Rajalla (Slavenian seikkailut, osa 1)

Juna lähtee entisen Itä-Saksan Kunnowitz an der Morkesta kohti rajaa. On 90-luvun alku. Olen nuori, ujo mies, oikeastaan tämä matka pelottaa minua hieman. En ole koskaan käynyt entisessä itäblokissa, ja perheeni on pelotellut minua kauheilla entisillä kommunistimailla, jotka ovat muka täynnä rosmoja. Åbo Akademin slavenian kielen lehtori Hejba Wroblik on opettanut minut puhumaan kieltä sujuvasti, ainakin luokan laboratoriotilanteessa, mutta tietenkin se on aivan eri asia kuin kylmiltään oudon kielen keskelle joutuminen.

Täällä Saksassa, tai Saksan ja Slavenian rajalla, maasto on oudon näköistä. Puita on vain yksittäin, ja ruoho on kitukasvuista. Ehkä se johtuu saasteista ja happosateista, joilla minua on peloteltu koko pienen ikäni ajan. Näyttää siltä kuin ruohokin kävisi vähiin lähestyttäessä Slavenian rajaa. Saksan taitoni on riittänyt erinomaisesti tänne saakka, DDR:läisia romaaneja Christa Wolfista aina Christoph Heiniin lukeneena miellän jopa paikallisen saksan kielen miltei henkilökohtaisesti läheiseksi. Täällä berliiniläinen murre on paksumpaa kuin lännessä, mutta ei se minua häiritse.

Olen jo oppinut kaikki berliiniläisyyteen ja berliiniläiseen kulttuuriin Saksassa liitetyt kliseet. Berlin, du deutsche deutsche Frau. Mistään Love Paradesta ei kukaan ole kuullutkaan. Minun maailmassani Berliini on vulgäärin seksikäs, ikään kuin sivuosaa näyttelevä tupakoiva nuori nainen saksalaisessa etsiväsarjassa. Berliini on kess, Berliini on deftig, Berliini on leger, Berliini on knorke. Berliini on Marlene Dietrich, joka sanoo: Krieg ist meschugge. Berliini on syntinen, kyllä vain. Länsi-Berliinissä on Huumeasema Zoo, der Babystrich, jossa kolmetoistavuotiaat tytöt myyvät itseään heroiinirahoja vastaan kaksikieliseksi heittäytyneen David Bowien säestyksellä. We could be heroes just for one day. Doch, wir können siegen, und wir sind dann Helden, nur diesen Tag. Kaikki nuo kliseet, joita Pahkasika pilkkasi aikoinaan artikkelissaan Perliini. Ja kuitenkin minä niihin uskon, minä, joka opettelin itsekseni saksaa herranhylkäämässä savolaiskaupungissa, maailman persereiässä. Minne minä kaipasin, minne saksantaidon piti viedä minut? Klisee-Perliiniinkö? Enhän minä edes viihtyisi hasiksenkatkuisessa diskossa, raitis mies.


Ei kai klisee-Perliiniin. Pikemminkin sellaiseen Berliiniin, jota edustavat kanssani samassa vaununosastossa matkustavat kaksi ikivanhaa rouvaa. On helppo uskoa, että hekin ovat olleet nuorina kess ja deftig. Edelleenkin he ovat hyvin deftig, ainakin elkeiden ja kielenkäytön osalta, ja varsin seurallisia. Norsunluutorniälykkö kai olen, mutta näiden rouvien härski kansanomaisuus tuntuu yhtäkkiä oikein miellyttävältä, siinä on jotain samaa kuin Brechtin parhaissa laulelmissa, joissa on sellaisia sanoja kuin verschachern ja Zaster. Inhottava sana muuten tuo laulelma, siinä on ainakin yksi ällä liikaa. Saksaksi käytetään vanhastaan englantilaista lainasanaa: der Song. Se ei tarkoita suomeksi laulua, vaan biisiä. Brecht kirjoitti biisejä, nimenomaan laulusta eroavina ilmiöinä. Surabaya-Johnny tai Mackie Messer ovat juuri biisejä, eivät lauluja.

Rouvat ovat matkalla Carna Rěkaan. Nimenomaan Carna Rěkaan, Zarnariekaan, kuten he nimen lausuvat, he eivät kutsu sitä Schwarzrükeksi, vaikka sillä tällainen saksankielinen nimi vanhastaan on ollutkin, niinä aikoina, jolloin kaikilla itäeurooppalaisilla kaupungeilla oli saksalainen siirtokuntansa ja saksalainen nimensä: Posen, Warschau, Lemberg, Pleskau, Laibach...ennen kuin Hitler lähti tekemään täysin saksalaista Itä-Eurooppaa ja sai aikaan täysin saksalaisvapaan.


Rouvien ja minun lisäkseni vaununosastossa matkustaa slavenialainen pari. Mies on viiksekäs ja vaatimattoman näköinen, hänen käsipuolessaan roikkuu aika kaunis ja hyvinhoidettu kolmekymppinen nainen. Mies lukee epäilyttävän pehmopornokantista lehteä. Sen nimi on jotain sellaista kuin Swět lubowanja, rakkauden, tai rakastamisen, maailma. Taitaa olla kovin ruumiillista rakkautta, luulen ma. Mutta tämä on nyt se vapaus, jota itäeurooppalaiset saivat niin kauan odotella. Se lichota. Slaveniaksi ei sanota swoboda yläslavenialaisia murteita lukuunottamatta.


Comy lichotu, nic komunizm! Sitä ne huusivat syksyllä 1989. Puola oli saanut ensimmäisen kommunistiseen puolueeseen kuulumattoman pääministerinsä, Tšekkoslovakian puoluejohto yritti hätäisesti pysäyttää maanvyörymää, Slavenian puolue alkoi natista liitoksissaan ja aseellisia ryhmiä ilmaantui jo maaseudulle, toistaiseksi vain joukkovoimaansa pyssyt käsissä demonstroimaan, eikä ludowa policija uskaltanut muuta kuin katsoa killistellä varovaisesti poliisiaseman ikkunan takaa. Joku mainitsi pelottavat sanat byrgarska wojna, kansalaissota. Silti siitä selvittiin ilman verenvuodatusta ja väkivaltaa.


Tässä sitten ensimmäinen käytännön merkki siitä lichotasta: pornahtelevat paskalehdet. En voi sanoa, ettenkö olisi pettynyt, tällainen kulttuurisnobi kun olen. Kai minulla pohjimmiltaan oli haaveita siitä, että tapaisin jo junassa jännittäviä, toisinajatelleita intellektuelleja. Vaikka toisaalta, ja vielä toisemmin ajatellen, isosiskoni ironia oli aivan paikallaan, kun hän muutamaa vuotta aiemmin, perestroikan ja glasnostin eli slavenialaisittain pśetworjenjen ja wotworjonosćin päästyä vauhtiin, irvaili Etsijässä "Odelle, nuorelle suomalaiselle intellektuellille, joka on kriittinen oikealle ja vasemmalle".


Isosiskoni tarinassa Ode haluaa "kontakteja" Itä-Euroopan "toisinajattelijoihin", koska kaikilla muillakin "oikealle ja vasemmalle kriittisillä" älyköillä kuuluu sellaisia olla, matkustaa itäeurooppalaiseen maahan ja antaa toisinajattelijoiksi tekeytyneiden tavallisten rikollisten huijata itseään: nämä esiintyvät taiteilijoina, kolkkaavat Oden ja ryöstävät hänet putipuhtaaksi, ja kun Ode-parka lopulta pääsee kotipuoleen, hän on liian nolo kertomaan totuutta, selittääpä vain tutustuneensa lukuisiin toisinajatteleviin taiteilijoihin Itä-Euroopassa ja joutuneensa tästä riippumatta kolkatuksi, antaakseen mielikuvan, että kyseessä olisivat vaikkapa romanttisesti pelätyn turvallisuuspalvelun, slaveniaksi Statna wěstostna słužba, agentit.

(Minun sukupolveni, jolle Itä-Euroopan kommunistivalta on miltei leppoisa ja turvallinen kotidiktatuuri, unser Totalitarismus nebenan, voi suhtautua itäeurooppalaisiin turvattomuus- ei kun turvallisuuspalveluihin romantisoivalla jännitysväristyksellä. Aiemmille ja myöhemmille sukupolville, ja niiden vainot kokeneille, ne eivät ole naurun eivätkä romantiikan asia. Eivät sen enempää kuin Gestapo.)


Mutta nyt tullaan sillalle, Morkenbrückelle, joka vie junan rajajoen yli. Vaunun käytävällä rätisee jo radiopuhelin, ja slavenialaiset rajamiehet alkavat tarkastaa matkatavaroita ja passeja. Pasowa kontrola, pasowa kontrola, pšosym, kuuluu käytävältä, sitten meidän osastomme ovi aukeaa, mutta ketään ei vielä tule sisään. Koppalakkipäinen viiksiville, jonka olkapäässä lukee Granicna Straža Sławěńskeje Republiki, käyskentelee edestakaisin ovemme edessä toimittaen rätisevään radiopuhelimeen (kännykkä korvaa sen vasta parin kolmen vuoden kuluttua) jotain nopealla ja puuroisella slavenialla, jota en pysty seuraamaan.


Lopulta viiksinaama työntyy ovesta sisään. Dobry źeń! Ja by rad kśěł waše pase wiźeś, pšosym! Kaikki alkavat kaivaa esiin passejaan, myös hihittelevät berliiniläistädit, vaikkeivät oman kertomansa mukaan slaveniaa ymmärräkään hyödyksi asti. Minulla on vielä sininen passi Suomi Finland -teksteineen. Siihen menee vielä erinäisiä vuosia, ennen kuin vaihdetaan viininpunaiseen, ja ajatus Slavenian kaltaisten maiden jäsenyydestä Euroopan unionissa ei tunnu olevan missään tekemisissä todellisuuden kanssa. Itse asiassa juuri minunlaisteni osallistuvien nuorten kuuluu vastustaa Euroopan unioniin liittymistä. Aika on sellainen. Aika aikaa kutakin.


Rajamies tarkistaa passini ja hyväksyy sen. Sen jälkeen sisään astuu tullinuuskija, kuten Aku Ankan papukaija sanoisi. Cłonik. Hän luettelee: Alkoholiske napoje, tubakowe wory, njekazniske drowgi, broń k stśělanjeju, złotnikarske produkty... Hän tarkoittaa kysyä, onko meillä jotain näihin ilmeisesti kieltojen tai rajoitusten piiriin kuuluvista tavaroista, ihan kuin me nyt hänelle kertoisimme laittomista huumeistamme tai ampuma-aseistamme - mutta hän synnyttää vaikutelman, ikään kuin olisi itse kaupittelemassa tällaisia tavaroita meille, tai ehkä pyytäisi niitä itselleen lahjuksiksi. Tai sitten minä vain kuvittelen. Ich spinne.


Tullimies osoittaa laukkuani ja kysyy täysin ymmärrettävällä slavenialla, kelle se kuuluu, ja tunnustan syyllisyyteni. Sen jälkeen hän sanoo jotain käsittämätöntä, ja joudun pyytämään, että hän toistaisi sanottavansa, ennen kuin ymmärrän, että hän pyytää minua avaamaan laukkuni. Mikäs siinä. Pśed ga nic? Hän vilkuilee varavaatteitani ja laukusta kurkistavia matkalukemisiani, Pariisissa, Lichotna literatura -pakolaiskustantamossa painettuja Arnošt Škobrjonkin esseekokoelmia. Niillä on sellaisia ärhentäviä nimiä kuin Vallankaappauksen aikaan ja Isänmaa ikeessä, eikä tietääkseni sensuuria ole ihan vielä lakkautettu Slaveniasta. Eletään yhä siirtymäkautta, eivätkä kaikki neuvostojoukotkaan ole poistuneet maasta. Mutta tullimies vain nyökäyttää päätään ja kehottaa minua rannetta merkittävästi liikauttamalla sulkemaan laukun. Hän ei vaivaudu enempiin pistokokeisiin, vaan hyvästelee meidät ja poistuu osastosta. Berliiniläiset rouvat vilkaisevat toisiaan ja hihittävät. Voisi luulla, että heillä on yksi laukku täynnä laittomia likööripulloja ja toinen hasista.