Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin

(julkaistu ensimmäisen kerran Plazalla 31. toukokuuta 2013)

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen bloggauksen tänne Plazalle. Nyt on tullut aika panna pillt pussiin. Jo vuodenvaihteen aikoihin sain tiedon, että Panuhuone lakkautetaan keväällä 2013, ja sovimme viimeiseksi bloggauspäiväksi toukokuun viimeisen, koska silloin Panuhuone täyttää vuosia. Sopimamme mukaan kirjoitukset jäävät näkyviin vielä kolmen kuukauden ajaksi, jotta ehdin ottaa varmuuskopiot talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten - esimerkiksi julkaistakseni ne kieliasultaan parannettuina valikoimina. Iirinkielisten kirjojeni kustantaja Michael Everson on ilmoittanut periaatteellisesta halukkuudestaan painaa myös nämä valikoimat. Mieluummin niin, eipähän ainakaan tarvitsisi olla tekemisissä suomenkielisen Suomen kustantamojen kanssa eikä varsinkaan pitää mitään julkistustilaisuuksia, joihin tulisi poliisin estämättä - pikemminkin poliisin avustamina ja aseistamina - kaikenlaisia maahanmuuttokriitikoita sun muita valkoihoisen vastarintaliikkeen miehiä rähinöimään, ammuskelemaan ja tappamaan.

Siinä missä Nigeriassa reuhaa Boko Haram -liike, jonka mielestä länsimainen sivistys (oikeastaan yksinkertaisesti ”kirja”, sillä mitä ilmeisimmin hausan kielen boko tulee englannin kirjaa tarkoittavasta sanasta book) on haram, kielletty ja tabu, meillä Suomessa on omat bokoharamilaisemme, joiden mielestä kirja on homo, kirja on hurri, kirja on islam ja kirja on neekeri. Kun asenteet ja riskit ovat tällaisia, suomeksi ei kannata julkaista kirjoja ainakaan Suomessa, ellei ole elämäänsä väsynyt. Onneksi minä en ole riippuvainen suomen kielestä. Iiriksihän olen saamassa painoon jo kohta neljännen kirjan, ja kotimaiselle yleisölle suunnatut tekstini voin vastedes laatia ruotsiksi. Ympyrä on sulkeutunut: kun kymmenisen vuotta sitten aloin blogata, yksi tärkeimmistä motiiveista siihen oli opetella taas käyttämään suomea kirjoituskielenä. Milleniuminvaihteen tienoilla Kulttuurivihkoissa painettu artikkelintapaiseni iirinkielisestä kirjallisuudesta oli nimittäin jälkikäteen lukemanani niin järkyttävää potaskaa, että oikeasti huolestuin: oliko suomeni tosiaan mennyt näin surkeaksi?

Silloin kun aloin kirjoittaa tänne, minulla oli se 2000-luvun alun positiivinen asenne, johon kuului oleellisesti ajatus, että vapaus oli lopultakin saapunut ja Suomen kansa lopullisesti eheytynyt. ”Punaisen” ja ”valkoisen” Suomen perinteet olivat viimeinkin yhdentyneet yhdeksi ainoaksi suomalaisuudeksi, joiden kummankin kuvastoon, sanastoon ja kirjallisuuteen nuoret saattoivat postmodernin eklektisyyden hengessä viitata puheissaan ja kirjoituksissaan. Oli aika haudata vanhat sotakirveet ja alkaa lopultakin rakentaa yhdessä isänmaata. Samoihin aikoihin äitini yllättäen kuoli, ja koin velvollisuudekseni tavallaan pitää hänet hengissä kuolemansa jälkeenkin ja omaksua osan hänen usein varsin konservatiivisista näkemyksistään - lopettaa sen George Orwellilta oppimani ”falskin vasemmistolaisen” leikkimisen, josta paras ystäväni (tunnustautunut keskustalainen muuten) oli minua usein moittinut.

Tiedämme, mitä sen jälkeen tapahtui. Tuli natsismi - ”maahanmuuttokritiikki” - kuin hirvittävä petturi, aivan kuten kuusikymmenluvun jälkeen tuli taistolaisuus - ja hävitti kaiken saavutetun, tuhosi isänmaan peruuttamattomasti. Siihen asti täysin normaaleilta vaikuttaneet tutut, joiden persoonallisuudessa epäilevä suhtautuminen maahanmuuttoon tai islamiin oli ollut vain yksi luonteenpiirre eikä edes erityisen keskeinen, muuttuivat kuin olisivat joutuneet psykoosin valtaan. Heidän ajatuksensa alkoivat kiertää kehää ja he alkoivat solvata ja uhkailla, jos heidän kanssaan oli eri mieltä. Heidän kanssaan oli mahdotonta keskustella mistään neutraalista aiheesta, koska heidän mielensä oli alkanut maanisen kuumeisesti pyöriä yhden ainoan asian ympärillä. He olivat valmiita innokkaasti puukottamaan vaikka parasta kaveriaan selkään läpeensä epähumaanin aatteensa nimissä, ikään kuin heiltä olisi terveen ihmisen normaali moraalinen vaisto kadonnut kokonaan. Heistä oli tullut varastettuja ihmisiä, zombeja - ikään kuin jonkin vieraan voiman haltuunsa ottamia. He katosivat varjojen maahan eivätkä koskaan palaa sieltä takaisin - heistä ei kuuna kullan valkeana tule enää tuottavia, lainkuuliaisia eikä luotettavia kansalaisia demokraattiseen maahan, ei liioin luottamuksen arvoisia ystäviä kellekään terveet ja humaanit arvot säilyttäneelle. En ollut ennen tiennyt, miltä pirun riivaama ihminen näyttää. Nyt tiedän.

Tästäkään en minä eikä moni muukaan aivan heti huolestunut. Tiesimmehän (lue: luulimmehan) kaikki, että fasismi ei Suomessa menesty ja että maahanmuuttopolitiikkamme oli jo valmiiksi suunnilleen niin tiukkaa kuin se saattoi olla. Lisäksi natsimme olivat Neuvostoliiton kaaduttua jo pariin otteeseen yrittäneet murtautua valtavirran politiikkaan. Edellisellä kierroksella iskusanana oli ”maahanmuuttokritiikin” sijasta ”roturealismi”, ja silloin heidät oli nopeasti pantu järjestykseen: nolatun Teemu Lahtisen itkuinen ilme tuli sillä kertaa televisiostakin tutuksi. Oli siis helppo luottaa siihen, että tälläkin kertaa heille kävisi yhtä ohraisesti. Vielä vuonna 2007 televisiossa saatettiin esittää draamasarja, joka pani äärioikeiston kiristelemään hampaitaan, koska se sai katsojansa emotionaalisesti samastumaan maahanmuuttajiin ja mieltämään heidät kaltaisikseen ihmisiksi. Mutta sen jälkeen suomalaisille toimittajille, suomalaiselle viestinväelle tapahtui jotain selittämätöntä. Oli kuin jokin sielun vitamiini tai tärkeä ravintoaine olisi ehtynyt. Yhtäkkiä sanavalmiit televisiokasvot ja kolumnistit nieleksien hiljenivät karkean äärioikeistolaisen hyökkäilyn edessä.

Äärioikeiston annettiin ottaa suomen kieli haltuunsa. Kaikki yleisinhimillisiä, humaaneja arvoja ilmaisevat sanat naurettiin puhki, niin ettei kukaan enää uskaltanut käyttää niitä tosissaan. Tiedotusvälineiden ammattilaisilla olisi luullut olevan kykyä palauttaa itselleen hegemoninen valta suomen kieleen, mutta joko he lamaantuivat kauhusta tai sitten antoivat fasismin vuoroveden vain viedä mukanaan. Kuten monikin esimerkki näiltä vuosilta osoittaa, toimittajamme eivät ole sellaisia rohkeita sananvapauden puolustajia kuin minä he mielellään esiintyvät - itse asiassa monet vaikuttavat olevan täysin vailla sellaista moraalista kompassia, jonka avulla he olisivat voineet tunnistaa fasismin fasismiksi, natsismin natsismiksi ja totalitarismin totalitarismiksi. Useimmille suomalaisille toimittajille voi vain todeta halveksien: jos te olisitte olleet Saksassa kolmikymmenluvulla, olisitte riemuin rientäneet hakaristihannuja hännystelemään.

Se, että kommunismi houkutteli ja houkuttelee ihmisiä, ei ole ihmeteltävää: jos luvataan aatteen nimissä universaalista oikeutta, vapautta ja tasa-arvoa ja noin yleisesti ottaen kuuta taivaalta, suunnilleen jokainen, joka ei ole täysin seinään sidottava psykopaattimurhaaja, tuntee itsensä puhutelluksi. Se, että natsismi sai massat mukaansa, on huomattavasti hämmentävämpää, koska koko touhu on vain poliittiseksi aatteeksi kohotettua koulukiusaamista. Tämä on se arvoitus, jonka takia natsismia kummeksutaan ja kammoksutaan niin paljon enemmän kuin kommunismia (joka sitä paitsi vakaissa demokratioissa on vuosien varrella yleensä laimentunut pelkäksi sosiaalidemokratian retorisesti suurisuisemmaksi muunnelmaksi). Mutta suomalaisten toimittajien antaman havainto-opetuksen ansiosta tiedämme nyt tarkalleen, miten Weimarin Saksalle saattoi käydä kuten kävi ja millaiset ihmiset siitä olivat pääasiallisessa moraalisessa vastuussa.

Hyvä on, ovathan toimittajatkin nyt hieman ryhdistäytyneet, mutta vasta kun tuli täysin selväksi, että äärioikeisto uhkailee ja vainoaa myös keskiluokkaisia valkoihoisia ihmisiä, joita ei millään keinoin voi selittää ”vastakkaisen ääripään” edustajiksi eikä äärivasemmistolaisiksi. Mutta nyt on jo liian myöhäistä ja kakka housuissa, itse asiassa se haisee koko yhteiskunnassa poliittisia päätöselimiä myöten niin pahasti, että siihen lemuun jo tikahtuu. Vastaliike olisi kannattanut aloittaa jo silloin kun äärioikeistolainen toiminta oli vielä töryn heittämistä muslimien ja afrikkalaisten niskaan. Valitettavasti toimittajat ovat liian hienopieruja, jotta he voisivat vaivautua tutustumaan henkilökohtaisesti vaikkapa muutamaan somaliin ja hyväksyä heidät kaltaisikseen ihmisiksi.

En voi varsinaisesti sanoa jääväni kaipaamaan näitä bloggausaikoja. Olihan tämä hauskaa aikansa, mutta ajan pitkään siitä ei juuri voi nauttia, että häiriköt tulevat ”työpaikalle” möykkäämään, häiriköimään ja uhkailemaan. Erityisesti ns. miesaktivistien kaksinaamaisuus, moraalittomuus ja selkäänpuukottelu on inhottanut vuosi vuodelta yhä enemmän. Siksi olenkin nykyään sitä mieltä, ettei feministeissä oikeastaan ole mitään pahaa vikaa, ainakaan niin pahaa kuin miesaktivisteissa, jotka ovat koko sivilisaatiomme alasrepimiseen pyrkiviä barbaareja ja villipetoja. (Tämä ei sitten koske fiksuja miesjärjestöjä, kuten Miessakkeja.) Myös ns. alempitasoisten miesten aktivismia voi suositella ja kehua vain siinä tapauksessa, että siinä tosissaan pyritään omien sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Suuri osa siitäkin touhusta vain tuntuu suuntautuvan enemmänkin oman sosiaalisen eristymisen ja naisvihan itsepintaiseen ylläpitämiseen.

On tästä toki kostunut muutakin kuin palkkarahat. Katson harjaantuneeni paljon rutinoituneemmaksi kirjoittajaksi, ja se on näkynyt suoraan esimerkiksi iirinkielisyystyössäni - ilman täällä hankkimaani kirjoittamistottumusta en varmaankaan olisi saanut yhden vuoden sisällä kolmea iirinkielistä kirjaa painokuntoon. Monet pitkään koneella muhineet keskeneräiset iirinkieliset hankkeet ovat viime aikoina alkaneet kummasti taas elää ja kehittyä, ja nyt kun kustantajakin on, ne saattavat hyvinkin päätyä kirjoihin ja kansiin lähivuosina. 

Terve sitten. Minä lähden tästä kääntämään ”Marsin sankaria” iiriksi, ellen sitten saa päähäni tällä viikolla alkaa opetella vaikka mongoliaa (oppikirjat jo on, siitä voitte olla varmoja) - somali ja arabia ovat jo työn alla, kiitos kysymästä. Kuka ties päädyn iirintämään myös ”Tarun Sormusten herrasta” - asiasta on ollut jo vakavaa puhetta, mutta se on joka tapauksessa monen vuoden projekti. Vakaumuksellisena kapitalistina voin toki edelleen kirjoitella jotain suomeksi, jos siitä maksetaan. Omasta aloitteestani ja halustani kirjoitan vain muilla kielillä, siitä voitte olla varmat; mutta paskan lapioinnista kuularuiskutulen alla, johon tämä suomeksi kirjoittaminen yhä enemmän vertautuu, haluan likaisen ja vaarallisen työn lisän.