"Viisi tytärtäni"

Maalainen kirjoitti blogissaan ylistävästi Liisamaija Laaksosen ympärille rakennetusta pateettista televisionäytelmästä "Viisi tytärtäni". Minä en vaivautunut katsomaan koko näytelmää: olen nähnyt sen (katsoimme sen yhdessä oman äitini kanssa) silloin kun se esitettiin ensimmäistä kertaa, eikä se napannut silloin; tuskin se tässä välillä on yhtään parantunut. Näytelmä kuvaa öyhöttävän työläisjuopon katkeraa vaimoa, joka koettaa hoitaa viittä tytärtä ihmisiksi miehen ryypättyä maksansa mäkeen ja henkensä maalle. Tyttärillä on omat ongelmansa, yksi juoksee penisten perässä kunnes tekee itsestään yksinhuoltajan, toinen kuolee aivokasvaimeen ja kolmas tulee hulluksi. Hullun siskon huoltokysymys sitten tuokin tyttäret äidin luokse muistelemaan perhehelvettiään.

Näytelmässä oli se perusvika, että - kuten Yiltzhoucan arvostelija sanoi - perheen ongelmat oli haettu "valintatalosta", ja tämä moite osui mielestäni naulan kantaan. Kaikki kliseet juoposta ja väkivaltaisesta isästä syyllistävään marttyyriäitiin olivat tarjolla. Kun joukkoon sitten vielä heitettiin aivokasvaimeen menehtyvä tytär, oltiinkin jo vanhan kunnon Älywapaan Palokunnan "Riepu-Petteri ja Kura-Eero" -sketsissä, eli kurjuudelle oli pakko nauraa sillä tavalla kuin Aleksandr Solzhenitsynin tutkintovankitoverin oli pakko nauraa viidentoista vuoden vankeustuomiolle, jonka hän oli saanut rangaistukseksi ei-mistään.

Tällaiset konventionaalisen "ongelmaperheen" kliseetä uusintavat kulttuurituotteet pistävät vihaksi sen takia, että - kuten Tolstoi, Lev Nikolajevitsh, sanoi ja viisaasti sanoikin - kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Ja kuten olen omakohtaisesti joutunut kokemaan, onnettoman perheen onnettomuus johtuu nopeiden muutosten nyky-yhteiskunnassa usein siitä, että ne onnellisen perheen valmistusohjeet, jotka perheen perustajat ovat alkujaan saaneet, ovat vanhentuneet tai - mikä pahempaa - vanhenevat vähitellen perheen eläessä, kunnes onnellisena ja tasapainoisena aloittanut perhe huomaa olevansa keskellä kurimusta tietämättä, miten, missä vaiheessa ja missä välissä hyvä elämä meni pilalle.

Näin kävi minun perheessäni. Kaikkein varhaisin lapsuuteni oli oikeasti onnellinen ja idyllinen, ja minua varjeltiin tehokkaasti ahdistavilta ja epätoivoa herättäviltä asioilta. Uskonnon rooli elämässäni oli muuten hyvin yksiselitteisesti myönteinen ja rauhoittava, ja isoisäni oli tunnetusti erittäin hyvä ja rakentava miehen ja Jumalan malli. Varhaisvuosieni kielteisin hahmo oli Aino-täti, kotityranni, joka kutsui itsensä kylään viikkokausiksi ja "kasvatti" minua omien, mielivaltaisten ja sisäisesti epäjohdonmukaisten kriteeriensä mukaan. Lisäksi isoäidissä alkoi jo tuolloin ilmetä niitä lempeän totalitarismin piirteitä, jotka hänen vanhuudenhöpertyessään ensimmäisinä yliopistovuosinani kasvoivat absurdeihin mittoihin ja aika pitkälti pilasivat minulta sekä yläasteen että lukion kasvumahdollisuuksina.

Ongelmaperheeksi liu'utaan, usein yrittämällä tehdä kaikki oikein. Kaikki tekevät parhaansa, kunnes tyrmistyksekseen huomaavat, että - lainatakseni äidin kitkerää sanontatapaa - sinun parhaasi on liian huono. Viinanjuonti, tytärten seksuaalinen holtittomuus ym. ei ole "ongelma", vaan varsinaisen ongelman myöhäisseuraus, joka itse ongelmallisuuden sisältä päin kokevien kannalta tuntuu täysin sekundääriseltä ja epäoleelliselta. "Ongelma" on käsittämätön vyyhti, jonka vankeja kaikki ovat ja josta kaikki ovat tietoisia, mutta jota on täysin mahdotonta pukea sanoiksi, koska ei tiedä, mistä päästä aloittaisi. Kaikki yritykset saada asiaa selvitettyä ulkopuolisille romahtavat kasaan, koska kielestä ei yksinkertaisesti löydy sanoja. Silloin kun löytyy - "alkoholiongelma", "mielisairaus" - ne tuntuvat menevän pääpointista kaukaa ohi ja keskittyvän liikaa sivuseikkoihin, seurauksiin syiden ja kehityskulkujen asemesta.

Isosiskoni huomautti joskus purevasti, että jos joku kysyy, miksi meidän perheemme on niin omituinen, täytyy vastata - tai aloittaa siitä - että kaikki johtuu toisen maailmansodan lopputuloksesta. Koska Hitler hävisi sodan, pääaineenaan saksaa opiskellut äitini ei saanut opettajanvirkoja, vaan joutui kiertämään sijaisuudesta sijaisuuteen pitkin maailmaa. Tällöin isovanhemmat saivat keskeisen roolin lasten kasvatuksessa ja tekivät minusta kävelevän kolmekymmenluvun ulkomuseon, joka on nykyajassa kuin kotiajastaan karannut kuriositeetti; veljestäni, joka muutti äidin mukana, tuli vaeltajaluonne, joka ei taida uskoa kodin olemassaoloon käsitteenäkään; eikä isosiskonkaan elämä ole aivan sovinnaisia latuja myöten tainnut mennä. Päälle päätteeksi perheemme ongelmallisuuteen kuului alkoholiongelman sijasta lähinnä raittiusongelma. Nuorena olin kateellinen niille, joiden vanhempien tai perheen ongelmalliset piirteet olivat kiteytettävissä yksinkertaiseen ja selkeään sanaan alkoholismi. Alkoholin juominen oli normaalia, raittius aiheutti sosiaalista eristymistä, markkina-arvon laskua, sulki pimpat nuoren pojan innokkaan peniksen edestä. Alkoholismista kärsivät vanhemmat olivat normaaleja, terveitä vanhempia - tai ainakin heillä oli tauti, jolla oli nimi, numero, luokitus lääkärin isossa kirjassa ja siten se oli ainakin teoriassa parannettavissa. Heidän lapsillaan oli tukiryhmiä, kohtalotovereita ja ymmärtäjiä. Mutta minun kohtalotoverini olivat kaikki oman perheen sisällä, tukiryhmää ei ollut, ja mitä sitten ongelman julkiseen hoitoon tulee, menkääpä selittämään sosiaalitädille ongelmanne olevan siinä, että Hitler hävisi sodan. Tai siinä, ettei teillä ole normaalia ja tervettä isää, joka ryyppäisi ja hakkaisi.