Norjalaisen uskontotieteilijän kanta Könskriget-jupakkaan

Lähde 1
Lähde 2

Lokakuun alussa löysin netistä ylläolevat norjalaiset nettisivut, joissa uskontotieteilijä Asbjørn Dyrendal ottaa kantaa Könskriget-jupakkaan. Dyrendalin mielestä salaliittoteoriat lapsia uhraavista satanisteista eivät sinänsä ole mitään uutta ääriryhmien keskuudessa, pikemminkin ne taitavat kuulua alan peruskauraan. Tunnetusti Eva Lundgren on herättänyt yleistä hämminkiä käsityksillään Ruotsin päättäviin piireihin asti ulottuvista lastenraiskaajasalaliitoista, mutta Dyrendalin asenne tuntuu olevan pikemminkin: "jaahah, taas näitä".

Kuten tunnettua, ROKSin ideologia perustuu sille käsitykselle, että naisiin suuntautuvat väkivallanteot eivät kieli väkivaltaan syyllistyneen miehen henkilökohtaisista ongelmista, rikollisuudesta tai tasapainottomuudesta, vaan ovat elimellinen, ehkä jopa geneettinen osa mieheyttä sinänsä (kuten Renée Frangeur sanoi, kyse on mustavalkoisen biologistisesta ajattelutavasta). Naisten hakkaaminen kuuluu normaalin mieheyden piiriin, ja yhteiskuntaa ohjaa saatananpalvojien salaliitto, joka suuressa mitassa uhraa lapsia jumalalleen ritualisoiduissa orgioissa.

Dyrendal toteaa, että Könskrigetissä kuvatut naiset ovat vallantäyteisiä ja arrogantteja, antautuvat villeille salaliittokuvitelmille, ovat vakuuttuneita siitä, että lopullinen totuus on heidän hallussaan ja uhkailevat rangaistuksilla ja ulossulkemisella sitä, joka esittää kiperiä kysymyksiä. Hänen mielestään tällaiset kuvitelmat ovat varsin tavallinen ilmiö hyvin tiiviissä liikkeissä, jotka kamppailevat mieltämänsä hyvän asian puolesta.

Dyrendal ei usko, että kaikki ärjyfeministitkään sinänsä näkisivät "sukupuolittuneen vallan järjestystä" tietoisesti ja suunnitellusti ylläpidettynä sortokoneistona. Mutta kaikki ryhmät, jotka katsovat olevansa sorrettujen asialla sortajia vastaan, ovat sinänsä taipuvaisia näkemään itsensä metafyysisinä hyviksinä, joita metafyysinen Paha vainoaa. Dyrendalin mielestä on vaikeampaa keksiä esimerkkejä sellaisista aktivistiryhmistä, jotka eivät pidä itseään vainottuina, kuin päinvastoin. Hän toteaa lisäksi, että Kjell Magne Bondevikin ja Torbjørn Jaglandin kaltaiset vaikutusvaltaiset norjalaiset poliitikotkin mielellään esiintyvät "vainottuina", joten uhrin osan näytteleminen on varsin keskeinen retorinen keino nykyaikaisessa politiikassa ihan kaikilla tasoilla.

Miten feministit tai vastaavanlaiset ääriryhmät (Norjassa maolaiset ovat tyypillinen vertailukohta - tässä yhteydessä muuten itse kunkin kannattaa lukea Dag Solstadin sisäpiiriromaani maolaisuudesta, sitä ei ole suomennettu, mutta kylläkin ruotsinnettu nimellä Gymnasielärare Pedersens redogörelse för den stora politiska väckelsen
som har hemsökt vårt land, ts. suunnilleen "Lehtori Pedersenin selonteko siitä suuresta poliittisesta herätysliikkeestä, joka on koetellut maatamme") sitten voivat seota näin täydellisesti? Kysymys on pitkälti siitä, miten ihmis- ja valtasuhteet ryhmän sisällä ovat kehittyäkseen ja missä määrin ryhmä on vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa: yksittäisen ideologisen miljöön sulkeutumiseen ja sisäsiittoistumiseen voi olla monia syitä, toteaa Dyrendal.

Perusero tietenkin kulkee niiden välillä, joiden mielestä yhteiskunnassa on jotain hyvää ja säilytettävää, ja niiden, joiden tunnuslauseena on "alas lyökää koko vanha maailma". Kun jälkimmäiset, vallankumoukselliset, sanoutuvat irti yhteiskuntajärjestyksestä, kyse on varsin tietoisesta päätöksestä, johon liittyy irrottautuminen maltillisemmasta emäliikkeestä. (Tässä kohdassa muuten on sanottava, että Dyrendalin analyysi ei omasta mielestäni oikein pidä vettä. Feminismin piirissä ei koskaan ole tapahtunut selvää irtiottoa eikä organisoitunutta välirikkoa maltillisten ja vallankumouksellisten välillä, vaan maltillisetkin pitävät velvollisuutenaan puolustella ja ymmärtää vallankumouksellisia. Äärifeminismi siis rehottaa maltillisten tuella, ja maltilliset ovat äärifeministeille rekrytointipohja, eivät varsinaisesti vihollinen, siinä mielessä kuin sosiaalidemokraatit ovat kommunisteille ja kokoomus perustuslaillisille sitä varsinaista poliittisen spektrin toisessa päässä olevaa vastustajaa pahempi vihollinen.)

Erottautuminen yhteiskunnasta on irtisanoutumista maailman rappeutuneisuudesta (sana "maailman" lienee tässä ymmärrettävä muodossa "maailmallisuuden", koska Dyrendal on uskonnollisten änkyrälahkojen tutkija): kun pysytään erossa maailman saastasta, voidaan säilyttää oma puhtaus. Mutta koska eriävät mielipiteet eivät koskaan näyttäydy omista lähtökohdista nousevina, vaan aina ainoastaan "maailman" viettelevinä vaikutteina, yksimielisyydestä tulee itsetarkoitus ja sitä voidaan ylläpitää hyvinkin raaoin keinoin. Eriävä mielipide on heikkoutta, hairahdus ja synti. Tällöin sekä todellisuuskuva että päätöstenteon perusta kapenevat ja köyhtyvät.

Dyrendal varoittaa kuvittelemasta, että tällaista ajatusten köyhtymistä voisi esiintyä yksinomaan tuomiopäivää odottavien lahkojen piirissä: käsite groupthink, jolla tällaisiin prosesseihin viitataan, syntyi itse asiassa analysoitaessa John F. Kennedyn esikunnan päätöstentekoa Sikojen lahden maihinnousuyrityksen aikana. Kyse on kriittiset analyysit ja epäilykset tukahduttavasta yksimielisyyspaineesta, joka syntyy suljetussa kommunikaatioverkostossa. Kun halutaan olla mukana porukassa, eikä kuunnella kenenkään ulkopuolisen järjenääntä, sensuroidaan omia ajatuksia. Luonnollisesti tällaista ilmenee pienissä määrin joka ikisessä ihmisryhmässä, jolla on minkään valtakunnan yhteenkuuluvuutta, ja sen patologisoituminen sekopäälahkotasolle on asteittainen prosessi.

Pienillä aatteellisilla ryhmillä on tarve yhteenkuuluvuuteen, ja kun se, mitä itse kannatetaan, on absoluuttinen Hyvä, kaikki muu on osa absoluuttista Pahaa. Tällöin toista mieltä oleminen ei koskaan voi merkitä legitiimiä erimielisyyttä, se on aina merkki Pahan, Saatanan, Miehen tai milloin minkäkin absoluuttisen vihollisen tunkeutumisesta yhteisöön: toisinajattelija on joko pirun vallassa, pirun naiivi lakeija tai itse piru.

Miten ääriryhmiin sitten pitäisi suhtautua? Dyrendalin mielestä niiden liiallinen leimaaminen ja eristäminen ei ole viisasta, koska se pahentaa ryhmän syrjäytymistä ja taipuvaisuutta äärimmäisyyksiin. (Tässä kohtaa minun täytyy kyllä ihmetellä erästä asiaa: eikö ryhmän liika ymmärtäminen ja paapominen ja nostaminen arvostelun yläpuolelle, jota on tapahtunut feministien kohdalla, aiheuta aivan samaa? Nythän meillä on ilmeisesti tilanne, jossa mielisairaiden kiihkoilijoiden aate pyörittää yhteiskuntaa mielensä mukaan juuri siksi, että aatteen naiset ovat saaneet Ruotsin yhteiskunnalta miljoonatuet, joilla tehdä vallankumousta.)

Kun haastattelija kysyy Dyrendalilta, miten aktivistiryhmän, puolueen, seurakunnan tai postimerkkikerhon jäsen itse voi tunnistaa, että nyt mennään päin helvettiä, Dyrendalkaan ei osaa antaa kauhean yksityiskohtaisia ja tarkkoja ohjeita. Yleisesti ottaen pitää varoa sellaista ajattelua, joka ei näe toista mieltä olevissa ihmisissä minkäänlaisia moraalisia hyveitä eikä mitään arvostettavaa ja joka esittää, että on välttämätöntä eristäytyä saastaisesta maailmasta omaan sisäiseen puhtauteen.

(Ja jos joku alkaa tässä vihjailla, että minä edustaisin moista separatismia, säästäköön keuhkojaan. Minä en kannata yhteiskunnasta eristäytymistä siksi, että feministit ovat saastuttaneet yhteiskunnan, vaan päinvastoin avointa ja rehellistä poliittista konfrontaatiota feministejä vastaan. Tietenkin feministit ovat pahoja ja hirveitä olentoja, joissa ei ole yhtään mitään hyvää, mutta suurin osa feministien ymmärtäjistä on hyviä ja reiluja ihmisiä, jotka on juuri tämän hyvyytensä ja reiluutensa vuoksi ollut mahdollista harhauttaa mukaan tukemaan roistoja. Jalon kansan parhaat voimat puoluekannasta riippumatta heräävät kyllä taisteluun feminismin pahuutta vastaan, kun se heille kärsivällisesti selitetään, ja kun lain ja oikeuden konekiväärit syöksevät lyijyä, tulta ja kuolemaa feministien niskaan, sekä vasemmistoliittolaista että kokoomuslaista, sekä Hietasta että Lahtista kaivataan kyllä komppaniaan mukaan.)

Dyrendal huomauttaa, että monet "satanistipedofiilien" julmuuksilla mässäilevät tarinat muistuttavat melkoisesti väkivaltapornoa ja että ne kertovat yhtä ja toista niihin uskovien ihmisten mielikuvituksesta. Minun täytyy kai tähän väliin siteerata Mark Rosenfelderin kiintoisaa kirjoitusta, jossa vertaillaan vasemmistoa (mm. feministejä) ja jenkkiläisiä fundiskristittyjä: Molemmat ovat taipuvaisia puritanismiin. Tämän ei luulisi koskevan vasemmistoa, mutta miettikääpä uskonnollisen fundamentalismin ja 70-luvun feministien pornonvastaista liittoumaa. Osa vasemmistosta nolostelee seksuaalisuutta tasan yhtä paljon kuin kuka tahansa uskovainen ja pyrkii aivan yhtä lailla näkemään naiset hauraina olentoina, jotka ovat avuttomina raatelevan mieheyden armoilla. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että esimerkiksi feministien riitteihin kuuluu julistaa kovalla äänellä omaa seksuaalimyönteisyyttä, vaikka aate on nimenomaan samalla ahdistuneella tavalla seksuaalikielteinen (ainakin mitä tulee miehen seksuaalisuuteen) kuin kristillinen fundamentalismi. Kuten totesin aiemmin, juuri tällaisen systemaattisen valehtelun vuoksi en voi enää kannattaa feminismiä.

Fundamentalistikristittyjen ja feministien yhteiset piirteet askarruttavat myös Dyrendalia. Häntä ihmetytti aikaisemmin se, että feministit omaksuivat satanistipedofiilikuvitelmia kiihkokristilliseltä taholta, mutta nyttemmin hän on oppinut näkemään yhtäläisyydet kaikkien sulkeutuneiden oikeassaolijaryhmien välillä. Satanistikuvitelmia hyödynnetään eri näkökulmista erityyppisissä ryhmissä, tarinat kun voidaan aina tulkita eri näkökulmista. Siinä missä feministit hyödynsivät satanismitarinoita patriarkaatin demonisoimiseen, fundamentalistit pyrkivät esittämään niillä maallistuneen ja kaupallisen yhteiskunnan pahuuden. Usein molemmat muuten myös vastustivat tällä myytillä aivan samoja epäkohtia: molemmille porno, lasten pahoinpitelyt ja seksuaalirikokset olivat merkkejä samasta Saatanan/Patriarkan vallasta ja selitettävissä vain sillä, että jossain on lasten verta juova pedofiilisalaliitto, joka haluaa tätä kaikkea pahaa.

Näin siis Dyrendal (jota toki olen kovalla kädellä tulkinnut - norjaa ymmärtävät voivat tuosta linkistä katsoa alkuperäistekstin) haastateltuna. Omalla kädellä kirjoitetussa artikkelissa hän vielä kommentoi tarkemmin Eva Lundgrenin roolia tässä kaikessa. Dyrendalin mukaan Lundgrenin mielipiteet olivat tunnettuja jo kauan ennen kuin hänelle järjestettiin mittaräätälöity virka Uppsalan yliopistosta (jonka tunnuslause Tänka fritt är stort, men tänka rätt är större saa tässä yhteydessä hiukan hupaisan kaiun). - Toki tämä on selvää meille kaikille, jotka olemme lukeneet Jan Guilloun "historiareportaasin" Häxornas försvarare/Noitien asianajaja - omasta mielestäni muuten Guilloun laajan tuotannon ehdottomasti terävintä kärkeä.

Myytti satanistikannibaaleista lähti liikkeelle Yhdysvalloista kaksi vuosikymmentä sitten, toteaa Dyrendal, yli puolitoista vuosikymmentä sitten se ilmaantui norjalaisten sanomalehtien etusivuille. Ja 16 vuotta sitten tehtiin ensimmäinen tutkimus, jossa tarinat todettiin keksityiksi. Siitä alkaen satanistipedofiilikannibaalisalaliittoteoriat (olipas vaikuttava yhdyssana) on järkiään todistettu vääriksi, mutta tämä ei ole estänyt niitä nostamasta päätään yhä uudelleen erilaisten aktivistiryhmien ja yhteiskunnallisten liikkeiden keskuudessa, toteaa Dyrendal. Hyvä salaliittoteoria ei kuole, se vain kiertää suljettua kehää, kunnes yhteiskunta on kypsä ottamaan sen vastaan vielä kerran.

Dyrendal toteaa, että Lundgren on nyt joutunut hyökkäysten kohteeksi ja hänen toiminnastaan on järjestetty jonkinlainen tutkinta. Dyrendal ei erityisemmin sääli Lundgrenia, joka on vain saamassa sen mitä ansaitseekin, mutta hän pitää kohua hieman tekopyhänä juuri siksi, että Lundgrenin houreet ovat olleet yleisessä tiedossa, eikä hän juurikaan ole pyrkinyt peittelemään niitä. Ensimmäisen kerran Lundgren heitti saatanaa julkisesti mustepullolla vuonna 1991, kun hän väitti Dagbladetissa julkaistussa jutussa karanneensa henkensä kaupalla bergeniläisen satanistilahkon kokouksesta, johon oli soluttautunut. Dagens Nyheterin mukaan hän oli sittemmin kolmen ruotsalaisen tai norjalaisen satanistiryhmän toiminnassa "osallistuvana havainnoijana" ja väittää satanistien kertoneen riiteissään tapahtuneen raakoja raiskauksia ja vielä pahempaa". Mitään tutkimustuloksia satanismista Lundgren ei kuitenkaan ole julkaissut, eikä liioin kunnostautunut vakavastiotettavana saatananpalvonnan tutkijana tai asiantuntijana. Dyrendal toteaa Lundgrenin tosin julkaisseen teoksen La de små barn komme til meg... Barns erfaring med seksuelle og rituelle overgrep ("Antakaa lasten tulla minun luokseni. Lasten kokemuksia seksuaalisista ja rituaalisista väärinkäytöksistä") vuonna 1994. Kirja perustuu kuitenkin vain kirjallisiin lähteisiin ja väitettyihin väärinkäytöksiin, ei "osallistuvaan havainnointiin", eikä kirjoittaja tunnu tietävän paljoa itse satanismista. Lundgrenin lähteiden joukosta löytyy hyvin epäilyttävää tavaraa. Erästä ROKS-aktivistia siteeraten hän väittää, että "saatananpalvojien lapsiuhria" kuvaavan kirjan Michelle Remembers mainitsema Michelle Pazder pakotettiin synnyttämään lapsi saatananpalvojille uhrattavaksi; ongelma on vain, kuten uskontotieteilijä Geir Levi Nilsen totesi vuonna 1996 julkaistussa teoksessaan, että Michelle, joka "muisti" kärsimyksensä jälkeenpäin hypnoosissa, oli omienkin kertomustensa mukaan laskettuna nelivuotias joutuessaan saatananpalvojien kynsiin, - toteaa Dyrendal.

Tarinat kaapatuista naisista, jotka pakotetaan synnyttämään vauvoja kaappaajiensa raiskattaviksi ja silvottaviksi kannibaaliriiteissä, ovat ilmaantuneet osaksi mytologiaa vasta jälkeenpäin, ja ne voidaan jäljittää nimeltä mainittavaan teokseen, Laurel Wilsonin, tunnetun väärennettyjen "tositarinoiden" kirjoittajan laatimaan teokseen Satan’s Underground. Kirja vedettiin pois markkinoilta vuoden kuluttua julkaisemisestaan, kun tarinat paljastuivat valheiksi. Wilson ilmeisesti kertoi tarinoitaan enemmän tai vähemmän pakonomaisesti; myöhemmin hän esiintyi natsien polttouhrin eloonjääneenä ja asettui tukemaan toista samanlaista valehtelijaa, Binjamin Wilkomirskiä, joka julkaisi arvostetun, mutta keksityksi osoittautuneen omaelämäkerran muka Hitlerin leirien uhrina.

Tällaista lähteiden väärinkäyttöä esiintyy kirjassa enemmänkin, huomauttaa Dyrendal, mutta lisää, että huomattavasti huolestuttavampia ovat kirjan sisältämät "empiiriset" osuudet, joissa nelivuotiaitakin lapsia on "haastateltu" esittämällä heille johdattelevia kysymyksiä - Lundgren itsekin myöntää "haastattelujen" olleen niin johdattelevia, ettei niillä ikinä olisi ollut arvoa ainakaan juridisessa tutkinnassa. Tämä ei kuitenkaan haitannut Lundgrenin tahtia, sillä hänen tavoitteensa oli alun perinkin ollut "seksuaalisen hyväksikäytön konkretisoiminen sen kohteeksi joutuneille" mm. antamalla heidän ennen haastattelua tutustua muiden uhrien kertomuksiin. Ilkeästi sanoen Eva Lundgren luetti pienillä lapsilla väkivaltapornojuttuja aivopestäkseen heidät kertomaan käskystä samanlaisia tarinoita. (Tässä alkaa pikku hiljaa kysellä itseltään, kuka oikeastaan pitäisi panna rautoihin lasten seksuaalisesta ahdistelusta - eikö esimerkiksi hysteerinen tantta, joka oman pakkomielteensä vuoksi luettaa lapsilla lastenraiskaustarinoita, ole jonkinlainen seksuaalinen ahdistelija?) Dyrendal huomauttaakin, että käytännössä tällainen "konkretisointi" johtaa siihen, että syytös rinnastuu syyllisyyteen ja aikuisen epäilykset esitetään lapsen kokemuksena, täysin riippumatta siitä, kuinka ehdottomasti lapsi kieltää mitään sellaista tapahtuneen. Lundgrenin tutkimusryhmä löi etukäteen lukkoon sen, että lastenraiskauksia oli tapahtunut, eikä välittänyt tarinoiden sisältämistä ristiriitaisuuksista ja vasta-aiheista. Ei välitetty siitä, että poliisi ei löytänyt jälkeäkään rituaalien uhreista; ja kun lasten tarinat sisälsivät selvästi fantastisia aineksia, kuten tarinoita lapsista, jotka räjähtivät kun heille syötettiin pillereitä (!), tämäkin meni Lundgrenin ryhmään kuin häkä.

Norjassa Lundgren ratsasti aikansa moraalisen paniikin aalloilla. Hänen teoriansa onnistuivat myös synnyttämään pedofiilihysterian Bjugnissa, missä 90-luvun alussa tuomittiin viattomia lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jan Guillou on kirjoittanut asiasta kirjassaan Häxornas försvarare. Lopulta moraalinen paniikki meni ohi ja syyttömät vapautettiin; Eva Lundgren joutui jupakan tuloksena pakenemaan Norjasta ja hakeutumaan Ruotsiin, missä hänelle sitten ROKSin taustavaikutuksen tuloksena räätälöitiin oma oppituoli.