudesta Neuvostoliiton moraaliseen ja taloudelliseen romahdukseen - ei välttämättä puolueena ole ollenkaan niin venäläismielinen kuin kuulee oikeistolaisten väittävän, vaan ongelma on siinä, että suuri osa perustason kannattajakunnasta (siis suurempi osa kuin puolueaktiiveista ja poliitikoista) on vilpittömästi naiiveja Venäjän ystäviä, jotka pitävät venäläisiä jalona ja kärsimyksen ylevöittämänä kansana. Tällainen ajattelutapa, kuten tiedämme, ei suinkaan rajoitu vasemmistoon, vaan sitä edustaa myös Timo Vihavaisen kaltainen ääritaantumuksellinen.
En edes pidä täysin moraalittomana sitä, että Venäjä hyödyntää tällaisia siihen kohdistuvia myönteisiä asenteita yhteiskunnassamme. Se on pehmeää valtaa jos mikä, ja pehmeän vallan käyttö on sentään aina paljon parempi vaihtoehto kuin pommit, pyssyt ja ydinräjähteet. Ongelma on se, että Venäjä hyödyntää pehmeää valtaansa yhteiskunnallisen vakautemme keikuttamiseen ja irrationaalisuuden edistämiseen. Itse asiassa Neuvostoliiton aikana asiat olivat tässä suhteessa paremmin, koska Neuvostoliitto käytti omaa pehmeää valtaansa eli kommunismia aivan päinvastaisesti, eli Suomen yhteiskunnan vakauttamiseen.
Tämä johtui siitä, että Neuvostoliitolla oli merkittäviä taloudellisia projekteja Suomen kanssa, ja niiden toteuttamiseen tarvittiin vakaata ja tyytyväistä länsinaapuria, ei vallankumouksia. On itse asiassa todennäköistä, että taistolaiset omine vallankumoushöpötyksineen eivät nauttineet mitenkään jakamatonta Neuvostoliiton tukea, vaan itänaapurissa oli erikseen ideologinen ja pragmaattinen intressi, jotka joutuivat aika ajoin ristiriitaan.
Tässä muuten näemme yhden esimerkin siitä, miten väärässä ovat ne, jotka uskottelevat nyky-Venäjän olevan taloudellisesti rationaalinen toimija. He muistelevat yhä Neuvostoliiton aikoja, kun sekä itänaapuri että sen henkiset kansalaiset Suomessa tosiaan toimivat järkiperäisesti, yhteisiä talousetuja ajatellen. Nykyinen Venäjä toimii kuitenkin myös omien etujensa vastaisesti, koska se vahingoittaa valtioita ja yhteiskuntia, joiden kanssa yhteistyötä tekemällä, mm. kauppaa käymällä, se voisi parantaa omaakin tilannettaan ja oman kansansa hyvinvointia.
Lännen yhteiskuntien epävakauttaminen fasistisia ryhmiä tukemalla ja innostamalla (josta paraatiesimerkki oli uuden vuoden aikoihin levitetty propaganda turvapaikanhakijoiden muka tekemistä joukkoraiskauksista) johtaa sitä vastoin siihen, että kellään ei mene hyvin eikä Venäjälle jää vakaita ja vauraita valtioita kauppa- ja yhteistyökumppaneiksi. Tällainen menettely ei ole rationaalista, vaan se todistaa, että Venäjän toimintaa ohjaa pikemminkin jokin kateuden tai kostonhimon tasoinen tunnemotiivi.
Mutta eksyn aiheesta. Mitä Venäjän siis pitäisi tehdä?
Ennen muuta Venäjän olisi vetäydyttävä miehittämiltään alueilta ja palattava hyökkäyksiään edeltäneisiin rajoihin. Abhaasia ja Etelä-Ossetia tulee palauttaa Georgialle. Näiden alueiden vastainen status enemmän tai vähemmän autonomisina osatasavaltoina Georgian rajojen sisällä on paikallisen väestön ja Georgian hallituksen keskinäinen neuvotteluasia, johon Venäjän ei tule millään tavalla sekaantua. Kansainvälinen yhteisö, siis YK, voi varmasti osallistua välittäjän asemassa, ja Venäjän joukot tulee korvata esimerkiksi suomalaisilla rauhanturvaajilla.
Luonnollisesti Venäjän pitää myös palauttaa Ukrainalle Krim sekä Luhanskin ja Donetskin alueet ja vapauttaa esimerkiksi vangitsemansa Krimin tataarit. Kansainvälisen yhteisön on luonnollisesti syytä osallistua kriisin jälkiselvittelyihin, ja Krimin tataareille tulee taata kielelliset ja kulttuuriset oikeudet.
Länsinaapureihin pitäisi suhtautua sillä tavalla kuin parannuksen tehnyt sortajamaa suhtautuu entisiin uhreihinsa. Toisin sanoen Venäjän tulisi edistää näiden maiden kielten tutkimusta ja opiskelua sekä kansalaistensa henkilökohtaisia suhteita niiden asukkaisiin. Sen tulisi rohkaista myös näiden maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä toimimaan myönteisinä välittäjinä ja kulttuurivaihdon edistäjinä Venäjän ja asuinmaansa välillä.
Sotauhkailun ja sapelinkalistelun sijaan Venäjän tulisi perustaa ulkomaille, joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, epäpoliittisia venäläisen kulttuurin instituutteja, jotka opettaisivat venäjän kieltä ja esittelisivät Venäjän kirjallisuutta kaikille halukkaille. Nykykirjailijoiden tuotantoa ei tällöin tulisi sensuroida sen perusteella, miten he suhtautuvat Putiniin, eikä liioin jättää neuvostoaikakauden emigranttikirjallisuutta vähemmälle huomiolle kuin neuvostokirjallisuutta. Luonnollisesti näiden instituuttien tulisi toimia yksinomaan tieteellisten ja taiteellisten periaatteiden mukaan ilman poliittista ohjausta.
Vastaavasti Venäjän tulisi pyrkiä kansainvälisille markkinoille omilla populaarikulttuurituotteilla, kuten elokuvilla, ja luoda itselleen samanlaista pehmeää valtaa, jota Yhdysvalloilla on Hollywoodin välityksellä. Haluan tässä yhteydessä erityisesti korostaa, että minustakin suuri osa tällaisesta elokuvatuotannosta olisi todennäköisesti räikeässä ristiriidassa meidän ihmisoikeus- ja oikeusvaltioarvojemme kanssa sanomaltaan ja että tämä aiheuttaisi monenlaisia konflikteja. Samalla olen kuitenkin periaatetasolla sitä mieltä, että Venäjällä olisi täysi oikeus tällaisten elokuvien tuottamiseen ihan yleisinhimillisten reilun pelin sääntöjen mukaan.
Meilläkin olisi tietysti vastaavasti oikeus paheksua tällaisten elokuvien historiakuvaa ja sisältöä. Esitänpä kuvitteellisen esimerkin: Venäjällä joku neuvostonostalginen ja nationalistinen elokuvaohjaaja tekee eeppisen sotarainan "Gangutin sankarit", jossa Hangon rintamalla jatkosodan alussa kaatuneet neuvostosotilaat esitetään venäläistä maaperää puolustaneina marttyyreina. Elokuva esitetään Suomessa ja synnyttää raivokkaan lehti- ja nettikeskustelun.
Tällainen tapaus olisi tietysti omiaan repimään auki vanhoja haavoja ja hankaloittamaan Venäjän ja Suomen suhteita. Kuitenkin on hyvin paljon parempi, että kiistat "Gangutista" käydään sanoilla kuin että Venäjä esimerkiksi lähettää sotalaivat Gangut ja Retvizan Hangon edustalle vaatimaan niemeä takaisin ikiaikaiseen hallintaansa.
Som bekant skriver jag vanligen mycket negativt om Ryssland. Därför undrar säkert någon, om jag inte anser att Ryssland har berättigade skäl till sin bitterhet mot Väst och vad Ryssland enligt min mening borde göra. Frågan förtjänar ett sakligt svar.
Framför allt borde Ryssland lära sig idka självkritik. Ryssarna borde medge att östeuropeiska länder har anledning att vara rädda för det ryska hotet. Före detta sovjetrepubliker och lydriken anslöt sig till Nato inte av ondska och elakhet, utan på grund av sina bittra erfarenheter av att försmäkta under sovjetiska oket. Vem som än leder Ryssland, han borde inse att Ryssland bara kan bygga upp vänskapsfulla relationer med sina västliga grannar genom att tålmodigt arbeta på att återställa förtroendet.
Jag är givetvis beredd att konstatera, att Rysslands bitterhet på Väst inte är helt oberättigad. På nittitalet var det alla möjliga chockterapeuter och klippkapitalister som invaderade Ryssland. Dessa var inte alls intresserade av att utveckla och mångsidiggöra näringslivet i landet, utan ville endast testa sina teorier på levande människor och berika sig på ryssarnas bekostnad, eftersom dessa inte hade någon erfarenhet av livet i en marknadsekonomi. Dessa klippkapitalister är dock inte detsamma som Väst, och ofta var det frågan om att andra klassens kapitalister som inte hade framgång hemma sökte sig till vilda östern där det varken fanns någon rättsstat eller något medborgarsamhälle som hade stått i vägen för deras snabba klipp.
Som dialektiken kräver har den nuvarande regeringen provocerat fram en vänsterreaktion, och dessvärre tar sig denna reaktion störande russofila uttryck. Det här torde åtminstone i viss mån bero på att ryssar, som fått lida av okontrollerad rövarkapitalism sedan tjugu år tillbaka, uppfattas som ödeskamrater. Tyvärr innebär detta att vänsteroppositionen av sympatiskäl är mottaglig för rysk propaganda. Som en ung partiaktivist från Vänsterförbundet nyligen påminde mig har partiet uppstått i en atmosfär av missnöje med och bitterhet på Sovjetunionen, som hade upplevt en ekonomisk och moralisk kollaps, och partiet i och för sig är inte nödvändigtvis så rysslandvänligt inställt som man hör högern påstå. Problemet är snarare att en stor del av anhängarkåren (en större del än av partiaktivisterna och politikerna) är uppriktigt naiva Rysslandvänner som uppfattar ryssarna som ett ädelt och av lidanden upphöjt folk. Detta tänkande är givetvis inte bara typiskt för vänstern - det möter man även hos extrema reaktionärer som Timo Vihavainen.
Det är enligt min mening inte moraliskt helt förkastligt att Ryssland utnyttjar sådana här attityder i vårt samhälle. Det är mjuk makt om något, och mjuk makt är ändå ett mycket bättre alternativ än bomber, bössor och kärnvapen. Problemet är att Ryssland missbrukar sin mjuka makt till att sätta vårt samhälle i gungning och att främja irrationalitet. Under sovjettiden stod sakerna såtillvida bättre till att Sovjetunionen med sin mjuka makt - kommunismen - snarast bidrog till samhällelig stabilitet i Finland.
Det här berodde på att Sovjetunionen hade betydande ekonomiska projekt på gång med Finland och behövde därför en stabil och nöjd granne - en revolution skulle inte ha tjänat detta ändamål. Det är faktiskt tänkbart att ungstalinisterna med sitt revolutionssvammel inte åtnjöt något odelat stöd från Sovjet, utan att det ideologiska och pragmatiska intresset även därborta framstod som två separata saker som ibland stod i konflikt med varandra.
Här ser vi förresten igen hur fel de har som intalar oss att det nuvarande Ryssland är en ekonomiskt rationell aktör. De drar sig till minnes de tider då både vår östra granne och dess andliga medborgare i Finland faktiskt handlade rationellt och tänkte på våra gemensamma ekonomiska intressen. I dag motarbetar Ryssland dock även sina egna rimliga intressen genom att åsamka skada för stater och samhällen som det i stället kunde samarbeta och t ex idka handel med för att så bättra på sin egen situation och sitt folks välmående.
Att destabilisera västliga stater och samhällen genom att stödja och uppmuntra fascistiska grupperingar (paradexemplet var propagandan om massvåldtäkter asylsökande kantänka begick kring årsskiftet) leder däremot till att ingen kan ha ett anständigt liv och att Ryssland snart inte har några stabila och rika stater att samarbeta med. Det här är inte rationellt. Snarare visar det att Ryssland främst styrs av emotionella motiv, t ex av avund och hämndlystnad.
Men till saken. Vad border Ryssland göra?
Framför allt borde Ryssland dra tillbaka sina trupper från de områden de ockuperar och hålla sig till de gränser som var i kraft innan ryssarna anföll sina grannar. Abchasien och Sydossetien bör återbördas till Georgien. Den status dessa områden hädanefter kommer att åtnjuta som mer eller mindre autonoma delrepubliker av Georgien är något lokalbefolkningen och den georgiska regeringen bör förhandla om, utan någon som helst rysk inblandning. Världssamfundet, alltså Förenta staterna, kan säkert delta i förhandlingarna som fredsmäklare, och de ryska trupperna kunde t ex ersättas med finländska fredsbevarare.
Naturligtvis bör Ryssland även återbörda Krim samt Luhansk- och Donetskdistrikten till Ukraina och t ex frige de krimska tatarer som arresterats. Världssamfundet bör givetvis delta i att klara upp efterspelet av krisen och se till att tatarerna även i fortsättningen kommer i åtnjutande av sina språkliga och kulturella rättigheter.
Ryssland borde förhålla sig till sina västra grannar som en före detta förtryckare som gjort bot och bättring. Sålunda borde Ryssland främja undervisning av och forskning i de språk som talas i dessa länder och uppmuntra sina medborgare att knyta personliga kontakter med invånarna i dessa länder. Dessutom borde Ryssland se de rysktalande minoriteterna i dessa länder som en resurs för att skapa ny försoning och bidra till positivt kulturutbyte mellan sitt hemland och Ryssland.
I stället för krigshot och sabelrasslande borde Ryssland grunda opolitiska kulturinstitut lite varstans i utlandet för att undervisa alla intresserade i ryska och presentera rysk litteratur för dem. Samtida författare borde härvid inte censureras om de inte gillar Putin, och likaså borde emigrantlitteraturen inte ägnas mindre uppmärksamhet än sovjetlitteraturen. Naturligtvis borde dessa institut styras enligt vetenskapliga och konstnärliga principer oberoende av politiska konjunkturer.
På ett motsvarande sätt borde Ryssland försöka erövra mark - inte i grannländerna, utan - på den internationella underhållningsmarknaden med sina egna populärkulturella produkter, som t ex filmer, och på så sätt skaffa sig mjuk makt av den sort som Förenta Staterna har, tack vare Hollywood. Naturligtvis skulle budskapet i många av dessa filmer stå i konflikt med våra rättsstatliga och människorättsliga värden, och detta skulle leda till mångahanda motsättningar. Samtidigt anser jag dock att Ryssland vore i sin fulla rätt att producera sådana filmer och att det inte vore rent spel av oss att censurera dem.
Vi skulle givetvis också vara i vår fulla rätt att ogilla historieuppfattningen och innehållet i sådana här filmer. Jag tar upp ett imaginärt exempel: Låt oss spekulera att någon sovjetnostalgisk, nationalistisk rysk regissör gör en film som t ex heter "Ganguthjältarna", där han framställer de sovjetiska soldater som i början av fortsättningskriget stupade på Hangöfronten som martyrer och påstår att de försvarade urgammal rysk mark. Sen visas filmen i Finland och ger upphov till en rasande debatt i tidningarna och på nätet.
En sådan här filmdebatt skulle givetvis riva upp gamla sår och komplicera relationerna mellan Finland och Ryssland. Men ändå är det ett bättre alternativ att vi grälar om "Gangut" på verbal nivå än att de ryska krigsskeppen Gangut och Retvizan dyker upp utanför Hangö för att återerövra hela udden för Ryssland på grund av tilltänkt urminnes hävd.