Rymättylä = Rimito
Kimittälä = Kimito
Jymättylä = Jimito
Persujen venäläismielisyydestä: https://panunuusiblogi.blogspot.com/2024/02/linkkikokoelma-persujen.html https://panuhog.blogspot.com/2024/08/persut-yrittavat-edelleenkin-sensuroida.html
Sivut
▼
perjantai 11. helmikuuta 2005
Bring me my chariot of fire!
Muistaakseni se oli tuo Kasablogi - saisivat palata takaisin Pinserin kilpailulistalle, koska heidänkään juttujaan ei enää tule lukeneeksi säännöllisesti, kun eivät ole enää mukana - joka taannoisina aikoina kiinnitti huomiota Charles Hubert Parryn säveltämään englantilaispatrioottiseen lauluun Jerusalem. En ollut aiemmin kuullutkaan koko sävelmää, mutta netti on täynnä mp3- ja midi-tiedostoja, joista sen saa kuunneltavakseen. Vieraiden valtojen isänmaalliset laulut ovat jo pitkään olleet salattu ja syyllinen nautintoni, jos kohta harrastan kotimaistenkin sävelmien hoilaamista suihkussa - Oi kallis Suomenmaa, Suomen laulu ja Finlandia-hymni ovat suosikkeja, puhumattakaan Porilaisten marssista. Pitäisi varmaankin äänestyttää itsensä Suomen presidentiksi, että pääsisi kuuntelemaan näin hyviä piisejä työkseen.
Maamme-laulu ei ole Suomen isänmaallisista lauluista parhaasta päästä, mutta nyt sitä täytynee periaatteesta tukea, kun hurrivihaajasiat ovat ottaneet asiakseen ajaa Finlandia-hymniä kansallislauluksi - pääsyynä lienee se, että kappaleen on sanoittanut natsisympatioistaan kuuluisa Koskenniemi, sillä äänekkäimmin "isänmaalliseksi" julistautuva väki, kuten Suomalaisuuden liitto, pitää aina isänmaallisuuden korkeimpana muotona sitä, että oman maan etu uhrataan sen ulkovallan edulle, jonka kannattaminen kulloinkin on muotia oikeiston keskuudessa, olipa kyse sitten Saksasta tai Yhdysvalloista.
Aika monilla mailla on kyllä paremmat kansallislaulut. Irlantilaisten Amhrán na bhFiann on heikoimmasta päästä - melodia on toivoton, eikä kappale edes ole vanha kansansävelmä, saati iiriksi alun perin kirjoitettu. Mo Ghiolla Mear, alkujaan jakobiittien propagandakappale, olisi jo huomattavasti parempi. Itse asiassa se tuntuu olevan iirinkielisen Irlannin de facto -kansallislaulu jo nyt. Muistanpa kun kesällä 1998 An Cheathrú Ruassa eräs paikallinen iirinkielinen kaveri alkoi laulaa sitä hieman kännissä, ja kaikki läsnäolijat - niin syntyperäiset iirinkieliset kuin kaupunkilaiset kulttuurinationalistit - liittyivät mukaan. Tunnelma veti suorastaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. En muuten ole tainnut vielä laulaa sitä Paremmalle Puoliskolle. Hän ei ainakaan tähän asti ole valittanut siitä, että laulan hänelle iiriksi - muille en sitten laulakaan. Joten kai minulla jonkinlainen lauluääni on, tai sitten hän on vieläkin kohteliaampi kuin aavistankaan.
Islantilaisten kansallislaulu on ylevä ja kaunis, tietenkin myös syvästi uskonnollinen, mikä ei toki kuulosta kovin islantilaiselta. Saksalaiset taas jatkavat holocaustinjälkeisen krapulansa potemista laulamalla edelleenkin sitä kamalaa renkutusta, mutta sentään ilman kahta pahinta säkeistöä. Sanoittaja, Christian Hoffmann von Fallersleben, ei sinänsä ollut mikään erityisen epämiellyttävä tyyppi, mutta kun Liittotasavallan symboliksi otettiin keisarivärien (punaisen, mustan ja valkoisen) sijasta demokraattisen vallankumouksellisuuden musta, punainen ja kulta, olisi kannattanut myös kansallishymnipuolella irrottautua vanhasta symboliikasta ja rätkäistä sen tilalle vaikkapa laulun Andreas Hoferista (Zu Mantua in Banden der treue Hofer war). Kommunistinen liike on tosin omaksunut tämän laulun itselleen, kuten niin suuren osan muutakin porvarillis-vallankumouksellista perinnettä: sen takia tämäkin melodia tunnettaneen Suomessa parhaiten Nuoren kaartin lauluna (Me oomme nuori kaarti työn orja-armeijan). Tämän kappaleen varsinainen vika lienee tosin muualla kuin kommunismileimassa: Hoferin laulu kertoo tirolilaisten sankarien taistelusta Napoleonin sortovaltaa vastaan, mutta koska kyseinen alue kuuluu Itävaltaan ja jossain määrin myös Italiaan, se ei oikein sovellu Saksan kansallislauluksi, vaikka lieneekin Befreiungskriege-ajan tunnetuin laulu.
Eräs maailman parhaista kansallislauluista muuten on, aivan oikeasti, Israelin HaTiqva, joka on taiteellisesti ja sanomallisesti äärimmäisen eheä kokonaisuus. Joudun vielä turvautumaan translitteraatioihin ja sanasanaisiin käännöksiin, kun heprean opinnot eivät ole edistyneet kyllin nopeasti, mutta silti olen sillä kannalla, että ei todellakaan tarvitse olla sionisti myöntääkseen HaTiqvan olevan kyseisen aatteen tehokkaimpia mainoksia. Haikea sävelmä on muovattu samasta kansanlaulusta, johon myös Smetanan Moldau perustuu, ja sanojen aiheena on tietysti kaipuu Pyhään maahan ja Jerusalemiin. Sitä kuunnellessa on pakko miettiä hyvien ja osuvien kansallisten symbolien merkitystä yhteiskunnan organisaation ylläpitämisessä. Itse asiassa tulee mieleen Jürgen Stroop, Varsovan geton pyöveli, joka sanoi vankilassa puolalaiselle sellikaverilleen, että liput ja symbolit ovat aseita siinä missä luodit ja kiväärit, mistä syystä hän uhrasi miehiään epäröimättä saadakseen getossa liehuvat Puolan ja Israelin liput (tuolloin Israelin valtiota ei toki vielä ollut olemassa, mutta Magen David -lippu oli) laskettua alas saloistaan. Liehuvat liput kun tarkoittivat ensinnäkin sitä, että saksalaiset eivät olleet niskan päällä, ja sen lisäksi vielä sitä, että juutalaiset ja katoliset puolalaiset vastarintamiehet olivat samalla puolella saksalaisia vastaan. (Myös Porilaisten marssissa lauletaan: Fram, fram vårt stolta, trotsiga standar, omkring dig än din trogna finska vakt du har.)
Puolan kansallislaulu tiedetäänkin jo: sen idea on lähinnä uhota, että ensi kerralla tullaan isommalla porukalla ja näytetään. Mitä tulee Venäjän nykyiseen hymniin, paskaan en koske pihdeilläkään.
Mutta palataan takaisin Jerusalemiin. Anglosaksisen maailman isänmaallisissa lauluissa on jotain samalla kiehtovaa ja kammottavaa. Monet niistä on tapana esittää niin, ettei niitä miellä sellaisiksi hengennostatuslauluiksi ja imperialistisiksi sotalauluiksi kuin millaisia ne oikeasti ovat. Jos nyt ajatellaan vaikka Land of Hope and Glorya, niin sehän on kaunis ja mukaansatempaava klassinen kuorokappale, jota kuuntelee ihan ilokseen, kunnes panee merkille sanat: Jumala, joka on Sinut mahtavaksi tehnyt, tehköön Sinut vielä mahtavammaksi. Hetkinen...siis: kun Brittiläisellä imperiumilla oli hallussaan puoli maapalloa, niin sekään ei vielä riittänyt, vaan piti kinuta vielä lisää. Ja sitä lisää kinuttiin tietysti Jumalalta, johon suhtauduttiin terveen (?) pohojalaasella "siin on kaksi kovaa vastakkain, meirän Jukka ja Jumala" -asenteella.
Jerusalem on William Blaken kirjoittama ja tuntuu liittyvän ideologisesti ns. brittiläisisraelismiin, englantilaisnationalistiseen teologiaan, joka esittää englantilaiset vanhatestamentillisen juutalaisheimon (!) jälkeläisinä. Ajatus kuulostaa täysin kamapäissä keksityltä, ja siinä haiskahtavat mielestäni Iolo Morgannwgin, walesilaisen visionäärin, ideat. Iolo, jonka oikea nimi oli muistaakseni jotain niinkin proosallista kuin Edward Williams (kaikki walesilaiset tuntuvat olevan nimeltään Williams, Jones, Jenkins tai Morris), oli ilmeisesti jollain aikakoneella 1960-luvulta 1700-luvulle eksynyt new age -hippi, joka tiettävästi veti monenkinlaista häppää uransa aikana ja onnistui vaikuttamaan merkittävästi sekä englantilaisen että walesinkielisen kulttuurin myöhempään kehitykseen psilopäissään keksimillään ja assosioimillaan myyteillä. Jutut olivat Ior Bock -tyyliä, mutta niinpä vain Iolo jätti lähtemättömän jäljen maailmaan. Iolo oli William Blaken aikalainen ja herrat olivat hyvin samankaltaisia persoonina ja taiteilijoina - veikkaanpa, että he myös tunsivat toisensa.
Sikäli kuin tiedän, walesilaiset eivät väittäneet olevansa israelilaisten jälkeläisiä (kuten brittiläisisraelistit tekivät) eivätkä esittäneet Jeesuksen käyneen Walesissa (kuten William Blake väittää Jerusalemissa Jeesus-lapsen vierailleen Englannissa). Mutta heillä oli kyllä megalomaaninen idea, jonka mukaan Walesin oli perustanut roomalainen aatelismies nimeltä Brutus - oletettavasti tähän myyttiin tutustuneet uskoivat silloin muinaisina aikoina, että kyseessä oli samainen Marcus Iunius Brutus, joka oli sekaantunut Caesarin salamurhaan (tai mahdollisesti niin läheinen sukulainen, että hänet voitiin jossain mielessä tai jollain metafyysisellä tasolla selittää samaksi kaveriksi). Britannia tarkoitti siis tämän myytin mukaan Brutuksen maata - asiaan kuuluu, että walesin kielessä u-kirjain äännetään i:nä (ja u-vokaali joudutaan kirjoittamaan w-kirjaimella, mikä sitten synnyttää sellaisia hassun näköisiä sanoja kuin siwgwr tai sgwrs). Ei kai ole mahdotonta, että Iolo olisi kamoissaan kehittänyt tältä pohjalta jotain omia kuvitelmia brittien heprealaisesta alkuperästä, jota hänen englantilaiset kirjailijakaverinsa sitten olisivat kehitelleet eteenpäin.
Joka tapauksessa Jerusalem on laulu, jossa uumoillaan Jeesuksen käyneen Englannissa, ja tähän vedoten esitetään, että englantilaisten velvollisuus on muuttaa maansa uudeksi Israeliksi ja rakentaa sinne uusi Jerusalem. Rakennustyötä kuvaillaan hyvin militaristisin metaforin:
Bring me my bow of burning gold:
Bring me my arrows of desire:
Bring me my spear: O clouds unfold!
Bring me my chariot of fire.
I will not cease from mental fight,
Nor shall my sword sleep in my hand
Till we have built Jerusalem
In England's green and pleasant land.
En tiedä, onko oma makuni luotettava, mutta minusta tuo viittaus taistelun henkisyyteen - mental fight - kuulostaa päälleliimatulta alibilta. Koko katkelma on siksi sotilaallinen ja aseellinen, että sana mental suorastaan riipii korvaa. Tosin myös rakennustyön tuominen mukaan jotenkin häiritsee. Näkisin, että runon ei pitäisi ruveta selittelemään eikä pyytelemään anteeksi tuollaista johdonmukaista kielikuvien ketjua. Tunnelma menee siitä heti pilalle, kun Blake alkaa selittää, että hänhän tarkoitti ikään kuin vain henkistä jihadia. Arvostaisin myös Land of Hope and Gloryn tyylistä rehellisyyttä: rakennustyön sijasta voisi kertoa suoraan ja tylysti, että koko maailmahan tässä on tarkoitus alistaa Englannin valtaan, ja kuvailla kulinaristisin sävyin verenvuodatuksesta nautiskellen niitä voittoisia, harmagedonisiin mittoihin yltäviä taisteluja, joilla lesser breeds without the Law alistetaan jalo[rotuisen hevosen naamanpiirteillä siunattu]jen englantilaisten valtaan. Tosin voihan sen tulkita niinkin, että koko maailman alistamalla englantilaiset saavat kaikki kansat palvomaan Lontoota kuin Jerusalemia ainakin ja muslimit ottamaan Big Benin rukoilusuunnakseen Mekan sijaan.
Maamme-laulu ei ole Suomen isänmaallisista lauluista parhaasta päästä, mutta nyt sitä täytynee periaatteesta tukea, kun hurrivihaajasiat ovat ottaneet asiakseen ajaa Finlandia-hymniä kansallislauluksi - pääsyynä lienee se, että kappaleen on sanoittanut natsisympatioistaan kuuluisa Koskenniemi, sillä äänekkäimmin "isänmaalliseksi" julistautuva väki, kuten Suomalaisuuden liitto, pitää aina isänmaallisuuden korkeimpana muotona sitä, että oman maan etu uhrataan sen ulkovallan edulle, jonka kannattaminen kulloinkin on muotia oikeiston keskuudessa, olipa kyse sitten Saksasta tai Yhdysvalloista.
Aika monilla mailla on kyllä paremmat kansallislaulut. Irlantilaisten Amhrán na bhFiann on heikoimmasta päästä - melodia on toivoton, eikä kappale edes ole vanha kansansävelmä, saati iiriksi alun perin kirjoitettu. Mo Ghiolla Mear, alkujaan jakobiittien propagandakappale, olisi jo huomattavasti parempi. Itse asiassa se tuntuu olevan iirinkielisen Irlannin de facto -kansallislaulu jo nyt. Muistanpa kun kesällä 1998 An Cheathrú Ruassa eräs paikallinen iirinkielinen kaveri alkoi laulaa sitä hieman kännissä, ja kaikki läsnäolijat - niin syntyperäiset iirinkieliset kuin kaupunkilaiset kulttuurinationalistit - liittyivät mukaan. Tunnelma veti suorastaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. En muuten ole tainnut vielä laulaa sitä Paremmalle Puoliskolle. Hän ei ainakaan tähän asti ole valittanut siitä, että laulan hänelle iiriksi - muille en sitten laulakaan. Joten kai minulla jonkinlainen lauluääni on, tai sitten hän on vieläkin kohteliaampi kuin aavistankaan.
Islantilaisten kansallislaulu on ylevä ja kaunis, tietenkin myös syvästi uskonnollinen, mikä ei toki kuulosta kovin islantilaiselta. Saksalaiset taas jatkavat holocaustinjälkeisen krapulansa potemista laulamalla edelleenkin sitä kamalaa renkutusta, mutta sentään ilman kahta pahinta säkeistöä. Sanoittaja, Christian Hoffmann von Fallersleben, ei sinänsä ollut mikään erityisen epämiellyttävä tyyppi, mutta kun Liittotasavallan symboliksi otettiin keisarivärien (punaisen, mustan ja valkoisen) sijasta demokraattisen vallankumouksellisuuden musta, punainen ja kulta, olisi kannattanut myös kansallishymnipuolella irrottautua vanhasta symboliikasta ja rätkäistä sen tilalle vaikkapa laulun Andreas Hoferista (Zu Mantua in Banden der treue Hofer war). Kommunistinen liike on tosin omaksunut tämän laulun itselleen, kuten niin suuren osan muutakin porvarillis-vallankumouksellista perinnettä: sen takia tämäkin melodia tunnettaneen Suomessa parhaiten Nuoren kaartin lauluna (Me oomme nuori kaarti työn orja-armeijan). Tämän kappaleen varsinainen vika lienee tosin muualla kuin kommunismileimassa: Hoferin laulu kertoo tirolilaisten sankarien taistelusta Napoleonin sortovaltaa vastaan, mutta koska kyseinen alue kuuluu Itävaltaan ja jossain määrin myös Italiaan, se ei oikein sovellu Saksan kansallislauluksi, vaikka lieneekin Befreiungskriege-ajan tunnetuin laulu.
Eräs maailman parhaista kansallislauluista muuten on, aivan oikeasti, Israelin HaTiqva, joka on taiteellisesti ja sanomallisesti äärimmäisen eheä kokonaisuus. Joudun vielä turvautumaan translitteraatioihin ja sanasanaisiin käännöksiin, kun heprean opinnot eivät ole edistyneet kyllin nopeasti, mutta silti olen sillä kannalla, että ei todellakaan tarvitse olla sionisti myöntääkseen HaTiqvan olevan kyseisen aatteen tehokkaimpia mainoksia. Haikea sävelmä on muovattu samasta kansanlaulusta, johon myös Smetanan Moldau perustuu, ja sanojen aiheena on tietysti kaipuu Pyhään maahan ja Jerusalemiin. Sitä kuunnellessa on pakko miettiä hyvien ja osuvien kansallisten symbolien merkitystä yhteiskunnan organisaation ylläpitämisessä. Itse asiassa tulee mieleen Jürgen Stroop, Varsovan geton pyöveli, joka sanoi vankilassa puolalaiselle sellikaverilleen, että liput ja symbolit ovat aseita siinä missä luodit ja kiväärit, mistä syystä hän uhrasi miehiään epäröimättä saadakseen getossa liehuvat Puolan ja Israelin liput (tuolloin Israelin valtiota ei toki vielä ollut olemassa, mutta Magen David -lippu oli) laskettua alas saloistaan. Liehuvat liput kun tarkoittivat ensinnäkin sitä, että saksalaiset eivät olleet niskan päällä, ja sen lisäksi vielä sitä, että juutalaiset ja katoliset puolalaiset vastarintamiehet olivat samalla puolella saksalaisia vastaan. (Myös Porilaisten marssissa lauletaan: Fram, fram vårt stolta, trotsiga standar, omkring dig än din trogna finska vakt du har.)
Puolan kansallislaulu tiedetäänkin jo: sen idea on lähinnä uhota, että ensi kerralla tullaan isommalla porukalla ja näytetään. Mitä tulee Venäjän nykyiseen hymniin, paskaan en koske pihdeilläkään.
Mutta palataan takaisin Jerusalemiin. Anglosaksisen maailman isänmaallisissa lauluissa on jotain samalla kiehtovaa ja kammottavaa. Monet niistä on tapana esittää niin, ettei niitä miellä sellaisiksi hengennostatuslauluiksi ja imperialistisiksi sotalauluiksi kuin millaisia ne oikeasti ovat. Jos nyt ajatellaan vaikka Land of Hope and Glorya, niin sehän on kaunis ja mukaansatempaava klassinen kuorokappale, jota kuuntelee ihan ilokseen, kunnes panee merkille sanat: Jumala, joka on Sinut mahtavaksi tehnyt, tehköön Sinut vielä mahtavammaksi. Hetkinen...siis: kun Brittiläisellä imperiumilla oli hallussaan puoli maapalloa, niin sekään ei vielä riittänyt, vaan piti kinuta vielä lisää. Ja sitä lisää kinuttiin tietysti Jumalalta, johon suhtauduttiin terveen (?) pohojalaasella "siin on kaksi kovaa vastakkain, meirän Jukka ja Jumala" -asenteella.
Jerusalem on William Blaken kirjoittama ja tuntuu liittyvän ideologisesti ns. brittiläisisraelismiin, englantilaisnationalistiseen teologiaan, joka esittää englantilaiset vanhatestamentillisen juutalaisheimon (!) jälkeläisinä. Ajatus kuulostaa täysin kamapäissä keksityltä, ja siinä haiskahtavat mielestäni Iolo Morgannwgin, walesilaisen visionäärin, ideat. Iolo, jonka oikea nimi oli muistaakseni jotain niinkin proosallista kuin Edward Williams (kaikki walesilaiset tuntuvat olevan nimeltään Williams, Jones, Jenkins tai Morris), oli ilmeisesti jollain aikakoneella 1960-luvulta 1700-luvulle eksynyt new age -hippi, joka tiettävästi veti monenkinlaista häppää uransa aikana ja onnistui vaikuttamaan merkittävästi sekä englantilaisen että walesinkielisen kulttuurin myöhempään kehitykseen psilopäissään keksimillään ja assosioimillaan myyteillä. Jutut olivat Ior Bock -tyyliä, mutta niinpä vain Iolo jätti lähtemättömän jäljen maailmaan. Iolo oli William Blaken aikalainen ja herrat olivat hyvin samankaltaisia persoonina ja taiteilijoina - veikkaanpa, että he myös tunsivat toisensa.
Sikäli kuin tiedän, walesilaiset eivät väittäneet olevansa israelilaisten jälkeläisiä (kuten brittiläisisraelistit tekivät) eivätkä esittäneet Jeesuksen käyneen Walesissa (kuten William Blake väittää Jerusalemissa Jeesus-lapsen vierailleen Englannissa). Mutta heillä oli kyllä megalomaaninen idea, jonka mukaan Walesin oli perustanut roomalainen aatelismies nimeltä Brutus - oletettavasti tähän myyttiin tutustuneet uskoivat silloin muinaisina aikoina, että kyseessä oli samainen Marcus Iunius Brutus, joka oli sekaantunut Caesarin salamurhaan (tai mahdollisesti niin läheinen sukulainen, että hänet voitiin jossain mielessä tai jollain metafyysisellä tasolla selittää samaksi kaveriksi). Britannia tarkoitti siis tämän myytin mukaan Brutuksen maata - asiaan kuuluu, että walesin kielessä u-kirjain äännetään i:nä (ja u-vokaali joudutaan kirjoittamaan w-kirjaimella, mikä sitten synnyttää sellaisia hassun näköisiä sanoja kuin siwgwr tai sgwrs). Ei kai ole mahdotonta, että Iolo olisi kamoissaan kehittänyt tältä pohjalta jotain omia kuvitelmia brittien heprealaisesta alkuperästä, jota hänen englantilaiset kirjailijakaverinsa sitten olisivat kehitelleet eteenpäin.
Joka tapauksessa Jerusalem on laulu, jossa uumoillaan Jeesuksen käyneen Englannissa, ja tähän vedoten esitetään, että englantilaisten velvollisuus on muuttaa maansa uudeksi Israeliksi ja rakentaa sinne uusi Jerusalem. Rakennustyötä kuvaillaan hyvin militaristisin metaforin:
Bring me my bow of burning gold:
Bring me my arrows of desire:
Bring me my spear: O clouds unfold!
Bring me my chariot of fire.
I will not cease from mental fight,
Nor shall my sword sleep in my hand
Till we have built Jerusalem
In England's green and pleasant land.
En tiedä, onko oma makuni luotettava, mutta minusta tuo viittaus taistelun henkisyyteen - mental fight - kuulostaa päälleliimatulta alibilta. Koko katkelma on siksi sotilaallinen ja aseellinen, että sana mental suorastaan riipii korvaa. Tosin myös rakennustyön tuominen mukaan jotenkin häiritsee. Näkisin, että runon ei pitäisi ruveta selittelemään eikä pyytelemään anteeksi tuollaista johdonmukaista kielikuvien ketjua. Tunnelma menee siitä heti pilalle, kun Blake alkaa selittää, että hänhän tarkoitti ikään kuin vain henkistä jihadia. Arvostaisin myös Land of Hope and Gloryn tyylistä rehellisyyttä: rakennustyön sijasta voisi kertoa suoraan ja tylysti, että koko maailmahan tässä on tarkoitus alistaa Englannin valtaan, ja kuvailla kulinaristisin sävyin verenvuodatuksesta nautiskellen niitä voittoisia, harmagedonisiin mittoihin yltäviä taisteluja, joilla lesser breeds without the Law alistetaan jalo[rotuisen hevosen naamanpiirteillä siunattu]jen englantilaisten valtaan. Tosin voihan sen tulkita niinkin, että koko maailman alistamalla englantilaiset saavat kaikki kansat palvomaan Lontoota kuin Jerusalemia ainakin ja muslimit ottamaan Big Benin rukoilusuunnakseen Mekan sijaan.
torstai 10. helmikuuta 2005
Holocaustrevisionistinen sielunmaisema ja muuta paskaa
Jonkin käsittämättömän masokismin vallassa, tai mahdollisesti Günter Grassin aiheesta kirjoittaman romaanin Im Krebsgang vaikutuksesta, olen viime aikoina haaskannut aikaani ns. holocaust-revisionistien mielenmaisemaan tutustumiseen. Netin siunaus on myös netin kirous, eli henkilöt, joiden mielestä "juutalaisten joukkotuhoa ei koskaan ollutkaan, joten se täytyy ottaa uusiksi", pääsevät tekemisiin toisten samanlaisten hörhöjen kanssa siinä missä me ylivertaista älyä ja nerollisuutta sekä jaloa ja korkeaa moraalia edustavat nietzscheläiset yli-ihmisetkin voimme tutustua toisiin kaltaisiimme, jos nyt Meidän Ylhäisyydellemme maan päältä vertaista löytyykään.
Sinänsähän holocaust-revisionistien nousu ei todellakaan ole erityisen ihmeteltävä ilmiö. Jotkut ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain eivät kykene näkemään asioita muuten kuin mustavalkoisesti, eli nyt kun Neuvostoliitto romahti, sen pitäisi muka "osoittaa todeksi kaikki ne siilipuolustusasemat, joista käsin Neuvostoliittoa vastustettiin". Usein niihin asemiin juuttuneet henkilöt, kuten Kauko Kare tai vanha asevelisosialisti Ahti M. Salonen - hän oli jossain yhteydessä perustuslaillisten presidenttiehdokkaana Kekkosta vastaan, vaikka olikin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen - näkivät kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, sellaisetkin, jotka johtuivat pikemminkin läntisistä vaikutteista ja läntisen demokratian immanenteista kehitystaipumuksista, seurauksena kommunistisesta solutuksesta.
Niinpä nämä vanhat katkerat sedät päätyivät lopulta vihaamaan ja vastustamaan koko nykyaikaa, eivät ainoastaan Neuvostoliittoa. Ja kun Neuvostoliitto kaatui, he kenties ihan vakavissaan odottivat, että kansa nousee "kommunisteja" (siinä vaiheessa suomalaisten enemmistö oli jo näiden herrojen näkökulmasta de facto "kommunisteja") vastaan, ajaa nekrut maasta, palauttaa lakiin salavuoteuden kieltävän pykälän ja yleensä restauroi maan sellaiseksi kuin se oli 30-luvulla (tai pikemminkin: sellaiseksi kuin 30-luvun Suomi 50-luvun nostalgioissa kuviteltiin). Ehkä he jopa jollain tavalla, tai jossain mielessä, kuvittelivat, että heidät huudettaisiin torikokouksessa presidentin ja prinssieverstin virkojen haltijoiksi ja kannettaisiin kultatuolissa suoraan valtaistuimelle.
Kun näin ei käynyt, he liittyivät varsin nopeasti perivihollistensa Leninin ja Stalinin seuraan. Kauko Kareelle annettiin jokin lohdutuspalkinto, mutta hänen kellarifanzinen tasoinen solvauslehdykkänsä Nootti jäi kellarifanzineksi, vaikka Kare varmaankin oli odottanut sen muuttuvan luetuksi ja arvostetuksi laatulehdeksi nyt kun hänetkin oli rehabilitoitu. Eipä noussut.
Eivätkähän kaikki oikeistolaisukotkaan Kauko Kareen tasoa olleet. Ainakin Tuure Junnilan kirjat Neuvostoliitosta olivat oikeastikin merkittäviä. Junnila oli omana aikanaan tärkeäkin kokoomuspoliitikko, mutta Kekkosen kauden paitsiossa hän muuttui monessakin suhteessa samanlaiseksi vanhaksi patuksi kuin kaiken maailman kaukokareet. Mikseipä olisi muuttunut, kun oli jopa olemassa eräänlainen katkerien vanhojen äijien alakulttuuri, jonka edustajia joskus 90-luvun alussa täällä Turussa näki (täysin epäpoliittisissa) opiskelijakulttuuritapahtumissa häiriköimässä ja selittämässä, kuinka opiskeleva nuoriso on tuhonnut Suomen. (Vaikka noiden äijien läpeensä epähumaani ja rasistinen maailmankuva inhottikin minua - usein he syöksivät suu vaahdossa sen sortin alhaisia, raakoja ja viheliäisiä rasismiöyhötyksiä, että teki mieli hakata hennolta ukkelilta ilmat ja henki pihalle - jollain tasolla minun oli pakko ihailla heidän kamikazemaista kykyään panna itsensä likoon. Nyt joku varmaan arveleekin jo minun saaneen huonoja vaikutteita näiltä kääkiltä.) Tietenkin opiskeleva nuoriso olisi äijänkäppänöiden mielestä kuulunut panna "oikeisiin töihin", ts. ruumiilliseen raadantaan, jossa me akateemiset retkut olisimme oppineet ihmisten tavoille (herrojen mieleen ei koskaan juolahtanut, että tämä oli ideana jokseenkin maolainen).
Näillä äijillä oli kuitenkin nuoria seuraajia. Kareen (vai Junnilan?) ympärillä notkui hänen viimeisinä vuosinaan jokin Kansallisen Kulttuuririntaman nimeä totellut nuorten kollien kuppikunta. Kyse ei ollut skineistä, vaan kelpo kyltereistä. Kansallisesta kulttuurista pojilla ei kyllä ollut aavistustakaan, puheet ja puhetyyli olivat junttienglannin rasittamia latteuksia.
Sinänsähän holocaust-revisionistien nousu ei todellakaan ole erityisen ihmeteltävä ilmiö. Jotkut ihmiset nyt kerta kaikkiaan vain eivät kykene näkemään asioita muuten kuin mustavalkoisesti, eli nyt kun Neuvostoliitto romahti, sen pitäisi muka "osoittaa todeksi kaikki ne siilipuolustusasemat, joista käsin Neuvostoliittoa vastustettiin". Usein niihin asemiin juuttuneet henkilöt, kuten Kauko Kare tai vanha asevelisosialisti Ahti M. Salonen - hän oli jossain yhteydessä perustuslaillisten presidenttiehdokkaana Kekkosta vastaan, vaikka olikin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen - näkivät kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, sellaisetkin, jotka johtuivat pikemminkin läntisistä vaikutteista ja läntisen demokratian immanenteista kehitystaipumuksista, seurauksena kommunistisesta solutuksesta.
Niinpä nämä vanhat katkerat sedät päätyivät lopulta vihaamaan ja vastustamaan koko nykyaikaa, eivät ainoastaan Neuvostoliittoa. Ja kun Neuvostoliitto kaatui, he kenties ihan vakavissaan odottivat, että kansa nousee "kommunisteja" (siinä vaiheessa suomalaisten enemmistö oli jo näiden herrojen näkökulmasta de facto "kommunisteja") vastaan, ajaa nekrut maasta, palauttaa lakiin salavuoteuden kieltävän pykälän ja yleensä restauroi maan sellaiseksi kuin se oli 30-luvulla (tai pikemminkin: sellaiseksi kuin 30-luvun Suomi 50-luvun nostalgioissa kuviteltiin). Ehkä he jopa jollain tavalla, tai jossain mielessä, kuvittelivat, että heidät huudettaisiin torikokouksessa presidentin ja prinssieverstin virkojen haltijoiksi ja kannettaisiin kultatuolissa suoraan valtaistuimelle.
Kun näin ei käynyt, he liittyivät varsin nopeasti perivihollistensa Leninin ja Stalinin seuraan. Kauko Kareelle annettiin jokin lohdutuspalkinto, mutta hänen kellarifanzinen tasoinen solvauslehdykkänsä Nootti jäi kellarifanzineksi, vaikka Kare varmaankin oli odottanut sen muuttuvan luetuksi ja arvostetuksi laatulehdeksi nyt kun hänetkin oli rehabilitoitu. Eipä noussut.
Eivätkähän kaikki oikeistolaisukotkaan Kauko Kareen tasoa olleet. Ainakin Tuure Junnilan kirjat Neuvostoliitosta olivat oikeastikin merkittäviä. Junnila oli omana aikanaan tärkeäkin kokoomuspoliitikko, mutta Kekkosen kauden paitsiossa hän muuttui monessakin suhteessa samanlaiseksi vanhaksi patuksi kuin kaiken maailman kaukokareet. Mikseipä olisi muuttunut, kun oli jopa olemassa eräänlainen katkerien vanhojen äijien alakulttuuri, jonka edustajia joskus 90-luvun alussa täällä Turussa näki (täysin epäpoliittisissa) opiskelijakulttuuritapahtumissa häiriköimässä ja selittämässä, kuinka opiskeleva nuoriso on tuhonnut Suomen. (Vaikka noiden äijien läpeensä epähumaani ja rasistinen maailmankuva inhottikin minua - usein he syöksivät suu vaahdossa sen sortin alhaisia, raakoja ja viheliäisiä rasismiöyhötyksiä, että teki mieli hakata hennolta ukkelilta ilmat ja henki pihalle - jollain tasolla minun oli pakko ihailla heidän kamikazemaista kykyään panna itsensä likoon. Nyt joku varmaan arveleekin jo minun saaneen huonoja vaikutteita näiltä kääkiltä.) Tietenkin opiskeleva nuoriso olisi äijänkäppänöiden mielestä kuulunut panna "oikeisiin töihin", ts. ruumiilliseen raadantaan, jossa me akateemiset retkut olisimme oppineet ihmisten tavoille (herrojen mieleen ei koskaan juolahtanut, että tämä oli ideana jokseenkin maolainen).
Näillä äijillä oli kuitenkin nuoria seuraajia. Kareen (vai Junnilan?) ympärillä notkui hänen viimeisinä vuosinaan jokin Kansallisen Kulttuuririntaman nimeä totellut nuorten kollien kuppikunta. Kyse ei ollut skineistä, vaan kelpo kyltereistä. Kansallisesta kulttuurista pojilla ei kyllä ollut aavistustakaan, puheet ja puhetyyli olivat junttienglannin rasittamia latteuksia.
tiistai 8. helmikuuta 2005
Rajalla (Slavenian seikkailut, osa 1)
Juna lähtee entisen Itä-Saksan Kunnowitz an der Morkesta kohti rajaa. On 90-luvun alku. Olen nuori, ujo mies, oikeastaan tämä matka pelottaa minua hieman. En ole koskaan käynyt entisessä itäblokissa, ja perheeni on pelotellut minua kauheilla entisillä kommunistimailla, jotka ovat muka täynnä rosmoja. Åbo Akademin slavenian kielen lehtori Hejba Wroblik on opettanut minut puhumaan kieltä sujuvasti, ainakin luokan laboratoriotilanteessa, mutta tietenkin se on aivan eri asia kuin kylmiltään oudon kielen keskelle joutuminen.
Täällä Saksassa, tai Saksan ja Slavenian rajalla, maasto on oudon näköistä. Puita on vain yksittäin, ja ruoho on kitukasvuista. Ehkä se johtuu saasteista ja happosateista, joilla minua on peloteltu koko pienen ikäni ajan. Näyttää siltä kuin ruohokin kävisi vähiin lähestyttäessä Slavenian rajaa. Saksan taitoni on riittänyt erinomaisesti tänne saakka, DDR:läisia romaaneja Christa Wolfista aina Christoph Heiniin lukeneena miellän jopa paikallisen saksan kielen miltei henkilökohtaisesti läheiseksi. Täällä berliiniläinen murre on paksumpaa kuin lännessä, mutta ei se minua häiritse.
Olen jo oppinut kaikki berliiniläisyyteen ja berliiniläiseen kulttuuriin Saksassa liitetyt kliseet. Berlin, du deutsche deutsche Frau. Mistään Love Paradesta ei kukaan ole kuullutkaan. Minun maailmassani Berliini on vulgäärin seksikäs, ikään kuin sivuosaa näyttelevä tupakoiva nuori nainen saksalaisessa etsiväsarjassa. Berliini on kess, Berliini on deftig, Berliini on leger, Berliini on knorke. Berliini on Marlene Dietrich, joka sanoo: Krieg ist meschugge. Berliini on syntinen, kyllä vain. Länsi-Berliinissä on Huumeasema Zoo, der Babystrich, jossa kolmetoistavuotiaat tytöt myyvät itseään heroiinirahoja vastaan kaksikieliseksi heittäytyneen David Bowien säestyksellä. We could be heroes just for one day. Doch, wir können siegen, und wir sind dann Helden, nur diesen Tag. Kaikki nuo kliseet, joita Pahkasika pilkkasi aikoinaan artikkelissaan Perliini. Ja kuitenkin minä niihin uskon, minä, joka opettelin itsekseni saksaa herranhylkäämässä savolaiskaupungissa, maailman persereiässä. Minne minä kaipasin, minne saksantaidon piti viedä minut? Klisee-Perliiniinkö? Enhän minä edes viihtyisi hasiksenkatkuisessa diskossa, raitis mies.
Ei kai klisee-Perliiniin. Pikemminkin sellaiseen Berliiniin, jota edustavat kanssani samassa vaununosastossa matkustavat kaksi ikivanhaa rouvaa. On helppo uskoa, että hekin ovat olleet nuorina kess ja deftig. Edelleenkin he ovat hyvin deftig, ainakin elkeiden ja kielenkäytön osalta, ja varsin seurallisia. Norsunluutorniälykkö kai olen, mutta näiden rouvien härski kansanomaisuus tuntuu yhtäkkiä oikein miellyttävältä, siinä on jotain samaa kuin Brechtin parhaissa laulelmissa, joissa on sellaisia sanoja kuin verschachern ja Zaster. Inhottava sana muuten tuo laulelma, siinä on ainakin yksi ällä liikaa. Saksaksi käytetään vanhastaan englantilaista lainasanaa: der Song. Se ei tarkoita suomeksi laulua, vaan biisiä. Brecht kirjoitti biisejä, nimenomaan laulusta eroavina ilmiöinä. Surabaya-Johnny tai Mackie Messer ovat juuri biisejä, eivät lauluja.
Rouvat ovat matkalla Carna Rěkaan. Nimenomaan Carna Rěkaan, Zarnariekaan, kuten he nimen lausuvat, he eivät kutsu sitä Schwarzrükeksi, vaikka sillä tällainen saksankielinen nimi vanhastaan on ollutkin, niinä aikoina, jolloin kaikilla itäeurooppalaisilla kaupungeilla oli saksalainen siirtokuntansa ja saksalainen nimensä: Posen, Warschau, Lemberg, Pleskau, Laibach...ennen kuin Hitler lähti tekemään täysin saksalaista Itä-Eurooppaa ja sai aikaan täysin saksalaisvapaan.
Rouvien ja minun lisäkseni vaununosastossa matkustaa slavenialainen pari. Mies on viiksekäs ja vaatimattoman näköinen, hänen käsipuolessaan roikkuu aika kaunis ja hyvinhoidettu kolmekymppinen nainen. Mies lukee epäilyttävän pehmopornokantista lehteä. Sen nimi on jotain sellaista kuin Swět lubowanja, rakkauden, tai rakastamisen, maailma. Taitaa olla kovin ruumiillista rakkautta, luulen ma. Mutta tämä on nyt se vapaus, jota itäeurooppalaiset saivat niin kauan odotella. Se lichota. Slaveniaksi ei sanota swoboda yläslavenialaisia murteita lukuunottamatta.
Comy lichotu, nic komunizm! Sitä ne huusivat syksyllä 1989. Puola oli saanut ensimmäisen kommunistiseen puolueeseen kuulumattoman pääministerinsä, Tšekkoslovakian puoluejohto yritti hätäisesti pysäyttää maanvyörymää, Slavenian puolue alkoi natista liitoksissaan ja aseellisia ryhmiä ilmaantui jo maaseudulle, toistaiseksi vain joukkovoimaansa pyssyt käsissä demonstroimaan, eikä ludowa policija uskaltanut muuta kuin katsoa killistellä varovaisesti poliisiaseman ikkunan takaa. Joku mainitsi pelottavat sanat byrgarska wojna, kansalaissota. Silti siitä selvittiin ilman verenvuodatusta ja väkivaltaa.
Tässä sitten ensimmäinen käytännön merkki siitä lichotasta: pornahtelevat paskalehdet. En voi sanoa, ettenkö olisi pettynyt, tällainen kulttuurisnobi kun olen. Kai minulla pohjimmiltaan oli haaveita siitä, että tapaisin jo junassa jännittäviä, toisinajatelleita intellektuelleja. Vaikka toisaalta, ja vielä toisemmin ajatellen, isosiskoni ironia oli aivan paikallaan, kun hän muutamaa vuotta aiemmin, perestroikan ja glasnostin eli slavenialaisittain pśetworjenjen ja wotworjonosćin päästyä vauhtiin, irvaili Etsijässä "Odelle, nuorelle suomalaiselle intellektuellille, joka on kriittinen oikealle ja vasemmalle".
Isosiskoni tarinassa Ode haluaa "kontakteja" Itä-Euroopan "toisinajattelijoihin", koska kaikilla muillakin "oikealle ja vasemmalle kriittisillä" älyköillä kuuluu sellaisia olla, matkustaa itäeurooppalaiseen maahan ja antaa toisinajattelijoiksi tekeytyneiden tavallisten rikollisten huijata itseään: nämä esiintyvät taiteilijoina, kolkkaavat Oden ja ryöstävät hänet putipuhtaaksi, ja kun Ode-parka lopulta pääsee kotipuoleen, hän on liian nolo kertomaan totuutta, selittääpä vain tutustuneensa lukuisiin toisinajatteleviin taiteilijoihin Itä-Euroopassa ja joutuneensa tästä riippumatta kolkatuksi, antaakseen mielikuvan, että kyseessä olisivat vaikkapa romanttisesti pelätyn turvallisuuspalvelun, slaveniaksi Statna wěstostna słužba, agentit.
(Minun sukupolveni, jolle Itä-Euroopan kommunistivalta on miltei leppoisa ja turvallinen kotidiktatuuri, unser Totalitarismus nebenan, voi suhtautua itäeurooppalaisiin turvattomuus- ei kun turvallisuuspalveluihin romantisoivalla jännitysväristyksellä. Aiemmille ja myöhemmille sukupolville, ja niiden vainot kokeneille, ne eivät ole naurun eivätkä romantiikan asia. Eivät sen enempää kuin Gestapo.)
Mutta nyt tullaan sillalle, Morkenbrückelle, joka vie junan rajajoen yli. Vaunun käytävällä rätisee jo radiopuhelin, ja slavenialaiset rajamiehet alkavat tarkastaa matkatavaroita ja passeja. Pasowa kontrola, pasowa kontrola, pšosym, kuuluu käytävältä, sitten meidän osastomme ovi aukeaa, mutta ketään ei vielä tule sisään. Koppalakkipäinen viiksiville, jonka olkapäässä lukee Granicna Straža Sławěńskeje Republiki, käyskentelee edestakaisin ovemme edessä toimittaen rätisevään radiopuhelimeen (kännykkä korvaa sen vasta parin kolmen vuoden kuluttua) jotain nopealla ja puuroisella slavenialla, jota en pysty seuraamaan.
Lopulta viiksinaama työntyy ovesta sisään. Dobry źeń! Ja by rad kśěł waše pase wiźeś, pšosym! Kaikki alkavat kaivaa esiin passejaan, myös hihittelevät berliiniläistädit, vaikkeivät oman kertomansa mukaan slaveniaa ymmärräkään hyödyksi asti. Minulla on vielä sininen passi Suomi Finland -teksteineen. Siihen menee vielä erinäisiä vuosia, ennen kuin vaihdetaan viininpunaiseen, ja ajatus Slavenian kaltaisten maiden jäsenyydestä Euroopan unionissa ei tunnu olevan missään tekemisissä todellisuuden kanssa. Itse asiassa juuri minunlaisteni osallistuvien nuorten kuuluu vastustaa Euroopan unioniin liittymistä. Aika on sellainen. Aika aikaa kutakin.
Rajamies tarkistaa passini ja hyväksyy sen. Sen jälkeen sisään astuu tullinuuskija, kuten Aku Ankan papukaija sanoisi. Cłonik. Hän luettelee: Alkoholiske napoje, tubakowe wory, njekazniske drowgi, broń k stśělanjeju, złotnikarske produkty... Hän tarkoittaa kysyä, onko meillä jotain näihin ilmeisesti kieltojen tai rajoitusten piiriin kuuluvista tavaroista, ihan kuin me nyt hänelle kertoisimme laittomista huumeistamme tai ampuma-aseistamme - mutta hän synnyttää vaikutelman, ikään kuin olisi itse kaupittelemassa tällaisia tavaroita meille, tai ehkä pyytäisi niitä itselleen lahjuksiksi. Tai sitten minä vain kuvittelen. Ich spinne.
Tullimies osoittaa laukkuani ja kysyy täysin ymmärrettävällä slavenialla, kelle se kuuluu, ja tunnustan syyllisyyteni. Sen jälkeen hän sanoo jotain käsittämätöntä, ja joudun pyytämään, että hän toistaisi sanottavansa, ennen kuin ymmärrän, että hän pyytää minua avaamaan laukkuni. Mikäs siinä. Pśed ga nic? Hän vilkuilee varavaatteitani ja laukusta kurkistavia matkalukemisiani, Pariisissa, Lichotna literatura -pakolaiskustantamossa painettuja Arnošt Škobrjonkin esseekokoelmia. Niillä on sellaisia ärhentäviä nimiä kuin Vallankaappauksen aikaan ja Isänmaa ikeessä, eikä tietääkseni sensuuria ole ihan vielä lakkautettu Slaveniasta. Eletään yhä siirtymäkautta, eivätkä kaikki neuvostojoukotkaan ole poistuneet maasta. Mutta tullimies vain nyökäyttää päätään ja kehottaa minua rannetta merkittävästi liikauttamalla sulkemaan laukun. Hän ei vaivaudu enempiin pistokokeisiin, vaan hyvästelee meidät ja poistuu osastosta. Berliiniläiset rouvat vilkaisevat toisiaan ja hihittävät. Voisi luulla, että heillä on yksi laukku täynnä laittomia likööripulloja ja toinen hasista.
Täällä Saksassa, tai Saksan ja Slavenian rajalla, maasto on oudon näköistä. Puita on vain yksittäin, ja ruoho on kitukasvuista. Ehkä se johtuu saasteista ja happosateista, joilla minua on peloteltu koko pienen ikäni ajan. Näyttää siltä kuin ruohokin kävisi vähiin lähestyttäessä Slavenian rajaa. Saksan taitoni on riittänyt erinomaisesti tänne saakka, DDR:läisia romaaneja Christa Wolfista aina Christoph Heiniin lukeneena miellän jopa paikallisen saksan kielen miltei henkilökohtaisesti läheiseksi. Täällä berliiniläinen murre on paksumpaa kuin lännessä, mutta ei se minua häiritse.
Olen jo oppinut kaikki berliiniläisyyteen ja berliiniläiseen kulttuuriin Saksassa liitetyt kliseet. Berlin, du deutsche deutsche Frau. Mistään Love Paradesta ei kukaan ole kuullutkaan. Minun maailmassani Berliini on vulgäärin seksikäs, ikään kuin sivuosaa näyttelevä tupakoiva nuori nainen saksalaisessa etsiväsarjassa. Berliini on kess, Berliini on deftig, Berliini on leger, Berliini on knorke. Berliini on Marlene Dietrich, joka sanoo: Krieg ist meschugge. Berliini on syntinen, kyllä vain. Länsi-Berliinissä on Huumeasema Zoo, der Babystrich, jossa kolmetoistavuotiaat tytöt myyvät itseään heroiinirahoja vastaan kaksikieliseksi heittäytyneen David Bowien säestyksellä. We could be heroes just for one day. Doch, wir können siegen, und wir sind dann Helden, nur diesen Tag. Kaikki nuo kliseet, joita Pahkasika pilkkasi aikoinaan artikkelissaan Perliini. Ja kuitenkin minä niihin uskon, minä, joka opettelin itsekseni saksaa herranhylkäämässä savolaiskaupungissa, maailman persereiässä. Minne minä kaipasin, minne saksantaidon piti viedä minut? Klisee-Perliiniinkö? Enhän minä edes viihtyisi hasiksenkatkuisessa diskossa, raitis mies.
Ei kai klisee-Perliiniin. Pikemminkin sellaiseen Berliiniin, jota edustavat kanssani samassa vaununosastossa matkustavat kaksi ikivanhaa rouvaa. On helppo uskoa, että hekin ovat olleet nuorina kess ja deftig. Edelleenkin he ovat hyvin deftig, ainakin elkeiden ja kielenkäytön osalta, ja varsin seurallisia. Norsunluutorniälykkö kai olen, mutta näiden rouvien härski kansanomaisuus tuntuu yhtäkkiä oikein miellyttävältä, siinä on jotain samaa kuin Brechtin parhaissa laulelmissa, joissa on sellaisia sanoja kuin verschachern ja Zaster. Inhottava sana muuten tuo laulelma, siinä on ainakin yksi ällä liikaa. Saksaksi käytetään vanhastaan englantilaista lainasanaa: der Song. Se ei tarkoita suomeksi laulua, vaan biisiä. Brecht kirjoitti biisejä, nimenomaan laulusta eroavina ilmiöinä. Surabaya-Johnny tai Mackie Messer ovat juuri biisejä, eivät lauluja.
Rouvat ovat matkalla Carna Rěkaan. Nimenomaan Carna Rěkaan, Zarnariekaan, kuten he nimen lausuvat, he eivät kutsu sitä Schwarzrükeksi, vaikka sillä tällainen saksankielinen nimi vanhastaan on ollutkin, niinä aikoina, jolloin kaikilla itäeurooppalaisilla kaupungeilla oli saksalainen siirtokuntansa ja saksalainen nimensä: Posen, Warschau, Lemberg, Pleskau, Laibach...ennen kuin Hitler lähti tekemään täysin saksalaista Itä-Eurooppaa ja sai aikaan täysin saksalaisvapaan.
Rouvien ja minun lisäkseni vaununosastossa matkustaa slavenialainen pari. Mies on viiksekäs ja vaatimattoman näköinen, hänen käsipuolessaan roikkuu aika kaunis ja hyvinhoidettu kolmekymppinen nainen. Mies lukee epäilyttävän pehmopornokantista lehteä. Sen nimi on jotain sellaista kuin Swět lubowanja, rakkauden, tai rakastamisen, maailma. Taitaa olla kovin ruumiillista rakkautta, luulen ma. Mutta tämä on nyt se vapaus, jota itäeurooppalaiset saivat niin kauan odotella. Se lichota. Slaveniaksi ei sanota swoboda yläslavenialaisia murteita lukuunottamatta.
Comy lichotu, nic komunizm! Sitä ne huusivat syksyllä 1989. Puola oli saanut ensimmäisen kommunistiseen puolueeseen kuulumattoman pääministerinsä, Tšekkoslovakian puoluejohto yritti hätäisesti pysäyttää maanvyörymää, Slavenian puolue alkoi natista liitoksissaan ja aseellisia ryhmiä ilmaantui jo maaseudulle, toistaiseksi vain joukkovoimaansa pyssyt käsissä demonstroimaan, eikä ludowa policija uskaltanut muuta kuin katsoa killistellä varovaisesti poliisiaseman ikkunan takaa. Joku mainitsi pelottavat sanat byrgarska wojna, kansalaissota. Silti siitä selvittiin ilman verenvuodatusta ja väkivaltaa.
Tässä sitten ensimmäinen käytännön merkki siitä lichotasta: pornahtelevat paskalehdet. En voi sanoa, ettenkö olisi pettynyt, tällainen kulttuurisnobi kun olen. Kai minulla pohjimmiltaan oli haaveita siitä, että tapaisin jo junassa jännittäviä, toisinajatelleita intellektuelleja. Vaikka toisaalta, ja vielä toisemmin ajatellen, isosiskoni ironia oli aivan paikallaan, kun hän muutamaa vuotta aiemmin, perestroikan ja glasnostin eli slavenialaisittain pśetworjenjen ja wotworjonosćin päästyä vauhtiin, irvaili Etsijässä "Odelle, nuorelle suomalaiselle intellektuellille, joka on kriittinen oikealle ja vasemmalle".
Isosiskoni tarinassa Ode haluaa "kontakteja" Itä-Euroopan "toisinajattelijoihin", koska kaikilla muillakin "oikealle ja vasemmalle kriittisillä" älyköillä kuuluu sellaisia olla, matkustaa itäeurooppalaiseen maahan ja antaa toisinajattelijoiksi tekeytyneiden tavallisten rikollisten huijata itseään: nämä esiintyvät taiteilijoina, kolkkaavat Oden ja ryöstävät hänet putipuhtaaksi, ja kun Ode-parka lopulta pääsee kotipuoleen, hän on liian nolo kertomaan totuutta, selittääpä vain tutustuneensa lukuisiin toisinajatteleviin taiteilijoihin Itä-Euroopassa ja joutuneensa tästä riippumatta kolkatuksi, antaakseen mielikuvan, että kyseessä olisivat vaikkapa romanttisesti pelätyn turvallisuuspalvelun, slaveniaksi Statna wěstostna słužba, agentit.
(Minun sukupolveni, jolle Itä-Euroopan kommunistivalta on miltei leppoisa ja turvallinen kotidiktatuuri, unser Totalitarismus nebenan, voi suhtautua itäeurooppalaisiin turvattomuus- ei kun turvallisuuspalveluihin romantisoivalla jännitysväristyksellä. Aiemmille ja myöhemmille sukupolville, ja niiden vainot kokeneille, ne eivät ole naurun eivätkä romantiikan asia. Eivät sen enempää kuin Gestapo.)
Mutta nyt tullaan sillalle, Morkenbrückelle, joka vie junan rajajoen yli. Vaunun käytävällä rätisee jo radiopuhelin, ja slavenialaiset rajamiehet alkavat tarkastaa matkatavaroita ja passeja. Pasowa kontrola, pasowa kontrola, pšosym, kuuluu käytävältä, sitten meidän osastomme ovi aukeaa, mutta ketään ei vielä tule sisään. Koppalakkipäinen viiksiville, jonka olkapäässä lukee Granicna Straža Sławěńskeje Republiki, käyskentelee edestakaisin ovemme edessä toimittaen rätisevään radiopuhelimeen (kännykkä korvaa sen vasta parin kolmen vuoden kuluttua) jotain nopealla ja puuroisella slavenialla, jota en pysty seuraamaan.
Lopulta viiksinaama työntyy ovesta sisään. Dobry źeń! Ja by rad kśěł waše pase wiźeś, pšosym! Kaikki alkavat kaivaa esiin passejaan, myös hihittelevät berliiniläistädit, vaikkeivät oman kertomansa mukaan slaveniaa ymmärräkään hyödyksi asti. Minulla on vielä sininen passi Suomi Finland -teksteineen. Siihen menee vielä erinäisiä vuosia, ennen kuin vaihdetaan viininpunaiseen, ja ajatus Slavenian kaltaisten maiden jäsenyydestä Euroopan unionissa ei tunnu olevan missään tekemisissä todellisuuden kanssa. Itse asiassa juuri minunlaisteni osallistuvien nuorten kuuluu vastustaa Euroopan unioniin liittymistä. Aika on sellainen. Aika aikaa kutakin.
Rajamies tarkistaa passini ja hyväksyy sen. Sen jälkeen sisään astuu tullinuuskija, kuten Aku Ankan papukaija sanoisi. Cłonik. Hän luettelee: Alkoholiske napoje, tubakowe wory, njekazniske drowgi, broń k stśělanjeju, złotnikarske produkty... Hän tarkoittaa kysyä, onko meillä jotain näihin ilmeisesti kieltojen tai rajoitusten piiriin kuuluvista tavaroista, ihan kuin me nyt hänelle kertoisimme laittomista huumeistamme tai ampuma-aseistamme - mutta hän synnyttää vaikutelman, ikään kuin olisi itse kaupittelemassa tällaisia tavaroita meille, tai ehkä pyytäisi niitä itselleen lahjuksiksi. Tai sitten minä vain kuvittelen. Ich spinne.
Tullimies osoittaa laukkuani ja kysyy täysin ymmärrettävällä slavenialla, kelle se kuuluu, ja tunnustan syyllisyyteni. Sen jälkeen hän sanoo jotain käsittämätöntä, ja joudun pyytämään, että hän toistaisi sanottavansa, ennen kuin ymmärrän, että hän pyytää minua avaamaan laukkuni. Mikäs siinä. Pśed ga nic? Hän vilkuilee varavaatteitani ja laukusta kurkistavia matkalukemisiani, Pariisissa, Lichotna literatura -pakolaiskustantamossa painettuja Arnošt Škobrjonkin esseekokoelmia. Niillä on sellaisia ärhentäviä nimiä kuin Vallankaappauksen aikaan ja Isänmaa ikeessä, eikä tietääkseni sensuuria ole ihan vielä lakkautettu Slaveniasta. Eletään yhä siirtymäkautta, eivätkä kaikki neuvostojoukotkaan ole poistuneet maasta. Mutta tullimies vain nyökäyttää päätään ja kehottaa minua rannetta merkittävästi liikauttamalla sulkemaan laukun. Hän ei vaivaudu enempiin pistokokeisiin, vaan hyvästelee meidät ja poistuu osastosta. Berliiniläiset rouvat vilkaisevat toisiaan ja hihittävät. Voisi luulla, että heillä on yksi laukku täynnä laittomia likööripulloja ja toinen hasista.
Uudisia Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda
Hngyvää ildaa, däällä daas ysdävänne Yngjevi Nääbiöinen Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda.
Bridannian Amiralideedin edusdajad sir Hannibal Hamilton-Jones ja mister Richard Lamm ovad andaneed virallisen ilmoidugsen, eddä briddiläinen diede on guuluisan edesmenneen diedemiehen, tri Douglas Adamsin, jälgeenjääneisdä babereisda löydyneiden biirusdugsien berusdeella onnisdunud gonsdruoimaan ääreddömän ebädodennägöisyysmooddorin, joga muuddaa dähänasdised gäsidygsemme ajasda, avaruudesda ja varsingin briddiläisen luumuvanuggaan syödävägsigelbaavuudesda. Amiralideeddi on jo andanud gäsgyn mooddorin asendamisesda golmeen eri Superkillerdreadnoughtissimus-luogan avaruusalugseen, joisda muodosduu uuden briddiläisen avaruussodalaivasdon ydin. Alusden nimed ovad HMSS Incredible, HMSS Improbable ja HMSS Impossible.
Dässä gaiggi däldä illalda. Balaamme guuldavagsenne daas gerran silloin gun sidä vähiden ododadde, mudda eniden belgäädde. Yngjevi Nääbiöinen, Suomen Nasaalisesdi Ynisdyd Uudised.
Bridannian Amiralideedin edusdajad sir Hannibal Hamilton-Jones ja mister Richard Lamm ovad andaneed virallisen ilmoidugsen, eddä briddiläinen diede on guuluisan edesmenneen diedemiehen, tri Douglas Adamsin, jälgeenjääneisdä babereisda löydyneiden biirusdugsien berusdeella onnisdunud gonsdruoimaan ääreddömän ebädodennägöisyysmooddorin, joga muuddaa dähänasdised gäsidygsemme ajasda, avaruudesda ja varsingin briddiläisen luumuvanuggaan syödävägsigelbaavuudesda. Amiralideeddi on jo andanud gäsgyn mooddorin asendamisesda golmeen eri Superkillerdreadnoughtissimus-luogan avaruusalugseen, joisda muodosduu uuden briddiläisen avaruussodalaivasdon ydin. Alusden nimed ovad HMSS Incredible, HMSS Improbable ja HMSS Impossible.
Dässä gaiggi däldä illalda. Balaamme guuldavagsenne daas gerran silloin gun sidä vähiden ododadde, mudda eniden belgäädde. Yngjevi Nääbiöinen, Suomen Nasaalisesdi Ynisdyd Uudised.
sunnuntai 6. helmikuuta 2005
Witamy Was do Sławěńskeje!
Slavenia on kahdenkymmenen miljoonan asukkaan maa Itä-Euroopassa, joka rajoittuu lännessä Mrocna-jokeen (saksaksi Morke), pohjoisessa Sławěńska Nysaan (puolaksi Nysa Sławieńska) ja etelässä Zajśmite Goryn vuoristoon. Maan rajanaapurit ovat etelässä Tšekki, lännessä Saksa ja pohjoisessa Puola. Maan suurin kaupunki on pääkaupunki Wjelike Město, jossa asuu kaksi miljoonaa asukasta. Muut suuret kaupungit ovat lähellä Saksan rajaa sijaitseva merkittävä teollisuuskaupunki Carna Rěka sekä Slavenian muinaisten ruhtinaiden kruunajaiskaupunki, suuresta Pyhälle Tapanille nimetystä katedraalista tunnettu Běła Woda. Běła Woda sijaitsee samannimisen järven rannalla.
Maantieteellisesti Slavenia jakautuu Ala-Slaveniaan, jolla nimellä tunnetaan Mrocna- ja Sławěńska Nysa -jokien puoleiset, maanviljelyalueina merkittävät ja taajaan asutut alangot, sekä eteläiseen Ylä-Slaveniaan, joka on karumpaa, kivisempää, vuoristoisempaa ja harvemmin asuttua.
Väestö
Ylivoimainen osa Slavenian asukkaista pitää itseään myös etnisesti slaveeneina, joskin maassa on myös merkittävä puolalainen vähemmistö (noin 450 000 pohjoisrajan tuntumassa) sekä kourallinen yksittäisiä kyliä lähellä maan itäkärjessä sijaitsevaa Granicne Kamjenišćon kaupunkia, joissa puhutaan arkaaista etelävenäläistä murretta. Slavenian venäläiset ovat vanhauskoisia ortodokseja, joiden esi-isät vaelsivat länteen pakoon Venäjällä toimeenpantuja kirkkouudistuksia. Venäläisväestö on säilyttänyt vanhavenäläiset kansantavat, mutta uskonto on kommunistivallan vuosina merkittävästi heikentynyt, eikä nuori polvi yleensä enää vaivaudu puhumaan venäjää, varsinkaan kun paikallisten venäläisten puhumaa, slaveniaan sekoittunutta murretta ei voi aivan kyseenalaistamatta mieltää samaksi kieleksi kuin venäjää kulttuurikielenä.
Slavenian aikoinaan merkittävä juutalaisvähemmistö on Hitlerin toimien sekä laajan maastamuuton ja assimiloitumisen kautta kadonnut lähes olemattomiin. Maassa asuu nykyään enää noin 11 000 juutalaista. Carna Rěka oli ennen toista maailmansotaa merkittävä juutalainen keskus, jonka nähtävyyksiin kuuluu yhä Carna Šulan vanha synagooga.
Kieli
Slavenian virallinen kieli on länsislaavilaisiin kieliin kuuluva alaslavenia (dolnosławěńska rěc tai dolnosławěńšćina), jota kutsutaan yleensä vain slaveniaksi (sławěńšćina). Noin 8 % väestöstä lähinnä Zajśmite Gory -vuoriston länsipäässä puhuu yhä yläslavenian murretta, joka poikkeaa alaslaveniasta siinä määrin, että ainakin Slavenian ulkopuolella kielitieteilijät pitävät sitä omana kielenään. Yläslaveniaksi julkaistaan jonkin verran kansanhuumoria ja muuta murrekirjallisuutta sekä artikkeleita paikallislehdissä. Myös paikalliset radioasemat käyttävät mielellään yläslaveniaa esim. paikallisia asioita koskevien uutisten lähettämiseen.
Pohjoisen rajaseudun puolalaiset puhuvat ja kirjoittavat omaa kieltään ja julkaisevat useita sanomalehtiä. Kulttuuriyhteydet Puolaan ovat tiiviit. Sitä vastoin itärajan venäläisvähemmistöstä suurelle osalle vanhauskoisten venäjä on yksinomaan puhuttu murre, ja uskonnollisissa puitteissa järjestetty "äidinkielen" opetus merkitsee käytännössä lähinnä kirkkoslaavinkielisten rukousten opettelemista.
Kommunismin pitkään lännestä eristämät slaveenit ovat vasta viime vuosikymmenellä uskaltautuneet opettelemään vieraita kieliä. Nuoret slavenialaiset käyttelevät jo sujuvasti englantia. Myös saksan kieltä ymmärretään laajati, eräät vanhemman sukupolven edustajat osaavat sitä jopa täydelliseen kaksikielisyyteen asti. Virallisen käsityksen mukaan maassa ei kuitenkaan ole saksaa puhuvaa vähemmistöä.
Keskeisiä slaveniankielisiä fraaseja:
Hyvää huomenta! Dobre zajtšo!
Hyvää päivää! Dobry źeń!
Olkaa hyvä! Pšosym!
Kiitos! Źěkuju se (tai Źěkujom se); Paljon kiitoksia on Mějśo źěk.
Uskonto
Slavenian uskontoelämä on huomattavasti vilkastunut sitten kommunismin kaatumisen. 40 % slavenialaisista tunnustaa katolista uskoa, loput ovat joko uskonnottomia (20 %) tai kuuluvat ainakin nimellisesti Slavenian reformoituun kirkkoon (Sławěńska reforměrowana cerkwja), luterilaisiin (Sławěńska Mjertyna-Lutherowa ewangeliska cerkwja ) tai Slavenian kansalliseen protestanttiseen kirkkoon (Sławěńska narodna protestantiska cerkwja).
Myös erilaiset uususkonnot ja kultit ovat viime aikoina kasvattaneet suosiotaan. Tämä on johtanut myös konflikteihin, ennen muuta ns. ufomellakoihin: 4. helmikuuta 1994 joukko Swojźba swětnišćowych pśijaśelow ("Avaruuden ystävien perhe") -nimisen ufokultin kannattajia mellakoi väkivaltaisesti Běła Wodan keskustassa odotetun avaruusaluksen jäätyä saapumatta järven ylle ennustettuna hetkenä. Kultin uskovaiset hyökkäilivät poliisien kimppuun ja hävittivät useita virastoja syyttäen Slavenian valtiota avaruusaluksen alasampumisesta. Havaittuaan väkivallan kohdistuvan yksinomaan valtion laitoksiin myös kaksi libertaristinuorten klubia liittyi mellakoihin.
Tapaus johti laajaan keskusteluun sekä lehdistössä että parlamentissa, ja vasemmisto ja oikeisto pääsivät yksimielisyyteen laista, joka rajoitti oikeutta uskonnolliseen tiedotus- ja käännytystyöhön muiden kuin katolisen kirkon ja maan kolmen perinteisen protestanttisen kirkon osalta. Venäläisvähemmistön, EU:n ja Yhdysvaltain paheksuttua uskonnonvapauden kaventamista laki todettiin huonosti valmistelluksi ja perustuslain vastaiseksi. Mellakoinnin herättämä närkästys ei kuitenkaan ole ohi, ja aika ajoin epäluulot ovat purkautuneet väkivaltaisena käytöksenä uusia uskonnollisia ryhmiä kohtaan: erityisesti Jehovan todistajien toimintaa vaikeuttavat jatkuvat pahoinpitelyt ja uhkaukset.
Tietoa matkailijalle:
Valuutta
Slavenia on Euroopan unionin jäsenvaltio, mutta se ei kuulu euroalueeseen. Maan valuutta on Slavenian markka, marka, joka jakaantuu sataan penniin, pjenježk. 1.1.2005 yksi euro maksoi 25,22 Slavenian markkaa. Valuuttaa voidaan vaihtaa jo Suomessa, mutta Forexilla on toimipisteitä kaikkien tärkeimpien slavenialaisten kaupunkien kauppakaduilla. Rikollisuuden yleisyyden vuoksi useimmat valuutanvaihtopisteet (paikallinen termi on wuměna tai śpa wuměny, ulkomaanvaluutta on slaveniaksi dewize, jota sanaa myös käytetään viittaamaan valuutanvaihtopaikkoihin) ovat raskaasti vartioituja ja saattavat turistista näyttää pelottavilta. Asialliset aikeet avaavat kuitenkin oven. Passin näyttäminen vartijoille pyytämättä on aina suositeltavaa.
Rokotukset ja taudit
Hepatiitti A:ta ja B:tä esiintyy Slaveniassa jonkin verran. Tartunnat ovat tavallisimpia ruiskuhuumeiden käyttäjien keskuudessa ja alamaailmassa, mutta esimerkiksi hepatiitti A voi levitä ulosteiden välityksellä huonosti siivotuista käymälöistä. Halpoja majoitusliikkeitä käyttävien reppuselkämatkaajien on syytä pitää tämä mielessä. Siksi hepatiittirokotuksen tai gammaglobuliiniannoksen hankkiminen etukäteen on varsin suositeltavaa.
Slavenia on vesikauhualuetta. Maassa ei tiettävästi ole yhtään ihmistä kuollut vesikauhutartuntoihin sitten vuoden 1992, mutta maaseudulla ja metsäalueilla on ilmennyt pariin otteeseen vesikauhuepidemioita esim. metsästyskoirissa. EU:n avustuksella ylläpidetyn tehokkaan riistanvartija- ja rankkurilaitoksen ansiosta vesikauhu-uhkiin on viime aikoina osattu varautua hyvissä ajoin, mutta jos ollaan aikeissa liikkua kaukana kaupunkipaikoista, maan kulloiseenkin rabiestilanteeseen on järkevää tutustua etukäteen esimerkiksi WHO:n verkkosivujen vesikauhutietopankin (RABNET) avulla. Slavenian oma terveysministeriö ylläpitää vesikauhutilanteesta kertovia verkkosivuja osoitteessa www.strowotnistwo.sn/publikum/informacije/aktualnosci/scaklina.html. Kielitaidottomalla maaseudulla liikkuvien kannattaa pitää mielessä, että vesikauhu on slaveniaksi sćaklina.
Slavenian AIDS-tilanne ei ole uusien EU-maiden vaikeimpia, mutta erityisesti maan katolisimmilla alueilla, kuten Běła Wodan suunnalla, kondomeja voi olla vaikeaa hankkia tavallisista apteekeista. Jos apteekki ilmoittaa olevansa katolinen (katoliska aptejka) tai sillä on "kristillinen omistaja" (kśesćijański wobsejźaŕ), tätä voidaan yleensä pitää riittävänä merkkinä siitä, että apteekki ei myy kondomeja eikä muitakaan ehkäisyvälineitä. Kondomit tulee siis varmuuden vuoksi ostaa jo Suomesta, varsinkin jos matka suuntautuu kauas pääkaupungista ja urbaanien alueiden ulkopuolelle. On kuitenkin syytä muistaa, että suurten kaupunkien yöelämässä hyvin kunnossa ja huollettuina pidetyt kondomiautomaatit ovat varsin tavallisia. Kondomi on slaveniaksi preserwatiw tai kondom, puhekielellä myös kapucka tai gumijowa kapucka.
Tavoista
Slaveniassa on syytä noudattaa yleismaailmallisia hyviä tapoja ja varautua varsin vanhanaikaisilta vaikuttaviin muodollisuuksiin. Slaveniassa jokainen mies on herra (kněz) ja jokainen nainen rouva (kněni) tai neiti (kněžna). Puhuttelusana on aina Te (Wy), joskin Puolan vastaisella rajaseudulla esiintyy puolan vaikutuksesta myös kolmannessa persoonassa puhuttelu sanoilla kněz, kněni tai kněžna. Vierailulle mentäessä on syytä ottaa mukaan kukkakimppu, joka poistetaan kääreestään ennen sen ojentamista emännälle.
Slavenialaiset ovat ylpeää ja vieraanvaraista väkeä, joka on valmis uhraamaan vaikka loppukuun talousrahat tarjotakseen vieraalle hyvät ruoat, muttei halua, että heitä pidetään köyhinä ja säälittävinä. Jos haluat konkreettisella tavalla hyvittää isäntäväkesi vaivannäön, on suositeltavaa tehdä se niin hienotunteisesti kuin mahdollista. Esimerkiksi kiitoskortin tai muun näennäisesti vähäarvoisen esineen sisään ujutettua rahalahjaa voidaan pitää suotavana.
Vanhanaikainen herrasmiesmäisyys miesten ja naisten välisissä suhteissa on Slaveniassa arvossaan. Usein hyvinkin vanhat herrat tarjoutuvat silkkaa kohteliaisuuttaan auttamaan nuoria ja reippaita naismatkailijoita kantamaan rinkkojaan. Asianmukainen tapa korvata vaivannäkö herroille on tarjota heille esimerkiksi tupakkaa tai kahvit ja kuunnella, jos tilanne ja kielitaito sen suo, heidän muistojaan Stalinin ajalta. Tiedetään kuitenkin tapauksia, joissa varkaat ovat tähän kansantapaan vedoten petkuttaneet matkailijaa, eikä epärehellisyyttä aina näe päältä. Kunnon ihmiset ovat Slaveniassa kuitenkin aina halukkaita auttamaan pulaan joutunutta turistia, ja edelläkuvatunlainen menettely voi saattaa varkaan tilanteeseen, joka on selvästi poliisiputkaa huonompi vaihtoehto, jopa huolimatta siitä, että Slavenian poliisia on moitittu kovista ja väkivaltaisista otteista.
Seksuaalitavoiltaan Slavenia on periaatteessa länsimaisen vapautunut, joskin voimakkaasti uskonnolliset, erityisesti katoliset ja kalvinistiset miljööt voivat poiketa tästä paljonkin. Kalvinistien keskuudessa amerikkalaistyyppinen uusmoralismi on voimakkaimmillaan, ja Reformoidun kristillis-isänmaallisen puolueen (Reforměrowano-Kśesćijańska Strona za Wosćojski Kraj) välityksellä sillä on myös jonkin verran poliittista vipuvoimaa. Homoseksuaalien toiminta Pride-paraateineen (paikallinen nimi: Naša Pycha) on näkyvää ainoastaan pääkaupungissa, muualla ollaan äärikristillisten iskuryhmien, ns. ristiretkeläisten (kśicaki) ja skinheadien (plěchace) pelossa hillitympiä.
Politiikka
Slavenian parhaiten organisoituneita poliittisia voimia ovat edelleenkin entisen kommunistipuolueen, ns. Taistelevan proletariaatin demokraattisen työväenpuolueen (Demokratiska Źěłaśerska Strona "Wojujucy Proletariat", DŹS-WP) ja sen apupuolueiden perilliset. Nykyään entisen kommunistipuolueen nimi on tietenkin Socialdemokratiska Źěłaśerska Strona, ja se on edelleen (vuoden 2004 vaalien jälkeen) maan suurin puolue, joskaan sillä ei ole kuin vajaa kolmannes parlamentin paikoista. Sen entisiä apupuolueita ovat Maakansan puolue (Bursko-Ludowa Strona, BLS), Vapaa demokraattinen puolue (Lichotno-Demokratiska Strona, LDS) ja Isänmaallis-demokraattinen puolue (Woścojsko-Demokratiska Strona, WDS). Näistä ainoastaan BLS on onnistunut jättämään taakseen kommunismin ajat ja nousemaan populistisen, antikommunistisista vastarintaryhmistä kehittyneen Maaseudun Rynnäkkömiesten Liiton (Zjadnośeństwo Burskich Napadowarjow, ZBN) ohitse maan suurimmaksi talonpoikaispuolueeksi.
Kommunisminvastaiset toisinajattelijapiirit ovat pyrkineet perustamaan uudelleen sotienvälisen ajan puolueita, joista tärkein oli aikoinaan Slavenian kansallinen sosialistinen puolue, SNSS (Sławěńska Narodna Socialistiska Strona). Synkkiä muistoja herättävästä nimestään huolimatta puolue on lähinnä sosiaalidemokraattinen luonteeltaan. Merkittävän osan puoluekentästä muodostavat erilaiset oikeistolaiset, uskonnolliset, isänmaalliset ym. pikkupuolueet. Niiden suuri yhteiskannatus on herättänyt liberaaleissa intellektuellipiireissä huolta Slavenian demokratian tulevaisuudesta, mutta niiden poliittista merkitystä vähentää huomattavasti esimerkiksi kristillisten puolueiden pirstaloituminen uskontunnustusrajoja myöten. Onkin merkillepantavaa, että ainoa tärkeä uskonnollinen oikeistopuolue, kalvinistinen RKP-WK (Reforměrowano-Kśesćijańska Strona za Wosćojski Kraj), menestyy vain siksi, että se on alusta asti pyrkinyt edustamaan ainoastaan kalvinisteja. Puolue pitää veljespuolueenaan pohjoisirlantilaista Demokraattista unionistipuoluetta, jonka johtaja, pastori Ian Paisley, on pariin otteeseen matkustanut Slaveniaan henkeä nostattamaan. Myös puolueen yhteydet Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeelle ovat tunnetut.