Myös sen toisen porukan - Venäjän trollien - valheet tulee ottaa esiin kattavasti. Tässä on samanlainen lista kuin tuo edellinen.
1) Ukrainan nykyhallitus on fasistinen juntta.
Valetta. Ukrainan nykyhallitus on valittu vapailla, demokraattisilla vaaleilla eikä se ole fasistinen missään järkevässä mielessä. On mahdollista, että Ukrainan hallitusta voidaan moittia tai arvostella ankarastikin yksittäisistä epädemokraattisista munauksista, mutta tähän mennessä se ei ole syyllistynyt systemaattisiin ihmisoikeusloukkauksiin sellaisella tavalla, jota olisi mielekästä luonnehtia "fasistiseksi".
Nykyhallitusta edeltänyt Janukovytšin hallinto aiheutti monien toisistaan riippumattomien arvioijien mukaan selvää heikkenemistä Ukrainan ihmisoikeustilanteessa. Ennen Janukovytšin valtaannousua Ukrainan tiedotusvälineet olivat alueen vapaimpia ja kansalaisyhteiskunta elävimpiä; sen jälkeen sekä poliisiväkivalta että rasismi lisääntyivät maassa, epäilemättä uusien valtaapitävien mielen mukaisesti.
Janukovytšia vastustamaan noussut liike oli reaktiota juuri ukrainalaisessa yhteiskunnassa voimistuneisiin "fasistisiin" piirteisiin, siis ihmisoikeustilanteen heikkenemiseen, ilmaisunvapauden rapautumiseen ja rasismin pahenemiseen. Siksi Maidan-liikkeen leimaaminen fasismiksi on täysin asiatonta.
On totta, että Ukrainan ihmisoikeustilanne on pysynyt verrattain puutteellisena, mutta herää kysymys, missä määrin sellaiset ongelmat ovat seurausta Itä-Ukrainan sodasta. Käynnissä olevilla aseellisilla konflikteilla on taipumusta heikentää ihmisoikeustilannetta ja syventää katkeruutta eri ryhmien välillä.
2) Venäjä taistelee fasismia vastaan - se, että Venäjä tukee Itä-Ukrainaa, on itsessään todistus siitä, että vastapuolella on fasisteja.
Tämäkään ei tietysti pidä paikkaansa. Minulle on jo vuosia ollut selvää, että Venäjä tukee äärioikeistoa ja fasisteja niin Suomessa kuin muissakin maissa, ja viime aikoina sen ovat huomanneet myös kansainväliset tiedotusvälineet. Itse asiassa "fasisti" on Venäjällä käytännössä lähinnä haukkumasana "ulkomaalaiselle" - venäläinen ei sikäläisen määritelmän mukaan koskaan voi olla fasisti.
"Antifasistinen" Venäjä tekee jatkuvasti yhteistyötä sellaisten eurooppalaisten puolueiden ja ryhmien kanssa, jotka mm. ihannoivat Hitleriä ja lietsovat vihaa maahanmuuttajia, juutalaisia ja muita vähemmistöryhmiä vastaan.
On tuiki mahdollista, että Ukrainan yhteiskunnassa on fasistisia tendenssejä, mutta näinä ankeina aikoina niitä on kaikissa eurooppalaisissa maissa, ja selvästi äärioikeistolaisilla ryhmittymillä on Ukrainassa paljon vähemmän vaaleilla mitattua kannatusta kuin monissa Länsi-Euroopan valtioissa. Tästä ukrainalaiset olivat viime vaaliensa yhteydessä aiheestakin kansallisesti ylpeitä. Minäkin olisin, jos olisin ukrainalainen.
3) Krim ei kuulu Ukrainalle, koska Neuvostoliiton ukrainalainen diktaattori Hruštšov omavaltaisesti "lahjoitti" sen Ukrainalle.
Tämä on niin virheellinen väite, että se täytyy korjata kohta kohdalta.
Ensinnäkin Nikita Hruštšov ei ollut ukrainalainen. Hän syntyi Kalinovkassa Kurskin läänissä Venäjän puolella rajaa, eikä ole erityisiä syitä pitää häntä etnisenä ukrainalaisena. Hänen nimensäkään ei ole tyypillisesti ukrainalainen (tuollaiset -ev- ja -ov-loppuiset omistusadjektiivinimet ovat venäläisiä, ukrainalaiset nimet taas ovat sellaisia -ko-, -uk- tai -nyk-loppuisia, tai sitten ammattinimikkeitä taikka eläinten nimiä - kuten Koval, seppä, tai Vovk, susi).
Toiseksi hän ei "lahjoittanut Krimiä Ukrainalle", vaan siirsi Krimin Ukrainan haltuun infrastruktuurisyistä, esimerkiksi sähköverkkoyhteyksien hoitamisen takia.
Väite Krimistä lahjana Ukrainalle on sitä vanhaa neuvostopropagandaa, joka käytti hyväkseen tekosyyn kuin tekosyyn julistaa neuvostojärjestelmän ja kommunismin kaikkinaista reiluutta ja hienoutta ja erinomaisuutta.
4) Ukraina ei ole mikään oikea valtio.
Mikä sitten lasketaan "oikeaksi valtioksi"? Ukraina oli vuosisatoja Puola-Liettuan ja tsaari-Venäjän välistä rajamaata, ja aika ajoin se pystyi saavuttamaan jonkinlaisen itsenäisyyden kasakkavaltiona. Kyllä Ukraina on sijainnut tuossa kohtaa maailmaa jo pitkään ja ollut oma kulttuurinen alueensa, joka joutui Venäjän kiistattomaan valtaan vasta 1700-luvulla.
5) Ukraina on venäjän murre, ei oikea kieli.
Kielen ja murteen ero on kielitieteessä ja sosiolingvistiikassa aina kissanhännänvedon aihe, ja slaavilaiset kielet ovat kaikki niin lähellä toisiaan, että rajanveto on vaikeaa. Mutta mietitäänpä, millä kriteereillä ukrainaa voisi kutsua venäjän murteeksi.
Sinänsähän kaikki slaavilaiset kielet ovat niin lähellä toisiaan, että jopa serbokroatia tuntuu osittain ymmärrettävältä venäjän pohjalta. Esimerkiksi sveitsinsaksan ja Pohjois-Saksan maaseudulla puhutun alasaksan erot ovat varmasti suurempia kuin venäjän ja ukrainan, mutta niinpä vain molempien murteiden puhujat käyttävät saksaa kirjakielenään, vaikka Sveitsin ja Pohjois-Saksan kirjoitettukin saksa eroavat toisistaan merkittävästi. Toisaalta vaikkapa slovenian kirjakieli on suurelta osin keinotekoinen komitealuomus, ja pienessä Sloveniassa on niin suuret murre-erot, että vielä nytkin olisi luontevaa väsätä joka maakunnalle oma kirjakieli, ellei useampia.
Minulla olisi tällainen ehdotus. Ukrainassa, kuten valkovenäjässä, on käytössä sanoja, jotka ovat venäjän sanakirjojen mukaan vanhentuneita, tai ainakin ukrainalaisessa/valkovenäläisessä merkityksessään vanhentuneita. Esimerkiksi kirjapainoala on ukrainaksi drukarstvo - tämä sana on tietysti saksalaisperäinen (Druck) ja puolaakin osaavalle hyvin ymmärrettävä. Venäjässä se kuitenkin on vanhentunut, siellä käytetään sellaisia sanoja kuin tipografija ja poligrafija.
Jos venäjän kirjakieli sallisi sen verran sisäistä vaihtelua, että "ukrainanvenäjäksi" voitaisiin kirjoittaa esimerkiksi drukarstvo ja käyttää sitä normaalina kirjakielen sanana - jos siis venäjä olisi ns. monikeskuksinen kirjakieli (samalla tavalla kuin englanti tai saksa) - mutta kielioppi olisi kaikkialla jota kuinkin sama, olisin valmis hyväksymään, että ukraina on venäjän murre. Mutta koska näin ei ole, venäjä on eri kieli - siis eri standardikieli.
Näinhän ei välttämättä olisi ollut pakko käydä. Ukrainalainen Nikolai Gogol' (tai jos niin haluatte, Mykola Hohol') käytti tuotannossaan paljon ukrainan sanoja ja juurrutti niitä venäjän kirjakieleen, ja hyvin arvostettava ja arvostettu historioitsija Nikolai Kostomarov sekoitti omassa kaunokirjallisessa tuotannossaan venäjää ja ukrainaa. Venäjästä ei kuitenkaan tullut ukrainan ja valkovenäjän suhteen inklusiivisempaa, vaan nämä jäivät erillisiksi kieliksi pääsemättä vaikuttamaan venäjän kirjakielen kehitykseen.
6) Venäjänkielisiä sorretaan Ukrainassa.
Itse asiassa tämä kauhisteltu "venäjänkielisten sorto" tarkoittaa käytännössä, että heidänkin
lapsensa joutuvat koulussa lukemaan ukrainaa ja ilmeisesti myös tutustumaan ukrainankielisen kirjallisuuden merkkiteoksiin, mitä näitä nyt on Taras Ševtšenkoa sun muuta Kotljarevskia. Käytännössä venäjän kieli on Ukrainassa edelleen paljon käytetty kieli, suuri osa sanomalehdistä ja muusta mediasta on venäjänkielistä, ja ukrainankielinen julkaisutoiminta on pitkälti riippuvainen tukiaisista.
Sekä Ukrainassa että Valko-Venäjällä paikallinen kieli on vuosikymmenten sorron (oikean sorron) ja nöyryytysten jälkeen niin heikossa asemassa, että ankarimmatkin kielilait merkitsisivät vain paikallisen kielen nostamista lähes venäjän kielen tasolle. Venäjänkielinen kulttuuriteollisuus on nimittäin melkein yhtä massiivinen kuin englanninkielinen, ja sillä on haaraosastonsa kaikissa entisen Neuvostoliiton maissa. Venäjänkielisen kirjallisuuden klassikoitakin saa ostaa puupennillä mistä vain entisestä neuvostotasavallasta.
7) Venäjän läsnäolosta Ukrainassa ei ole todisteita.
Itä-Ukrainaan tunkeutuneet "vapaaehtoisjoukot" puhuivat venäjää sisävenäläisellä, ei ukrainalaisvaikutteisella korostuksella. Itä-Ukrainan venäläismielisten sotajoukkojen johtaja Igor' "Strelkov"-Girkin on moskovalaissyntyinen, ja hän on taistellut milloin "vapaaehtoisena", milloin maksettuna konsulttiupseerina monissa konflikteissa Venäjän tai venäläismielisen osapuolen puolella. Vaikka Ukrainaan tunkeutuneet joukot eivät olisi muodollisesti venäläisiä sotilaita eivätkä Venäjän armeijan palkkalistoilla, niiden raskas aseistus on venäläisperäistä ja taistelijat itse Girkinin tyyppisiä venäläistaustaisia, poliittisesti fasistiseen venäläisnationalismiin kallistuvia konfliktiveteraaneja.
Itä-Ukrainan venäjänkielinen ja venäläismielinen väestö on ehkä ollut tyytymätön oloonsa Ukrainan alaisuudessa, mutta tosiasia on, että Itä-Ukrainan "vapautusarmeija" on paikalle rahdattua epämääräistä palkkasoturiainesta Venäjältä, eikä sen toimintaa voi pitää minkäänlaisena kansan tahdon autenttisena ilmauksena.
Även de lögner som sprids av rysksinnade webbprovokatörer bör tas upp. Här har vi en liknande lista som den föregående.
1) Den nuvarande ukrainska regeringen är en fascistisk junta.
Lögn. Den nuvarande ukrainska regeringen är ett resultat av fria demokratiska val och kan inte kallas "fascistisk" i någon förnuftig bemärkelse. Det är möjligt att den ukrainska regeringen kan utsättas för skarp kritik för ett eller annat odemokratiskt snedsteg, men hittills föreligger det inga skäl att förmoda, att regeringen systematiskt kränkt mänskliga rättigheter på ett sätt som kunde karaktäriseras som "fascism".
Många sinsemellan oberoende observatörer har konstaterat att Janukovytjregeringen, som alltså störtades i Majdanrevolutionen, tydligt försvagade de mänskliga rättigheterna i Ukraina. Före Janukovytjs makttillträde var både medierna de friaste och det medborgerliga samhället det livligaste i regionen; därefter ökade både polisvåld och rasism i landet, vilket uppenbarligen var vad den då nya regimen ville.
Den rörelse som reste sig mot Janukovytj utgjorde en reaktion mot "fascistiska" drag som ökat i det ukrainska samhället, dvs minskande respekt för mänskliga rättigheter och uttrycksfrihet samt den allt värre rasismen. Sålunda är det helt osakligt att utmåla Majdanrörelsen som fascism.
Det är sant att människorättssituationen i Ukraina fortfarande är bristfällig, men det är skäl att fråga, om inte detta för det mesta beror på kriget i östra Ukraina. Pågående väpnade konflikter brukar innebära försämringar i rättigheterna och värre bitterhet mellan olika samhällsgrupper.
2) Ryssland bekämpar fascismen - att Ryssland stöder östra Ukraina innebär i och för sig att motståndarna är fascister.
Det här stämmer givetvis inte heller. För mig har det varit klart sedan flera år tillbaka att Ryssland stöder extremhögern och fascistiska grupper i Finland och i andra länder, och på sistone har även internationella massmedier lagt märke till det här. I själva verket är "fascist" i Ryssland bara ett skymford för "utlänning" - enligt den därborta gängse definitionen kan ryssar aldrig vara fascister.
Det "antifascistiska" Ryssland samarbetar hela tiden med europeiska partier och politiska grupperingar som bl a idealiserar Hitler och hetsar mot invandrare, judar och övriga minoriteter.
Det kan inte uteslutas att det finns oroväckande fascistiska tendenser i det ukrainska samhället, men i dessa sorgliga tider finns det sådana i alla europeiska länder, och entydigt högerextrema grupperingar har i Ukraina mycket mindre väljarunderstöd än i många västeuropeiska länder. Det var något ukrainare kände sig nationellt stolta över under sina senaste val. Det var alldeles berättigat och vore jag ukrainare skulle jag ha uttryckt likadana känslor.
3) Krim hör inte till Ukraina, eftersom Sovjetunionens ukrainske diktator Chrusjtjov egenväldigt gav halvön till Ukraina som present.
Det här är faktiskt två påståenden i ett, bägge fel.
För det första var Nikita Chrusjtjov inte ukrainsk till börd. Han var född i Kalinovska i Kurskdistriktet på den ryska sidan om gränsen, och det föreligger inga särskilda skäl att förmoda att han var ukrainare. Hans efternamn är typiskt rysk (ett possessivt adjektiv som slutar på -ev eller -ov - ukrainska namn slutar typiskt på -ko, -uk eller -nyk, eller så är det yrkesbeteckningar som Koval, smed, eller Vovk, varg).
För det andra var Krim ingen "present", utan överfördes till Ukraina av praktiska infrastrukturskäl, bl a elnätsförvaltning.
Amsagan om Krim som en present till Ukraina är bara gammal sovjetpropaganda av den sorten som utnyttjade vilket som helst svepskäl för att förkunna sovjetsystemets och kommunismens oöverträffliga rättvisa.
4) Ukraina är ingen riktig stat.
Vad är då en "riktig stat"? Ukraina var i århundraden ett gränsland mellan Polen-Litauen och Tsarryssland, och i vissa historiska skeden kunde det uppnå de facto självständighet som kosackstat. Ukraina har befunnit sig precis på samma ställe redan länge och utgjort en egen kulturell region, som omhändertogs av Tsarryssland först på 1700-talet.
5) Ukrainskan är en rysk dialekt, inte något riktigt språk.
Skillnade på språk och dialekt är en omtvistad fråga i språkvetenskap och sociolingvistik, och slaviska språk liknar varandra så mycket att det är svårt att dra entydiga förståelighetsgränser mellan dem. Men låt oss reflektera över hur ukrainskan och ryskan skiljer sig och hurdana skäl det finns för att kalla dem olika språk eller dialekter av samma språk.
I och för sig är alla slaviska språk så nära varandra att t o m serbokroatiska låter nästan förståeligt för den som behärskar ryska. Med all säkerhet skiljer sig plattyskan i Nordtyskland och de schweizertyska dialekterna mycket mera från varandra än ryskan och ukrainskan, men ändå är det ungefär samma tyska som skrivs och läses både i Schweiz och vid Nordsjökusten. Å andra sidan är det slovenska skriftspråket för det mesta en konstgjord kommittéskapelse, och i lilla Slovenien är dialektskillnaderna fortfarande så stora, att det skulle kännas naturligt att utarbeta eget skriftspråk (eller flera) för varje län och landskap i landet.
Jag skulle föreslå följande kriterier. I Ukraina, som i Vitryssland, används många ord och uttryck som enligt ryska standardordböcker är föråldrade, åtminstone i den betydelse de har i dessa språk. Boktryck eller tryckerinäring heter på ukrainska drukarstvo, vilket låter förståeligt för de polsktalande och härstammar från tyskans Druck. I ryskan är ordet dock ålderdomligt, och det är mera naturligt att tala om poligrafija eller tipografija.
Skulle det ryska skriftspråket tillåta så mycket variation att man på "ukrainaryska" t ex kunde skriva drukarstvo och använda detta som ett normalt skriftspråkligt ord - om alltså ryskan vore ett såkallat polycentriskt skriftspråk (som t ex engelskan och tyskan) - medan grammatiken vore ungefär densamma överallt, skulle jag acceptera påståendet att ukrainskan bara är en rysk dialekt. Men i dagens situation är ukrainskan och ryskan olika språk - olika standardspråk.
Det var ingalunda oundvikligt att det gick så här. Ukrainaren Nikolaj Gogol' (eller, om ni så vill, Mykola Hohol') blandade ofta in ukrainska ord i sin ryska så att de slog rot i ryskt skriftspråk. Den mycket respektingivande historikern Nikolaj Kostomarov använde likaså en blandning av ryska och ukrainska i sina mera skönlitterära alster. Ryskan blev dock inte mera inklusiv gentemot ukrainskan och vitryskan, utan dessa förblev separata skriftspråk som inte nämnvärt påverkade ryska skriftspråkets utveckling.
6) Ryskspråkiga förtrycks i Ukraina.
I själva verket innebär detta förtryck att även deras barn måste lära sig ukrainska i skolan och tydligen även läsa ukrainska klassiker typ Taras Sjevtjenko eller Kotljarevs'kyi i skolan. I praktiken är ryskan dock fortfarande ett språk som talas vitt och brett i Ukraina, största delen av tidningarna och massmedierna överhuvudtaget är på ryska och en stor del av utgivningen på ukrainska är beroende av statligt understöd.
Både i Ukraina och i Vitryssland har det lokala språket efter årtionden av genuint förtryck en så underordnad ställning, att de strängaste språklagar man kan föreställa sig bara skulle innebära att det lokala språket skulle få nästan lika hög status som ryskan. Den ryskspråkiga kulturindustrin är nämligen nästan lika mäktig som den engelskspråkiga och den har sina filialer i alla före detta sovjetrepubliker - ryska litteraturklassiker kan man köpa för en struntsumma i alla exsovjetiska länder.
7) Det finns inga bevis för Rysslands militära närvaro i Ukraina.
De såkallade "frivilliga" som gjort intrång i östra Ukraina talade inte ryska med ukrainsk accent, utan lät som moskvabor. Igor' "Strelkov"-Girkin, känd som ledare för rysksinnade trupper i östra Ukraina, är född i Moskva, och han har deltagit som "frivillig" eller som betald rådgivarofficerare i många konflikter på den ryska eller rysslandvänliga sidan. Det må hända att invasionstrupperna i Ukraina formellt sett inte är ryska soldater eller att de inte får betalt direkt från ryska armén, är deras tunga vapen rysktillverkade, och "partisanerna" själva är män av samma snitt som Girkin: konfliktveteraner av rysk bakgrund som har en uppenbar dragning till fascistisk rysk nationalism.
Den rysktalande och rysksinnade befolkningen i Östra Ukraina må ha varit missnöjd med sitt liv under ukrainsk överhet, men faktum kvarstår att den s k "befrielsearmén" är en brokig samling legosoldater från Ryssland, och dess aktiviteter kan inte på något sätt framställas som ett uttryck för autentisk folkvilja.