Verta ja aivoja jäälle, öygh-öyh-höyh

Lord Boredomin blogia lukiessa on tullut viime aikoina hyvä olo siitä, että hän ja varmaan muutkin älykkäät ja urheilijaroistojen ahdistamat nuoret miehet uskaltaa sentään edes blogissaan avoimesti sanoa, miltä perisuomalainen urheiluhulluus lieveilmiöineen näyttää sellaisen näkökulmasta, joka ei siihen kykene osallistumaan. Lisäksi minua ilahduttaa nähdä, miten ilmiselvää kaikille nykyään on se, että nimenomaan urheilijat hakkaavat, ryyppäävät, polttavat tupakkia ja vetävät joskus tuota huumeenpuoltakin. Uskokaa tai älkää, mutta silloin kun minä olin koulussa, se oli julkinen salaisuus, jonka kaikki tiesivät ja jota kukaan ei myöntänyt.

Kun muistelen lapsuuteni 1970-lukua, neuvostohyssyttely ei ollut ollenkaan häiritsevin tai totalitaarisin hyssyttelyn muoto. Neuvostohyssyttelyssä oli kyse samasta asiasta kuin uskovaisten myötäkarvaan silittelyssä: nuo nyt tunnustivat tuollaiseen uskontoa, ja niiden oli annettava noudattaa rituaalejaan ja palvoa Neuvostoliittoa jumalanaan. Televisiossa ja radiossa oli sitten neuvostouskontoa tunnustaville suunnattuja hartausohjelmia aivan kuten siellä oli kristityille suunnattuja hartausohjelmia. Tämä oli sen ajan monikulttuuria. Itse kullakin oli siihen aikaan jumalansa, toisilla Jeesus ja toisilla Lenin, ja heidän uskontonsakin olivat aika samanlaisia: ero oli siinä, että kristitty sanoi kaikki mikä on minun on myös sinun ja kommunisti kaikki mikä on sinun on myös minun. Niistä päivistä olemme sentään hiukan kehittyneet: nykyään olemme saaneet uusia uskontoja, kuten libertarismin, joka sanoo kaikki mikä on minun on minun ja vitut muista.

Urheiluhyssyttely oli häiritsevämpää, koska urheiluun, toisin kuin Jeesukseen ja/tai/eli Leniniin, kaikkien oli pakko uskoa. Urheilu-uskonnon pyhiä lauseita ei saanut epäillä silloinkaan, kun koko ympäröivä todellisuus julisti ne valheeksi. Urheilu-uskonnon pyhissä ikoneissa ja urheilupropagandaministeriön tietoiskuissa esitettiin urheilijapojat raittiina, tupakoimattomina ja raikkaina esikuvina, joiden ympärillä pienemmät pojat tanssivat viattoman innokas ihailu silmissään, kaikki kiihkeän halukkaina tulemaan esikuvansa kaltaisiksi. Jossain taustalla hymyili urheilijapojan pikemminkin reippaan urheilijamaisella ja samalla äidillisellä tavalla söpö kuin kylmän valokuvamallimaisella tavalla kaunis tyttöystävä, hymyssään ja silmiensä loisteessa tarkoin annosteltu määrä sellaista viekkautta, jonka takaa voi aavistaa diskreetisti maailmalta salatun seksuaalisluonteisen, mutta tiukan monogaamisen onnen.

Tähän kuvaan oli pakko uskoa. Sitä ei kerta kaikkiaan saanut kyseenalaistaa. Monet kerrat olen pikkupoikana kiristellyt hampaitani nähdessäni esimerkiksi televisiossa sen idioottimaisen tietoiskun, jossa ensin esiteltiin kapakan pimeyttä, tupakansavua ja viinaisuutta, ja tyttökuoro lauloi laulua, jossa kapakkamaailman synnillisyydelle sanottiin säe säkeen jälkeen kiitos ei - muistan säkeen joku halaa, vannoo valaa muka - kiitos ei, josta huomaamme, että tupakanpolton ja viinanjuonnin kansanterveydellisestä vahingollisuudesta ei silläkään kertaa osattu varoittaa sekoittamatta mukaan nuorten seksuaalisuuden itsetarkoituksellista rajoittamista. Paljon paremman palveluksen nekin valistajat olisivat tehneet nuorten sekä ruumiilliselle että psyykkiselle terveydelle, jos olisivat julistaneet, että naida saa vaikkei polttaisi ja joisikaan.

Ärsyttävintä tuossa tietoiskussa kuitenkin oli kapakkamaailmakohtauksia seuraava huomattavasti duurihenkisempi osuus, jonka kuvituksena oli nuoria koripalloheittoja harjoittelevia tyttöjä: Kuviot on toiset mun, niillä paljon paremmin mä onnistun. Kaikkihan me helvetti soikoon tiesimme, että tupakka, viina ja kapakka kuuluivat nimenomaan urheilijaporukoiden elämään kuin nenä naaman keskelle, väkivallasta nyt puhumattakaan: toisinaan tuntui siitä, että urheiluharrastuksen pääasiallinen tarkoitus oli lihasten vahvistaminen, jotta voitaisiin lyödä ja potkia maassa makaavaa koulukiusattua nörttiluuseria entistä kipeämmin ja vaarallisemmin.

Urheilijoiden todelliset kasvot eivät tietenkään jääneet näkemättä niiltä, jotka onnettomuudekseen joutuivat asumaan Heinolassa, Pie...Vierumäen urheiluopiston naapurissa. Tunsin aikoinani heinolalaisen kaverin, joka kertoi paljon hauskoja juttuja siitä, miten maankuulut urheilijat ja maailmanmestarit meuhasivat ja rellestivät paikkakunnan kapakoissa. Sain siitä itsekin unohtumattoman kokemuksen silloin, kun ainoan kerran elämässäni matkustin bussilla Turusta Varkauteen. Vaihto oli muistaakseni Lahden keskitysleirin ruumisuunia muistuttavalla linja-autoasemalla. Joka tapauksessa Heinolasta hyppäsi kyytiin kaksi urheilijanuorukaista, jotka linnoittautuivat bussin takapäähän ryyppäämään. Puheet olivat rikollisten tasoa niin kirosanojen määrän suhteen kuin sisällöltäänkin - ja silloin ennen vanhaan alaluokan raakuudesta ei ollut vielä tullut suomen puhekielen normi, vaan nuoren miehen oli vielä teknisesti mahdollista kuulostaa keskitasoista raakalaismaisemmalta - viinaa juotiin täysin esteettä ja nuoren, heiveröisen ja selvästi pelokkaan bussiemännän ruumiinrakenteesta esitettiin avoimia, kovaäänisisä arvioita, samoin hänen soveltuvuudestaan maailman vanhimpaan ammattiin. Nämä valtion rahoilla paapotut muskelimiehet poistuivat bussista Joroisissa, ilmeisenä tavoitteenaan mennä ryyppäämään motelli Joronjälkeen, joka sijaitsi linja-autoasemalla, jollei peräti toiminut linja-autoasemana.

Salailu sai kaikkein surkuhupaisimmat muotonsa silloin kun Matti Nykäsestä kirjoitettiin juorujuttuja, joissa ei saanut suoraan mainita hänen ryyppäämistään ja perheväkivaltaansa. Tämä oli kahdeksankymmenluvun lopulla, kun Matin vaimon nimi oli Piia. Matin virallinen jumaloitsija ja ylimmäinen palvoja, Seuran toimittaja Isto Lysmä kirjoitti juttuja, jotka olivat muodoltaan Matille suunnattuja kirjeitä ja joissa häntä kehotettiin käyttäytymään kypsemmin, jotta hän pystyisi säilyttämään avioliittonsa koossa. Me juoruille persot lukijat saimme aavistella rivien välistä, mitä häämatkalla oli tapahtunut: oliko Matti vain ryypännyt, vai oliko hän hakannut vaimoaan? Ryyppäämisestäkään ei tuohon aikaan saanut kirjoittaa avoimesti. Matin alkoholiongelmasta minäkin taisin ensimmäisen kerran lukea Der Spiegelistä ("Finnischer Skistar Nykaenen: Wunderkind mit Alkoholproblem?").

Olihan se toki ymmärrettävääkin tavallaan. Vielä siihen aikaan oltiin niin viattomia, että haluttiin ylläpitää virallista fiktiota urheilusta hyvänä harrastuksina ja urheilijoista nuorison esikuvina. Kun sitten tähdeksi nousi urheilija, joka ei kerta kaikkiaan kelvannut esikuvaksi, päädyttiin mahdottomaan tilanteeseen ja kömpelöön salailuun ja kaksinaamaisuuteen, joka sai todella neuvostoliittolaiset mitat.