Hyvä renki, huono isäntä

(julkaistu alkujaan Paljastetun blogissa)

Lahdessa ovat kuulemma anarkisteiksi oletetut nyrkkisankarit hakanneet kokoomuslaisen kansanedustajan. Uskon puhuvani koko sivuston puolesta kun sanon, että me emme täällä Paljastetussa ollenkaan hyväksy tällaisia rikoksia. Omalta osaltani lisään, että pelkureita olisivat, kun valitsivat juuri kokoomuspoliitikon. Kokoomuslaisista ei ole mikään pakko pitää, mutta he ovat yleensä henkilökohtaisesti harmitonta ja kilttiä väkeä eivätkä mitään nyrkkisankareita. Eräässä toisessa puolueessa, jonka nimeä minun ei tarvitse mainitakaan, olisi paljon kokeneita väkivaltarikollisia antamaan anarkisteille miehenvastusta, mutta juuri siksi anarkistit eivät heikäläisille uskallakaan uhitella. Kuten sanottu, pelkureita ja nynnyjä kakat housuissa.

Näin helppoa se äärivasemmistolaisen väkivallan tuomitseminen on, jota meiltä kommenteissa aika ajoin vaaditaan. Siirrytäänpä sitten päivän varsinaiseen asiaan. Se on tuo nationalismi ja kansallismielisyys.

Maahanmuuttokriitikoiden ylimielinen ja halveksuva asenne vastustajiaan kohtaan tulee selvimmin esiin heidän välinpitämättömyydessään vastapuolen mielipiteitä kohtaan. He tietävät jo, mitä mieltä me olemme asioista. Niinpä maahanmuuttokriitikoiden jumalanaan ja profeettanaan kunnioittama mielipidejohtaja väitti kaikkien meidän ”mokuttajien” (joita hän tietenkin pitää yhtenäisenä massana) pitävän nationalismia joidenkin pahojen ihmisten ilkeyttään keksimänä asiana, jota nyt vain pitää vastustaa. No, näinhän ei tietysti ole, mutta se, joka on erikoisalansa ulkopuolella pimeän sivistymätön ja tietämätön, arvostelee mieluummin omaa olkinukkeaan kuin vastustajan todellisia mielipiteitä.

Itse asiassa nationalismi on idea, jolla on historiansa, syynsä, seurauksensa, haittansa ja hyvät puolensa. Moderni nationalismi, jota maahanmuuttokriitikot pitävät suunnilleen aikojen alusta periytyvänä, on syntynyt 1800-luvulla samoihin aikoihin ja saman romantiikan vaikutuksesta kuin sosialistiset, kommunistiset ja anarkistiset liikkeet. Modernin nationalismin käsitys esimerkiksi kaikkien samankielisten ihmisten kohtalonyhteydestä on melko uusi, eikä se mitenkään vastaa esimerkiksi sitä, mitä tiedämme luonnonkansoista.

Esimerkiksi Kiinan Gansun maakunnasta tunnetaan etninen vähemmistö nimeltä juguurit (ei ole sama porukka kuin uiguurit, he näet asuvat paljon lännempänä), joista osa puhuu turkkilaiskieltä ja osa mongolikieltä. (Osa on toki omaksunut kiinan äidinkielekseen sillä tavalla kuin pienet kansat siellä päin kiinalaistuvat.) Turkkilaiskielet ja mongolikielet eivät ole mitenkään läheistä sukua toisilleen, eivät välttämättä edes kaukaista. Kuitenkin sekä turkkilaisjuguuria että mongolijuguuria puhuvat juguurit kutsuvat itseään nimenomaan juguureiksi. Juguurit – sekä turkkilaisjuguurit että mongolijuguurit – asuvat Zhangyen kaupungin hallintoalueella, omassa autonomisessa piirikunnassaan. Ajatus yksikielisyydestä kansan tai etnisen ryhmän oleellisena tunnuspiirteenä ei siis oikein istu juguureihin.

Pysytään samalla suunnalla. Gansun maakunnan murretta – joka on mandariinikiinaa, muttei samaa alamurretta kuin virallinen mandariinikiina – puhutaan myös Kirgistanissa ja parissa muussa entisessä neuvostotasavallassa. Siellä sitä kuitenkin käytetään kirjakielenä ja kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin, ja toki siihen on lainattu paljon venäläisiä sanoja. Sitä kutsutaan virallisesti dungaanin kieleksi ja sillä on oma kirjallisuus. Kiinassa kiinan murre – Kiinan ulkopuolella itsenäinen kieli, vaikka kyse on jota kuinkin samasta kielenparresta. (Ajatelkaapa että savon murteesta olisi Venäjällä kehitetty erillinen kieli, jota kirjoitettaisiin venäläisin kirjaimin!)

Seuraava esimerkki tulee Yhdysvalloista. Me keski-ikäiset muistamme Hopeanuoli-sarjakuvalehden, jonka samanniminen sankari kuului kiowa-nimiseen intiaanikansaan. Kiowat puhuvat perinteisenä kielimuotonaan tietystikin kiowaa, joka kuuluu tanoalaisiin kieliin. Yksi kiowaheimoista on kuitenkin poikkeus: kyseessä ovat ns. kiowa-apassit, joiden perinteinen kieli on ollut tasankoapassi. Apassikielet ovat eteläisiä athabaskakieliä, jotka eivät ole mitään sukua tanoalaiselle kielikunnalle; läheisempi sukulainen on navajo, Yhdysvaltain suurin intiaanikieli, joka on oikeastaan ymmärrettävyyden kannalta yksi apassikielistä.

Toki Yhdysvaltain intiaaniheimojen keskuudesta tunnetaan myös sellaista kansakunnan muodostusta, jossa voidaan – jos niin halutaan – nähdä yhtymäkohtia moderniin nationalismiin. Irokeesiliitto on kuuluisa esimerkki. Kyseessä oli viiden kielellisesti läheisen kansan (senecat, oneidat, onondagat, mohawkit ja tuscarorat) sota- ja kulttuuriliitto, joka esimerkillään kuuluu vaikuttaneen jopa Yhdysvaltain perustuslain muovautumiseen.

Julmina ja pelättyinä sotureina irokeesit varmasti herättävät ihailua hommalaisessa joutavistossamme, jonka surkeasta ja sisällöttömästä elämästä suurin osa tunnetusti kuluu äärimmäisen sairaissa väkivaltafantasioissa piehtaroiden. Toisaalta irokeesit olivat yhteiskuntana niin hyvin järjestäytyneitä, että heillä oli myös valmiit menettelytavat ”maahanmuuttajien kotouttamiseen” eli uusien jäsenien adoptoimiseen heimon jatkoksi. Monet valkonaamatkin onnistuivat ansioitumaan kunniairokeeseiksi: puhelimen keksijä Alexander Graham Bell opetteli mohawkin kielen osana akustiikan tutkimuksiaan ja kehitteli kielelle kirjoituksen, mistä hyvästä mohawkit julistivat hänet yhdeksi päälliköistään.

Heimorajat ja etniset rajat eivät myöskään kulje kielirajoja pitkin. Kuten varmasti muistetaan, entisen Jugoslavian serbokroaatinkieliset jakautuvat useisiin keskenään riitaisiin kansakuntiin ja sellaisien alaryhmiin sen mukaan, mitä uskontoa edustavat ja minkä naapurimaan vaikutteita ovat eniten vastaan ottaneet. Serbinationalistien mielestä kaikki serbokroaatinkieliset ihmiset olivat oikeasti serbejä, mutta jostain kumman syystä kroaatit ja bosniakit eivät olleet samaa mieltä. Kaikki serbokroaatista lohjenneet ”erilliset kirjakielet” perustuvat samaan serbokroatian alamurteeseen, niin sanottuun uusštokaaviin, joten niiden erot ovat hyvin vähäisiä ja keskinäinen ymmärrettävyys korkealla tasolla. Silti yhteinen kieli ei yhdistä entisiä jugoslaaveja. Pikemminkin erottaa, koska kaikki ymmärtävät vastapuolen törkeydet liian hyvin.

Poliittisesti hajanaisia kieliryhmiä löytyy toki muualtakin. Esimerkiksi Australiassa puhutaan kieltä, jonka kielitieteilijät ovat nimenneet ”läntisen autiomaan kieleksi”,Western Desert language. Kyseessä on tietysti yksi Australian monista alkuasukaskielistä. Kielen puhujilla itsellään ei kuitenkaan ole yhteistä nimeä kielelleen, vaan kukin pieni murreryhmä katsoo puhuvansa vain oman heimonsa kieltä ja pitää muita läntisen autiomaan kieliä vain ymmärrettävinä lähisukukielinä.

Intiaanit ja Australian alkuasukkaat elivät vielä suhteellisen äskettäin varsin lähellä sitä alkumetsästäjäkulttuuria, joka ihmislajin geenistön ja lajityypillisen käytöksen on muovannut nykyiselleen. Väite, että jonkinlainen ”nationalismi” tai ”kansallismielisyys” olisi osa ihmislajin biologista kohtaloa, on siis yhtä totta tai yhtä hölynpölyä kuin väite, että kommunismi tai kapitalismi, demokratia tai diktatuuri olisi jotenkin ihmisen verissä.

Kokonaan toinen asia sitten on se nationalismi, joka 1800-luvulla syntyi yhdessä muiden kumousaatteiden, kuten sosialismin ja kommunismin, kanssa. Onko nationalismi kaikilta osin paha asia? Mietitään. Nationalismi on usein nostanut maakansan puhumia halveksittuja murteita suuriksi sivistyskieliksi ja tuonut niiden puhujille mahdollisuuksia kouluttautua pois kuokanvarresta siisteihin sisätöihin. Tämä ei ainakaan ole kaikilta osin huono asia, ainakaan jos meiltä siistejä sisätöitä tekeviltä kysytään. Ei minulla ainakaan kuokka pysyisi kädessä. Myös demokratia on tämän kehityksen tuloksena lisääntynyt, mikä oli tietysti esimerkiksi täällä Suomessa erittäin hyvä juttu ainakin vuoteen 2011 asti.

Nationalismi, varsinkin moderni etnis-kielellinen nationalismi, ei kuitenkaan ole mikään totuus, vaan aate, ideologia, eli siis todellisuutta yksinkertaistava ajattelusuunta, aivan samalla tavalla kuin vaikka veljensä ja ikätoverinsa kommunismi ja sosialismi. ”Kansallismielinen” äärioikeisto kuvittelee mielellään, että kansoilla on selvät ja rajatut asuma-alueet, sekä selvät ja rajatut erot, esimerkiksi kielelliset. Näinhän ei kuitenkaan ole.

Esimerkiksi Euroopassa – jossa sentään on yleisesti ottaen aika isot ja yhtenäiset kielialueet – ei taida olla ainoatakaan kovin selkeää yksikielistä ”kansallisvaltiota” ehkä Islantia ja Portugalia lukuun ottamatta. Tämä johtuu pitkälti siitä, että valtioiden rajoja ei todellakaan ole kaikkialla vedetty kieli- eikä etnisten rajojen mukaan.

Tyypillisemmin valtiot ovat muodostuneet sellaisille alueille, joilla on vanhastaan ollut perinteet ja profiili erillisinä valtakuntina ja hallintoalueina, mahtisukujen läänityksinä tai ihan kuningaskuntina. Ranskasta on tullut ranskankielinen maa vasta suhteellisen äskettäin, hyvinkin ankarien ja tylyjen sortotoimien tuloksena: itse asiassa keskiajalla Ranskan eteläosien kieli, provensaali – joka oli lähempänä kataloniaa kuin ranskaa – oli kirjakielenä merkittävämpi kuin nykyisen ranskan kielen suorat edeltäjämurteet. Etelä-Ranskassa Biarritzin seudulla puhutaan yhä baskia, joka tunnetusti on niin outo kieli, ettei sillä sukulaisia olekaan, ja Bretagnen niemimaalla on oma kelttikielensä, bretoni.

Kuten pohjoisimman Ranskan paikannimet – esimerkiksi sotayhteyksistä kuuluisaDunkerque – paljastavat, siellä päin on ollut myös hollannin- tai flaaminkielinen vähemmistö, josta toki ei nykyisin ole paljoa jäljellä.

Ranska ei siis todellakaan ole tuossa kohdassa Eurooppaa eikä tuon muotoinen siksi että se olisi ”kansallisvaltio”. Pikemminkin Ranskaa on alettu määrätietoisesti muuttaa kansallisvaltioksi vasta vallankumouksen jälkeen. Tähän ”kansallistamiseen” on kuulunut oleellisesti murteiden ja maakuntakielten hävittäminen, siis eräänlainen imperialismi maan omien rajojen sisällä. Samanlaista imperialismia tiedämme esiintyneen ja esiintyvän muuallakin, esimerkiksi Venäjällä.

Mutta mainitsin tuossa ylempänä Bretagnen ja bretonin kielen. Entäpä jos bretagnelaisilla olisi oma valtio jossa he käyttäisivät omaa kieltään? No tuota, sattumoisin tiedän, että yksi bretonin päämurteista – ranskaksi nimeltään Vannetais – on niin erilaista, että sillä on kokonaan oma kirjakielensä. Vannetais-murretta voidaan siis pitää erillisenä kielenä, jonka ympärille voidaan rakentaa oma nationalismi, jos niin halutaan. Bretagne ei ole kovin iso niemimaa, mutta jos nationalistit niin haluaisivat, sekin voitaisiin jakaa kieliperustein kahtia.

Kansallisuusaate on muuallakin Euroopassa osoittautunut monenlaisille tulkinnoille alttiiksi. Tšekkoslovakia luotiin alkujaan kansallisvaltioksi kahdelle kielellisesti ja kulttuurisesti lähisukuiselle kansalle, jotka käyttivät eri kirjakieliä, vaikka kielirajan vetäminen maastoon olisi ollut aika vaikeaa – perinteisten murteiden perusteella ei ollut mitenkään selvää, mistä kohtaa se slovakki oikeastaan alkoi. Sittemmin maa on jaettu kahtia – nyt Tšekin tasavalta ja Slovakia ovat eri valtioita, koska Tšekkoslovakian omaVannetais eli slovakin kieli loi oman nationalismin ja oman valtion.

Tässäkin takana oli viime sijassa sellainen raja, jolla oli enemmän tekemistä vanhan Itävalta-Unkarin historian kanssa kuin minkään kovin syvällisten kulttuuri- tai kielierojen. Slovakia nimittäin on se osa Tšekkoslovakiaa, joka ennen maan itsenäistymistä kuului Unkariin, Tšekin tasavalta se pala, joka oli osa Itävaltaa. Slovakin kieli ei eroa kovin paljoa tšekistä, ja itse asiassa slovakit ovat huomattavan osan historiaansa käyttäneet vanhaa tšekkiä kirjakielenään.

Kuten Juhani Nuorluoto erinomaisessa kirjassaan Slaavien kirjalliset traditiot ja kirjakieleton sanonut, ei slovakkien ollut mikään pakko muodostaa omaa valtiota, tähän ratkaisuun vain eurooppalaisen romantiikan vaikutuksesta ajauduttiin – muistista siteeraten se meni jota kuinkin näin. Erillinen slovakin kielikin on oikeastaan vain aatesuuntausten ja maakuntarajojen luoma sattuma.

En minä silti sano että slovakialainenkaan nationalismi olisi pelkästään huono, haitallinen tai paheksuttava asia. Omasta mielestäni on ihan hyvä että on olemassa kieli, jonka kielioppi on helpompi kuin tšekin mutta jota opiskelemalla pääsee tšekkiinkin kivasti sisään. Sitä paitsi se vähä mitä olen onnistunut lukemaan slovakiksi, on ollut aika hauskoja juttuja, joita ilman maailma olisi paljon köyhempi.

Naapurimaa Puola oli samalla tavalla jaettuna Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken – sivistymättöminkin maahanmuuttokriitikko on varmasti kuullut puhuttavan ”Puolan jaoista”. Kysymys kuuluu, miksi Puola ei samalla tavalla ole hajonnut erillisiksi valtioiksi, ja vastaus on helppo: siksi, että Puolalla oli olemassa identiteetti ja historia yhtenä maana jo modernia nationalismia edeltävältä ajalta.

Toki myös kirjakielen perinteet vaikuttivat asiaan – puolaksi on kirjoitettu kirjallisuutta ainakin 1400-luvulta asti – mutta kannattaa muistaa, että myös slovakeilla ja tšekeillä tosiaan oli tietyssä historian vaiheessa yhteinen kirjakieli. Erillisen slovakin kielen perustamisyritykset olivat pitkään niin säälittävää räpellystä, että vielä 1800-luvun alkupuolella viisas raha olisi vedonlyönnissä ollut kaikille yhteisen tšekin kielen puolella. Tilanteen muutti vasta L'udovít Štúr -niminen herra, joka 1850-luvulla energisesti osallistui slovakin kehittämiseen ja kielenhuoltoon, kunnes teloi itsensä metsästyspyssyllään vuodenvaihteen 1855/56 aikoihin.

Jos taas mennään Georgiaan, siellä puhutaan georgian lisäksi esimerkiksi lähisukuista mingrelin kieltä, joka eroaa georgiasta kyllin paljon ollakseen sen puhujille täysin käsittämätöntä, vaikka kielet ovatkin sukua toisilleen. Mutta koska Georgialla on vuosituhantinen historia ja profiili omana valtionaan, mingreliä pidetään murteena. Yritykset kehittää mingreliä kirjakielenä ovat törmänneet ankaraan vastustukseen, koska niitä pidetään pienessä, Venäjän ahdistamassa valtiossa hajottamispyrkimyksinä.

Itämailta taas voidaan mainita eräs maahanmuuttokriitikoiden lempivaltioista, Thaimaa, joka ei ole koskaan ollut siirtomaa – sillä on pitkät ja kunniakkaat perinteet omana kuningaskuntanaan. Onko se kansallisvaltio? No miten sen ottaa. Pikemminkin se on aika tyypillinen kehitysmaa, jossa on maan virallisen kielen lisäksi joukko kieliä ja murteita, joista on vaikea sanoa, ovatko ne omia kieliään vai eivät. Maan pohjoisosassa puhuttu isanin kieli ainakin on läheisempää sukua naapurimaa Laosin kielelle kuin viralliselle thaille. Luonnollisesti Thaimaassa on myös esimerkiksi kiinalaisvähemmistö, missäpä maassa ei siellä päin olisi. Maan eteläosissa taas on malaijeja, jotka kapinoivat keskusvaltaa vastaan islamismin elähdyttäminä (tämäkään tuskin on mikään uutinen tähän maailmanaikaan).

Iranin virallinen kieli on farsi eli nykypersia (muuten erittäin helppo ja tolkullinen kieli, jonka opetteleminen olisi suotavaa itse kullekin). Asukkaista enemmän kuin puolet puhuu kuitenkin aivan muita kieliä, joko persian sukukieliä (esimerkiksi kurdia, joka sekään ei kyllä ole yksi kieli, vaan vähintään kaksi) tai sitten turkkilaiskieliä, joita Iranissa riittää (yksi niistä on muuten nimeltään qašqai, sitä puhuu samanniminen paimentolaiskansa, jonka elämäntapa on hiljattain inspiroinut Nissan-autotehdasta, kuten kaikki varmasti ovat huomanneet). Onpa Iranissa armenialainenkin vähemmistö (armenialaiset ovat perinteisesti kristitty kansa, jonka kieli on oma haaransa indoeurooppalaisessa sukupuussa).

Iran on kuitenkin – taas kerran – niin vanha ja perinteikäs valtakunta, että kansalaisten uskollisuus isänmaalle voittaa pitkälti kieli- ja kulttuurierot. Kuten kaikki tietävät, Iran on ”islamilainen tasavalta”, eli maa, jossa demokraattiset instituutiot on alistettu islamilaisen papiston tarkkailu- ja valvontaelimille. Käytännössä Iranin nuoriso ryyppää, vetää huumeita ja panee kuin viimeistä päivää, ja suhtautuminen islamiin on pitkälti aika kyynistä ja kaksinaamaista. Kuitenkaan nämä asenteet eivät johda niin laajaan poliittiseen vastarintaan kuin luulisi. Vuosituhantinen valtio kykenee pelkällä olemassaolollaan ja vaikuttavalla massallaan lietsomaan kansassa isänmaallisuutta ja lojaaliutta: pappisvaltaa pidetään vain yhtenä ohimenevänä vaiheena maan historiassa.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut Singaporesta, joka on yksi maahanmuuttokriitikoiden ihannevaltioita, koska siellä on varsin autoritaarinen yhteiskuntajärjestys. Singaporessa etninen nationalismi on kuitenkin käytännössä lailla kielletty, koska maan vallanpitäjät ymmärtävät, että se tuhoaisi yhteiskuntarauhan. Silti maahanmuuttokriitikot arvostavat tätä kaupunkivaltiota, koska tyly komentovaltio yhdistettynä vapaana vellovaan markkinatalouteen on useimmille heistä se oikea ja pysyvä märkä uni ja maahanmuuttokritiikki vain ohimenevää muotia. Jos singaporelainen konservatiivinen yhteiskuntajärjestys saataisiin Suomeen, tyypillinen maahanmuuttokriitikko pissaisi hunajaa riemusta, vaikka joutuisikin hyväksymään sekä ankarat aselait että suomen kielen jyrääntymisen maahanmuuttajakielten jalkoihin, puhumattakaan kovalla kädellä ylläpidetystä monikulttuurisuuspolitiikasta. Se kovakätinen hirmuhallinto näet olisi hänen mielestään niin siisti juttu.

Mitä enemmän maailmalle mennään paikkoja katselemaan, sitä ilmeisempää on, ettei etninen ja kielellinen nationalismi kykene järjestämään maailmaa sen mielekkäämmin kuin vaikkapa jäykkä ja kirjanoppinut kommunismi. Pieniä etnisiä ryhmiä kuhisevissa afrikkalaisissa valtioissa nationalistiset aatteet johtaisivat väistämättä kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Jos katsotaan Afrikkaa, siellä vakaimpia maita ovat Failed States Indexin mukaan ainakin Gabon ja Ghana. Gabonissa on parikymmentä kieltä – suurin on fang, mutta sekään ei ole enemmistökieli – ja yhteisenä kommunikaatiovälineenä käytetään ranskaa. Ghana on etnisten kielten ja murteiden tilkkutäkki, mutta suurimmalla alkuperäiskielellä, akanilla (joka sekin tosin koostuu neljästä eri murteesta, jokaisella oma kirjakielensä), on vahva asema yhteisenä kommunikaatiovälineenä. Maan virallinen kieli tosin on englanti – hallituksen tukemia kieliä siellä on kymmenkunta, jos akanin murteet lasketaan eri kieliksi.

Kuten kaikki varmaan jo tietävätkin, Afrikan täydellisimmin romahtanut valtio on Somalia. Siellä riidat eivät kuitenkaan johdu kielellisistä eivätkä kulttuurisista vastakohdista. Päin vastoin, maa on yksi maanosan yksikulttuurisimpia. Hupaisaa kyllä Somalia on nyttemmin hajonnut kahteen osaan nimenomaan vanhojen siirtomaarajojen mukaisesti: ns. Somalimaa on se osa maata joka ennen vanhaan oli brittien siirtomaa, loput Somaliasta on vanhaa Italian alusmaata. Ne usein kuullut puheet siirtomaavaltojen vetämien rajojen ahdistavuudesta ja luonnottomuudesta kannattaa siis jättää omaan arvoonsa: itse asiassa vanhoilla siirtomaarajoilla saattaa olla paljonkin enemmän merkitystä kuin äkkinäinen luulisi.

Joskus hompanssitaholta on kuulunut sellainen viesti, että Somalia on esimerkki siitä, miten käy kun maassa ei ole nationalismia. Pidän tätä heittoa jopa jossain määrin perusteltuna. Jonkinlainen isänmaallisuus tai etninen nationalismi voisi olla ihan hyödyksi Somalian kaltaisessa maassa, jossa heimo- ja klaanilojaliteetit ovat vahvempia kuin tietoisuus yhteisestä somalialaisuudesta. Toisaalta Gabon tai Ghana eivät taatusti tarvitse mitään etnistä nationalismia sen enempää kuin kala kaipaa polkupyörää. Jos hyvin monikansallinen ja -kielinen maa pyörii kohtalaisen hyvin, miksi ihmeessä sen pitäisi sotkea asiansa etnistä eripuraa lietsovilla aatteilla? Ruoja tietää että Afrikassa on riittävästi heimoriitoja muutenkin.

Suomikaan ei ole koskaan ollut ”kansallismielisten” haikailema yhtenäiskulttuurin maa. Jos nyt vertaillaan vaikkapa tamperelaisia eteläpohjalaisiin, jo poliittiset kulttuurit ovat niin erilaisia, että Parkanon kohdalle voisi pystyttää tullin ja rajapuomin kenenkään sitä ihmettelemättä. Suomen kirjakieli on enemmän tai vähemmän keinotekoinen sekoitus, kuten kirja- ja kansalliskielet yleensäkin: idän ja lännen murre-erot ovat perinteisesti olleet valtavia, ja kirjakielestä saatiin kattava ja koko maahan siedettävästi soveltuva vasta kun itämurteet Kalevalan myötä saivat vaikuttaa kirjallisuuden kielenkäyttötapoihin.

Toisenlaisissa poliittisissa oloissa olisi ollut aivan mahdollista, että savo ja karjala olisivat Venäjän huomassa muodostuneet yhdeksi, turku ja rauma Ruotsin siipien suojassa toiseksi kirjakieleksi.  Päijänteen ulapalla kulkisi nyt pohjoismaisesti orientoituvan Suomen tasavallan ja kyrillisesti kyräilevän itäeurooppalaisen Savo-Karjalan respubliikan verellä piirretty reikäleipäraja. Kummankin maan kansalaiset olisivat kovasti pitävinään toistensa kieliä käsittämättömänä ja ellottavana mongerruksena, ja eri suuntiin kulkenut kielenhuolto- ja terminologiatyö olisi tietenkin korostanut eroja, ei yhtäläisyyksiä. Entisen kommunistisen Savo-Karjalan asukkaat toki tekisivät Suomen paskahommat, ja savolaisilla huorilla olisi kova menekki Rauman bordelleissa. Luonnollisesti savokarjalaisvastainen maahanmuuttokriittisyys rehottaisi ja sitä perusteltaisiin monenlaisilla höyrähtäneillä rotuteorioilla.

Nationalismi, kuten kaikki suuret aatteet, ei siis todellakaan ole mikään yleislääke, jota pitäisi ruiskuttaa potilaaseen riippumatta siitä, vaivaako häntä syöpä, syyhy, kaihi vai luuvalo. Pikemminkin se on täsmälääke, jolla voi olla paljonkin hyviä vaikutuksia siellä missä se vastaa yhteiskunnan tarpeisiin, mutta joka jossain toisaalla voi tuhota koko maan. Samaa voi sanoa muista samaan maailmanaikaan syntyneistä ideologioista. Esimerkiksi kommunismilla on ollut ihan hyödyllisiäkin vaikutuksia siellä missä sitä on ollut kontrolloimassa vakaa ja luja oikeusvaltio. Mutta kuten tiedämme, siellä missä se on noussut valtion ideologiaksi, on päädytty talouden raunioitumiseen, massateloituksiin ja pakkotyöleireihin.

Kuten kommunismi, myös nationalismi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kaikki suuret aatteet ovat viime kädessä vain työkaluja ihmisen vapauden lisäämiseksi. Silloin kun työkalu (sirppi ja vasara!) nostetaan fetissiksi ja itseisarvoksi, ollaan väärällä tiellä. Silloin ihmisten vapautta rajoitetaan ja heiltä viedään henki pelkän työkalun takia.