Renée Frangeur ja ROKS

Widding Hedinin lisäksi myös Renée Frangeur ("ROKSissa vallitsee biologistinen näkemys: miehet ovat mieheyttään pahoja ja epäluotettavia, naiset naiseuttaan hyviä ja uskottavia") on jälkeen päin tarkentanut kantojaan. Frangeur, joka sanoo olevansa periaatteessa turvataloaktivisti (jourkvinna), mutta nykyään vain passiivinen, tekee Könskrigetissä varsin järkevän ja tasapainoisen vaikutelman, ja myös tässä artikkelissa puhuu lohduttava järjen ääni. Heti alkuvaiheessa hän toteaa olevan mahdollista samanaikaisesti myöntää kaksi asiaa: yhtäältä se, että ensimmäisen osan näkökulma on aika yksipuolinen, mutta toisaalta se, että kokonaisuutena ohjelmat kritisoivat ROKSin johtoa oikeista syistä ja aiheellisesti. ROKSin arvostelu ei tarkoita automaattisesti antifeminismiä eikä naisiin kohdistuvan väkivallan väheksyntää, julistaa Frangeur huutomerkillä, ja kahdella huutomerkillä hän lisää, että nyt alkava feminismin sisäinen välienselvittely on suorastaan välttämätön, jotta humanistinen feminismi olisi mahdollinen.

Frangeur selvittää lukijoille könsmaktsordningin, sukupuolittuneen valtajärjestyksen, käsitteen: se tarkoittaa, että niin Ruotsissa kuin jonkin Afganistaninkin kaltaisessa maassa vallitsee yhteiskuntarakenteisiin ikuistunut valtajärjestys, jossa miehet yleisesti ottaen ovat naisia ylempänä ja jossa he ylläpitävät ylivaltaansa tekemällä naisille seksuaalisluonteista väkivaltaa. Frangeur toteaa, että ajatuksessa ei hänenkään mielestään ole vikaa, mutta että se on liian korkealla, abstraktilla tasolla, jotta siitä oikeasti olisi mitään hyötyä käytännön naistyössä tai nyky-Ruotsin miesten ja naisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden analysoinnissa, varsinkin kun otetaan huomioon, miten paljon ne ovat 1900-luvulla muuttuneet.

Kriittisen lukijan täytyy tietysti tässä kohtaa kysyä, mihin mokomaa korkean abstraktiotason ajatusta ylipäätään tarvitaan, ja miksi Frangeur vaivautuu erikseen korostamaan, ettei hän halua kyseenalaistaa sitä, kun hän kuitenkin kiistää sen käytännön merkityksen. Ehkä kyseessä on vain rituaalinen nyökkäys kaikelle sille, mitä ei kerta kaikkiaan saa kyseenalaistaa, jollei halua joutua täysin marginaaliin. Mieleen tulevat ne itäeurooppalaiset toisinajattelijat, jotka kuvittelivat, että oman toisinajattelun esittäminen "jonkinlaisena marxismina" tai "jonkinlaisena sosialismina" legitimoisi sen vallanpitäjien silmissä, jolloin he saisivat esittää kritiikkinsä järjestelmän sisällä pysyen eikä heitä suoraa huutoa leimattaisi kapitalismin lakeijoiksi ja järjestelmän vastustajiksi. Kuten tiedämme, luulo oli väärä: erilaisia "trotskilaisia" ja "titolaisia" pidettiin vielä paljon vaarallisempina soluttautujina kuin rehellisiä porvari-imperialistin kätyreitä.

Frangeuria, kuten minuakin, järkyttää se, että Ireen von Wachenfeldt kieltää mitään edistystä tapahtuneenkaan koko järjestönsä toiminnan aikana, kun itse asiassa juuri ROKS on onnistunut ajamaan läpi useita haluamiaan lakeja. Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi toki muuttaa "sukupuolittuneen vallan järjestystä" edes hiukan. Eikö mikään ole muuttunut, kun sata vuotta sitten naimisissa oleva nainen oli holhouksenalainen olento vailla äänioikeutta, kysyy Frangeur ja viittaa myös siihen, että Ruotsissa asiat eivät sentään ole feministiliikkeen käsitysten ja vaatimusten kannalta niin huonosti kuin jossain Hollannissa, jossa prostituutio on laillista, tai Saksassa, jossa Hausfrau-instituutio on edelleen voimissaan.

Frangeur pitää myös feminismin vastaisina ja vahingollisina sellaisia biologistisia väitteitä, jotka leimaavat kaikki miehet elukoiksi, potentiaalisiksi väkivallantekijöiksi ja synnynnäisiksi raiskaajiksi. Frangeuria ei myöskään miellytä se, että Eva Lundgren Slagen dam -tutkimuksessaan esittää kyynärpäällä tönäisyn ja ruman naaman näyttämisen osana samaa väkivallan jatkumoa kuin pyssyllä uhkaamisen ja kuristamisen, koska venyttämällä "väkivallan" käsitettä tolkuttomiin Lundgren saa miesten väkivaltaisuustilastot nostettua absurdiuteen asti. Aivan samalla logiikalla voisi esittää nalkuttamisen osana "väkivallan jatkumoa" ja sen nojalla sitten selittää 99% naisista harjoittavan väkivaltaa miestään kohtaan.

Frangeur pitää ROKSia tyypillisenä fundamentalistijärjestönä. Tiedotusvälineillä ei tavallisesti ole pääsyä järjestön kokoontumisiin - Evin Rubar onnistui tosiaankin poikkeuksellisesti soluttautumaan sinne - ja dokumentissa esiteltyjen Mikael Ryingin ja Margareta Hydénin tutkimus on liikkeen piirissä tabu, koska se ei vahvista ROKSin ideologisia käsityksiä miesten väistämättömästä pahuudesta. Eva Lundgren vie järjestöä kuin pässiä liekanarussa, ja järjestön lehdessä toisinajattelevat mielipiteet haukutaan armotta lyttyyn. Ja tietysti Rubarin ohjelmien jälkeen ROKSin johto väittää, että dokumentti oli yksipuolinen ja provosoivasti leikelty sekä sisällöltään täysin virheellinen. Tällaista valehtelua ja itsekritiikittömyyttä ei Frangeurinkaan mielestä voida puolustella viittaamalla "vallan sukupuolittuneisuuteen". Epärehellisyyttä ei saa anteeksi silläkään, että monet ROKSin jäsenet ovat itse olleet miesten väkivallan uhreja, katsoo Frangeur ja lopettaa artikkelinsa toteamukseen, että naisten turvatalojen työn on jatkuttava ja sitä on tuettava, mutta että järjestön johto on vaihdettava.