Blogiavaruuteen on ilmaantunut mielenkiintoinen tulokas, jonka kirjoittaja on käynyt pariin otteeseen täälläkin kommentoimassa: Karjala takaisin - yritys saada jotain tolkkua Karjala-keskusteluun. Nyt kun olen tehnyt selväksi, mitä ajattelen Jantusen Markusta, joka viimeaikaisista kirjoituksistaan päätellen kuuluu jo Supon ja mielenterveystoimen asialistalle, voin siirtyä keskustelemaan Karjalan palautuksesta, joka on kiinnostava aihe, jos siitä voi keskustella jonkun täysissä järjissään olevan kanssa. Valitettavasti, mutta ymmärrettävistä syistä - tunnetun hervantalaisen herrasmieshistorioitsijan kirjoitteluun etukäteen leipääntyneenä, veikkaisin - kirjoittaja on estänyt merkintöjensä kommentoinnin, joten teen itse samoin ja toivon hänen vastaavan omassa blogissaan.
Kirjoitan siis tähän pikku muistion siitä, miksi itse en halua Karjalaa takaisin.
Ensimmäinen syy on, että olen itse isänmaallinen mies. Olen saanut kasvatukseni sellaista sukupolvea edustaneilta ihmisiltä, jotka olivat jo tulossa keski-ikään (nelissäkymmenissä), kun sota alkoi. Isoäitini koki kansalaissodan kauhut nuorena neitosena Jaalassa. Tästä kaikesta on seurannut, että sotia edeltävän ajan isänmaallisuus on mennyt minulle veriin. Siihen isänmaallisuuteen kuului oleellisena osana isänmaan palveleminen sellaisena kuin se on ja sen kehittäminen paremmaksi niistä lähtökohdista, jotka oli annettu. Toisin sanoen, kun minä synnyin sellaiseen Suomeen, jonka julkista keskustelua hallitsi vasemmistovaikutteinen diskurssi ja johon Karjala ei ollut kuulunut kolmeenkymmeneen vuoteen, isänmaallisuus tarkoitti minulle nimenomaan tähän Suomeen samastumista isänmaana. Koen periaatteessa syvästi loukkaavana ajatuksen, että minun elinaikani normaaleiksi hyväksymäni Suomen rajat olisivat jotenkin väärät, pilalliset tai silvotut. Minun isänmaani ei ole pilalla.
Toinen syy on se, että Karjalaa ei voida saada takaisin. Sotia edeltävän ajan heimoaatteet olivat jossain määrin vaikuttaneet isovanhempieni ajatteluun, ja sitä tietä ne vaikuttivat minuunkin. Vaikka nuorena aseistakieltäytyjänä uhosinkin isovanhempien aatteita vastaan kaikin mahdollisin vasemmistoklisein, neuvostokarjalainen Punalippu-lehti veti minua puoleensa siksi, että karjalan kieli oli määritelmällisesti kiehtovaa ja jännittävää - koska se oli karjalan kieltä, siis Kalevalan laulumaiden puheenpartta. Minun lapsuudenkotini puhekielessä kalevalaiset ilmaukset olivat peruskauraa, ja minua hämmästyttää aina yhtä paljon se, että joku ei tiedä, mitä tarkoittaa alakärsäksi asettaminen. Olen lukenut sekä Kalevalaa että Kanteletarta omasta vapaasta tahdostani alle kouluikäisenä, eikä siinä meillä ollut mitään ihmettelemistä. Nehän olivat kirjoja kirjahyllyssämme, ja kun hyllyssä on kirja, totta kai se luetaan. Tällä taustalla pystyn hyvin ymmärtämään sen, että joku suree karjalaisuuden menettämistä osana suomalaista kulttuuria, ja olen toki lukenut myös Eeva Kilven evakkomuistelmia. Mutta rajan tämänpuoleinen karjalaisuus on auttamatta mennyt miehitetyn Karjalan mukana - ainoa perussuomalaisuudesta kulttuurisesti eroava karjalaisuus, joka vielä on olemassa, on Itä-Karjalassa, siellä Petroskoin ja Kiestingin suunnalla, jos enää sielläkään. Rajansiirron vaatijat tuskin vaivautuvat lukemaan tai opettelemaan karjalaa - sen enempää sitä varsinaista karjalan kieltä kuin niitä kannakselaisia murteitakaan, joita ei lasketa eri kieleksi. Eivät he opettele karjalaisia arvoituksia eivätkä lue Sundugaa.
Se Karjala, joka olisi oikeasti ollut säilyttämisen väärti, olisi ollut se kulttuurin Karjala murteineen ja kansantapoineen. On mahdollista, ettei siitä olisi jäänyt tämän enempää jäljelle siinäkään tapauksessa, että rajaa ei olisi merkittävästi siirretty: Viipurista olisi tullut suuri, kukoistava ruuhkakaupunki, joka olisi imenyt itseensä Itä-Suomen liikaväestön sen sijaan että se olisi muuttanut Ruotsiin. Viipurista olisi karjalaisten kaupungin asemesta tullut savolaisten suurkaupunki, super-Kuopio.
Joka tapauksessa sitä vanhaa kulttuuri-Karjalaa ei voida pystyttää uudelleen. Vaikka Karjala palautuisikin Suomelle, karjalaisuutta ei kuuluisi takaisin. Ainoa mahdollinen tapa palauttaa karjalaisuus olisi sionistinen menetelmä, eli karjalaisten jälkeläiset opettelisivat paluumuuton yhteydessä puhumaan esi-isiensä kieltä (laatokankarjalaiset) tai murretta (kannakselaiset) sekä opettaisivat lapsilleen arvoituksia, lauluja ja muuta karjalaista folklorea tällä kielimuodolla. Tällaisesta kulttuuritoiminnasta en ole huomannut merkkiäkään aluepalautuksen vaatijoiden keskuudessa. Kulttuuriarvot eivät oikeasti kiinnosta heitä pätkääkään. Se, mikä kiinnostaa, on viiva kartalla.
Mitä sitten tulee Venäjään, Hervannan herrasmieshistorioitsijan ja hänen ystäviensä iskulause Suomen ja Venäjän yhteinen kehitystie: Stalinin rikosten korjaaminen kyllä koskettaa minua syvästi ja pidän sitä jopa sellaisena ajatuksena, jota varsin mielelläni kannattaisin, jos olisin nuorempi ja idealistisempi. Yhteiskunnat, jotka eivät kykene kriittiseen itsetutkisteluun, menevät väistämättä rappiolle. Länsimainen kulttuuri on juuri itsekriittisyytensä ansiosta osoittautunut maailman voimakkaimmaksi ja uudistumiskykyisimmäksi kulttuuriksi: sekä Venäjän että islamilaisen maailman surkea tila on suoraa seurausta niiden perusteettomasta omahyväisyydestä. (Jantusen Markun maanpetoksellinen, länsimaiselle kulttuurille vihamielinen perusasenne muuten ilmenee selvimmin siinä, että hän pitää juuri tätä itsekriittisyyttä - niin typeriä ja lapsellisia kuin sen älyttömimmät muodot ovatkin - jonkinlaisena länsimaisen kulttuurin sairautena, samalla kun hän kehuu Venäjän tervettä rasismia. Näyttää siltä, että hänen vuoteeseensa on todellakin soluttautunut vihollinen: Aasia, Itä.) Venäjän tervehtyminen sivistysvaltioksi edellyttää sitä, että Gulag ja imperialismin vääryys tunnustetaan, ja on pohjimmiltaan aivan legitiimi ja harkitsemisen arvoinen ajatus, että Venäjä keskeisenä osana tällaista itsekriittistä prosessia luovuttaisi Karjalan takaisin.
Ikävä kyllä Karjalan takaisinvaatijat eivät herätä minussa vilpitöntä vaikutelmaa. Yksi suurimpia syitä siihen, miksi en pysty heitä tukemaan eikä kannattamaan, on se, että kauneimmatkin iskulauseet, myös sellaiset, joita periaatteessa voisin itsekin kannattaa, ovat ilmeisesti ainoastaan pintamaalia, joka kätkee alleen todella sairaita ja hairahtuneita mielipiteitä. Perusasenne asiallistenkin Karjalan palauttajien piirissä on, että palauttamisen vastustajat ovat maanpettureita tai aivopestyjä eikä heidän mielipiteistään tarvitse välittää. Tämän he sanovat mielellään ihan ääneenkin. Siteeratakseni kollega Junakohtausta: valo on nähty ja totuus tiedostettu, ja muulla ei ole väliä.
Tavanomaisten "isänmaallisuus"-meemien kytkeytymisen johdosta porukassa on hyvin epäilyttävää väkeä. "Epäilyttävällä" en tarkoita meidän kaikkien rakastamaa Hervannan herrasmieshistorioitsijaa, joka ei yritäkään teeskennellä olevansa millään tavalla respektaabeli. Epäilyttäviä ovat sellaiset tyypit, jotka Karjalan palautushankkeiden ohessa esiintyvät kotisivuillaan milloin minkäkinlaisiin asepukuihin sonnustautuneina raskailla sotilasaseilla ammuskellen ja lähtevät siitä, että kansan enemmistöä ei tarvitse eikä kuulu tässä asiassa ottaa huomioon, koska vuoden 1940 jälkeinen Suomi on joka tapauksessa ollut laittomassa tilassa. (Tällaisiin mielipiteisiin törmäsin Karjala takaisin -blogin linkittämissä keskusteluissa, ja niitä laukomassa oli muuan varsin arvostettu ja tolkun ihmisenä pidetty, Karjala-kirjoistaankin tunnettu henkilö. Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan erityisesti korostaa, että bloginpitäjä esitti kyseiset mielipiteet nimenomaan varoittavina esimerkkeinä siitä, millaisilla mielipiteillä Karjala-asiaa ei ainakaan ajeta.) Todella rohkaisevaa, vai mitä? Panssarintorjunta-aseilla harrastuksenaan leikkivät miehet kiistävät koko nyky-Suomen hallinnon, eduskunnan jne. laillisuuden ja sanovat, että kansalta ei kysytä eikä kuulu kysyäkään, mitä mieltä se on Karjalan palauttamisesta, koska kansa on joka tapauksessa henkisesti yhä kiinni neuvosto-orjuudessa eikä siis osaa ajatella oikein ja itsenäisesti. Tällaisia asenteita - ja niitä panssarintorjunta-aseita - olen nähnyt muuallakin. Annan vain kolme kirjainta vihjeeksi: I - R - A.
Ei kommentteja:
Uudet kommentit eivät ole sallittuja.