Taas kerran lukupäiväkirjasta

Se henkilökuvakokoelma Daoine Dathúla an Iarthair on sitten melkein luettu. Iirinkielinen Irlanti tuntuu olevan täynnä merkillisiä kylähulluja, joita kukaan ei takuulla keksisi omasta päästään, mutta aivan erityisesti minulle jäi mieleen yksinkertainen maalaismies, joka arvosti hyvin paljon kaikkia vankilassa istuneita. Irlannin historiassa syyttömiä, nälkäänsä varastaneita ja kansan ihailemia kapinallisia on tunnetusti vainottu niin kauan, että vankilassa istumista ei pidetä minään varsinaisena häpeänä. Irlanninenglannissa esiintyy kummallinen sanonta felons for our land, raskaita rikollisia isänmaamme tähden, jolla tarkoitetaan isänmaallisista syistä brittivankiloissa istunutta henkilöä. Näytelmässään An Giall, josta on olemassa myös englanninkielinen, music hall -farssiksi työstetty versio The Hostage, Breandán Ó Beacháin irvaili sijoittamalla salaisen IRA-tukikohtansa dublinilaiseen bordelliin. Bordellia... ei kun salaista tukikohtaa johtaa vanhuudenhöperö IRA-veteraani nimeltä Mösjöö, ja bordellissa majailee kantakundeina eriasteisia rosmoja. Kun eräs heistä joutuu vankilaan, Mösjöö julistaa, että hän kärsii rangaistusta isänmaan edestä, vaikka hän on todellisuudessa lusimassa tuomiota jostain ihan tavallisena kunnon rikollisena. ("Tavallisella kunnon rikollisella", ordinary decent criminal, ainakin Pohjois-Irlannin lainvalvojien slangissa tarkoitetaan henkilöä, jonka rikos ei liity terroristitoimintaan, vaan on jotain ihan tavallista omaisuus- tai henkirikollisuutta, esim. selvä varkaus tai kuolemaan johtanut kännipäissä käyty käsirysy. Tosin esimerkiksi huumekaupan puolella puolisotilaalliset ryhmät valvoivat ja valvovat varmaan vieläkin sitä, kuka missäkin saa tajusteita myydä. Väärässä paikassa hasista kaupanneet saivat perinteikkään luodin polvilumpioonsa.)

Daoine Dathúla an Iarthair siis kertoi tällaisesta naiivihkosta maalaismiehestä, joka arvosti sankareina kaikkia vankilan käyneitä miehiä. Hän koetti päästä mukaan paikallisten IRA-miesten rientoihin, muttei häntä pidetty riittävän älykkäänä. Vankilaan hänkin kuitenkin halusi ihailemiensa vapaustaistelijoiden tapaan, joten hän päätti syyllistyä rikokseen. Hän teki sitten pari tuhopolttoa, jotka tunnusti, mutta ensimmäisellä kerralla todisteet eivät riittäneet, ja mies vapautettiin. Toinen tuhopoltto onnistui paremmin, ja ukkeli pääsi Mountjoyn vankilaan lusimaan. Vuoden vankilakeikka oli hänelle lähinnä loma, ja hyvänahkaisena, mukavana irlantilaismiehenä hän tietenkin ystävystyi niin vartijoiden kuin muidenkin vankien kanssa. Vankilasta päästyään hän oli sitten mielestään oikea isänmaallinen urho - pohjalaisittain sanottaisiin kai, että hänestä oli tullut oikea "rautafanki" - ja hän piti jatkuvasti pilkkanaan paikkakunnan IRA-miehiä, jotka eivät olleet edes vankilassa istuneet, kuten hän.

Näin siis ennen vanhaan idyllisessä Irlannissa, kun kaikki puhuivat iiriä ja elämä oli muutenkin rennompaa.