Markkina-arvopelleilyn välinäytös

Kun Birdy tavoistaan poiketen vaivautui vastaamaan kysymykseeni asiallisesti, hän ansaitsee yhtä asiallisen kommentaarin. Edellisen merkinnän päivittämisen asemesta vastaan siis hänelle.

Olen sitä mieltä, vakaasti, että vakka kantensa valitsee. Kun tyttö on kasvanut stereotyyppiroolimallien maailmassa, hän tunnistaa mieheksi vain pojan, joka on kasvanut samanlaiseen ajatteluun. Sitten tyttö leikkii pikkunaista ja poika urosmiestä, ja meno on hurjaa. Kaksikymppiset eivät todellakaan ole itsetuntonsa ja oman itsensä löytäneitä, vaan aika lailla pentuiän ja aikuisuuden velvoitteiden välissä hortoilevia pihallaolijoita. Siinä vaiheessa, kun on todella eksyksissä ja hetteikössä, voi tuttuihin rooleihin ja massan mukana menoon tarttuminen tuntua turvalliselta. Omat valinnat voi perustella sillä, että 'muutkin tekee niin'.

Käytännössä vain se vakka ja kansi tarkoittaa yleensä markkina-arvoteorian mukaista vakkaa ja kantta, ei yhteisten harrastusten ja kiinnostusten mukaista vakkaa ja kantta. Asia nimittäin on niin merkillisesti, että ne nuoret naiset, joiden kanssa minulla itselläni on ollut paljon yhteistä nimenomaan ajatusmaailman, arvojen ja harrastusten osalta, ovat yleensä olleet markkina-arvoltaan (ulkonäöltään ja varallisuudeltaan) selvästi korkeammalla tasolla.


Olen kyllä samaa mieltä kaksikymppisten epäkypsyydestä. Valitettavasti vain tilanne on sellainen, että maailma on täynnä propagandaa - vai pitäisikö käyttää pseudotieteellistä muotisanaa meemejä - naisten per definitionem suuremmasta vastuuntuntoisuudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä. Pakkaa sekoittaa siis merkittävästi se, että mies - ainakin se itsekriittinen ja profeminismin sisäistänyt ajatteleva mies - on taipuvainen uskomaan tähän propagandaan, ja nainen uskoo siihen yhtä lailla. Käytännössä on oikeasti aika vaikea sanoa ääneen, että joku kaksikymppinen nuori nainen on tyhmä ja ajattelematon, saati menetellä sen mukaisesti.

Toinen syy löytynee siitä, että jos kotona naiselle on pidetty kuri ja mies määrää, ei tyttölapsi edes osaa olla tilassa tai suhteessa, missä toinen ei ota määräysvaltaa (eli myös vastuuta) eikä poikapentu kykene tajuamaan suhteita, joissa nainen sanoo mielipiteitä. Kotoa ne mallit tulevat, niin naisena/miehenä olosta kuin parisuhteesta. Jos kerran kotona äiti on isää palveleva, turpansa kiinni pitävä hiljakko ja isä yrmeilee jollei komenna, miten ihmeessä heidän jälkikasvunsa osaisi suunnistaa erilaisen ja tasa-arvoisen parisuhteen luo?

Minä ihan oikeasti ihmettelen, missä - lukuunottamatta epäisänmaallisia, amerikkalaismielisiä vapaakirkollisia perheitä - nykyään Suomessa enää esiintyy sellaisia koteja. Mielestäni on paljon todennäköisempää, että jokseenkin kaikki perheet ovat enemmän tai vähemmän tasa-arvohenkisiä virityksiä ainakin omasta mielestään. Samalla suurin osa, ehkä enemmistö, perheistä on enemmän tai vähemmän dysfunktionaalisia avioeroperheitä. On mahdollista, että nykyajan nuoret tekevät ns. post hoc propter hoc -päättelyvirheen, eli olettavat dysfunktionaalisuuden johtuvan tasa-arvoisuudesta, ja pyrkivät sitten itse "terveempään" perhe-elämään, jonka olettavat urkenevan uuskonservatiivisista asetelmista.

Lohdutukseksi kaikille AT-miehille sanoisin, että tuskin menetätte mitään, vaikkei sen öyhöttäjämiehen ruusu roikukaan teidän punkassanne. Oikeastiko te tahtoisitte juuri sen naisen, joka juoksee öyhöttäjämiehen palvelijattarena ja ovimattona? Jos niin on, niin sittenhän teidän ei tarvitse muuta kuin alkaa öyhöttäjäksi: salille vaan ja aggressiota peliin, aivot eteisen kaappiin ja tiukka ote peniksestä, hoplaa! Kokonaan erilainen ongelma onkin se, että hiljainen hissukkamies ei välttämättä saa sitä koulun kauneinta ja älykkäintä naista napattua: sen kun yleensä nappaa joku toinen mies, joka on enemmän naisen kaltainen itsekin. Valitettavasti aika usein kauniit ihmiset styylaavat kauniiden ihmisten kanssa ja sitä rataa - sellainen ikävä paha pinnallisuus on ihmislajin ominaisuus.

Nythän asia on niin, että niiden öyhöttäjämiesten ruusuissa on ihan oikeasti sellaisia kukkia, joiden luulisi olevan kelpo kumppaneita nimenomaan AT-miehille. Millaista tyttöä koulussa hyvin pärjäävän, kulttuuria harrastavan AT-miehen luulisi etsivän? Koulussa hyvin pärjäävää ja kulttuuria harrastavaa, eikös niin? Siinä nyt vain on se ongelma, että juuri sellaiset tytöt ovat markkina-arvoltaan selvästi AT-miestä korkeammalla, jolloin he tähtäävät sinne öyhöttäjän kainaloon.

Birdy tekee tässä sen naisille tyypillisen virheen, että hän olettaa molemmilla puolilla olevan keskinkertaisen näköisiä, hiljaisia ja kilttejä älykköjä ja toisaalta sitten suosittuja komeita tyhmiä öyhöttäjiä. Valitettavasti näin ei todellakaan ole asian laita. Älykkäät ja koulussa hyvin pärjäävät tytöt ovat yleensä tyttöjen markkina-arvohaitarin yläpäässä - he ovat kauniita ja sosiaalisia. Älykkäät ja koulussa hyvin pärjäävät pojat ovat friikkejä.

Paul Grahamin artikkeli Why Nerds are Unpopular ei välttämättä ole suoraan yleistettävissä suomalaisiin kouluoloihin. Siitä huolimatta seuraava sitaatti havainnollistaa erinomaisesti älykköpoikien sosiaalista sijaintia:

When we were in junior high school, my friend Rich and I made a map of the school lunch tables according to popularity. This was easy to do, because kids only ate lunch with others of about the same popularity. We graded them from A to E. A tables were full of football players and cheerleaders and so on. E tables contained the kids with mild cases of Down's Syndrome, what in the language of the time we called "retards."

We sat at a D table, as low as you could get without looking physically different. We were not being especially candid to grade ourselves as D. It would have taken a deliberate lie to say otherwise. Everyone in the school knew exactly how popular everyone else was, including us.

Suunnilleen samassa asemassa ovat älykköpojat meikäläisissäkin koulussa (sillä varauksella, että oikeiden vanhempien, lääkärien, hammaslääkärien ja eläinlääkärien, lapset kuuluivat minun kotikaupunkini kouluissa sukupuolesta riippumatta samaan alakulttuuriin, jolla oli lupa olla fiksu koulussa - alakulttuurin rituaaleihin kuului tietysti myös joukko kalliita ja materialistisia harrastuksia, varsinkin Vattuvuori-nimiseltä soramäeltä käsin harrastettu alppihiihto). Itse asiassa se mongoloidipoikakin pystyy saamaan enemmän tyttöjen suosiota ja sosiaalista huomiota kuin älykkönörtit. Konsti on se vanha ja koettu eli silmitön väkivaltaisuus.



Vuosia sitten Hesarissa oli artikkeli bändärikulttuurista. Siinä kuvattiin, kuinka nuoret kimmat sopivat ulkomaalaisten mega-YTM-rokkitähtien kanssa backstagella tapaamisesta - sopimus oli asiallinen ja konstailematon: pillua mulle, varttitunti glamouria sulle. Minä olin tuohon aikaan vain pari vuotta vanhempi kuin nuo gruupparit, ja ensivilkaisulla ajattelin, että tuollaista rokkimuusikoiden alla makaamista harjoittavat varmasti vain todella pinnalliset amiksen hylkylinjan tytöt. Juttua lukiessani huomasin kuitenkin erehtyneeni. Groupie-tyttöjen joukossa oli lääkikseen ja oikikseen meneviä abityttöjä, ei todellakaan mitään alaluokkaa. Se oli oikeasti aikamoinen pettymyksen aihe. Mutta olisihan minun pitänyt kouluvuosilta muistaa, että asia on juuri noin. Se tyttö, johon itse olin lukiovuosina rakastunut, oli koulun fiksuin, ja minä olin häneen rakastunut nimenomaan sen takia, koska olin tyhmä ja kuvittelin, että se tekisi meistä potentiaalisen parin. Valitettavasti hän oli myös nätti - ei kaunis, mutta sen verran nätti ja seksikäs (tuokaa minulle seitsentoistavuotias neito, joka ei olisi seitsentoistavuotiaan pojan mielestä nätti ja seksikäs) että oli markkina-arvoltaan yläpuolellani.



Ja markkina-arvo hit och markkina-arvo dit, men tämä neito ei todellakaan ollut kiinnostunut nörttipojun rakkaaksi rupeamisesta. Hän makasi mieluummin vanhempien miesten kanssa. Kaikkien nuorten neitojen tapaan hän pystyi kyllä järjestelemään itselleen seksuaalisia iloja omilla ehdoillaan, lähtipä abikesänään luokan suurimman hepsankeikan ja missin kanssa interrailaamaan Sisiliaan. Se nyt tiedetään tarkkaan mitä ne sieltä hakivat.


Eikä siinäkään mitään väärää sinänsä ole. Vääryys on siinä, että nörttipojille ei ole niiden kylmänseksikkäiden älykkötyttöjen sijaan kodikkaita, mukavia ja fiksuja tavallisen näköisiä tyttöjä. Sellainen pystyy erinomaisesti tyydyttämään ATM-pojun emotionaaliset, seksuaaliset, sosiaaliset ja intellektuaaliset tarpeet. Mutta sellaisetkin ovat pulan alaista tavaraa ja haluttuja, ja heilläkin tämä haluttuus nousee varmasti ajan pitkään hiusrajaa korkeammalle.


Ainoa, mitä ATM:lle on tarjolla, ovat ATN:t. Ikävä kyllä nuoresta naisesta ei saa ATN:ää, ellei hän ole rumuuden lisäksi ikävä, tylsä ja tyhmä ihminen. Kuten Ilkka sanoi, "et oikeasti halua niitä naisia, joille nyt kelpaat", ja ATM ei - ihan oikeasti - kelpaa sellaisille naisille, joiden kanssa voisi jutella yhteisistä kiinnostuksen aiheista. Fiksu nuori nainen ei ole koskaan ATN. Jos olisi, mitään ongelmia ei olisi. Fiksu nuori nainen on kuitenkin aina vähintään KTN ja kilpailee mieluummin YTM:ien suosiosta.

Kun ihmisessä on uloskinpäin näkyvää luonnetta, jonkinmoista itsetuntoa, kohtuullista pukeutumistajua ja halua tulla juttelemaan, se tekee toki erilaisen vaikutelman kuin se, että jossain nurkassa istuu introvertti haikaamassa. Jos ihminen on pihalla kuin lintulauta elämänsä ja itsensä kanssa, hän taatusti lähtee todennäköisemmin sen matkaan, joka tulee paikalle ja nappaa mukaansa kuin sen, joka tulee paikalle muttei vie tilannetta suuntaan tai toiseen. Vaikka ihminen olisi ihan sinut itsensä kanssa, hän todennäköisemmin lähtee sen mukaan, joka on mukavaa seuraa ja kysyy suoraan, lähtisikö toinen syömään/kahville kuin sen kanssa, joka on hiljaa eikä kysy mitään.

Valitettavasti tuo kaikki perustuu siihen väärään kuvitelmaan, että ATMyys olisi ujoutta. Ujous on merkittävä ATMyystekijä, mutta ATMyydestä ei todellakaan päästä eroon ujoudesta paranemalla. Pikemminkin homma menee siten, että ATMyyden haju tarttuu. Onkin mielenkiintoista, että Birdy puhuu "kohtuullisesta pukeutumistajusta": ATM:llä on yleensä parempaa käyttöä ajalleen ja rahoilleen kuin pukeutumisen opettelu, ja niinä vuosina, jotka hän viettää itsetuntoaan rakennellen, hän putoaa joka tapauksissa kaikenlaisten muotien kelkasta. (Juuri siitä syystä meikäläiselläkin on tasan kaksi tapaa pukeutua: rennot vapaa-ajan kledjut ja tumma puku, tertium non datur.)

Jokainen, joka on istunut kaksi tuntia kahvilla puolituntemattoman tuppisuun kanssa, tietää, ettei tämäkään ei ole sukupuolikysymys. Jos hiljainen hissukka ei kommunikoi, hän ei kommunikoi. Ja kun pariutuminen on alkuvaiheessa nimen omaan kommunikointia ja tutustumista puhumalla. Hissukan paras kumppani saattaisi olla toinen hissukka. Mutta mitenhän hissukat pääsevät sinne kahville, kun kumpikaan ei kommunikoi? Hyvällä tuurilla ja pienellä vaivannäöllä.

Edelleenkin kyseenalaistan tämän ajatuksen, että ATMyydessä olisi ensisijaisesti kyse hissukkuudesta. ATMyydessä on ihan oikeasti kyse diskriminoiduksi joutumisen kokemuksesta, johon liittyy varsin oleellisena osana tietoisuus siitä, että kaikkea on jo kokeiltu eikä mikään ole koskaan auttanut. ATM on se, joka ei koskaan saa palloa osumaan maaliin, koska sääntöjä muutetaan koko ajan ja maalitolppia siirrellään.


Birdy katsoo tilannetta oman sukupuolensa näkökulmasta: hissukka tyttö ei ole yhtään sen vähemmän haluttu kuin se seurallinen ja hauska. Kaikki miehet kyllä hyvin tietävät että himot ne on hiirellä ja hissukallakin ja että stille Wasser sind tief. Kyllä hissukka tyttö aina käy kaupaksi, mutta ei ATM, ei edes hissukalle.


Asia kun on niin, että myös hissukka tyttö haluaa vähän Y:mmän T:n M:n kuin se ATM on. Kas, ATM on joka tapauksessa ollut niin vanhaksi syrjässä suhteiluelämästä, että kaikki tytöt pitävät häntä mustanapekkana, jonka saaja häviää pelin. Ei hissukkakaan halua mustaapekkaa. Älkää edes kuvitelko.

Jonkinmoinen itsetunto ja sosiaalisuus tekee myös sen, että aloitekeskustelu on kiva ja kepeä eikä sellainen, että iskettävän pitää heti tuntea olonsa naulakoksi, johon ripustetaan suunnattoman paksu ja painava musta villakangastakki, joka on hiestyneen kostea. AT-ihmisillä saattaa olla 'liian paljon pelissä' siinä vaiheessa, kun he tekevät aloitteen: jos panostuksen rankkuus näkyy liian selvästi, kiinnostuksen kohdetta alkaa kyllä usein ahdistaa. Jos lähestyisi ihmisiä ihan vain neutraalimmassa mielessä ensin, jutellakseen? Jos lähestyisi ihanaa naista samalla tavalla, jolloin saattaisi saada mukavan illan pituisen keskustelun ja kaverin? Täytyykö kaikessa olla kaikkitaieimitään-meininki tai munan/pildensaantipakko?

Minäkin nimenomaan ajattelin nuorena, että tyttöjen kanssa kuuluu ensin opetella olemaan luontevaa kaveria ja että pildeä saa sitten ihan itsestään kun ensin osaa olla toisen seurassa hermoilematta. Valitettavasti tällaiset ohjeet ovat käytännössä sitä kiven leipomista Kullervon leipään. Käytännössä nimittäin tuolla reseptillä saa vain ja ainoastaan niitä vain-ystäviä (jotka ovat ihan eri asia kuin oikeat ystävät). Kun jutellaan vain Jorge Luis Borgesista ja Ursula Le Guinista eikä koskaan seksistä, rakkaudesta eikä seurustelusta, niin miespuolisen osapuolen eroottinen lähestymisyritys saa vastauksekseen sen tavanomaisen litanian: minä luulin että me oltiin vain ystäviä ja sitä paitsi minulla on jo poikaystävä (josta tämä "ystävä" ei tietenkään ole kertaakaan maininnut pojalle). Rupesin itse ns. saamaan vasta sitten kun rupesin tekemään röyhkeitä ehdotuksia iskulauseella ensin pimppa ja sitten rakkaus. Ja kaikkein hämmästyttävintä oli, miten hyväksyvästi ja suvaitsevasti vastapuoli suhtautuu tällaiseen asenteeseen. Se ei itse asiassa näytä kykenevän pilaamaan edes sitä ystävyyttä, jos saa menemään perille toiselle osapuolelle ettei hänestä yksinomaan pimppaa välttämättä haeta mutta että luottamus naisiin on oikeasti niin alhaalla että pimpan saanti on kynnyskysymys jos mikään seurustelu on tarkoituksena.


Ihan hyvä näin. Valitettavasti vain nuoruuden parhaat vuodet tuhlautuivat siihen, että antoi kusettaa itsensä uskomaan kaikenlaiseen raatelevan maskuliinisuuden demonisointiin.

Tästä päästäänkin takaisin tähän MeNaiset-artikkelihommaan: artikkelin naisten asenteissahan oli se outo muhku, että he kuvittelevat oikeasti, että miehen pitäisi olla kiitollisuudesta sininen universaalista tuuristaan, kun nainen heitä itse lähestyy. AT-ihmiset tuntuvat sukupuoliriippumattomasti ajattelevan, että sen kerran kun he uskaltautuvat tekemään aloitetta, pitäisi koko maailmankaikkeuden arvostaa eleen harvinaisuutta ja poikkeuksellisuutta. Eihän se niin mene.

Nyt minä taas kerran sanon, että maailma on epäsymmetrinen ja että nainen on ihan eri asemassa kuin se AT-mies. En edes ymmärrä, minkä takia juuri tämän naisen pitäisi olla ATN. Hänhän on KTN, jolla oma erinomaisuus on kihahtanut kiharaan ja joka pitää itseään mega-alfanaaraana, eli siis juuri se tyypillinen tapaus, jollaiset massamitassa esiintyessään aiheuttavat ATM:n katkeruuden.

Kaiken kukkuraksi tähän soppaan lisätään se ikävä fakta, että älyllisesti voimallisella ihmisellä on väistämättä vähemmän kaltaisiaan vaihtoehtoja (Gaussin käyrä jo kertoo, että määrällinen massa on siellä keskiviivan molemmin puolin) ja sitten vielä poistetaan toisen sukupuolen edustajat hakuotoksesta sekä lisätään muutama ikä- ja elämäntaustaparametri, joukko supistuu erittäin pieneksi. Kun sitten otetaan vielä varatut pois, jää jäljelle ihmisryhmä, joka on hajallaan ympäri Suomea. Sopivan Hyvän Ihmisen löytäminen EI OLE helppoa, tavallista tai normaalia: se on jumankeka sellainen onnenpotku ja lottovoitto, että kannattaa pistää kiittimet ristiin kaulaa myöten, jos sellainen löytyy.

Tuossa on kyllä hyvin paljon perää. Mutta asiaa pahentaa se, että älyllisesti voimallisten miesten elämäntapa on säännöllisesti aivan toisenlainen kuin älyllisesti voimallisten naisten. Se älykäs mies on nörtti, joka puuhaa omien juttujensa parissa. Se älykäs nainen on enemmänkin Piitu Kauppi -tyyppinen elämää suurempaa elämää hakeva karriäristi ja juppi. Näiden kahden porukan intressit eivät todellakaan natsaa. Toki nörttityttöjäkin on, mutta he ovat rumimmillaankin ja epäsosiaalisimmillaankin niin kysyttyjä ja himoittuja, että kusi nousee heillä otsaan sen haluttuuden vuoksi varsin nopeasti. Piitu Kauppi -tyypit taas hakevat puolisonsa joka tapauksessa ulkomailta.

Se, miksi kiltit tasa-arvoisesti ajattelevat pojat eivät saa tyttökaveria, johtuu myös usein siitä, että kiltit pojat juoksevat täsmälleen samojen pimujen perässä kuin luokan alfauroksetkin. Laumalla miehiä on siis samat pintapuoliset kriteerit naisten suhteen, mutta vain osa miehistä täyttää itse nuo kriteerit. Kuinkahan mahtaa naisjahdissa käydä...niinpä. Jos hinkuan hirveästi sikakomeita filmitähtiä, mikäs siinä, mutta miksi sikakomee filmitähti haluaisi seurustella minun kanssani ennemmin kuin sikanätin filmitähdettären kanssa? Sitä olisi syytä miettiä ja yrittää keksiä hyvät perustelut - ja myös saada ne näkymään sikakomean filmitähden silmiin, eikö?

Minä pahaa pelkään, että tuo on virheellinen väite. En ole itse rakastunut enkä ihastunut 19. ikävuoteni jälkeen (enkä juurikaan sitä ennen) ulkonäkökriteerein. Se ensimmäinen minkäänasteinen sukupuolikumppanini oli kyllä ns. megabeibi, mutta sen sain tietää vasta kirjoiteltuamme jonkin aikaa. Yleisesti ottaen olen ihastunut aina ainoastaan sen perusteella, onko minulla jonkun kanssa yhteisiä intressejä, onko elämäntyyli samanlainen jne. Minusta tuntuu, että tässä on kyse taas siitä AT-miesten näkymättömyydestä, eli arvoisa opponenttini noteeraa miehiksi vain ne miehet, jotka hänelle itselleen olivat näkyvissä, ts. YTM:t (ja jokainen keskitason mieskin on luokiteltavissa "pikemminkin ATM"- tai "pikemminkin YTM" -kategoriaan).

Jotain omakohtaista: olin mielestäni vallan söötti ja fiksu tytöntekele. Silti muilla, vaikka olisivat susirumia tai sikapaskamaisia tai luonnevikaisia naisia, oli aina joku poikaystävä. Minulla ei. Mietin aina, mistä se johtuu, että muilla on elämänkumppani ja minulle sellaista ei tuntunut löytyvän. Tiesin kyllä varsin selvästi, että jo parisuhdemallini on alunperinkin kovasti stereotypiaroolittelusta poikkeava: määrääjämiesroolin omaksunut mies ei kestänyt minua viikkoa hermostumatta 'uppiniskaisuuteeni', 'vittumaisuuteni' tai 'itsekkyyteeni', koska en vastanäytellyt hänelle alistuvanaisroolia. Minua ei viehätetty lihasten pullistelulla ja kiroileva kovisöyhötys oli totaalinen turn-off. Siinä meni moni mies hämilleen, mutta niin menin minäkin kaiken sen roolipelleilyn edessä. Jo parikymppisenä tuskastelin, että eikö saatana ihmiset oikeasti ole omia itsejään, ihmisinä - pitääkö parisuhteissa aina feikata jotain idioottipelleä tavalla tai toisella?

Pitää. Siis miesten pitää. Voi olla, että naistenkin, mutta harvasta asiasta vallitsee miesten keskuudessa niin suuri kokemuspohjainen yksimielisyys kuin siitä, että "ole oma itsesi" on yksi pariutumisen kannalta vahingollisimpia ohjeita, mitä nuori mies voi saada. On mahdollista, että asiat ovat samoin naisillakin, mutta jokainen mies, joka on erehtynyt tuota ohjetta noudattamaan (ellei ole urheilija, rokkari tai muu sellainen valmiiksi YTM, jolla on varaa olla oma itsensä), tietää kyllä hyvin, että se on taas yksi Kullervon leipään leivottu kivi.

Olisin voinut suostua näyttelemään pikkunaista ja olisin siten saanut poikaystävän. Poikaystävän, joka luulisi minua siksi, mitä näyttelen eikä tuntisi minua itseäni ollenkaan. Eikös semmoinen ole huijaamista ja valehtelua, ja vielä ihan hemmetin kamalassa yksinäisyydessä elämistä? On se. Siksi pidin linjani, koska halusin nimen omaan tuntea toisen ihmisen, joka tuntisi minut. Tämä tahto ja halu raakkasi mahdollisuuksista heti kättelyssä 90% pois: tiesin, että hyvän kumppanin löytyminen on todellakin maailmanluokan ihme, harvinainen onnenläimäys, jota ei kohdalle usein satu. Tein tietoisen valinnan elää ennemmin yksin kuin sählätä jossain puolituisessa, kylmässä feikkisuhteessa, joka ei lopussa kuitenkaan tuottaisi muuta kuin pahaa mieltä ja pettymystä molemmille.

Kaipasin kumppania ja tunsin itseni erilaiseksi nuoreksi, mutta en koskaan ole ajatellut olevani alemman tason nainen *siksi* ettei minulla ole miestä käsipuolessa. Miksi nämä 'AT'-miehet' ajattelevat itsetuntonsa, ihmisarvonsa ja miehuutensa riippuvan siitä, onko heillä pimu kainalossa vai ei? Eikö sellainen ajattelu jo ala olla ihmisen ihan oma ongelma, jossa pieni asennetarkastelu saattaisi olla paras lääke? Onko se itsetuntoa kohottavaa, jos kulkee ihanminkävaankunhanjonkun kanssa? Onko se hämmästyttävää ja yllättävää, että kaikilla meillä on kriteerejä, jotka karsivat suuren osan vaihtoehdoista pois? Onko se jotenkin uutinen, että jos etsii jotain aitoa ja hyvää, niitä ei löydy joka oksalta? Eikö 'alemman tason mies' voisi olla hyvä mies yksinään: ei siis mies, joka 'ei saa ketään' vaan mies, joka 'ei ole vielä löytänyt hyvää naista'? Jos mies on ripustanut miesarvonsa siihen naulaan, missä vaaditaan kukavain-kunhanonmissi käsipuoleen, onko sellainen ajattelu ja asenne naissukukunnan syy?