Keskustelufoorumeilla ja somessa on joltistakin kiinnostusta herättänyt Sebastian Tynkkysen hiljattainen yritys sanoutua irti rasismista. Tynkkynen, kuten varmasti muistatte, on tämä ei vain teeveestä, vaan peräti tositeeveestä tuttu sälli, joka on aika avoimesti itsekin myöntänyt olevansa pelkkä huomionhakija - yksi aikakautemme tyypillisistä nuorista, jotka eivät todellisuudessa osaa mitään erityisen maininnan arvoista, mutta jotka eivät myöskään kykene tyytymään tavallisen ihmisen elämään. Tynkkynen on tunnetusti Pentti Haanpään tarinasta tutun Taivalvaaran näyttelijän otteella esiintynyt biseksuaalisena uskovaisena perussuomalaisena, mutta tuskin erityisen vakaumuksellisena.
Yksi jos toinenkin ehti jo sanoa Tynkkysen puhuvan asiaa ja otti hänen kääntymyksensä vakavasti, mutta minä en (ja nyttemminhän Tynkkynen on taas esiintynyt "maahanmuuttokriittisenä"): sattumoisin tiedän kokemuksesta, että jopa Hervannan Herrasmieshistorioitsijana tunnettu kaikkien maahanmuuttokriitikoiden isä, äiti ja kummisetä kykenee esittämään netissä vastuuntuntoista rasisminvastustajaa jos katsoo moisen olevan tarpeen. Vielä pari päivää aikaisemmin Tynkkynen ehti innokkaana asettua tukemaan eri kaupungeissa virinnyttä vapaaehtoisten katupartioiden liikettä, ts. moneen kertaan raastuvassa rangaistujen lurjusten yritystä rakentaa rikolliselle toiminnalleen muka respektaabeli julkisivu. Nyt hän tuntuu yhtäkkiä tulleen toisiin ajatuksiin, mikäköhän siinä on taustalla?
Todennäköisimmältä tuntuu, että parantumaton opportunisti, tuuliviiri ja aikalaisvirtsan mukana virtaaja Tynkkynen siinä hakee kiireessä uutta kannattajakuntaa. Näyttäisi vähän siltä, että maahanmuuttokriitikoiden jakaantuminen "kommunistiseen" ja "sosiaalidemokraattiseen", tai sanoisimmeko fasistiseen ja kansallisdemokraattiseen siipeen on nyt käynnistymässä - aiemminhan meininki on ollut se, että koko maahanmuuttokriittinen liike on johdonmukaisesti puolustanut joka ikistä avoimen natsististakin roikaletta. Samalla natsismin ja rasismin olemassaolokin suomalaisessa politiikassa on pyritty kiistämään: ainoa rasismi - kuten persujen puhetapa menee - on vihervasemmistolaisten rasismi persuja ja maahanmuuttajien rasismi kantaväestöä kohtaan.
Avoin, röyhkeä ja rehentelevä rasismi on kuitenkin nyt mahdollista suomalaisessa politiikassa. Rasistit ja fasistit voivat olla kiertelemättä ja kaartelematta rasisteja ja fasisteja kuin Pekka Siitoin konsanaan. Tällöin kursaileva, rasismin rajalla leikittelevä kiemurtelijapoliitikko alkaa käydä tarpeettomaksi, tai sitten hänen pitää ruveta tarkemmin tunnustelemaan, mistä voisi saada tukijoita, rahoittajia ja hyysääjiä ja keistä se maltillisen maahanmuuttokriittinen "kansallisdemokraattinen" liike voisi koostua.
Asiaan liittyy tietysti myös rasismin ja fasismin läheinen yhteys ammattirikollispiireihin. Kuten olen eräitäkin kertoja muistuttanut, äärioikeistolaisuus on yhteiskunnassamme pitkälti rikollisen puolimaailman tapa houkutella ja värvätä väkeä nuorten miesten keskuudesta. Perussuomalaisten tunnettu "roso" tarkoittaa sitä, että puolueeseen on ängennyt puhtaasti rikollista porukkaa, jolla ei ole muita tavoitteita kuin järjestäytyneen yhteiskunnan heikentäminen lainvastaisen toiminnan helpottamiseksi.
Pentti Oinonen, joka tunnetaan sattuneesta syystä myös Hauveli-Oinosena (Penttiä pitää toki ymmärtää, Pentti on maalta), julisti tuossa juuri, että turvapaikanhakija (joka siis on hänen kirjoissaan aina lähtökohtaisesti raiskaava arabimies, vaikka olisi kuusivuotias tyttö) tottelee paremmin väkivaltarikollisten katupartion uhkaa kuin poliisiunivormua. Asiallisesti ottaen Oinonen siis sanoo, että hän haluaa järjestäytyneen rikollisuuden edustajia partioimaan kadulle poliisin sijasta.
Tämä liittyy yksiselitteisesti siihen jatkuvaan hyökkäykseen, joka persuilla on meneillään laillista menoa ja oikeusvaltiota vastaan. Laura Huhtasaari sanoi suoraan että perustuslaki on estänyt persuja viemästä läpi kannattamiaan "hyviä asioita", ts. loukkaamasta vääränlaisten ihmisten perustuslaillisia oikeuksia: koko heidän liikkeelläänhän ei ole mitään muuta tavoitetta kuin päästä syrjimään ja vainoamaan. Luonnollisesti tämä oikeusvaltion murentaminen on myös persujen ammattirikollissiiven etujen mukaista: kun lait alennetaan vain "muutaman yksittäisen ihmisen henkilökohtaisiksi mielipiteiksi", rikollisten on helpompi harjoittaa ammattiaan. Tietysti koko nykyisen hallituksen eetos on rikollisille mieluisampi: siihenhän kuuluu oleellisesti vihamielinen asenne kaikkea lainsäädäntöä kohtaan ja sen näkeminen purettavina normeina ja vastustettavana sääntelynä.
Näyttää kuitenkin siltä, että Tynkkynenkin on niin sanotusti haistanut kaasun. En tiedä onko hän oikeasti seksuaalisen vähemmistön jäsen enkä tiedä onko hän siitä itsekään täysin varma, mutta sen hän varmasti ymmärtää että toilailuillaan hän on leimautunut sellaiseksi. Ja nythän on niin, että homoseksuaalit ovat äärioikeistolle se porukka, jolle saa periaatteessa tehdä aivan mitä tahansa. Muiden vihamielisiksi koettujen ryhmien epäinhimillistämiseen kuuluu oleellisesti, että nämä leimataan homoseksuaaleiksi. Jos äärioikeisto saisi nykyistä merkittävämmin poliittista valtaa, myös Tynkkysen akan pojalle alkaisi viimeinen lähtölaskenta.
Sanalla sanoen: Tynkkynen on joutunut liian kovien poikien kyytiin, sellaisten poikien, joihin ei voi luottaa: hän voi kenties mielistellä heitä aikansa, mutta viime kädessä heillä ei ole mitään estoja leikata vaikka hänen mahaansa auki, jos sopiva oikku tulee. Synnynnäisenä opportunistina ja tuulenhaistelijana hän tietysti on huomannut, että äärioikeiston venäläismielisyys on nyt kaikkien huulilla ja myös yksi jos toinenkin kolumnisti on nyt, kaksi ja puoli vuotta meikäläisen potkujen jälkeen, alkanut puhua äärioikeiston viestinväkeen kohdistamasta vainosta ottaen huomattavasti vähemmän sovinnollisen asenteen kuin aikaisemmin. Tynkkynen hakee jo uloskäytävää, mutta ymmärtää, että jonkinlaisen uskottavuuden säilyttääkseen hänen pitää yrittää esittää "ei-fasistista maahanmuuttokriitikkoa". Äkillinen takinkäännös ei siksi kävisi päinsä.
På webbfora och i sociala medier är det Sebastian Tynkkynens försök att ta avstånd från rasism som väckt ett visst intresse. Tynkkynen är en sannfinländsk ungpolitiker som mest är känd från dokusåpor och som rätt öppet medgett att han bara är ute efter uppmärksamhet - en av vår tids typiska ungdomar som inte kan någonting särskilt men som inte heller kan nöja sig med en vanlig människas liv. Tynkkynen påminner mest om "skådespelaren från Taivalvaara", som Pentti Haanpää skrivit en novell om: han har uppträtt som bisexuell konservativt religiös sannfinländare, men om det ligger någon djup övertygelse bakom denna identitet så heter jag Peter Pan.
En och annan hann redan prisa Tynkkynen och ta hans omvändelse på allvar (låt vara att Tynkkynen därefter åter vänt kappan och uppträtt som "invandringskritiker"), men det gör inte jag: jag råkar nämligen veta av erfarenhet att t o m gentlemannahistorikern från Tammerfors, alla invandringskritikers far, mor och gudfader, på nätet kan ge intrycket av att vara en ansvarsfull antirasist om det så gäller. Ett par dagar före sitt rasismkritiska inlägg hade Tynkkynen entusiastiskt tagit i försvar den rörelse av frivilliga gatupatruller som uppstått i flera städer - en "folkrörelse" som egentligen bara är välmeriterade fängelsekunders försök att bygga upp en respektabel fasad för sin kriminella verksamhet. Nu verkar han plötsligt ha kommit till andra tankar - vad kan det månne bero på?
Det mest sannolika är att Tynkkynen, en obotlig opportunist och kappvändare som flyter med tidens urinströmmar bara söker efter nya anhängare. En möjlighet är att invandringskritikerna äntligen håller på att splittras itu för att ge upphov till en "kommunistisk" och en "socialdemokratisk" - eller kanske en fascistisk och en nationaldemokratisk flygel - tidigare har hela den invandringskritiska rörelsen förbehållslöst försvarat varenda öppet nazistisk lymmel. Samtidigt har det pågått kontinuerliga försök att förneka att det alls finns någon fascism i finsk politik: den enda rasism - som sannfinnarna gång på gång upprepar - är den "gröna vänsterns" hat mot sannfinländare och invandrarnas mot majoritetsbefolkningen.
Öppen, fräck och skrytsam rasism har dock nu gjort sig gällande i finsk politik. Rasister och fascister kan vara rasister och fascister utan att slingra sig, precis som Pekka Siitoin på sin tid. Då behövs det inte längre några gränsgångare som leker med halvrasistiska idéer utan att våga ta steget fullt ut. Eller då måste han skicka ut trevare för att ta reda på var han kunde hitta välönskare, finansiärer och samarbetspartners och vem som kunde ansluta sig till en moderat invandringskritisk "nationaldemokratisk" rörelse.
Det handlar givetvis också om den nära anslutning om rasism och fascism har till yrkeskriminella kretsar. Som jag ofta påmint är högerextremism i vårt samhälle till stor del den kriminella halvvärldens metod att locka till sig och rekrytera unga män. Timo Soini et consortes medger gärna att partiet gör ett något grovhyvlat intryck; vad de inte medger är att detta intryck beror på att partiet infiltrerats av rena brottslingar som är mest intresserade av att försvaga det organiserade samhället för att underlätta olaglig verksamhet.
Pentti Oinonen, allmänt känd som Vovven sedan han likställt homosexuella med djurskändare, förkunnade nyligen att en asylsökande (även asylsökande sexåriga flickor är för honom våldtäktslystna arabiska män) hellre lyder en våldskriminell gatupatrull än en uniformerad polis. Sakligt sett säger Oinonen sålunda att han hellre vill se organiserade brottslingar än poliser på gatorna.
Det här hänger entydigt med sannfinländarnas kontinuerliga angrepp mot lagligheten och rättsstaten. Laura Huhtasaari sade öppet att grundlagen stått i väg för de "goda saker" som sannfinländarna förespråkar. Dessa "goda saker" innebär kränkningar av "fel sorts" människors grundlagsgaranterade rättigheter: hela deras folkrörelse har ju inga andra målsättningar än diskriminering och förföljelse som sådana. Kampen mot rättsstaten är givetvis också vad som lockar yrkeskriminella: när lagarna reduceras till "ett par individers personliga åsikter" (som Jussi Halla-aho talar om dem), får brottslingar det lättare att utöva sitt yrke. Givetvis tilltalar hela den nuvarande regeringens etos brottslingarna, eftersom det går ut på att identifiera all lagstiftning som normer och reglering som bör avvecklas.
Det förefaller dock att även Tynkkynen känt lukten från gaskamrarna, så att säga. Jag vet inte om han verkligen representerar någon sexuell minoritet, och jag vet inte heller om han ens vet det själv, men vad han säkert inser är att han brännmärkt sig som homosexuell med sina äventyr i offentligheten. Och för extremhögern är de homosexuella den grupp i samhället man får göra vad som helst med. Andra förhatliga grupper avhumaniserar man genom att utmåla dem som homosexuella. Skulle extremhögern ta över så skulle unge Tynkkynen stå inför den sista nedräkningen.
Som sagt har Tynkkynen hamnat i alltför tuffa killars sällskap, sådana killars som man inte kan lita på. Han kan kanske ställa sig in hos dem för en stund, men i sista hand har de inga hämningar att slita upp magen på honom om de får för sig att göra så. Som den opportunist och kappvändare han är har han säkert lagt märke till att extremhögerns rysslandvänliga attityder nu diskuteras av alla och att en och annan kolumnist nu, två och ett halvt år efter mitt avskedande, tagit upp den förföljelse som extremhögern riktar mot mediefolket i betydligt mindre försonlig ton än förr. Tynkkynen söker redan efter en nödutgång, men samtidigt ser han sig tvungen att uppträda som en "icke-fascistisk invandringskritiker" för att behålla någon sorts trovärdighet som politiker - en plötslig kovändning skulle inte gå för sig.