Nyt on hoidossa Seán Ó Corbáinin kokoelma henkilökuvia ilmeisestikin Galwayn itäpuoliselta iirinkieliseltä alueelta, jos siitä nyt on paljoa jäljellä: Daoine Dathúla an Iarthair. Kirjan nimi näyttäisi tarkoittavan "Lännen kauniit ihmiset", mutta itse asiassa dathúil tarkoittaa Ó Corbáinin murteessa pikemminkin mielenkiintoista kuin kaunista. ("Mielenkiintoinen" on standardoidummalla kielellä suimiúil tai spéisiúil - jälkimmäinen ei liity millään tavalla erikoisuuteen tai spesiaalisuuteen, vaan iirin sanaan spéis, mielenkiinto.)
Lisäksi olen päässyt puoleenväliin Gregor Dallasin kirjassa Poisoned Peace, joka kertoo toisen maailmansodan lopusta niin, että otetaan huomioon esimerkiksi Puolan kohtalo tai Neuvostoliittoon palautetut Vlasovin armeijan sotilaat. Heinrich Böllin romaania Kreuz ohne Liebe olen lopultakin onnistunut aloittamaan, mutta alan pikkuhiljaa olla sillä kannalla, etteivät Böllin varhaiset sotatematiikkaa käsittelevät romaanit ole niin hirveän kaksisia. Joitakin aikoja sitten tulin lukeneeksi sen, jonka nimi saksaksi on Wo warst du, Adam?, jos se nyt oli se - joka tapauksessa päähenkilöt olivat saksalaisia sotilaita, jotka odottivat sodan loppukatastrofia Nagyvaradissa, saksaksi Grosswardeinissa. Siinä onkin kaikki, mitä koko kirjasta muistan: lopun aikojen ilmapiirin, en juonta.
Böllin uran loppuaikojen suurista eeppisistä romaaneista (Nainen ryhmäkuvassa, ja mikä se Fürsorgliche Belagerung nyt on suomeksi, Suojaverkko?) olen kyllä pitänyt, mutta se oli sitä aikaa kun nuorena poikana luin kaiken mitä saksaksi oli painettu ja tein jonkinmoisen kunniakysymyksen siitä, että saisin luettua mahdollisimman paksuja kirjoja. Böllin viimeistä romaania Frauen vor Flusslandschaft en tainnut jaksaa lukea ollenkaan. Suojaverkko on sittemmin jäänyt kaapin pohjalle pölyyntymään, vaikka se onkin ajankuvana kiintoisa - hieman samaan tapaan kuin Peter Schneiderin Der Mauerspringer, joka on suomennettukin nimellä Muurinylittäjä. Itse asiassa Muurinylittäjä on hämmentävän kaunis kirja, ja huomasin, perverssiä kyllä, suorastaan kaipaavani takaisin Berliinin muurin aikoihin viimeksi sitä lukiessani. - Mutta Nainen ryhmäkuvassa tuli luettua moneen kertaan vuosien aikana. Pitäisikin kaivaa se esiin kaapista ja lukea uudestaan. Saksaksi toki. Saksalaisten romaanien suomennoksia ei lue se proverbiaalinen vanha Erkkikään, jota meillä Varkaudessa muuten nimitettiin Pesosen Erkiksi ("tuota nyt ei usko Pesosen Erkkikään").
Nainen ryhmäkuvassa on varmaan Böllin paras teos, novellien ja satiirien lisäksi (Doktor Murkes gesammeltes Schweigen, Nicht nur zur Weihnachtszeit, Berichte zur Gesinnungslage der Nation). Eikä Ansichten eines Clowns liioin ole huono. Mutta romaaneista suuri osa on kyllä pitkälti täytemateriaalia.
Klassisista itäraja- ja evakkotematiikkaa käsittelevistä romaaneista on lukematta vielä Siegfried Lenzin Kotiseutumuseo.
lauantai 11. maaliskuuta 2006
perjantai 10. maaliskuuta 2006
Feminismin valheellisuus taas kerran
Muuan tsupparina vielä viisikymppisenä työskentelevä tantea eläjä, jonka nimen jätän tahallani mainitsematta, on näköjään taas ahdistellut tyttöystävääni persoonallisuushäiriöisen luonteensa mukaiseen tapaan, sekä omalla nimellä että hämäykseksi Bloggeriin rekisteröimällään miehisellä nimimerkillä - kuvittelee ressukka varmaan, ettemme tunnistaisi hänen tyyliään sen takaa. Ahdistelu sinänsä on jokseenkin harmitonta vielä nykyisellä tasollaan, ja jos asianomainen erehtyy harhoissaan selviin solvauksiin tai uhkailuihin, sitä varten on olemassa poliisi ja tuo tsupparin aatetoverin "konservatiiviseksi juristokratiaksi" haukkuma oikeusvaltio, joka takaa jopa meille miehille oikeuden sananvapauteen, henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja reiluun oikeudenkäyntiin.
Häiriköinnistä on siis turha välittää. Eräs kohta tsupparitädin kirjoituksessa kuitenkin pistää silmään. Hän uskoo ilmeisesti osaavansa ainakin iiriä minua paremmin, koska epäilee soveltuvuuttani tutkijaksi, mutta toteaa muka lohduttavaan sävyyn, että opettajaksihan pääsee aina. On jokseenkin ilmeistä, että tsupparin arvomaailmassa opettaja on loukkaava sana, huono ja halveksittava ammatti.
Opettajan poikana - ja lisäksi erinomaisen, oman bloggauksen ansaitsevan kirjan Rexi on homo ja opettajat hullui juuri lukeneena - satun tietämään jotain opettajantyön puitteista tässä maassa. Opettajan työ on huonosti palkattua, vaarallista - teini-ikään päästessään sekakäytön aloittaneet nuoret muskelimiehet, joilla on aikuisen miehen voimat ja villipedon itsehillintä, eivät ole mitenkään harvinaisia tuttavuuksia - ja, yllätys yllätys, naisvaltaista. Huono palkkaus, joka on ollut opettajien ongelma niin kauan kuin minulla muistia riittää, kielii alan huonosta arvostuksesta. Ja jos feministien julistuksessa on siteeksikään totta, huono arvostus on syy-yhteydessä alan naisvaltaisuuteen ja sitä tietä naisten huonompaan asemaan patriarkaatin hallitsemassa yhteiskunnassa.
No niin. Nyt minä esitän teille tuhannen taalan kysymyksen. Kun viisikymppinen tsupparitäti sanoo opettajista jotain halveksivaa, nostaako hän kyseisen naisvaltaisen alan arvostusta tällä lausumallaan? Vai laskeeko sitä? Veikkaanpa kaikkien lukijoitteni myöntävän, että alan arvostus ei suorastaan nouse sitä haukkumalla. Esitänpä toisen kysymyksen. Kun viisikymppinen tsupparitäti esittää halveksivia mielipiteitä naisvaltaisista matalapalkka-aloista, toimiiko hän naissukupuolen kollektiivisten yhteiskunnallisten etujen mukaisesti? Ei takuulla. Tietenkin viisikymppinen tsupparitäti voi aina julistaa olevansa feministi ja "taistelevansa" naisten yhteiskunnallisten etujen puolesta. Käytännössä tämä taistelu tarkoittaa sekaantumista sellaisen naisen yksityiselämään, jonka poikaystävä ei tsupparitätiä miellytä. Sitä vastoin tämä taistelu ei tarkoita sitä, että varottaisiin halveksimasta julkisesti naisvaltaisia aloja ja niiden työntekijöitä. Ventovieraiden ihmisten yksityiselämän peukalointi on niin paljon tärkeämpää.
En oikein pidä käsitteestä poliittinen korrektius, koska sillä tarkoitetaan milloin mitäkin, mutta jos sillä on oikeasti poliittista relevanssia, se tarkoittanee sitä, että omaksutaan tietoisesti uudenlaisia puhetapoja yhteiskunnassa vallitsevien arvostusten ja ennakkoluulojen muuttamiseksi. Käytännössä se tarkoittaa ilmeisesti lähinnä sitä, että naista ei saa sanoa tytöksi eikä päivettyneen väristä neekeriksi. Sitä vastoin vakaumukselliseksi feministiksi itseään väittävän tsupparitädin poliittiseen korrektiuteen ei tunnu kuuluvan se, että huonosti arvostetuilla ja naisvaltaisilla aloilla työskenteleviä ihmisiä - opettajia tai sairaanhoitajia - ei saisi julkisesti halventaa tai pitää pilkkanaan. Kun minä sanon, että suomalaisilla naisilla on sukupuolitauteja tai päihdeongelmia, se on hirveä loukkaus kaikkia suomalaisia naisia kohtaan ja osoitus poliittisluonteisesta sorronhalustani naissukupuolta kohtaan. Kun feministiksi julistautunut tsupparitäti puhuu halveksivasti opettajista, se ei tietenkään ole yhteiskunnallisesti merkittävää. Mikään, mitä hän sanoo, ei voi olla naisten eduille vahingollista, hänhän on tunnustautunut naisasiaihminen. Hänen ei tarvitse varoa sanojaan - ainoastaan kaikkien muiden, varsinkin niiden, jotka ovat kehdanneetkin julistaa vastustavansa tai epäilevänsä feminismiä.
Jos asiaa ajatellaan järjellä eikä feminismillä, on tietysti harvinaisen selvää, että naisvaltaisten alojen avoin halveksiminen ylläpitää omalta osaltaan patriarkaattia ja naisten alistamista, jos sellaisia ilmiöitä yhteiskunnassa oikeasti missään mielekkäässä mielessä on olemassa. Nainen, joka halveksii ääneen sellaisia aloja, on siis asiallisesti ottaen huomattavasti selvemmin patriarkaatin asialla kuin mies, joka pitää naisten omaksumia seurustelutottumuksia epäkohteliaina ja loukkaavina. Feminismin pääasiallinen vika kuitenkin on, että se ei oikeasti pyrikään mihinkään naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseen eikä nostamaan naisvaltaisten alojen arvostusta. Pikemminkin sen tavoitteena on lähinnä yksittäisten naisten seksuaalisten turhaumien helpottaminen. Se on siis perusluonteeltaan eräänlaista pornoa.
Pornolla tarkoitetaan yleensä seksuaalisia tekoja esittävää kuva- ja tekstimateriaalia. Pornon funktio on se, että se antaa seksuaalisiin kontakteihin joko sielullisten estymien tai fyysisten esteiden vuoksi kykenemättömälle tai pääsemättömälle henkilölle mahdollisuuden kuvitella kokevansa seksuaalisia kontakteja. Feminismillä on toki kirjaimellisestikin pornon tyyppisiä funktioita, mutta ensinnä mainitsen mielelläni sen kuvaannollisesti "pornomaisen" tarkoituksen: feminismillä tarkoitetaan rituaaleja, jotka suorittamalla feministi voi kuvitella vaikuttavansa yhteiskuntaan niin, että naisten arvostus kasvaa ja asema paranee. Rituaaleihin kuuluu toisten naisten ylipuhuminen eroamaan sellaisista miehistä, jotka feministin mielestä ovat henkilökohtaisesti vastenmielisiä - erityisesti siinä tapauksessa, että asianomainen nainen kokee suhteen mieheen seksuaalisesti tyydyttäväksi. Feministi saa oman, luonteeltaan sadistisen, tyydytyksensä siitä, että voi tuottaa miehille kärsimyksiä ja seksuaalista deprivaatiota. (Oletettavasti tästä syystä feministit myös ovat niin innokkaita pilaamaan valheillaan ja propagandallaan nuorten miesten mahdollisuudet tyydyttävään sukupuolielämään.) On myös mahdollista, että feministi on lesbo ja haluaa vietellä nuo naiset sukupuoliyhteyteen kanssaan. Joka tapauksessa rituaaliin kuuluu standardifraaseja siitä, kuinka asianomainen nainen on suhteessaan miehen alistama ja kuinka hänen tulee itsenäistyä voimakkaaksi naiseksi, ts. sellaiseksi, joka ei kyseenalaista feministin hallussa olevaa Lopullista Totuutta miehen ja naisen suhteesta ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Jos nainen yrittää selittää feministille olevansa ihan onnellinen miehensä kanssa, kyseessä on tietenkin sorretun väärä tietoisuus. Totuuden tietää vain feministi, ja oikean tietoisuuden saa vain häneltä.
Samalla kun feministi esittää aatteensa nimissä moraalisia tuomioita muiden ihmisten henkilökohtaisista suhteista - tuon natsien alkujaan keksimän iskulauseen "henkilökohtainen on poliittista" mukaisessa hengessä - hän ei kertaakaan, ei sitten kertaakaan pohdi sitä, ylläpitääkö hän omilla asenteillaan ja huolimattomilla heitoillaan kaikkia niitä pahoja asioita, joista hän syyttää patriarkaattia.
Feministi paheksuu prostituutiota ja naiskauppaa, mutta samalla kehottaa alempitasoisia, kilttejä ja epäjännittäviä nörttimiehiä hakemaan lohtua huorista. Feministi kauhistelee raiskauksia, mutta pitää ilkeyttä ja töykeyttä poikia kohtaan merkkinä tyttöjen itsenäisyydestä ja itsetunnosta. Tällöin hän tulee myötävaikuttaneeksi sellaisen sukupuolten välisen seurusteluilmaston ylläpitämiseen, jossa keskinäinen loukkaaminen, solvaaminen, halveksunta ja väkivaltaisuus ovat normi - ja jossa pojat oppivat pitämään tyttöjä ilkeinä, ylpeinä ja epäinhimillisinä olentoina, joita ei tarvitse kunnioittaa samanveroisina ihmisinä ja joille on kaikkien laukomiensa nöyryyttävien solvausten jälkeen oikein ja parahiksi joutua raiskatuiksi. Silloin kun minä nuorena poikana kannatin feminismiä, toivoin nimenomaan, että se auttaisi luomaan toverillisemmat ja reilummat suhteet miesten ja naisten välille. Käytäntö on kuitenkin toinen: feministit pyrkivät riidan lietsomiseen tieten tahtoen ja ilkeyttään. Ja se riita on itsetarkoituksellinen - se ei mitenkään hyödytä naisten etuja. Yhdenkään matalapalkkanaisen tilipussi ei paisu miesten seksuaalisuutta demonisoimalla, eikä takuulla myöskään yhtään raiskausta sillä tavalla estetä.
Feminismi on kuitenkin pornoa myös kirjaimellisemmassa mielessä. Miesten väkivaltaisuutta kuvataan apokalyptisin hourevisioin, joilla tuskin voi olla muuta tarkoitusta kuin seksuaalisen kiihotuksen hankkiminen. Esimerkiksi surullisen kuuluisan Eva Lundgrenin kuvitelmat ihmissyöntiä ja pedofiliaa harjoittavasta miesten salaliitosta tuskin ovat selitettävissä muulla tavalla kuin jonkinlaisena vinoutuneena haluna esittää tavalliset miehet paholaismaisen kiihottavina. Ja sitten on tietysti sellainen ääritapaus kuin Alexa Wolf, johon Evin Rubarin dokumentissa Könskriget viitataan vain epiteetillä "tunnettu feministi".
Alexa Wolf, tunnettu ja kiistelty feministinen elokuvantekijä, oli kutsuttu pitämään tytöille kurssi elokuvanteosta. Tarkoitus oli, että nuoret, ahdistuneet ja depressiosta kärsivät naiset, käyttääkseni tuota kauheaa verbiä, "voimautuisivat" tekemällä luovaa työtä. (Juu, se on suomennos sanalle "empowerment", mutta ei minun keksimäni) Kävi kuitenkin niin, että saapuessaan elokuvaleirille Wolf oli tohkeissaan ja julisti miesten salaliiton jäsenten aikovan hyökätä leirikeskukseen. Niinpä Rubarin haastattelema Caroline ja toinen tyttö vietiin mukaan järjettömälle pakomatkalle vieraaseen maahan heidän "suojelemisekseen" "hirviömiehiltä". Onneksi norjalainen järjissään ollut feministi, jonka turviin he pakenivat, pystyi vapauttamaan ainakin toisen tytön Wolfin kynsistä.
Wolf on aiemmin tullut tunnetuksi dokumenttielokuvasta Shocking Truth. Elokuvan tarkoituksena oli todistaa, että avuttomia naisia raiskataan ja tapetaan pornoelokuvia tehtäessä. Sen pääasiallisena sisältönä olivat alistuspornosta - siis eivät valtavirtapornosta, vaan selkeästi alistus- ja sadomasokistiyleisölle suunnatusta erikoispornosta - valikoidut otokset, joiden taustalla kommentoiva ääni julisti, että tässä nyt oikeasti raiskataan naista. "Raiskattava" oli omaa pornotuotantopuljua pyörittävä nainen, joka kertoi julkisuudessa, että raiskauskohtaus oli ollut hänen oma ideansa. Mutta feministien standardivastaus tähän on tietysti, että väärän tietoisuuden pilaaman naisen mielipiteet ovat joka tapauksessa vain miesten ylivallan hänelle syöttämiä.
Alexa Wolfin pakkomielteenä tuntuu olevan sen todistaminen, että on olemassa aitoa snuff-pornoa, jossa naisia raiskataan ja tapetaan oikeasti. Jos sellaista ei löydy, niin sitten valehdellaan räikeästi. Valehtelu ei kuitenkaan mennyt läpi edes kaikille naisille, kuten esimerkiksi tästä linkistä näkee. Kun ei auta valehtelu, niin mitä seuraavaksi? Ehkä jonkun Alexa Wolfin vielä hullumman aatesiskon pitää tehdä snuff-pornonsa itse. Miettikääpäs: hän järjestää nuorille syrjäytyneille päihdeongelmaisille naisille voimauttavan elokuvan kurssin. Siis nuorille syrjäytyneille päihdeongelmaisille naisille. Joita ei kukaan kaipaa, jos he katoavat. Tai ei ainakaan ihmettele heidän katoamistaan.
Eli jos pari päihdeongelmaista ja tasapainotonta tyttöä katoaa salaperäisesti voimautuskurssin jälkeen, ei ole mitään hirveän suurta intressiä epäillä feministielokuvaajaa mistään. Sitten kun tyttöjä ei kukaan muista, feministi järjestää videomarkkinoille ihan oikean snuff-videon, jossa pari huumattua nuorta naista ihan oikeasti pätkitään moottorisahalla lihoiksi. (Kannattaa muistaa, että ne norjalaiset turvakotinaiset, joita ohjelmassa haastateltiin, kertoivat Wolfin kumppaneineen antaneen nuorille tytöille rauhoittavia lääkkeitä.) Kasvoja ei tietenkään näytetä, koska "julma patriarkaatti haluaa nähdä nämä tytöt kasvottomina lihapaloina heidän kuolemansa hetkellä..." ja blaa blaa blaa (lisää tähän haluamasi määrä femakkopaskapuhetta). Parjausta? Tuskinpa. Jos ihminen on niin ideologisen kiihkon vallassa, että hän valehtelee avoimesti ja räikeästi edistääkseen agendaansa, minulla ei ainakaan ole hirveästi vaikeuksia uskoa, että hän ei pystyisi myös murhaamaan aatteensa tähden.
Luojan kiitos Wolf ja hänen rikostoverinsa tulivat hakeneeksi turvaa juuri Tove Smaadahlin hoteista, joka oli feministiksi täysjärkinen ja pelasti ainakin Carolinen ties millaiselta vaaralta. Ehkei sentään paloittelumurhalta, mutta jonkin sortin hyväksikäyttö kaappaajilla varmasti oli mielessä. Loppujen lopuksi: jos uppo-oudot miehet ottaisivat kyytiinsä pari seitsemäntoistavuotiasta tyttöä, ruiskuttaisivat nämä huumetokkuraan ja ajaisivat autolla naapurimaahan, niin ei siinä todellakaan kukaan ottaisi vakavasti herrojen selityksiä siitä, että tyttöjä vain "suojellaan".
Häiriköinnistä on siis turha välittää. Eräs kohta tsupparitädin kirjoituksessa kuitenkin pistää silmään. Hän uskoo ilmeisesti osaavansa ainakin iiriä minua paremmin, koska epäilee soveltuvuuttani tutkijaksi, mutta toteaa muka lohduttavaan sävyyn, että opettajaksihan pääsee aina. On jokseenkin ilmeistä, että tsupparin arvomaailmassa opettaja on loukkaava sana, huono ja halveksittava ammatti.
Opettajan poikana - ja lisäksi erinomaisen, oman bloggauksen ansaitsevan kirjan Rexi on homo ja opettajat hullui juuri lukeneena - satun tietämään jotain opettajantyön puitteista tässä maassa. Opettajan työ on huonosti palkattua, vaarallista - teini-ikään päästessään sekakäytön aloittaneet nuoret muskelimiehet, joilla on aikuisen miehen voimat ja villipedon itsehillintä, eivät ole mitenkään harvinaisia tuttavuuksia - ja, yllätys yllätys, naisvaltaista. Huono palkkaus, joka on ollut opettajien ongelma niin kauan kuin minulla muistia riittää, kielii alan huonosta arvostuksesta. Ja jos feministien julistuksessa on siteeksikään totta, huono arvostus on syy-yhteydessä alan naisvaltaisuuteen ja sitä tietä naisten huonompaan asemaan patriarkaatin hallitsemassa yhteiskunnassa.
No niin. Nyt minä esitän teille tuhannen taalan kysymyksen. Kun viisikymppinen tsupparitäti sanoo opettajista jotain halveksivaa, nostaako hän kyseisen naisvaltaisen alan arvostusta tällä lausumallaan? Vai laskeeko sitä? Veikkaanpa kaikkien lukijoitteni myöntävän, että alan arvostus ei suorastaan nouse sitä haukkumalla. Esitänpä toisen kysymyksen. Kun viisikymppinen tsupparitäti esittää halveksivia mielipiteitä naisvaltaisista matalapalkka-aloista, toimiiko hän naissukupuolen kollektiivisten yhteiskunnallisten etujen mukaisesti? Ei takuulla. Tietenkin viisikymppinen tsupparitäti voi aina julistaa olevansa feministi ja "taistelevansa" naisten yhteiskunnallisten etujen puolesta. Käytännössä tämä taistelu tarkoittaa sekaantumista sellaisen naisen yksityiselämään, jonka poikaystävä ei tsupparitätiä miellytä. Sitä vastoin tämä taistelu ei tarkoita sitä, että varottaisiin halveksimasta julkisesti naisvaltaisia aloja ja niiden työntekijöitä. Ventovieraiden ihmisten yksityiselämän peukalointi on niin paljon tärkeämpää.
En oikein pidä käsitteestä poliittinen korrektius, koska sillä tarkoitetaan milloin mitäkin, mutta jos sillä on oikeasti poliittista relevanssia, se tarkoittanee sitä, että omaksutaan tietoisesti uudenlaisia puhetapoja yhteiskunnassa vallitsevien arvostusten ja ennakkoluulojen muuttamiseksi. Käytännössä se tarkoittaa ilmeisesti lähinnä sitä, että naista ei saa sanoa tytöksi eikä päivettyneen väristä neekeriksi. Sitä vastoin vakaumukselliseksi feministiksi itseään väittävän tsupparitädin poliittiseen korrektiuteen ei tunnu kuuluvan se, että huonosti arvostetuilla ja naisvaltaisilla aloilla työskenteleviä ihmisiä - opettajia tai sairaanhoitajia - ei saisi julkisesti halventaa tai pitää pilkkanaan. Kun minä sanon, että suomalaisilla naisilla on sukupuolitauteja tai päihdeongelmia, se on hirveä loukkaus kaikkia suomalaisia naisia kohtaan ja osoitus poliittisluonteisesta sorronhalustani naissukupuolta kohtaan. Kun feministiksi julistautunut tsupparitäti puhuu halveksivasti opettajista, se ei tietenkään ole yhteiskunnallisesti merkittävää. Mikään, mitä hän sanoo, ei voi olla naisten eduille vahingollista, hänhän on tunnustautunut naisasiaihminen. Hänen ei tarvitse varoa sanojaan - ainoastaan kaikkien muiden, varsinkin niiden, jotka ovat kehdanneetkin julistaa vastustavansa tai epäilevänsä feminismiä.
Jos asiaa ajatellaan järjellä eikä feminismillä, on tietysti harvinaisen selvää, että naisvaltaisten alojen avoin halveksiminen ylläpitää omalta osaltaan patriarkaattia ja naisten alistamista, jos sellaisia ilmiöitä yhteiskunnassa oikeasti missään mielekkäässä mielessä on olemassa. Nainen, joka halveksii ääneen sellaisia aloja, on siis asiallisesti ottaen huomattavasti selvemmin patriarkaatin asialla kuin mies, joka pitää naisten omaksumia seurustelutottumuksia epäkohteliaina ja loukkaavina. Feminismin pääasiallinen vika kuitenkin on, että se ei oikeasti pyrikään mihinkään naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseen eikä nostamaan naisvaltaisten alojen arvostusta. Pikemminkin sen tavoitteena on lähinnä yksittäisten naisten seksuaalisten turhaumien helpottaminen. Se on siis perusluonteeltaan eräänlaista pornoa.
Pornolla tarkoitetaan yleensä seksuaalisia tekoja esittävää kuva- ja tekstimateriaalia. Pornon funktio on se, että se antaa seksuaalisiin kontakteihin joko sielullisten estymien tai fyysisten esteiden vuoksi kykenemättömälle tai pääsemättömälle henkilölle mahdollisuuden kuvitella kokevansa seksuaalisia kontakteja. Feminismillä on toki kirjaimellisestikin pornon tyyppisiä funktioita, mutta ensinnä mainitsen mielelläni sen kuvaannollisesti "pornomaisen" tarkoituksen: feminismillä tarkoitetaan rituaaleja, jotka suorittamalla feministi voi kuvitella vaikuttavansa yhteiskuntaan niin, että naisten arvostus kasvaa ja asema paranee. Rituaaleihin kuuluu toisten naisten ylipuhuminen eroamaan sellaisista miehistä, jotka feministin mielestä ovat henkilökohtaisesti vastenmielisiä - erityisesti siinä tapauksessa, että asianomainen nainen kokee suhteen mieheen seksuaalisesti tyydyttäväksi. Feministi saa oman, luonteeltaan sadistisen, tyydytyksensä siitä, että voi tuottaa miehille kärsimyksiä ja seksuaalista deprivaatiota. (Oletettavasti tästä syystä feministit myös ovat niin innokkaita pilaamaan valheillaan ja propagandallaan nuorten miesten mahdollisuudet tyydyttävään sukupuolielämään.) On myös mahdollista, että feministi on lesbo ja haluaa vietellä nuo naiset sukupuoliyhteyteen kanssaan. Joka tapauksessa rituaaliin kuuluu standardifraaseja siitä, kuinka asianomainen nainen on suhteessaan miehen alistama ja kuinka hänen tulee itsenäistyä voimakkaaksi naiseksi, ts. sellaiseksi, joka ei kyseenalaista feministin hallussa olevaa Lopullista Totuutta miehen ja naisen suhteesta ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Jos nainen yrittää selittää feministille olevansa ihan onnellinen miehensä kanssa, kyseessä on tietenkin sorretun väärä tietoisuus. Totuuden tietää vain feministi, ja oikean tietoisuuden saa vain häneltä.
Samalla kun feministi esittää aatteensa nimissä moraalisia tuomioita muiden ihmisten henkilökohtaisista suhteista - tuon natsien alkujaan keksimän iskulauseen "henkilökohtainen on poliittista" mukaisessa hengessä - hän ei kertaakaan, ei sitten kertaakaan pohdi sitä, ylläpitääkö hän omilla asenteillaan ja huolimattomilla heitoillaan kaikkia niitä pahoja asioita, joista hän syyttää patriarkaattia.
Feministi paheksuu prostituutiota ja naiskauppaa, mutta samalla kehottaa alempitasoisia, kilttejä ja epäjännittäviä nörttimiehiä hakemaan lohtua huorista. Feministi kauhistelee raiskauksia, mutta pitää ilkeyttä ja töykeyttä poikia kohtaan merkkinä tyttöjen itsenäisyydestä ja itsetunnosta. Tällöin hän tulee myötävaikuttaneeksi sellaisen sukupuolten välisen seurusteluilmaston ylläpitämiseen, jossa keskinäinen loukkaaminen, solvaaminen, halveksunta ja väkivaltaisuus ovat normi - ja jossa pojat oppivat pitämään tyttöjä ilkeinä, ylpeinä ja epäinhimillisinä olentoina, joita ei tarvitse kunnioittaa samanveroisina ihmisinä ja joille on kaikkien laukomiensa nöyryyttävien solvausten jälkeen oikein ja parahiksi joutua raiskatuiksi. Silloin kun minä nuorena poikana kannatin feminismiä, toivoin nimenomaan, että se auttaisi luomaan toverillisemmat ja reilummat suhteet miesten ja naisten välille. Käytäntö on kuitenkin toinen: feministit pyrkivät riidan lietsomiseen tieten tahtoen ja ilkeyttään. Ja se riita on itsetarkoituksellinen - se ei mitenkään hyödytä naisten etuja. Yhdenkään matalapalkkanaisen tilipussi ei paisu miesten seksuaalisuutta demonisoimalla, eikä takuulla myöskään yhtään raiskausta sillä tavalla estetä.
Feminismi on kuitenkin pornoa myös kirjaimellisemmassa mielessä. Miesten väkivaltaisuutta kuvataan apokalyptisin hourevisioin, joilla tuskin voi olla muuta tarkoitusta kuin seksuaalisen kiihotuksen hankkiminen. Esimerkiksi surullisen kuuluisan Eva Lundgrenin kuvitelmat ihmissyöntiä ja pedofiliaa harjoittavasta miesten salaliitosta tuskin ovat selitettävissä muulla tavalla kuin jonkinlaisena vinoutuneena haluna esittää tavalliset miehet paholaismaisen kiihottavina. Ja sitten on tietysti sellainen ääritapaus kuin Alexa Wolf, johon Evin Rubarin dokumentissa Könskriget viitataan vain epiteetillä "tunnettu feministi".
Alexa Wolf, tunnettu ja kiistelty feministinen elokuvantekijä, oli kutsuttu pitämään tytöille kurssi elokuvanteosta. Tarkoitus oli, että nuoret, ahdistuneet ja depressiosta kärsivät naiset, käyttääkseni tuota kauheaa verbiä, "voimautuisivat" tekemällä luovaa työtä. (Juu, se on suomennos sanalle "empowerment", mutta ei minun keksimäni) Kävi kuitenkin niin, että saapuessaan elokuvaleirille Wolf oli tohkeissaan ja julisti miesten salaliiton jäsenten aikovan hyökätä leirikeskukseen. Niinpä Rubarin haastattelema Caroline ja toinen tyttö vietiin mukaan järjettömälle pakomatkalle vieraaseen maahan heidän "suojelemisekseen" "hirviömiehiltä". Onneksi norjalainen järjissään ollut feministi, jonka turviin he pakenivat, pystyi vapauttamaan ainakin toisen tytön Wolfin kynsistä.
Wolf on aiemmin tullut tunnetuksi dokumenttielokuvasta Shocking Truth. Elokuvan tarkoituksena oli todistaa, että avuttomia naisia raiskataan ja tapetaan pornoelokuvia tehtäessä. Sen pääasiallisena sisältönä olivat alistuspornosta - siis eivät valtavirtapornosta, vaan selkeästi alistus- ja sadomasokistiyleisölle suunnatusta erikoispornosta - valikoidut otokset, joiden taustalla kommentoiva ääni julisti, että tässä nyt oikeasti raiskataan naista. "Raiskattava" oli omaa pornotuotantopuljua pyörittävä nainen, joka kertoi julkisuudessa, että raiskauskohtaus oli ollut hänen oma ideansa. Mutta feministien standardivastaus tähän on tietysti, että väärän tietoisuuden pilaaman naisen mielipiteet ovat joka tapauksessa vain miesten ylivallan hänelle syöttämiä.
Alexa Wolfin pakkomielteenä tuntuu olevan sen todistaminen, että on olemassa aitoa snuff-pornoa, jossa naisia raiskataan ja tapetaan oikeasti. Jos sellaista ei löydy, niin sitten valehdellaan räikeästi. Valehtelu ei kuitenkaan mennyt läpi edes kaikille naisille, kuten esimerkiksi tästä linkistä näkee. Kun ei auta valehtelu, niin mitä seuraavaksi? Ehkä jonkun Alexa Wolfin vielä hullumman aatesiskon pitää tehdä snuff-pornonsa itse. Miettikääpäs: hän järjestää nuorille syrjäytyneille päihdeongelmaisille naisille voimauttavan elokuvan kurssin. Siis nuorille syrjäytyneille päihdeongelmaisille naisille. Joita ei kukaan kaipaa, jos he katoavat. Tai ei ainakaan ihmettele heidän katoamistaan.
Eli jos pari päihdeongelmaista ja tasapainotonta tyttöä katoaa salaperäisesti voimautuskurssin jälkeen, ei ole mitään hirveän suurta intressiä epäillä feministielokuvaajaa mistään. Sitten kun tyttöjä ei kukaan muista, feministi järjestää videomarkkinoille ihan oikean snuff-videon, jossa pari huumattua nuorta naista ihan oikeasti pätkitään moottorisahalla lihoiksi. (Kannattaa muistaa, että ne norjalaiset turvakotinaiset, joita ohjelmassa haastateltiin, kertoivat Wolfin kumppaneineen antaneen nuorille tytöille rauhoittavia lääkkeitä.) Kasvoja ei tietenkään näytetä, koska "julma patriarkaatti haluaa nähdä nämä tytöt kasvottomina lihapaloina heidän kuolemansa hetkellä..." ja blaa blaa blaa (lisää tähän haluamasi määrä femakkopaskapuhetta). Parjausta? Tuskinpa. Jos ihminen on niin ideologisen kiihkon vallassa, että hän valehtelee avoimesti ja räikeästi edistääkseen agendaansa, minulla ei ainakaan ole hirveästi vaikeuksia uskoa, että hän ei pystyisi myös murhaamaan aatteensa tähden.
Luojan kiitos Wolf ja hänen rikostoverinsa tulivat hakeneeksi turvaa juuri Tove Smaadahlin hoteista, joka oli feministiksi täysjärkinen ja pelasti ainakin Carolinen ties millaiselta vaaralta. Ehkei sentään paloittelumurhalta, mutta jonkin sortin hyväksikäyttö kaappaajilla varmasti oli mielessä. Loppujen lopuksi: jos uppo-oudot miehet ottaisivat kyytiinsä pari seitsemäntoistavuotiasta tyttöä, ruiskuttaisivat nämä huumetokkuraan ja ajaisivat autolla naapurimaahan, niin ei siinä todellakaan kukaan ottaisi vakavasti herrojen selityksiä siitä, että tyttöjä vain "suojellaan".
torstai 9. maaliskuuta 2006
Jyhkeä hahmoni heittää varjonsa Irlannin ylle
Hovihankkijakirjakauppiaani Tomás Mac Gearailt lähetti minulle kopion irlantilaisten koululaisten tämänkeväisestä iirin luetun ymmärtämiskokeesta. Kokeessa käytettiin katkelmia vanhasta Foinse-lehden jutusta, jossa oli mainittu sekä Tomásin nettikirjakauppa että minut. Minun kohdallani oli tietenkin referoitu se tavallinen hagiografia muutamalla lauseella, ja sitten luetun ymmärtämistehtävässä esitettiin minua koskevia kysymyksiä.
Myöntäkää pois että tähän ei ihan joka kaveri pystykään: Irlannin koululaisilla ei ole ylioppilaskirjoituksissaan ainoastaan pakkoiiriä, vaan myös pakko-Panu.
Siitä tulee kylläkin mieleeni, että olen viime kirjalähetyksestä velkaa Mac Gearailtien nettikirjakaupalle viitisenkymmentä euroa. Täytyy varmaankin suosiolla panna fyffe postiin. Mariallekin pitäisi ostaa omat iirin oppikirjat, että voisimme puhua salaisuutemme keskenämme iiriksi. Sitä paitsi Harry Potter ja viisasten kivi olisi mukavaa lukea iiriksi.
Tearcandy sanoi Boren kommenttipalstalla: jos Panu puhuu puoletkaan yhtä sujuvasti kun kirjoittaa, hän olisi suorastaan loistavaa panomateriaalia. Tosin minä pitäisin panon lisäksi myös ihmisenä varmastikin hänen seurastaan kovasti. Pidän ihmisistä, jotka osaavat herättää tuntemuksia. No, nyt se on todistettu: yksinäinen mies on ATM-runkkari, mutta varatusta miehestä tulee heti YTM. Olen Tearcandylle kovasti kiitollinen kohteliaisuudesta, mutta vaikka hänestä pidänkin, tuskin yrittäisin iskeä häntä siinäkään tapauksessa, että olisimme molemmat sinkun siviilisäädyssä ja IRL-tapaamisetäisyydellä. Yksi syy siihen, että olen onnistunut ihan viime aikoihin asti sotkemaan naisasiani, on ollut se, että olen tuntenut epämääräistä solidaarisuutta ja lämpöä depressiivisistä oireista kärsiviä nuoria naisia kohtaan ja useinkin ihastunut heihin toivottomasti ja yksipuolisesti. Tasapainoisia ja onnellisia sitä vastoin olen ollut taipuvainen pitämään elämän pahuudesta ja julmuudesta tietämättöminä kermaperseinä, jotka eivät kuitenkaan pysty asettumaan minunlaiseni maailman pahuuden runteleman marttyyrin asemaan. Nyt vanhempana olen kuitenkin oppinut, että missään ei ole niin hyvä olla kuin tasapainoisen ja onnellisen ihmisen kainalossa. Sen takia pelkään pahoin, etten enää alkaisi iskeskellä depressiivistä ihmistä seurakseni. Marian kanssa olen jokseenkin tyytyväinen elooni ja olooni, mutta on aika selvää, että jos hänet menettäisin - vaikka sitten ihan sopuerossa - olisin sen jälkeen niin vajaa ja surkea ihmisen puolikas, ettei minusta olisi tueksi kellekään muulle melankoliselle murjottajalle.
Kaikkien nettifemakkojen kiusaksi tietenkin olemme Marian kanssa edelleenkin yhdessä ja entistä läheisempiä. Asiantuntijoiden mielestä intohimoinen rakkaus kestää vuoden, ja sen jälkeen on keksittävä jokin muu syy olla yhdessä. Amatöörinä en tietenkään halua väittää vastaan ammattilaisille, mutta minusta ensimmäisen vuoden jälkeen tämä meidän projektimme on vain parantunut. Ensimmäisenä vuonna sitä vielä ajatteli, että on liian vanha oppimaan kenenkään poikaystäväksi, mutta nyt tietää jo osaavansa homman. Seksipuoli on tietysti ollut hanskassa alusta saakka, kun pääsi lopultakin soveltamaan käytäntöön ennen pornoikää luettujen asiallisiksi tarkoitettujen valistuskirjojen oppeja. Kaikissa suhteissa on ongelmansa, mutta koen ainakin olevani hyvä rakastaja, ja kysyttäessä toinen on vakuuttanut, että poikaystävän rooli yleisemminkin sujuu erinomaisesti. Varmasti sinne Irlantiinkin päästään jossain vaiheessa yhdessä, tiedä vaikka ihan iiriäkin puhuen, vaikka toistaiseksi olen tyytynyt opettamaan Marialle vain sellaista keskeistä sanastoa kuin "suukko", "kulta" ja "minä rakastan sinua".
Myöntäkää pois että tähän ei ihan joka kaveri pystykään: Irlannin koululaisilla ei ole ylioppilaskirjoituksissaan ainoastaan pakkoiiriä, vaan myös pakko-Panu.
Siitä tulee kylläkin mieleeni, että olen viime kirjalähetyksestä velkaa Mac Gearailtien nettikirjakaupalle viitisenkymmentä euroa. Täytyy varmaankin suosiolla panna fyffe postiin. Mariallekin pitäisi ostaa omat iirin oppikirjat, että voisimme puhua salaisuutemme keskenämme iiriksi. Sitä paitsi Harry Potter ja viisasten kivi olisi mukavaa lukea iiriksi.
Tearcandy sanoi Boren kommenttipalstalla: jos Panu puhuu puoletkaan yhtä sujuvasti kun kirjoittaa, hän olisi suorastaan loistavaa panomateriaalia. Tosin minä pitäisin panon lisäksi myös ihmisenä varmastikin hänen seurastaan kovasti. Pidän ihmisistä, jotka osaavat herättää tuntemuksia. No, nyt se on todistettu: yksinäinen mies on ATM-runkkari, mutta varatusta miehestä tulee heti YTM. Olen Tearcandylle kovasti kiitollinen kohteliaisuudesta, mutta vaikka hänestä pidänkin, tuskin yrittäisin iskeä häntä siinäkään tapauksessa, että olisimme molemmat sinkun siviilisäädyssä ja IRL-tapaamisetäisyydellä. Yksi syy siihen, että olen onnistunut ihan viime aikoihin asti sotkemaan naisasiani, on ollut se, että olen tuntenut epämääräistä solidaarisuutta ja lämpöä depressiivisistä oireista kärsiviä nuoria naisia kohtaan ja useinkin ihastunut heihin toivottomasti ja yksipuolisesti. Tasapainoisia ja onnellisia sitä vastoin olen ollut taipuvainen pitämään elämän pahuudesta ja julmuudesta tietämättöminä kermaperseinä, jotka eivät kuitenkaan pysty asettumaan minunlaiseni maailman pahuuden runteleman marttyyrin asemaan. Nyt vanhempana olen kuitenkin oppinut, että missään ei ole niin hyvä olla kuin tasapainoisen ja onnellisen ihmisen kainalossa. Sen takia pelkään pahoin, etten enää alkaisi iskeskellä depressiivistä ihmistä seurakseni. Marian kanssa olen jokseenkin tyytyväinen elooni ja olooni, mutta on aika selvää, että jos hänet menettäisin - vaikka sitten ihan sopuerossa - olisin sen jälkeen niin vajaa ja surkea ihmisen puolikas, ettei minusta olisi tueksi kellekään muulle melankoliselle murjottajalle.
Kaikkien nettifemakkojen kiusaksi tietenkin olemme Marian kanssa edelleenkin yhdessä ja entistä läheisempiä. Asiantuntijoiden mielestä intohimoinen rakkaus kestää vuoden, ja sen jälkeen on keksittävä jokin muu syy olla yhdessä. Amatöörinä en tietenkään halua väittää vastaan ammattilaisille, mutta minusta ensimmäisen vuoden jälkeen tämä meidän projektimme on vain parantunut. Ensimmäisenä vuonna sitä vielä ajatteli, että on liian vanha oppimaan kenenkään poikaystäväksi, mutta nyt tietää jo osaavansa homman. Seksipuoli on tietysti ollut hanskassa alusta saakka, kun pääsi lopultakin soveltamaan käytäntöön ennen pornoikää luettujen asiallisiksi tarkoitettujen valistuskirjojen oppeja. Kaikissa suhteissa on ongelmansa, mutta koen ainakin olevani hyvä rakastaja, ja kysyttäessä toinen on vakuuttanut, että poikaystävän rooli yleisemminkin sujuu erinomaisesti. Varmasti sinne Irlantiinkin päästään jossain vaiheessa yhdessä, tiedä vaikka ihan iiriäkin puhuen, vaikka toistaiseksi olen tyytynyt opettamaan Marialle vain sellaista keskeistä sanastoa kuin "suukko", "kulta" ja "minä rakastan sinua".
keskiviikko 8. maaliskuuta 2006
Rautalankaa
Minun piti naisten päivän kunniaksi kirjoittaa vielä lisää raiskaajista, mutta huomasin, että Maria oli kirjoittanut Arawnin kommenttiosastolle tämän loistavan puheenvuoron, joka oli pantava näkyville, jotta feministeillä ja muilla vähämielisillä ei olisi enää yhtään tekosyytä tulkita tahallaan väärin ATM-näkökulmaa:
ATM-näkökulmalla tarkoitan nimenomaan alemman tason eli huonosta flaksista kärsivän miehen näkökulmaa: Antti ATM haaveilee vakisuhteesta sellaisen tavallisen mukavan naisen kanssa. Hän ei harrasta irtosuhteita tms. sukupuolitautiriskiä lisäävää (syynä saattaa tosin olla se, ettei hän tunnu kelpaavan kenellekään edes yhden illan suhteeseen). Antti ATM tutustuu Minna Mukavaan, ja viimeinkin vaikuttaa lupaavalta. Minnalla on kuitenkin aikaisempia seksikokemuksia jonkun Ylermi YTM:n kanssa ja Anttia pelottaa, että a)Minna on voinut saada Ylermiltä sukupuolitaudin b)jos päästään seksiin asti, hän kokemattomuuttaan mokaa ja sitten Minna pitää häntä osaamattomana tumpelona ja homma kaatuu siihen. Antti kyselee Minnalta, käyttivätkö he Ylermin kanssa kondomia ja ehdottaa, että Minna kävisi testeissä. Minna suuttuu vihjauksesta, että hänellä muka voisi olla tartunta, ja häipyy ovet paukkuen. [Toistetaan pari kertaa siten, että tyttö häipyy aina joko syystä a tai b.] Antti toivoisi löytävänsä jonkun, joka olisi yhtä kokematon kuin hän itse, mutta kaikki naiset _vaikuttavat_ harrastaneen seksiä YT-miesten kanssa, joten Antti turhautuu. Jos Antilla käy tuuri, hän voi jossain vaiheessa yllättäen löytääkin sellaisen kokemattoman tytön, jollaisia ei oikein enää uskonut olevankaan.
Ylemmän tason näkökulma: Ylermi YTM käy baareissa ja lähtee kotiin joka kerta eri tytön kanssa. Ylermi ei pelkää sukupuolitauteja, sillä hän käyttää aina kortsua. Jossakin vaiheessa Ylermi kyllästyy irtosuhteisiin ja haluaa vakiintua. Koska Ylermille riittää tarjokkaita, hän voi valita niistä sen, joka suostuu käymään testeissä.
Tarinat ovat keksittyjä, mutta pohjana toimivat lukemani MAT-aiheiset blogit.
Näinhän se tietysti menee. Kyllä minulla on sitten mukava tyttöystävä. Räytykää kateudesta!
ATM-näkökulmalla tarkoitan nimenomaan alemman tason eli huonosta flaksista kärsivän miehen näkökulmaa: Antti ATM haaveilee vakisuhteesta sellaisen tavallisen mukavan naisen kanssa. Hän ei harrasta irtosuhteita tms. sukupuolitautiriskiä lisäävää (syynä saattaa tosin olla se, ettei hän tunnu kelpaavan kenellekään edes yhden illan suhteeseen). Antti ATM tutustuu Minna Mukavaan, ja viimeinkin vaikuttaa lupaavalta. Minnalla on kuitenkin aikaisempia seksikokemuksia jonkun Ylermi YTM:n kanssa ja Anttia pelottaa, että a)Minna on voinut saada Ylermiltä sukupuolitaudin b)jos päästään seksiin asti, hän kokemattomuuttaan mokaa ja sitten Minna pitää häntä osaamattomana tumpelona ja homma kaatuu siihen. Antti kyselee Minnalta, käyttivätkö he Ylermin kanssa kondomia ja ehdottaa, että Minna kävisi testeissä. Minna suuttuu vihjauksesta, että hänellä muka voisi olla tartunta, ja häipyy ovet paukkuen. [Toistetaan pari kertaa siten, että tyttö häipyy aina joko syystä a tai b.] Antti toivoisi löytävänsä jonkun, joka olisi yhtä kokematon kuin hän itse, mutta kaikki naiset _vaikuttavat_ harrastaneen seksiä YT-miesten kanssa, joten Antti turhautuu. Jos Antilla käy tuuri, hän voi jossain vaiheessa yllättäen löytääkin sellaisen kokemattoman tytön, jollaisia ei oikein enää uskonut olevankaan.
Ylemmän tason näkökulma: Ylermi YTM käy baareissa ja lähtee kotiin joka kerta eri tytön kanssa. Ylermi ei pelkää sukupuolitauteja, sillä hän käyttää aina kortsua. Jossakin vaiheessa Ylermi kyllästyy irtosuhteisiin ja haluaa vakiintua. Koska Ylermille riittää tarjokkaita, hän voi valita niistä sen, joka suostuu käymään testeissä.
Tarinat ovat keksittyjä, mutta pohjana toimivat lukemani MAT-aiheiset blogit.
Näinhän se tietysti menee. Kyllä minulla on sitten mukava tyttöystävä. Räytykää kateudesta!
tiistai 7. maaliskuuta 2006
Painajainenkohan?
Olin joutunut Yhdysvaltoihin.
(Piiiitkä taidepaussi)
Olin paikassa nimeltä Bufu North. Minulla oli paikallinen tyttöystävä, josta en erityisemmin pitänyt, mutta ajattelin varmaan, että tuollainen nyt kuuluu olla. Samalla mietin, miten saisin selitettyä hänelle, että minulla on oikea tyttöystävä Suomessa. Menimme paikallisen yliopisto-highschool-yhdistelmäkoulun ruokalaan, jossa oli tarjolla ruoka nimeltä Bufu Bufu zubu zubu. Yleensä kaikella ruualla oli käsittämättömiä pseudoetnisiä nimiä. Tapasimme ruokalassa tytön isän, joka vaikutti aivan sympaattiselta. Sanoin, että Bufu Bufu zubu zubu kuulosti huumeissa olevan japanilaisen keksimältä ruokalajin nimeltä. Heittoni palkittiin naurulla, oltiinhan Amerikassa. Mies kuitenkin suositteli Bufu Bufu zubu zubua. Se oli näet ihan hyvää.
Katsoin paikallisen high schoolin opiskelijoiden lehteä. Se oli laadittu parodiaksi Playboysta. Siinä oli mukaseksikkäiksi tarkoitettuja kuvia paikallisista naisista, yksi heistä, ruipelo viisikymppinen muija, oli kuukauden leikkitoveri.
Luojan kiitos, näistä unista pääsee lopulta reaalitodellisuuteen. Kunnon painajainen vielä menettelisi, mutta idioottimaisista unista tulisi voida saada jokin korvaus.
(Piiiitkä taidepaussi)
Olin paikassa nimeltä Bufu North. Minulla oli paikallinen tyttöystävä, josta en erityisemmin pitänyt, mutta ajattelin varmaan, että tuollainen nyt kuuluu olla. Samalla mietin, miten saisin selitettyä hänelle, että minulla on oikea tyttöystävä Suomessa. Menimme paikallisen yliopisto-highschool-yhdistelmäkoulun ruokalaan, jossa oli tarjolla ruoka nimeltä Bufu Bufu zubu zubu. Yleensä kaikella ruualla oli käsittämättömiä pseudoetnisiä nimiä. Tapasimme ruokalassa tytön isän, joka vaikutti aivan sympaattiselta. Sanoin, että Bufu Bufu zubu zubu kuulosti huumeissa olevan japanilaisen keksimältä ruokalajin nimeltä. Heittoni palkittiin naurulla, oltiinhan Amerikassa. Mies kuitenkin suositteli Bufu Bufu zubu zubua. Se oli näet ihan hyvää.
Katsoin paikallisen high schoolin opiskelijoiden lehteä. Se oli laadittu parodiaksi Playboysta. Siinä oli mukaseksikkäiksi tarkoitettuja kuvia paikallisista naisista, yksi heistä, ruipelo viisikymppinen muija, oli kuukauden leikkitoveri.
Luojan kiitos, näistä unista pääsee lopulta reaalitodellisuuteen. Kunnon painajainen vielä menettelisi, mutta idioottimaisista unista tulisi voida saada jokin korvaus.
Raiskaus on ilomme, olemmehan miehiä
Löysin kirjojeni seasta opuksen nimeltä En riktig våldtäktsman. En tiedä, milloin olen mokoman teoksen ostanut, en varmaankaan ainakaan profeministiaikoinani, koska se on näköjään ilmestynyt joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla. Vaikka kirja mainitseekin Maria-Pia Boëthiuksen, tuon Valerie Solanasin ylimmän ylistäjän ja inhottavimman ihailijan, se eroaa suuresta osasta ruotsalaista feministikirjallisuutta siinä, että se myöntää oikeiden raiskaajien olevan murto-osa miehistä: suurinta osaa raiskaus ei yksinkertaisesti kiihota. Kuitenkin siinä jaellaan täysin hyödyttömiä ja typeriä ohjeita miehille: meidän pitäisi osoittaa mieltämme raiskauksia vastaan.
Minä todella ihmettelen, mikä järki siinä on, että miesten pitäisi mielenosoituksella julistaa olevansa hyviä miehiä. Muistaakseni uskontotunnilla kerrottiin Jeesuksen sanoneen, että on parempi olla Jumalan edessä synagogan nurkassa häpeissään rähmälleen heittäytyvä publikaani kuin rehentelevä fariseus, joka tekee rukouksistaankin suurta teatteria ja menestyksen teologiaa. Erilaiset naisten pahoinpitelyjä ja raiskauksia vastaan suunnatut mielenosoitusmarssit ovat loppujen lopuksi ainoastaan farisealaista rehentelyä. Jos mies on psykopaattinen sarjaraiskaaja tai vaimonhakkaaja, totta kai hän menee torille julistamaan, miten inhottavia olentoja raiskaajat ja vaimonhakkaajat ovat - luonnevikaiset kyllä pystyvät tekemään sen uskottavasti, eiväthän he muuten luonnevikaisia olisikaan. Veikkaanpa, että yksi jos toinenkin feministi on jopa valmis antamaan anteeksi tällaiselle psykopaatille, koska hän kuitenkin pyrkii yhteiskunnan tasolla vastustamaan niitä pahoja asioita, joihin hän mies- ja naiskohtaisella tasolla syyllistyy. Ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen on loppujen lopuksi tärkeämpää ja oleellisempaa, vai mitä? Mitä? Eikö? (Eipä tietenkään.) Minä en ole kertaakaan raiskannut ketään eikä minulle tulisi mieleenkään lyödä tyttöystävääni, mutta siitä huolimatta akkojen rannattomat laumat levittävät minusta perättömiä raiskaaja- ja pedofiilijuttuja, koska olen kehdannutkin kyseenalaistaa pyhän feministisen aatteen ja noiden ääliömäisten mielenosoitusrituaalien mielekkyyden.
Näyttääkin siltä, että kaikenlaisesta rituaalisesta "edistyksellisyydestä" on tullut mielestään niin kovin rationaalisen ja ateistisen keskiluokan uusi uskonto. Ja kuten kaikkiin uskontoihin, siihenkin liittyy roimasti tekopyhyyttä ja valheellisuutta. Ari Pirttisalo piirsi joskus tylyn sarjakuvan nimeltä "Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput", jossa isi sekaantuu pieneen tyttäreensä ("Kuule, mennään isin huoneeseen, leikitään lääkäriä, jooko") ja joutuu sen jälkeen synnintuntojen valtaan. Aluksi hän harkitsee itsemurhaa, mutta toteaa sitten, että "minähän vain pakenisin vastuuta" ja menee sitten herätyskokoukseen. Karismaattisen pastorin myllytyksessä pedofiili-isä tunnustaa uskonnollisen ekstaasin keskellä syntinsä - toki varmuuden vuoksi vain ns. kielillä puhuen ("Sur rur pul pul til tal til tal") - ja julistaa olevansa synnitön uusi ihminen. Sen jälkeen onkin hyvä palata kotiin pikkutyttöä raiskaamaan - viimeisen sivun kuvat ja repliikit ovat tarkalleen samanlaiset kuin ensimmäisen, jotta olisi ilmeistä, että tämä touhu on jatkunut noidankehänä jo ties kuinka kauan. Pienen tytön silmien ympärillä on lakkaamattomasta itkemisestä kertovat tummat läiskät ja ainoa mitä hän osaa sanoa on "Kyllä isi".
Pystyn erinomaisesti kuvittelemaan tuon sarjakuvan modernisoidun version. Siinä meillä on feministinainen ja hänen hakkaajamiehensä. Mies pahoinpitelee ja raiskaa naista päntiönään ja pitää hänet hirvittävän terrorivallan alaisena kotona pakottaen hänet tapon uhalla rakkauden ja alistumisen tunnustuksiin. Sitten mies menee naisen mukana raiskausten- ja pahoinpitelyjenvastustusmarsseille, ja muut naiset ihailevat vaimoa siitä, että tällä on niin osallistuva, nykyaikainen, hyvä ja profeministinen mies. Tietenkin kodin ulkopuolella vaimo purkaa ahdistuksensa ja pelkonsa järjettömiä feministisiä iskulauseita huutamalla ja nuoria poikia sukupuolestaan syyllistämällä. Mutta mieheensä hän ei koskaan pura tätä raivoa - mieshän on osallistuva, nykyaikainen, hyvä ja profeministinen mies, jota hänen ystävättärensä ihailevat ja josta ovat hänelle kateellisia.
Raiskausten ja naistenhakkaamisten vastaisissa mielenosoituksissa on koomista sekin, että yhteiskunnassa ei ole olemassa tasan ensimmäistäkään tahoa, jonka mielestä raiskaaminen tai vaimon hakkaaminen olisi oikein. Kun minä olen provosoinut ihmisiä julistamalla, että raiskaaminen on perusteltua ja että ne akat eivät muuta kaipaakaan kuin kunnon muslimikuria, kaikkien poliittisten äärilaitojen, sukupuolten ja veriryhmien edustajat ovat närkästyneet yhtä lailla. Jos olisi olemassa raiskauksesta tuomittujen rekisteröity yhdistys, se mitä todennäköisimmin tuomitsisi minun provokaationi ja sanoutuisi jyrkästi ja haisevin vastalausein irti Panu Höglundin epäinhimillisestä naisvihasta. (Ai, miten niin ristiriita? Ei siinä ole mitään ristiriitaa. Oikeiden raiskaajien mielestä se, mitä he ovat tehneet, ei tietenkään ole raiskaus: heillä on kyllä aina selitykset tekoselleen. Ainahan se nainen sitä halusi. Ja niin varmaan joissakin tapauksissa halusikin. Raiskausrikostahan on mahdotonta määritellä niin, että syyttömiä ei tuomittaisi eikä syyllisiä pääsisi karkuun. Naiset tietävät tämän erinomaisesti, ja vaativat juuri siksi, että naisen mielipiteen - "toi on raiskaaja, sehän on ihan raiskaajan näkönenki" - pitäisi riittää vastaansanomattomaksi todisteeksi oikeudessa. Syyttömien oikeusturva ei, vittu, voisi tietenkään heitä vähempää kiinnostaa.) Äänekkäin raiskaajien ja pedofiilien vastustajamme Tony Halme on tunnetusti tuomittu väkivalta- ja huumerikoksista.
Kirjassa En riktig våldtäktsman kuvaillaan paljon nuorten poikien tekemiä joukkoraiskauksia. Niiden selitetään johtuvan jonkinlaisesta oikean miehen ihanteesta, machon ihanteesta. Samalla ihmetellään, kuinka miehekästä on mennä mukaan joukkoraiskaukseen siksi, että sen aloittaa jengin kingi, jolle ei uskalla sanoa vastaan, ja kuinka machoa on odottaa housut kintuissa vuoroaan, että pääsee naimaan. Miksei voisi olla miehekästä se, että miesporukka estäisi jäsentään tekemästä rikosta?
No, minäpä kerron, kun ette omin aivoin oivalla. Totta kai aikuisten, naineiden miesten porukassa pannaan hyvinkin ankarin keinoin järjestykseen sellainen kaveri, joka suhtautuu naisiin halveksien tai esimerkiksi nöyryyttää nykyistä tai entistä tyttöystäväänsä vastenmielisellä tavalla. Mutta kuten taannoisessa Tiramisu-keskustelussakin nousi esille, kokematon mies ei ole mies ollenkaan - naisten silmissä. Nykynainen ei rupea iäkästäkään poikaa opettamaan panomiehen tavoille, koska seksi sellaisen törpön kanssa ei olisi kovinkaan nautinnollista. Ja naisellahan on ihanat tunteet ja vielä ihanammat Oikeudet isolla O:lla esittää vaatimuksia miehen penikselle ja sen käyttötaidoille. Koska naiset hankkivat ensimmäiset kokemuksensa promiskuööseiltä panomiehiltä viisitoistavuotiaina, he ovat joka tapauksessa ensikertalaista miestä osaavampia. Toisin sanoen miestä painavat aina riittämättömyyden ahdistavat tunteet. Vaikka oma kulta ennen ensiyhdyntää vaikuttaisi kuinka kivalta, ei voi luottaa siihen, että osaamaton mies kelpaisi, kun osaamattomuus paljastuu.
Mitä tästä seuraa? Eipä mitään muuta kuin kovat paineet raiskata, hankkia se naineen ja nussineen miehen status sääntöjenvastaista oikotietä. Ja kun mennään poikajoukon mukana, jengiä säälimättömän ja raa'an väkivaltaisuutensa voimin hallitsevan YTM-kingin johdolla, vastuun voi rauhassa heittää narikkaan. Enhän minä, mutta se Blöde. Se aloitti ja me mentiin kun ei uskallettu sanoa Blödelle vastaan. Slörde kerran sanoi Blödelle vastaan ja Blöde hakkas sen teholle. (Eikä Blöde tietenkään saanut mitään muuta rangaistusta Slörden törkeästä pahoinpitelystä kuin sen, että hänet siirrettiin toiselle rinnakkaisluokalle, Blöde kun ei ollut vielä rikosoikeudellisesti vastuullisessa iässä.)
Tietenkään tytöt ja naiset eivät myönnä omaa osavastuutaan raiskaamisen kulttuurista. Mutta mitäpä muutakaan heiltä odottaisi. Kuten sanottu, ovat minuakin tunnustautuneet feministit kehottaneet kääntymään huorien puoleen naisettomuusongelmineni, - samat feministit, jotka päivittelevät ihmiskaupan ja prostituution hirveyttä.
Minä todella ihmettelen, mikä järki siinä on, että miesten pitäisi mielenosoituksella julistaa olevansa hyviä miehiä. Muistaakseni uskontotunnilla kerrottiin Jeesuksen sanoneen, että on parempi olla Jumalan edessä synagogan nurkassa häpeissään rähmälleen heittäytyvä publikaani kuin rehentelevä fariseus, joka tekee rukouksistaankin suurta teatteria ja menestyksen teologiaa. Erilaiset naisten pahoinpitelyjä ja raiskauksia vastaan suunnatut mielenosoitusmarssit ovat loppujen lopuksi ainoastaan farisealaista rehentelyä. Jos mies on psykopaattinen sarjaraiskaaja tai vaimonhakkaaja, totta kai hän menee torille julistamaan, miten inhottavia olentoja raiskaajat ja vaimonhakkaajat ovat - luonnevikaiset kyllä pystyvät tekemään sen uskottavasti, eiväthän he muuten luonnevikaisia olisikaan. Veikkaanpa, että yksi jos toinenkin feministi on jopa valmis antamaan anteeksi tällaiselle psykopaatille, koska hän kuitenkin pyrkii yhteiskunnan tasolla vastustamaan niitä pahoja asioita, joihin hän mies- ja naiskohtaisella tasolla syyllistyy. Ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen on loppujen lopuksi tärkeämpää ja oleellisempaa, vai mitä? Mitä? Eikö? (Eipä tietenkään.) Minä en ole kertaakaan raiskannut ketään eikä minulle tulisi mieleenkään lyödä tyttöystävääni, mutta siitä huolimatta akkojen rannattomat laumat levittävät minusta perättömiä raiskaaja- ja pedofiilijuttuja, koska olen kehdannutkin kyseenalaistaa pyhän feministisen aatteen ja noiden ääliömäisten mielenosoitusrituaalien mielekkyyden.
Näyttääkin siltä, että kaikenlaisesta rituaalisesta "edistyksellisyydestä" on tullut mielestään niin kovin rationaalisen ja ateistisen keskiluokan uusi uskonto. Ja kuten kaikkiin uskontoihin, siihenkin liittyy roimasti tekopyhyyttä ja valheellisuutta. Ari Pirttisalo piirsi joskus tylyn sarjakuvan nimeltä "Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput", jossa isi sekaantuu pieneen tyttäreensä ("Kuule, mennään isin huoneeseen, leikitään lääkäriä, jooko") ja joutuu sen jälkeen synnintuntojen valtaan. Aluksi hän harkitsee itsemurhaa, mutta toteaa sitten, että "minähän vain pakenisin vastuuta" ja menee sitten herätyskokoukseen. Karismaattisen pastorin myllytyksessä pedofiili-isä tunnustaa uskonnollisen ekstaasin keskellä syntinsä - toki varmuuden vuoksi vain ns. kielillä puhuen ("Sur rur pul pul til tal til tal") - ja julistaa olevansa synnitön uusi ihminen. Sen jälkeen onkin hyvä palata kotiin pikkutyttöä raiskaamaan - viimeisen sivun kuvat ja repliikit ovat tarkalleen samanlaiset kuin ensimmäisen, jotta olisi ilmeistä, että tämä touhu on jatkunut noidankehänä jo ties kuinka kauan. Pienen tytön silmien ympärillä on lakkaamattomasta itkemisestä kertovat tummat läiskät ja ainoa mitä hän osaa sanoa on "Kyllä isi".
Pystyn erinomaisesti kuvittelemaan tuon sarjakuvan modernisoidun version. Siinä meillä on feministinainen ja hänen hakkaajamiehensä. Mies pahoinpitelee ja raiskaa naista päntiönään ja pitää hänet hirvittävän terrorivallan alaisena kotona pakottaen hänet tapon uhalla rakkauden ja alistumisen tunnustuksiin. Sitten mies menee naisen mukana raiskausten- ja pahoinpitelyjenvastustusmarsseille, ja muut naiset ihailevat vaimoa siitä, että tällä on niin osallistuva, nykyaikainen, hyvä ja profeministinen mies. Tietenkin kodin ulkopuolella vaimo purkaa ahdistuksensa ja pelkonsa järjettömiä feministisiä iskulauseita huutamalla ja nuoria poikia sukupuolestaan syyllistämällä. Mutta mieheensä hän ei koskaan pura tätä raivoa - mieshän on osallistuva, nykyaikainen, hyvä ja profeministinen mies, jota hänen ystävättärensä ihailevat ja josta ovat hänelle kateellisia.
Raiskausten ja naistenhakkaamisten vastaisissa mielenosoituksissa on koomista sekin, että yhteiskunnassa ei ole olemassa tasan ensimmäistäkään tahoa, jonka mielestä raiskaaminen tai vaimon hakkaaminen olisi oikein. Kun minä olen provosoinut ihmisiä julistamalla, että raiskaaminen on perusteltua ja että ne akat eivät muuta kaipaakaan kuin kunnon muslimikuria, kaikkien poliittisten äärilaitojen, sukupuolten ja veriryhmien edustajat ovat närkästyneet yhtä lailla. Jos olisi olemassa raiskauksesta tuomittujen rekisteröity yhdistys, se mitä todennäköisimmin tuomitsisi minun provokaationi ja sanoutuisi jyrkästi ja haisevin vastalausein irti Panu Höglundin epäinhimillisestä naisvihasta. (Ai, miten niin ristiriita? Ei siinä ole mitään ristiriitaa. Oikeiden raiskaajien mielestä se, mitä he ovat tehneet, ei tietenkään ole raiskaus: heillä on kyllä aina selitykset tekoselleen. Ainahan se nainen sitä halusi. Ja niin varmaan joissakin tapauksissa halusikin. Raiskausrikostahan on mahdotonta määritellä niin, että syyttömiä ei tuomittaisi eikä syyllisiä pääsisi karkuun. Naiset tietävät tämän erinomaisesti, ja vaativat juuri siksi, että naisen mielipiteen - "toi on raiskaaja, sehän on ihan raiskaajan näkönenki" - pitäisi riittää vastaansanomattomaksi todisteeksi oikeudessa. Syyttömien oikeusturva ei, vittu, voisi tietenkään heitä vähempää kiinnostaa.) Äänekkäin raiskaajien ja pedofiilien vastustajamme Tony Halme on tunnetusti tuomittu väkivalta- ja huumerikoksista.
Kirjassa En riktig våldtäktsman kuvaillaan paljon nuorten poikien tekemiä joukkoraiskauksia. Niiden selitetään johtuvan jonkinlaisesta oikean miehen ihanteesta, machon ihanteesta. Samalla ihmetellään, kuinka miehekästä on mennä mukaan joukkoraiskaukseen siksi, että sen aloittaa jengin kingi, jolle ei uskalla sanoa vastaan, ja kuinka machoa on odottaa housut kintuissa vuoroaan, että pääsee naimaan. Miksei voisi olla miehekästä se, että miesporukka estäisi jäsentään tekemästä rikosta?
No, minäpä kerron, kun ette omin aivoin oivalla. Totta kai aikuisten, naineiden miesten porukassa pannaan hyvinkin ankarin keinoin järjestykseen sellainen kaveri, joka suhtautuu naisiin halveksien tai esimerkiksi nöyryyttää nykyistä tai entistä tyttöystäväänsä vastenmielisellä tavalla. Mutta kuten taannoisessa Tiramisu-keskustelussakin nousi esille, kokematon mies ei ole mies ollenkaan - naisten silmissä. Nykynainen ei rupea iäkästäkään poikaa opettamaan panomiehen tavoille, koska seksi sellaisen törpön kanssa ei olisi kovinkaan nautinnollista. Ja naisellahan on ihanat tunteet ja vielä ihanammat Oikeudet isolla O:lla esittää vaatimuksia miehen penikselle ja sen käyttötaidoille. Koska naiset hankkivat ensimmäiset kokemuksensa promiskuööseiltä panomiehiltä viisitoistavuotiaina, he ovat joka tapauksessa ensikertalaista miestä osaavampia. Toisin sanoen miestä painavat aina riittämättömyyden ahdistavat tunteet. Vaikka oma kulta ennen ensiyhdyntää vaikuttaisi kuinka kivalta, ei voi luottaa siihen, että osaamaton mies kelpaisi, kun osaamattomuus paljastuu.
Mitä tästä seuraa? Eipä mitään muuta kuin kovat paineet raiskata, hankkia se naineen ja nussineen miehen status sääntöjenvastaista oikotietä. Ja kun mennään poikajoukon mukana, jengiä säälimättömän ja raa'an väkivaltaisuutensa voimin hallitsevan YTM-kingin johdolla, vastuun voi rauhassa heittää narikkaan. Enhän minä, mutta se Blöde. Se aloitti ja me mentiin kun ei uskallettu sanoa Blödelle vastaan. Slörde kerran sanoi Blödelle vastaan ja Blöde hakkas sen teholle. (Eikä Blöde tietenkään saanut mitään muuta rangaistusta Slörden törkeästä pahoinpitelystä kuin sen, että hänet siirrettiin toiselle rinnakkaisluokalle, Blöde kun ei ollut vielä rikosoikeudellisesti vastuullisessa iässä.)
Tietenkään tytöt ja naiset eivät myönnä omaa osavastuutaan raiskaamisen kulttuurista. Mutta mitäpä muutakaan heiltä odottaisi. Kuten sanottu, ovat minuakin tunnustautuneet feministit kehottaneet kääntymään huorien puoleen naisettomuusongelmineni, - samat feministit, jotka päivittelevät ihmiskaupan ja prostituution hirveyttä.
maanantai 6. maaliskuuta 2006
Anu, Atte, Rane ja mä
Mämmilä oli suomalaisen sarjakuvan klassikko jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja se, että kyseinen sarjakuva on lakannut ilmestymästä ja sen piirtäjä siirtynyt synkeän katkeriin, dystooppisiin sarjoihin, lienee selkein merkki siitä, että nuoruuteni haudalle on kasvanut tuuhea ruoho, kuten Aleksandr Solženitsyn sanoi. Ajankuvana Mämmilä on ylittämätön, mutta sen kuva nuoresta rakkaudesta on jäänyt kaivelemaan minua, koska seurasin Aten ja Anun romanssia samoihin aikoihin kun minulta jäivät omat romanssit enimmäkseen kokematta - paljolti siksi, että uskoin kyseisen romanssin edustamaan naiskuvaan.
Niille, jotka eivät ole lukeneet Mämmilää, täytyy varmaankin tarjota jonkinlainen synopsis kyseisestä kolmiodraamasta. Liikennöitsijän nuorempi poika Atte on koulufiksu tietokonenero. Hänen paras kaverinsa on pankinjohtajan poika Rane, joka pukeutuu nahkarotsiin ja tavoittelee yleensäkin rehentelevän koviksen elkeitä. Rane on iskenyt silmänsä luokan kaunottareen, Anuun, ja haluaa päästä tätä naimaan. Koska Atte on häntä vanhempi, hän saa ensimmäisenä ajokortin, ja sitten lähdetään ajamaan pillurallia. Rane tavoittelee Anua, mutta Anu rupeaakin Aten tyttöystäväksi. Tästä seuraa konflikti, jossa Ranen ja Aten ystävyys menee poikki.
Kolmiodraama sinänsä on kuvattu aika osuvasti. Rane on selvästi Attea tyhmempi ja röyhkeämpi, mutta psykologisesti uskottavaa kyllä hänestä kehittyy sittemmin kunnon epärehellinen liikemies, bisnespeluri, joka vehtaa mm. venäläisten mafiosojen kanssa. Mutta Anu on yksi tyypillisimpiä esimerkkejä joukkotiedotuksen ylimyönteisestä ja idealisoivasta naiskuvasta: hän on liian hyvä ja fiksu ihminen.
Anu ilmaantuu lukijoiden tietoisuuteen ensimmäisen kerran rippikoulussa, siinä unohtumattomassa kohtauksessa, jossa luokan kovis ei osaa vastata kysymykseen, mikä on synti. Tällöin kirkkoherra kääntyy Anun puoleen: "Sano sinä se tuolle viattomalle." Anu vastaa klassisella kysymyksellä, joka saa hänet heti vaikuttamaan tyhmältä blondilta: "En mä nyt oikein tiedä, mutta onko tanssiminen syntiä?"
Kun Atte ja Rane aikansa kiehnäävät Anun ympärillä, Anu ihastuu Atteen ja osoittautuu älykkääksi, empaattiseksi ja neuvokkaaksi nuoreksi neidoksi, joka analysoi nerokkaasti Aten ja Ranen loppuriidan syyn: Rane ei ole Atelle käärmeissään siitä, että tämä vei Anun, vaan hän on oikeastaan Anulle mustasukkainen Atesta. Kun Atte ja Anu yrittelevät yhdyntää ensimmäisen kerran, osoittautuu, että Atella ei ole kondomeita mukana, mutta kaukaa viisaana Paremman Sukupuolen edustajana Anu on tietenkin varannut olkalaukkuunsa paketillisen. Luonnollisestikin Anu lohduttelee Attea ensimmäisen yhdynnän mentyä poskelleen pojan nyyhkiessä, että "sinä tarvitset paremman rakastajan, Anu" - miehen roolihan on ennen kaikkea olla naisen "rakastaja", palvelija ja passaaja.
Naiseläjät ovat täällä Blogistanissakin erinäisiä kertoja valitelleet sitä, että kivat, ujot nörttipojat muka haaveilevat vain luokan kaunottaresta, pornoelokuvien sankarittarista tai Anna Kurnikovan anatomisesti oikean kaltaisesta nakukuvasta (minun nuoruudessani se oli Taija Raen luonnollisen kokoinen jättilakana Panon Maailman keskiaukeamalta - pornolehden nimi muutettu) eivätkä koskaan katsokaan kivoihin, ujoihin nörttityttöihin päin. Jos näin on, siihen ei todellakaan ole syynä porno, Kurnikova eikä Rae, vaan Mämmilän tai romanttisten komedioiden kaltaiset kulttuurituotteet, joiden naiskuva on järjettömän, epärealistisen myönteinen. Anu on luokan kaunotar ja vaikuttaa aluksi tyhmältä blondilta. Jostain kumman syystä hän ei tupakoi, vaikka luokan kaunotar, joka elää kauneudestaan, tupakoi aina. Hän rakastuu Atteen, mikä on piinallisen epäuskottavaa. Rane on ehdottomasti YTM-hyppyritukka par excellence: rikkaan pankinjohtajan poika, jota kiinnostaa - kuten Atte toteaa - tasan kaksi asiaa: päästä ajamaan ja naimaan. Jos tämän maailman Anut jostain tykkäävät, niin nimenomaan suoraviivaisista ja liikoja murehtimattomista pojista, joiden prioriteeteissa autoilu ja sukupuoliyhdyntä ovat etusijalla.
Ei siinä mitään, kyllähän mukavia ja neuvokkaita tyttöjä on oikeasti olemassa. Niitä vain on turha hakea sieltä luokan kaunottarien joukosta, vaikka olen minä toki tuntenut muutaman sekä hyvän että kauniin nuoren naisen. Mutta se minua hiukkasen suututtaa, että naisten systemaattisesta mielistelystä on tullut ns. laatukulttuurin ja laatuviihteen tavaramerkki. "Ohut" tai "stereotyyppinen" naiskuva on yksi suurimpia moitteita, joita kirjalle tai elokuvalle voidaan esittää. Naisten pitää aina olla monisyisiä persoonallisuuksia, samalla kun miehet voidaan aina latistaa Ranen kaltaisiksi tyhmiksi haljuliineiksi.
Hyvä esimerkki tästä on Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjassa esiintyy piinallisen epäuskottava sivuhenkilö: myyntimies - "kaupparatsu" - joka on "tyypillisen suomalaisen miehen" (tässä kohdin kuuluu nauraa pilkallisesti) "kommunikaatiokyvyttömyyttään" (tässä kohden pitää käkättää vieläkin räkäisemmin) jäänyt vaimotta ja ostanut itselleen seksiorjan Filippiineiltä. Mies hakkaa ja raiskaa tyttöään, eikä hänen ajatuksiaan koskaan kuvata. Filippiiniläistytöllä sitä vastoin on paljonkin kiinnostavia mietteitä, joita toki kukaan ei ole kuulemassa, koska kukaan ei osaa hänen kieltään, kaikkein vähiten mies. Kehitysmaan kouluttamaton maalaistyttö on kiintoisa, monisyinen persoona - onhan hän nainen, siis parempien ihmisten edustaja. Suomalainen heteromies - taitaa itse asiassa olla ainoa tarinassa esiintyvä heteromies, koska suurimmaksi osaksi tapahtumat sijoittuvat homomaailmaan - on pelkkä väkivaltainen, raiskaava, naista rääkkäävä ja homoja hakkaava luonnonvoima, joka pitää kaikkia terrorin vallassa, jolla ei ole kieltä, mieltä eikä kykyä keskustella ja sovitella. Homot ovat sitä vastoin miltei naisen veroisia persoonallisuuksia, mutta koska hekin ovat vain miehiä, heidän ihmissuhteensa ja seksuaalisuhteensa ovat miehisen epäkypsiä, lähinnä ikuisen murrosiän näköalattomia ihastuksia ja iskemisiä. Löytyyhän sieltä se lihavampi ja rumempi homomieskin alempitasoisten miesten samastumiskohteeksi; luonnollisesti hän ihastuu toivottomasti ylempitasoiseen homoon, ja koska alempitasoinen mies on niin kirjoissa kuin tosielämässäkin yhtä ihmisarvotonta tykinruokaa kuin keisari Pirkin turvamiehet Ihmisraunio ja Tuikkuimuri, hän joutuu tietysti raivostuneen peikon repimäksi.
Olen ennenkin tolkuttanut siitä, että Sinisalon kaupparatsu on henkilönä rakennettu ei ainoastaan ohueksi, vaan piinallisen epäuskottavaksi: kauppamatkustajan ammattiin kuuluu olla lipevä ja suustaan luonnonväärä myyntimies, joka pystyy kauppaamaan sekä tavarat asiakkaalle että peniksensä kapakan kauneimmalle naiselle. Uskottavampi tästä tyypistä tulisi, jos hän olisi pahasti alkoholisoitunut (maailmaa kiertäessä pitää juoda viinaa) ja laiminlöisi vaimoaan sekä seksuaalisesti että muutenkin (koska maailman naiset ja heidän tyydyttämisensä vievät kaiken huomion). Mutta koska kyse on suomalaisesta heteromiehestä, jonka rasistinen, solvaava ja kirjallisuutena täysin tasoton kuvaaminen on poliittisesti korrektia, kukaan ei tietenkään kyseenalaistanut teoksen taiteellisia ansioita moisen pikkuseikan vuoksi.
Ei kukaan - paitsi minä. Kun Sinisalo tuli Turun Kirjakahvilaan puhumaan kirjastaan, esitin tätä myyntimieshahmoa koskevia kysymyksiä. Hän jopa myönsi, että monet suomalaiset miehet, jotka eivät ole muulla tavalla päässeet naimisiin, kohtelevat thaimaalaista tai filippiiniläistä vaimoaan kunnioittavasti ja hellästi, kun nyt ovat sellaisen saaneet; ja toisaalta thaimaalaiselle tai filippiiniläiselle vaimolle voi olla eräänlainen ammatillinen kunniakysymys tulla hyväksi ja osaavaksi emännäksi, joka hoitaa kodin. (Tämä on tietysti suomalaisten naisten mielestä hirvittävä ajatuskin: voiko heidän silmissään olla mitään halveksittavampaa kuin nainen, jonka kunnianhimona on olla hyvä vaimo suomalaiselle miehelle?) Mutta koska tämä tuontivaimoa rääkkäävä suomalainen mies nyt oli eräänlainen yleisesti tunnettu klisee tai stage character, valmis näyttämöhahmo, ikään kuin Harlekiini tai Pulcinella commedia dell'artessa, niin Sinisalo katsoi oikeudekseen kirjailijana hyödyntää tällaista hahmoa.
Eli siis: kyllä minä tiedän, että on olemassa fiksuja juutalaisia/neekereitä/arabeja, minä nyt vain hyödynnän tällaista yleisessä tiedossa olevaa kirjallista kliseetä konkkanokkaisesta juutalaiskiskurista/tyhmästä ja laiskasta aidsinsyömästä nekrusta/koraania plaraavasta hullusta terroristirättipäästä. Mitään muuta kliseetä ei olisi takuulla kirjan arvosteluissa sivuutettu noin vaieten. Suomalaista heteromiestä saa sylkeä ja solvata vaikka Finlandia-palkintoon asti.
Minusta suurin osa nuorista naisista ei ansaitsisi tuon parempaa kohtelua missään kirjallisessa tuotteessa. Odotan kärsimättömänä, milloin sarjakuviin ja kirjoihin alkaa ilmaantua uskottavan tyhmiä, vastenmielisiä tai edes rajallisia naishahmoja: tupakoivia, sivistymättömiä, omahyväisiä, rääväsuisia, tyhmiä, laiskoja, itsekkäitä, suvaitsemattomia, alkoholisoituneita. Tai edes hyväätarkoittavia, mutta näkökulmaltaan ja maailmankuvaltaan niin ahtaita, etteivät kykene ymmärtämään nörttimiestä, joka tavoittelee taivaita, kuten mies on luotu tavoittelemaan - alalla tai toisella.
Niille, jotka eivät ole lukeneet Mämmilää, täytyy varmaankin tarjota jonkinlainen synopsis kyseisestä kolmiodraamasta. Liikennöitsijän nuorempi poika Atte on koulufiksu tietokonenero. Hänen paras kaverinsa on pankinjohtajan poika Rane, joka pukeutuu nahkarotsiin ja tavoittelee yleensäkin rehentelevän koviksen elkeitä. Rane on iskenyt silmänsä luokan kaunottareen, Anuun, ja haluaa päästä tätä naimaan. Koska Atte on häntä vanhempi, hän saa ensimmäisenä ajokortin, ja sitten lähdetään ajamaan pillurallia. Rane tavoittelee Anua, mutta Anu rupeaakin Aten tyttöystäväksi. Tästä seuraa konflikti, jossa Ranen ja Aten ystävyys menee poikki.
Kolmiodraama sinänsä on kuvattu aika osuvasti. Rane on selvästi Attea tyhmempi ja röyhkeämpi, mutta psykologisesti uskottavaa kyllä hänestä kehittyy sittemmin kunnon epärehellinen liikemies, bisnespeluri, joka vehtaa mm. venäläisten mafiosojen kanssa. Mutta Anu on yksi tyypillisimpiä esimerkkejä joukkotiedotuksen ylimyönteisestä ja idealisoivasta naiskuvasta: hän on liian hyvä ja fiksu ihminen.
Anu ilmaantuu lukijoiden tietoisuuteen ensimmäisen kerran rippikoulussa, siinä unohtumattomassa kohtauksessa, jossa luokan kovis ei osaa vastata kysymykseen, mikä on synti. Tällöin kirkkoherra kääntyy Anun puoleen: "Sano sinä se tuolle viattomalle." Anu vastaa klassisella kysymyksellä, joka saa hänet heti vaikuttamaan tyhmältä blondilta: "En mä nyt oikein tiedä, mutta onko tanssiminen syntiä?"
Kun Atte ja Rane aikansa kiehnäävät Anun ympärillä, Anu ihastuu Atteen ja osoittautuu älykkääksi, empaattiseksi ja neuvokkaaksi nuoreksi neidoksi, joka analysoi nerokkaasti Aten ja Ranen loppuriidan syyn: Rane ei ole Atelle käärmeissään siitä, että tämä vei Anun, vaan hän on oikeastaan Anulle mustasukkainen Atesta. Kun Atte ja Anu yrittelevät yhdyntää ensimmäisen kerran, osoittautuu, että Atella ei ole kondomeita mukana, mutta kaukaa viisaana Paremman Sukupuolen edustajana Anu on tietenkin varannut olkalaukkuunsa paketillisen. Luonnollisestikin Anu lohduttelee Attea ensimmäisen yhdynnän mentyä poskelleen pojan nyyhkiessä, että "sinä tarvitset paremman rakastajan, Anu" - miehen roolihan on ennen kaikkea olla naisen "rakastaja", palvelija ja passaaja.
Naiseläjät ovat täällä Blogistanissakin erinäisiä kertoja valitelleet sitä, että kivat, ujot nörttipojat muka haaveilevat vain luokan kaunottaresta, pornoelokuvien sankarittarista tai Anna Kurnikovan anatomisesti oikean kaltaisesta nakukuvasta (minun nuoruudessani se oli Taija Raen luonnollisen kokoinen jättilakana Panon Maailman keskiaukeamalta - pornolehden nimi muutettu) eivätkä koskaan katsokaan kivoihin, ujoihin nörttityttöihin päin. Jos näin on, siihen ei todellakaan ole syynä porno, Kurnikova eikä Rae, vaan Mämmilän tai romanttisten komedioiden kaltaiset kulttuurituotteet, joiden naiskuva on järjettömän, epärealistisen myönteinen. Anu on luokan kaunotar ja vaikuttaa aluksi tyhmältä blondilta. Jostain kumman syystä hän ei tupakoi, vaikka luokan kaunotar, joka elää kauneudestaan, tupakoi aina. Hän rakastuu Atteen, mikä on piinallisen epäuskottavaa. Rane on ehdottomasti YTM-hyppyritukka par excellence: rikkaan pankinjohtajan poika, jota kiinnostaa - kuten Atte toteaa - tasan kaksi asiaa: päästä ajamaan ja naimaan. Jos tämän maailman Anut jostain tykkäävät, niin nimenomaan suoraviivaisista ja liikoja murehtimattomista pojista, joiden prioriteeteissa autoilu ja sukupuoliyhdyntä ovat etusijalla.
Ei siinä mitään, kyllähän mukavia ja neuvokkaita tyttöjä on oikeasti olemassa. Niitä vain on turha hakea sieltä luokan kaunottarien joukosta, vaikka olen minä toki tuntenut muutaman sekä hyvän että kauniin nuoren naisen. Mutta se minua hiukkasen suututtaa, että naisten systemaattisesta mielistelystä on tullut ns. laatukulttuurin ja laatuviihteen tavaramerkki. "Ohut" tai "stereotyyppinen" naiskuva on yksi suurimpia moitteita, joita kirjalle tai elokuvalle voidaan esittää. Naisten pitää aina olla monisyisiä persoonallisuuksia, samalla kun miehet voidaan aina latistaa Ranen kaltaisiksi tyhmiksi haljuliineiksi.
Hyvä esimerkki tästä on Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Kirjassa esiintyy piinallisen epäuskottava sivuhenkilö: myyntimies - "kaupparatsu" - joka on "tyypillisen suomalaisen miehen" (tässä kohdin kuuluu nauraa pilkallisesti) "kommunikaatiokyvyttömyyttään" (tässä kohden pitää käkättää vieläkin räkäisemmin) jäänyt vaimotta ja ostanut itselleen seksiorjan Filippiineiltä. Mies hakkaa ja raiskaa tyttöään, eikä hänen ajatuksiaan koskaan kuvata. Filippiiniläistytöllä sitä vastoin on paljonkin kiinnostavia mietteitä, joita toki kukaan ei ole kuulemassa, koska kukaan ei osaa hänen kieltään, kaikkein vähiten mies. Kehitysmaan kouluttamaton maalaistyttö on kiintoisa, monisyinen persoona - onhan hän nainen, siis parempien ihmisten edustaja. Suomalainen heteromies - taitaa itse asiassa olla ainoa tarinassa esiintyvä heteromies, koska suurimmaksi osaksi tapahtumat sijoittuvat homomaailmaan - on pelkkä väkivaltainen, raiskaava, naista rääkkäävä ja homoja hakkaava luonnonvoima, joka pitää kaikkia terrorin vallassa, jolla ei ole kieltä, mieltä eikä kykyä keskustella ja sovitella. Homot ovat sitä vastoin miltei naisen veroisia persoonallisuuksia, mutta koska hekin ovat vain miehiä, heidän ihmissuhteensa ja seksuaalisuhteensa ovat miehisen epäkypsiä, lähinnä ikuisen murrosiän näköalattomia ihastuksia ja iskemisiä. Löytyyhän sieltä se lihavampi ja rumempi homomieskin alempitasoisten miesten samastumiskohteeksi; luonnollisesti hän ihastuu toivottomasti ylempitasoiseen homoon, ja koska alempitasoinen mies on niin kirjoissa kuin tosielämässäkin yhtä ihmisarvotonta tykinruokaa kuin keisari Pirkin turvamiehet Ihmisraunio ja Tuikkuimuri, hän joutuu tietysti raivostuneen peikon repimäksi.
Olen ennenkin tolkuttanut siitä, että Sinisalon kaupparatsu on henkilönä rakennettu ei ainoastaan ohueksi, vaan piinallisen epäuskottavaksi: kauppamatkustajan ammattiin kuuluu olla lipevä ja suustaan luonnonväärä myyntimies, joka pystyy kauppaamaan sekä tavarat asiakkaalle että peniksensä kapakan kauneimmalle naiselle. Uskottavampi tästä tyypistä tulisi, jos hän olisi pahasti alkoholisoitunut (maailmaa kiertäessä pitää juoda viinaa) ja laiminlöisi vaimoaan sekä seksuaalisesti että muutenkin (koska maailman naiset ja heidän tyydyttämisensä vievät kaiken huomion). Mutta koska kyse on suomalaisesta heteromiehestä, jonka rasistinen, solvaava ja kirjallisuutena täysin tasoton kuvaaminen on poliittisesti korrektia, kukaan ei tietenkään kyseenalaistanut teoksen taiteellisia ansioita moisen pikkuseikan vuoksi.
Ei kukaan - paitsi minä. Kun Sinisalo tuli Turun Kirjakahvilaan puhumaan kirjastaan, esitin tätä myyntimieshahmoa koskevia kysymyksiä. Hän jopa myönsi, että monet suomalaiset miehet, jotka eivät ole muulla tavalla päässeet naimisiin, kohtelevat thaimaalaista tai filippiiniläistä vaimoaan kunnioittavasti ja hellästi, kun nyt ovat sellaisen saaneet; ja toisaalta thaimaalaiselle tai filippiiniläiselle vaimolle voi olla eräänlainen ammatillinen kunniakysymys tulla hyväksi ja osaavaksi emännäksi, joka hoitaa kodin. (Tämä on tietysti suomalaisten naisten mielestä hirvittävä ajatuskin: voiko heidän silmissään olla mitään halveksittavampaa kuin nainen, jonka kunnianhimona on olla hyvä vaimo suomalaiselle miehelle?) Mutta koska tämä tuontivaimoa rääkkäävä suomalainen mies nyt oli eräänlainen yleisesti tunnettu klisee tai stage character, valmis näyttämöhahmo, ikään kuin Harlekiini tai Pulcinella commedia dell'artessa, niin Sinisalo katsoi oikeudekseen kirjailijana hyödyntää tällaista hahmoa.
Eli siis: kyllä minä tiedän, että on olemassa fiksuja juutalaisia/neekereitä/arabeja, minä nyt vain hyödynnän tällaista yleisessä tiedossa olevaa kirjallista kliseetä konkkanokkaisesta juutalaiskiskurista/tyhmästä ja laiskasta aidsinsyömästä nekrusta/koraania plaraavasta hullusta terroristirättipäästä. Mitään muuta kliseetä ei olisi takuulla kirjan arvosteluissa sivuutettu noin vaieten. Suomalaista heteromiestä saa sylkeä ja solvata vaikka Finlandia-palkintoon asti.
Minusta suurin osa nuorista naisista ei ansaitsisi tuon parempaa kohtelua missään kirjallisessa tuotteessa. Odotan kärsimättömänä, milloin sarjakuviin ja kirjoihin alkaa ilmaantua uskottavan tyhmiä, vastenmielisiä tai edes rajallisia naishahmoja: tupakoivia, sivistymättömiä, omahyväisiä, rääväsuisia, tyhmiä, laiskoja, itsekkäitä, suvaitsemattomia, alkoholisoituneita. Tai edes hyväätarkoittavia, mutta näkökulmaltaan ja maailmankuvaltaan niin ahtaita, etteivät kykene ymmärtämään nörttimiestä, joka tavoittelee taivaita, kuten mies on luotu tavoittelemaan - alalla tai toisella.
sunnuntai 5. maaliskuuta 2006
Menevä mies edustaa, osa II: carbhat agus treabhsar le ceannach
Odotetusti Irlannin suurlähetystöstä tuli kutsu p. Patrikin päivää viettämään heidän tiloihinsa. Nyt täytyy sitten ostaa uudet mustat housut, uusi kravatti (vanha on kadonnut - kunpa vielä oppisin solmimaan sen uuden, tiedän kyllä, että kravattisolmu on jonkinlainen omintakeinen vetosolmu, jonka vaatimat pujotukset ja mutkat eivät keltä tahansa onnistu) ja paljon mustaa kenkäplankkia. Ai niin, ja kenkiin itse asiassa tarvitaan uudet nyöritykset, kun vanhat ovat menneet moneen kertaan poikki. Kengät itsessään ovat mustat ja siis periaatteessa edustuskelpoiset - kysyin aikoinani kenkäkauppaan mennessäni sellaisia, jotka soveltuvat sekä käyttö- että juhlakengiksi.
Kun kerran Irlannista on puhe: mitä sitten tulee taannoisiin mellakoihin Dublinin keskustassa, ne ovat herättäneet runsaasti keskustelua niin iirin- kuin englanninkielisessäkin irkkublogosfäärissä. Aluksi uskottavimmalta vaikutti teoria, jossa nähtiin IRSP/INLA - jo aika kauan ennen rauhansopimusta IRA:sta lohjennut toisinajatteleva pikkuryhmä - mellakoiden lietsojana ja organisoijana. Anarkistis-äärivasemmistolaista maailmanparantajatahoa edustava Indymedia Irelandin kommentaattori, joka oli videokameroineen tapahtumien keskipisteessä minullekin tutuilla pääkaduilla, Sráid Uí Chonaillilla ja Sráid Parnellilla, katsoi, että epämääräiset IRA-sympatiat ja sisuskaluista lähtevä nationalismi ovat irlantilaisen syrjäytyneistön ja öyhöttäväistön poliittisen itseilmaisun keino yleisemminkin: yllättävän monilla nuorilla näköalattomilla häiskillä on IRA-tatuointeja. Lisäksi tietysti oman kulmakunnan, öhmm, yhteisöllisyydestä tunnetaan ylpeyttä.
Niinpä, kun oranialaisveljet tulivat marssimaan meidän kaupunkiin ja meidän kulmille, nuoret kundit reagoivat täysin selkäytimellään: ja tännehän ette tule. Jätkät lähtivät man ur huse hakkaamaan lojalisteja, joiden motiiveja ei juurikaan arvostettu: ne inisee IRA:n uhreista, mutta IRA:n ei ois ikinä tarvinnu tappaa ketään, jos meikäläisiä olis kohdeltu reilusti pohjosessa. Lojalistit eivät sitten päässeet marssimaan, vaan viha purkautui poliiseihin ja yhteiskunnan vakiintuneistoon, jonka edustajana mm. RTÉ:n (Irlannin Yleisradion, Raidió Teilifís Éireannin) journalisti Charlie Bird hakattiin todella pahasti.
Varsinaiset tasavaltalaiset ja IRA:laiset pysyttelivät visusti poliisiketjujen takana tarkkailemassa tilannetta, ja Sinn Féinin eri inkarnaatiot - sekä Gerry Adams että ns. virallisen siiven (joka on pienempi, merkityksettömämpi ja sosialistisempi kuin Adamsin johtama ns. väliaikainen siipi) nykyinen puheenjohtaja, jonka nimen olen unohtanut (asianomaisen siiven karismaattiseksi vasemmistojohtajaksikin kehuttu perustaja, IRA-veteraani Cathal Goulding kuoli samoihin aikoihin kun minä oleskelin ensimmäistä kertaa pitempään Irlannissa) - olivat kehottaneet laumaansa olemaan lietsomatta levottomuuksia. Toki ryhmäkuri on ennenkin pettänyt, ja aina kun IRA:n päävirtaus on päättänyt lopettaa terrorismin ja hulinoinnin (esimerkiksi Gouldingin "virallinen" IRA aikoinaan), esille on aina putkahtanut parempi, todellisempi, oikeampi jne. IRA, joka on päättänyt jatkaa "oikeaa" IRA:laisuuden perinnettä noista "pettureista" huolimatta.