Möchtegernien surkea elämä

Nykyään kuuluisi käyttää englantilaisia lainasanoja, joita inhoan (se on yksi tärkeimpiä syitä siihen, miksi minusta tuli keltologi), mutta on yksi hyvä sana, jolle en ole vielä keksinyt kunnollista suomalaista vastinetta: wannabe. Koska kuitenkin kategorisesti kieltäydyn käyttämästä moista inhottavaa anglosaksista saastaa, turvaudun tässä sen saksankieliseen vastineeseen Möchtegern. Innoittajana toimii Pikku-Isännän taannoisessa kirjoituksessaan antama linkki City-lehden artikkeliin pummeista.

Möchtegernillä en tarkoita niinkään ihmistä, jolla on epärealistisia tulevaisuusunelmia. Toteutuivathan minunkin unelmistani viime kädessä ne epärealistisimmat, eli minusta tuli tosiaankin iirin kielen asiantuntija ja jossain määrin tai jossain mielessä myös iirinkielisyysliikkeen organisaattori. Möchtegerninä pidän ennen kaikkea sellaista ihmistä, jonka epärealistiset tulevaisuusunelmat ovat samanlaisia kuin kaikkien muidenkin epärealistiset tulevaisuusunelmat, ja joka oikeasti ei tee mitään sellaista, mitä niiden unelmien toteuttamiseksi tarvitsisi tehdä. Erinomaisina havainnollistajina toimivat noiden Cityssä kuvailtujen pummien puheet:

Työ antaa taloudellista tukea ja turvaa. Mutta kun on taiteilijaluonne, muun kuin oman alan työn tekeminen syö taiteellista identiteettiä.

Asianomainen kaveri on ennen kaikkea omasta mielestään taiteilija. Hänen taiteilijuutensa näkyy ilmeisesti siinä, että hänellä on nurkissaan musiikkivehkeitä ja valtava kasa CD-levyjä. Emme kuitenkaan näe hänen valmiita teoksiaan, emmekä näe häntä taiteellisen luomistyön touhussa inspiraation valtaamana. Varsin oleellista on, että hän "taiteilee" alalla, jolla on valtavasti muitakin tekijöitä.

Työtä tälle veikolle olisi luvassa keikkamuusikkona, mutta sekään ei kelpaa, koska "keikkamuusikko on ohjelmatoimiston orja". Tässä kohdassa loppuu minun ylhäisyyteni kärsivällisyys, koska olen vakaasti sitä mieltä, että jos pystyy elättämään itseään tekemällä oman taiteellisen alansa hanttihommia, sitä kannattaa tehdä pelkän harjoituksen ja säännöllisten työtapojen ylläpitämisen takia. Tiedän tarkkaan, että minusta jäi tulematta kirjailija, koska en kehdannut ruveta kirjoittamaan seksitarinoita pornolehtiin. Asia nimittäin on niin, että niiden juttujen kirjoittaminen keskitasoa paremmin olisi varmasti luonnistunut minulta, koska olisin osannut tehdä ne hyvällä kieliopilla ja viimeistellysti. Alan konventiot oppii tunnistamaan jokainen murrosikäinen runkkari (omakohtaista seksuaalista kokemusta ei todellakaan tarvita, koska ne jutut ovat määritelmällisesti fantasiaa - itse asiassa seksuaalisesti kokematon runkkari on luultavasti parempi pornokirjailija kun kokenut, siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on konventioiden sitoma kirjallisuudenlaji, jonka luomisessa konventioita on osattava soveltaa taitavasti, ei todellakaan rikkoa asiaankuulumattomalla "realismilla"), ja inspiraatiota saa ainakin lämpimänä vuodenaikana vain kulkemalla kadulla ja katsomalla ympärilleen. Mutta koska tuohon aikaan feminismi oli aivopessyt minut ja häpesin niitä kerran puolessa vuodessa ostamiani pornolehtiä, en tietenkään kehdannut moraalisista, tai kaksinaismoralistisista, syistä tarttua tämän ilmeisen rahasammon kampeen. Ennen nettiä se näet oikeasti olisi ollut rahasampo hyvälle kirjoittajalle. Ja varsin pian olisin voinut päästä asemaan, jossa minulla olisi pornon ansiosta alkanut oikeasti olla varaa taiteelliseen integriteettiin. Puhumattakaan siitä, että minulle olisi tyhjän "kaikki porno on pahasta" -moralisoinnin sijasta jo tuohon aikaan ollut hyväksi opetella pohtimaan monitahoisesti, mikä voisi olla pornontekijän moraali. (Esimerkiksi immuunikatopöpsykkäisten aikakaudella olisi moraalista kirjoittaa tarinoita, joissa kondominkäyttö erotisoidaan tai esitetään kiihottavana; ja ATMien itsemurhatilastojen räjähdettyä käsiin moraalinen pornokirjailija luonnollisestikin kirjoittaa kiihkeitä tarinoita siitä, miten nuori aloitekykyinen nainen iskee pelokkaan ATM:n, joka pikku alkuharjoittelun jälkeen osoittautuu kaikki seksioppaat lukeneeksi ja niiden teoreettisia opetuksia mielellään käytäntöön soveltavaksi superrakastajaksi.)

Keikkamuusikkona soittamiseen ei pitäisi liittyä sellaisia moraalisia ongelmia kuin pornon kirjoittamiseen. Pystynkin oikeastaan ymmärtämään keikkailusta kieltäytymisen syyksi vain ujouden, ihmisarkuuden ja öyhöttävien ihmisjoukkojen herättämän pelon. Tätä pelkoa ymmärrän erinomaisesti, koska itse en ole nauttinut julkisesta esiintymisestä varmaan kertaakaan ennen viimevuotista palopuhettani Irlannin parlamenttirakennuksen eteen kerääntyneille kansanjoukoille. Mutta jos kaveri ei myönnä, että porukat pelottavat häntä, vaan että hänen on pakko säveltää (heh) kaikenlaisia roskapuheita taiteellisesta koskemattomuudesta pelkonsa rationalisoimiseen, hänellä on jokin hoitoa kaipaava neuroosi tai vaikeampikin tunne-elämän häiriö.

Toinen mahdollisuus on se, että hän yksinkertaisesti halveksii ihmisiä eikä halua tehdä sellaista taidetta, josta olisi kenellekään iloa. Tällaista taiteilijaa ei todellakaan kuulu elättää. Jos joku oikeasti haluaa luoda jotain, hän on kyllä myös kiinnostunut siitä, miten siihen reagoidaan. Tahallisesti käsittämättömyyteen tai (enemmän tai vähemmän kuvitteellisen) "porvarin" epateeraamiseenkin pyrkivä avantgardistikin haluaa saada ihmiset hätkähtämään ja närkästymään. "Vittu tommosesta paskataiteesta en maksa penniäkään" on sekin eräs reaktio, jonka herättämiseen taiteilija voi tähdätä tietoisesti ja laskelmoidustikin.

Kyllä kansalle käsittämätöntäkin taidetta saa ja pitääkin olla, koska kaikkien aikakausien taiteellinen elämä on ollut täynnä harhailevia ateljeekokeiluja. Mutta suuri osa tuosta "en halua tuottajien orjuuteen" -asenteesta on pelkkää neuroosia - tai sitten pohjimmiltaan tietoisuutta siitä, ettei oikeasti osata mitään eikä kelvata edes tuottajan orjaksi. Lisäksi oikeasti hyvä taide - kuten vaikkapa Flann O'Brienin kirjat - pystyy olemaan hauskaa ja populääristäkin näkökulmasta hyvää samalla kun se kuitenkin on omalaatuista ja epäkonventionaalistakin. Itse asiassa jos taiteilijassa on ainesta, tuottajan ja toimittajan apu voi olla hyvinkin välttämätöntä juuri sentyyppisen vinkeyden esiinhoukuttelemiseksi.

Mutta taiteenteon periaatteiden pohtiminen ei ole vaivan arvoista möchtegernien tapauksessa, koska todelliset, laimentamattomat möchtegernit eivät oikeasti ole kiinnostuneita taiteesta, vaan taiteilijuudesta. Räikeimpiä esimerkkejä ovat kaikenlaiset Idols-kilpailuihin osallistuvat laulutaidottomat pikkupimut, jotka General Njassan (kuvittelin aina, että tuonniminen mies on musta ja pukeutuu Samora Machel -tyylisiin afrikkalaisiin sissivetimiin) pilkalliset huomautukset kuultuaan poistuvat pelistä itkien ja maailman epikseyttä valittaen, koska ovat koko ikänsä haaveilleet siitä, mistä joukkotiedotus aivopesee jokaisen muunkin nuoren naisen haaveilemaan, eikä kukaan ole aikaisemmin sanonut heille, että sinusta ei ole tuohon hommaan.