Jättävätkö rotat uppoavan laivan? – Håller råttorna på att lämna det sjunkande skeppet?

Viime päivinä on rasistisen alakulttuurin sisältä alkanut kuulua merkillisiä soraääniä. Eräs naisihminen, joka on kuvottavilla ja loukkaavilla kirjoituksillaan profiloitunut yhtenä vastenmielisimmistä äärioikeiston edustajista, kirjoitti nimittäin muina naisina tekstin, jota saattoi miltei pitää rasismin vastaisena. Taustalla on etiopialaissyntyisen räppääjä Prinssi Jusufin esiintyminen valokuvassa yhdessä parin muun afrikkalaistaustaisen veikon kanssa sankarivainajien muistomerkillä: kuva sai maahanmuuttokriitikot raivostumaan siksi ja vain siksi, että siinä esiintyi mustia nuoria miehiä perinteisen isänmaallisessa yhteydessä. Naiseläjä paheksui tätä rasistista raivoa ja ihmetteli sitä, että mustille pojille ei anneta edes tilaisuutta kunnostautua isänmaallisesti ja osoittaa kotoutuneensa suomalaisiin arvoihin.

Sinänsähän tädille pitäisi antaa täydet pisteet siitä, että hän on lopultakin oivaltanut sen mitä me kauheat mokuttajakommunistit olemme jo vuosikymmenen ajan jankanneet: niiltä osin kuin afrikkalaistaustaisilla maahanmuuttajilla on vaikeuksia sopeutua suomalaiseen elämään, niiden vaikeuksien taustalla on varsin usein möykkäävien rasistien haluttomuus antaa tunnustusta onnistuneestakaan kotoutumisesta. Jos maassa on sellainen ilmapiiri, että immuunikatoisena raiskaajaneekerinä ja muslimiterroristina kohdellaan pelkästään ihonvärin vuoksi jopa kristittyä adoptiolasta, jolla ei ole mitään muistikuvia muista kulttuureista kuin Suomesta, kyllä monikulttuurisempi maahanmuuttajapoikakin alkaa ajatella niin, että ei kotoutuminen taida olla vaivan arvoista, kun hänen värisensä ei ihmiseksi kelpaa kuitenkaan.

Mitään kovin syvällistä mielenmuutosta tädin kirjoittelussa ei ole havaittavissa. Jo ennen rasistiporukoihin eksymistään hän oli aktiivinen blogikirjoittaja; ei mikään penaalin terävin kynä, mutta yllättävästi hän antoi ymmärtää (tai ainakin esitti) olevansa vilpittömästi kiinnostunut kansallisesta kulttuurista ja perinteisestä isänmaallisuudesta. Sellaiset ihmiset eivät yleensä eksy maahanmuuttokriitikoiden porukoihin, koska niissä viihtyy lähinnä kansainvälisellä rämppämusiikki- ja roskakulttuurilla ruokittuja bändisällejä, sellaisia kuin Jussi Halla-aho ja Olli Immonen.

Täti alkoi sitten ulvoa rasistisen lauman mukana, tosin siinä hänen ulvomisessaan oli aina tiettyä teennäisyyttä ja teatterin makua. Tuntui pikkuisen siltä, että hän oli ottanut asiakseen esittää ehtoisaa kansannaista nimenomaan roolina, ja että hän oletti rasistisen öyhöttämisen nyt kuuluvan siihen rooliin. Tällaisilla ihmisillä on harvoin mitään omaa annettavaa kulttuurillemme, mutta toisaalta he ovat hyviä tuulenhaistelijoita – se kuuluu heidän luonteeseensa – ja silloin kun joku heidänlaisistaan alkaa kääntää takkiaan, siitä voidaan tehdä laajempiakin johtopäätöksiä.

Täti kokee toki pitää etäisyyttä kaikenlaisiin maailmanparantajiin, mutta oleellista on, että hän on ilmeisesti lopultakin tajunnut ainakin yhden asian – sen, että hänen vihollisiaan eivät ole maahanmuuttajat, vaan se osa kantaväestöstä, jonka kanssa hän katsoo olevansa poliittisesti riidoissa. Tämäkin on toki edistysaskel. Poliittiset riidat pitäisi käydä osapuolien kesken, sen sijaan että niihin sotketaan mukaan viattomia sivullisia.

Nyt kun täti voisi vielä tajuta sen, että suurin osa hänen ”poliittisista vastustajistaan” ei todellisuudessa ole sitä mieltä asioista, jota hän luulottelee heidän olevan. Huomattava osa näistä yksinkertaisemman sortin maahanmuuttokriitikoista nimittäin vakavissaan kuvittelee, että ”mokuttajat” eivät olisi huolestuneita esimerkiksi naisten sukuelinten silpomisesta tai terrorismiuhkista.

Maahanmuuttokriitikoiden leirissä näkyy kyllä muitakin merkkejä taisteluväsymyksestä. Perussuomalaiset syyttelevät taas kerran tiedotusvälineitä vainosta vedoten siihen, että on demokratian halventamista arvostella puoluetta, jota kansa äänestää. Puolueen ”työmies” Matti Putkonen, joka aikaisemmin oli koettanut saada puolueen pukareita tajuamaan median olevan yhteistyökumppani eikä vihollinen, uhkaili lakimiehellä ja syytteillä (ikään kuin puolueella olisi kunnia loukattavaksi?), jollei fasismisyytöksille löydy perusteita.

No, todisteita on jo esitetty vino pino, Sampo Terhon Kanava-lehdessä julkaisemista rotuteoriakirjoitteluista (”Eurooppalaisten menneisyys ja tulevaisuus”, Kanava 6/2007) aina Olli Immosen ja todistettavasti fasistisen ja väkivaltaisen Suomen Vastarintaliikkeen yhteisposeerauksiin, mutta se nyt on selvää, että persuille mikään ei riitä.

Huomattavasti oleellisempaa on, että Putkonen todistaa raivollaan oikeaksi sen, mitä olen aina sanonut: persut eivät suostu pelaamaan samoilla säännöillä kaikkien muiden kanssa, vaan vaativat erioikeuksia. Persuthan ovat leimanneet kaikki toista mieltä olevat milloin mitenkin, esimerkiksi kommunisteiksi ja stalinisteiksi, mutta tällainen leimaaminen ei ole heidän mielestään väärin – ei, vaikka he jakelevat näitä leimoja tavallisille epäpoliittisille kansalaisille, jotka arvostelevat heitä moraalisin perustein.

Jos persujen ”fasismista” halutaan esimerkkejä, niitä saa toki Immosen, Halla-ahon tai Terhon kirjoituksista, mutta oikeastaan vielä helpommin puolueen menettelytavoista. Se, että poliittinen puolue uhkailee, leimaa ja solvaa yksittäisiä kansalaisia, on fasismille, stalinismille ja muille totalitaarisille aatteille ominaista toimintaa. Pyrkimykset hiljentää median puolueelle esittämä kritiikki vetoamalla siihen, että ”kansaa” edustava puolue olisi jotenkin pyhä, kuuluvat yhtä lailla Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon, mutta eivät demokraattiseen maahan.

Ja sitten vielä ihan muusta asiasta. Satakunnan Kansassa Tomi Lähdeniemi on sanonut sen, minkä minä olen tiennyt jo vuodesta 2002: ”maahanmuuttokriitikot” pyrkivät tietoisesti horjuttamaan Suomen yhteiskuntarauhaa ja ovat Putinin asialla. Olisi mukava jos hän myöntäisi kuka tämän ensimmäisenä huomasi, mutta hyvä näinkin.

På sistone har märklig missämja börjat göra sig gällande inom den rasistiska subkulturen. En kvinnsperson som med sina vämjeliga och förolämpande skriverier profilerat sig som en av de mest motbjudande representanterna för extremhögern författade nämligen helt oväntat en text som föreföll nästan antirasistisk. Det som låg bakom texten var den etiopianskfödde rapartisten Prinssi Jusufs poserande framför ett minnesmärke till fallna krigshjältar. Bilden fick invandrarkritikerna att bli rosenrasande därför och bara därför att den visade unga svarta killar i ett traditionellt fosterländskt sammanhang. Kvinnspersonen ogillade för en gångs skull detta rasistiska vredesutbrott och undrade varför svarta män inte ens erbjuds en chans att omfatta finsk fosterländskhet och visa hur värdeintegrerade de är i det här samhället.

I princip borde man väl tacka och lova tanten för att hon äntligen insett vad vi hemska mångkulturskommunister upprepat sedan ett årtionde tillbaka: om afrikanskättade invandrare har svårt att anpassa sig till livet i Finland beror svårigheterna rätt ofta på skränande rasisters ovilja att alls ge dem någon erkänsla för entydigt lyckad integration. Om atmosfären i landet är sådan att inte ens ett kristet adoptivbarn som inte kommer ihåg någon annan kultur än den finländska bara p g a sin hudfärg behandlas som en aidssjuk våldtäktsman och muslimsk terrorist, är det helt naturligt och förståeligt att genuint mångkulturella invandrarkillar börjar förhålla sig cyniskt till allt vad integration heter, eftersom de vet att de med sin hudfärg aldrig kommer att accepteras.

Någon särskilt djupgående attitydförändring vittnar tantens skriverier givetvis knappast om. Hon var en aktiv bloggskribent redan innan hon anslöt sig till den rasistiska kören – hon förefaller aldrig ha varit något skolljus precis, men överraskande nog försökte hon på den tiden ge intrycket av att vara uppriktigt intresserad av finsk kultur och traditionell fosterländskhet. Sådana typer attraheras vanligen inte till invandrarkritikerna, som oftast inte har den blekaste aning om annan kultur än internationellt marknadsförd ståltrådsmusik och skräpkultur – Jussi Halla-aho och Olli Immonen är typiska exempel.

Tanten började sen tjuta med de rasistiska vargarna, men hennes tjutande gjorde alltid ett tillgjort intryck: hon spelade liksom teater. Det kändes som om hon medvetet axlat rollen av en rotfast kvinna av folket och att hon fått för sig att det ingick i rollen att föra rasistiskt oväsen. Dylika människor har sällan något originellt att ge vår kultur, men åtminstone känner de i skinnet när det är dags att byta åsikt – det ligger i deras natur – och när en av dem börjar vända kappan är det en anledning till allmännare politiska väderprognoser.

Tanten försöker tydligen hålla sig på avstånd från allehanda världsförbättrare, men det relevanta är att hon äntligen insett att det inte är invandrarna som är hennes fiender utan den del av majoritetsbefolkningen hon anser sig stå politiskt i strid med. Det här är givetvis i och för sig ett steg i bättre riktning. Politiska gräl borde helst föras mellan genuina parter, utan att blanda in oskyldiga utomstående.

Nu borde tanten äntligen fatta att de flesta av hennes ”politiska motståndare” inte tycker som hon inbillar sig de tycker. En stor del av de här mindre klyftiga invandrarkritikerna föreställer sig t ex på allvar att ”mångkulturister” inte vore oroliga t ex över kvinnlig omskärelse eller terrorismhotet.

Invandrarkritikerna visar dock även andra tecken på krigströtthet. Sannfinnarna beskyller igen medierna för klappjakt och påstår att det är antidemokratiskt att kritisera ett parti folk röstar på. Partiets ”diversearbetare” Matti Putkonen, som tidigare försökt övertyga partiaktivisterna om att medierna är en samarbetspartner och ingen fiende, har nu gjort en komplett kovändning och kommit med hotelser om jurister och åtal (som om man kunde väcka åtal för ärekränkning av ett parti?), om beskyllningarna för fascism inte kan underbyggas med handfasta bevis.

Den varan har det redan frambragts en massa av, från Sampo Terhos rasteoretiska drapor i tidskriften Kanava (se t ex Eurooppalaisten menneisyys ja tulevaisuus, ”Européernas förflutna och framtid”, Kanava 6/2007) till bilden på den sannfinländske riksdagsledamoten Olli Immonen i sällskap med den bevisligen fascistiska och våldsbenägna Finska Motståndsrörelsens aktivister, men det är redan klart att sannfinländarna aldrig kommer att acceptera några bevis.

Mera relevant är att Putkonen med sitt raseri visar att jag alltid haft rätt när jag sagt att sannfinländarna inte vill iaktta samma spelregler som alla andra, utan kräver privilegier. Sannfinländarna har ju själva utmålat alla som inte delar deras åsikter som kommunister och stalinister, men sådant brännmärkande är enligt deras åsikt inte fel – inte ens när de slår stämpeln på vanliga opolitiska medborgare, som kritiserar dem på moraliska grunder.

Vill man ha exempel på sannfinländarnas ”fascism” är det lätt att hitta dem i Olli Immonens, Jussi Halla-ahos eller Sampo Terhos skriverier, men ännu lättare i partiets arbetsmetoder. Att ett politiskt parti hotar, brännmärker och kränker enstaka medborgare är snarast typiskt för fascism, stalinism och andra totalitära ideologier. Ansträngningarna att tysta ned de medier som kritiserar partiet med motiveringen att ”folkets” parti är på något sätt heligt hör likaså hemma i Nazityskland och Sovjetunionen, men inte i ett demokratiskt land.

Sen en slutkläm om en helt annan sak. I tidningen Satakunnan Kansa har Tomi Lähdeniemi sagt vad jag redan visste för tretton år sen: ”invandringskritikerna” strävar medvetet efter att skada samhällsfriden i Finland och går sålunda Putins ärenden. Det skulle vara fint om han medgav vem som märkte det här förr än någon annan, men det är helt fint att någon annan alls talar om det här.