Patsaskiista ja Venäjän "sotilaskunnia" (alun perin julkaistu 28. tammikuuta 2007)

Tämä julkaistiin alun perin Plaza.fi-sivuston blogissani Tallinnan patsaskiistan, ns. pronssisoturijupakan, johdosta. Miettikääpä sitä, että juuri persut, jotka alinomaa itkevät siitä että kommunismin rikoksista ei muka puhuta, ajoivat minut vuosikausien häiriköintikampanjalla ulos mediasta. Persujen syytä on, että en enää saa kirjoittaa enkä julkaista tällaisia juttuja.

Koska Solženitsyn on taas ajankohtainen, päätin julkaista tämän vanhan jutun uudestaan. Uusia suomenkielisiä kulttuurijuttuja kirjoitan vain maksua vastaan, eli en milloinkaan. Katsotaan asiaa uudestaan, jos mediaa johtava roskaväki esittää minulle julkisen anteeksipyynnön. Nuolkoon tämä ihmislika nöyrästi koiranpaskat kengänpohjistani kansainvälisen lehdistön kameroiden edessä, niin sitten voidaan tehdä sovinto.

Venäjän tarve ylläpitää kansallista itsepetostaan on taas kerran aiheuttanut harmeja: tällä kertaa venäläisellä nationalismilla ja oletettavasti myös miestä väkevämmällä villityt nuorisohuligaanit ovat öyhöttäneet Tallinnassa sen verran reippaasti, että kymmeniä ihmisiä on joutunut paikattavaksi ja yksi kuollut. Rähinöinnin tekosyynä on jokin oletettavasti vastenmielisintä sosialistista realismia edustava neuvostosotilaan patsas, jota venäläiset sekä Virossa että emämaassaan katsovat asiakseen pitää isänmaallisena symbolinaan. Virolaiset ovat nyt siirtämässä kovan onnen pronssimötikän pois pääkaupunkinsa keskustasta salaa, koska suunniteltu avoin ja keskellä päivää tapahtuva kuljetus ei räyhäsakkien rellestyksen vuoksi käynyt päinsä.

Toisen maailmansodan muistot ovat tietysti keskeinen osa useimpien eurooppalaisten maiden identiteettiä, eikä vähiten Suomen, mutta useimmat maat tyytyvät virallisissa historiantulkinnoissaan lähinnä lievään kotiinpäinvetämiseen, ja totuuden kaipuu on sen verran voimakas, että kaapeista kaivetaan rumiakin luurankoja esiteltäviksi, vaikka se ei olisikaan kaikkien isänmaallisuudellaan kehuvien tahojen mieleen. Esimerkiksi Puolan kansalliseen itseymmärrykseen kuuluu aika keskeisesti käsitys, että puolalaiset olisivat sodan aikana olleet ”kansakunta ilman quislingeja”, mutta sielläkin on, toki varsin kiukkuisen väittelyn jälkeen, ihan virallisesti myönnetty, että paikallinen väestö osallistui saksalaisten yllyttämänä paikoitellen juutalaisvainoihin toisen maailmansodan aikana - ainakin Jedwabnessa elokuussa 1941.

Venäjällä sitä vastoin on tuudittauduttu meikäläisestä näkökulmasta likipitäen psykoottisen harhaiseen mielikuvaan neuvostoarmeijasta Itä-Euroopan vapauttajana. Kaikki tiedämme oikein hyvin, että Neuvostoliiton aikana virallinen historiantulkinta katsoi Viipurin, vanhan venäläisen kaupungin, tulleen toisen maailmansodan loppuvaiheissa vapautetuksi fasistisen valloittajan kynsistä. Jos Sextiettan ei olisi ollut paikalla Tienhaarassa, puna-armeija olisi hyvinkin saattanut vapauttaa saman tien vanhan venäläisen Finljandijan ruhtinaskunnan fasistiselta valloittajalta. Venäläisten logiikalla koko maapallo on vanha venäläinen planeetta, josta valitettavasti merkittävä osa on yhä fasististen anastajien, siis muiden kuin venäläisten, kynsissä: herrakansan…anteeksi, siis piti sanomani kaikkia muita paremman ja antifasistisemman kansan edustajat joutuvat tyytymään vaivaiseen seitsemäntoista miljoonan neliökilometrin maatilkkuun.

Ilkeily sikseen, mutta myös monet hyvinkin arvostetut venäläiset toisinajattelijat ja menneiden hirmutekojen paljastajat - vaikkapa Roy Medvedev ja Dmitri Volkogonov - ovat teoksissaan lähteneet siitä merkillisestä käsityksestä, että esimerkiksi Baltian maiden itsenäisyyden vieminen vuonna 1940 oli itsessään moraalisesti neutraali tai jopa hyvä teko ja että rikollista siinä olivat vain siihen liittyneet stalinistiset rikokset, kuten syyttömien ihmisten massakyyditykset Siperiaan. Periaatteellisella tasolla sekä Medvedev että Volkogonov hyväksyivät ajatuksen, että jos suurvalta ylhäisyydessään katsoo oman vapausmääritelmänsä nojalla tekevänsä pikkuvaltion kansalle palveluksen panemalla pikkuvaltion hallituksen pois viralta ja tekemällä pikkuvaltiosta lääninsä, suurvallalla toki tulee olla oikeus tähän eikä sitä kuulu siitä moittia.

Sitä ajatusta, että Venäjän tai Neuvostoliiton kuuluisi edes periaatesyistä tai näön vuoksi parhaansa mukaan kunnioittaa toisten maiden suvereniteettia, eivät edes demokraatteina itseään pitäneet venäläiset toisinajattelijat siis välttämättä ole sisäistäneet. Ilman Stalinia Neuvostoliitto olisi ollut Suuri Hyvä, ajattelivat Medvedev ja Volkogonov naiivisti, ja jos Neuvostoliitto olisi ollut Suuri Hyvä, niin totta maar olisi ollut oikein vallata Baltian maat. Tähän voi vain vastata, että jos tädillä olisi kivekset, täti epäilemättä olisi setä, mutta todellisen elämän tädit ovat tätejä ja todellisen elämän Neuvostoliitto oli parhaimmillaankin pelkkä jälkeenjäänyt poliisivaltio, pahimmillaan - eli juuri niihin aikoihin kun Baltian maat vallattiin - psykopaattinen hirmuvalta. Se, miten maailma olisi maannut, jos Neuvostoliitto oikeasti olisi ollut oikeudenmukaisuuden ja edistyksen majakka, kiinnostaa tarkalleen yhtä vähän kuin sellainen vaihtoehtohistoria, jossa Kuu olisi juustoa ja Marsin napakalotit jäätelöä ja maitorahkaa.

Neuvostoliiton näkökulmasta Viro tietysti oli fasistinen valtio, joka ansaitsi kohtalonsa - presidentti Konstantin Päts kun oli kolmikymmenluvun puolivälissä julistanut maahan hätätilan ja alkanut hallita autoritaarisesti. Siinä ei kuitenkaan ollut kyse minkään valtakunnan fasismista: itse asiassa keskustalaisen Pätsin tarkoituksena oli pikemminkin pysäyttää uhkaava fasismi, koska ns. vapsit eli vapaussoturien puolue, paikallinen äärioikeistolaisjärjestö, oli noussut pelottavan lähelle vallankahvaa. Päts nujersi vapsit juuri niillä samoilla valtalaeilla, joita vapsien nimenomaisesta toivomuksesta oli säädetty kommunistien valtaanpääsyn estämiseksi. Pätsin keikaukseen ei meikäläisissä maltillisissa laillisuuspiireissä suhtauduttu mitenkään jakamattoman kielteisesti: esimerkiksi muuan lehdissä poliittista kommentointia tuohon aikaan harrastellut nuorehko, mutta jo kaljuuntunut keskustalainen juristi-poliitikko luonnehti Pätsin tempausta ”demokratian itsepuolustukseksi” ja arveli sen soveltuvan malliksi meillekin, jos vaikka IKL alkaisi ryppyillä.

Mitä sitten tulee ”suureen isänmaalliseen sotaan”, siinä tietysti venäläiset katsovat vapauttaneensa vähän kaikki ja heidän isoäitinsä myös Hitlerin ikeestä. Ihan mukavaa, mutta vapauttamiseen kuuluisi kyllä sekin, että annettaisiin vapautettujen sen jälkeen määrätä omista asioistaan - sitä kuitenkin piti odottaa puoli vuosisataa. Neuvostoliiton aikana propagandavalheita tehtailtiin oikein urakalla, jotta tämä itsepetos saataisiin näyttämään uskottavalta. Nyt kun suurimmassa osassa maailmasta - ehkä lukuunottamatta Länsi-Euroopan pimahtaneimpia ja typerimpiä äärivasemmistolahkoja - jo tiedetään ja tunnustetaan, että Itä-Euroopan ”vapautus” oli vain siirtymä yhden vieraan orjapiiskurin (Hitler) vallan alta toisen (Stalin) komennettavaksi, Venäjällä valtavirtakäsitys on yhä se, että neuvostopropagandan kuva sodan loppuvaiheista on pääpiirteissään oikea, eikä sitä isoäitiäkään ryhmäraiskattu.

Tämä johtaa mitä surkuhupaisimpiin seurauksiin: kun puolalaiset vuonna 2004 muistelivat Varsovan kansannousua, jossa vastarintaliike yritti vielä viime hetkellä vapauttaa pääkaupunkinsa omin neuvoin, Venäjän suurlähettiläs Varsovassa julkaisi ällömakeaa neuvostokinuskia tihkuvan lausunnon, jossa selitettiin jotain puolalaisten ja venäläisten aseveljeydestä ja yhteistyöstä toisen maailmansodan aikana. Puolalaiset vastarintaliikkeen veteraanit pitivät syystäkin tätä karkeana loukkauksena. 

Totta on, että neuvostoarmeija ja puolalaiset vastarintamiehet toimivat paikoitellen yhteistyössä saksalaisia vastaan, kun politrukin silmä vältti: muistelen lukeneeni Tadeusz Żenczykowskin kirjasta Polska Lubelska 1944, että Vilnan alueen vastarintamiesten majuri peitenimeltä ”Węgielny” sai samalla suunnalla toimivalta neuvostokomentajalta varsin rehellisen kuuloisen viestin: Благодарность майору Венгельному за отличную борьбу против германцев. Neuvostokomentajan благодарность ei kuitenkaan pelastanut Węgielnyä joutumasta myöhemmin Neuvostoliiton poliittisten kontrollielinten pidättämäksi ja teloittamaksi ”fasistina”. Siinäkin tapauksessa että myöntäisimme neuvostoarmeijan sotilaiden ja upseerienkin olleen Itä-Euroopassa liikkeellä vilpittöminä vapauttajina (osa epäilemättä oli, mistä voi vakuuttua lukaisemalla vaikka Lev Kopelevin muistelmakirjan Хранить вечно), mikä kylläkin kaikki varkaudet, raiskaukset ja siviilien murhat huomioon ottaen on sekin hiukan todellisuutta diplomaattisempi tapa esittää asia, joudumme toteamaan, että neuvostojärjestelmän poliittiset verikoirat, jotka tulivat puna-armeijan kantapäillä, tekivät jokseenkin tyhjiksi tavallisen, reilun Vanjan hyvätkin tarkoitukset ja tahrasivat sen sotilaskunnian, jota venäläiset yrittävät ottaa Itä-Euroopan ”vapautuksesta”.

Perussyy siihen, että ”suurta isänmaallista sotaa” edelleenkin palvotaan fetissinä Venäjällä, on tietysti juuri siinä, että Stalinin keskitysleirejä ei haluta mieltää Venäjän kansalliseksi häpeäksi eikä saksalaistyyppisestä tilinteosta menneisyyteen ole puhettakaan. Neuvostoliitosta ei oteta kansallista vastuuta, eikä liioin haluta ymmärtää, että Stalinin alistamien maiden näkökulmasta kyse oli käytännössä venäläisestä imperialismista. Jos tyypillinen venäläinen ylipäätään haluaa sanoa mitään asiasta, hän lähinnä selittää, että venäläiset itse kärsivät Stalinin siperialaisilla leirintäalueilla kaikkein pahimmin. Tämä voi olla tottakin, mutta se ei merkitse, että Venäjällä oltaisiin erityisen kiinnostuneita purkamaan tätä kulttuurista pommia.

Kuten useakin venäläinen muistelmakirjailija on myöntänyt, yksi tärkeimpiä syitä siihen, että ”suuri isänmaallinen sota” on niin keskeisellä paikalla venäläisten sielussa, on sodan terapeuttinen funktio Stalinin puhdistusten jälkeen. Stalinin Neuvostoliitossa kaikkein masentavinta eivät olleet edes vankileirit, vaan vankileireistä huolimatta vallitseva hymyilemis- ja iloitsemispakko. Joka suunnalla propagandaämyrit huusivat, että elämä oli muuttunut paremmaksi ja hauskemmaksi ja että pessimismi ja nyreän naaman näyttäminen on neuvostovastaista propagandaa. Sitten kun sota alkoi – ja kuten hyvin tiedämme, itärintaman sota oli kovaa peliä, jossa laajalti hyväksytyt sodan oikeussäännöt lensivät ikkunasta ulos heti kättelyssä – tuli lupa julkisesti surra kuolleita. 

Tämä oli monille Stalinin leireihin omaisiaan menettäneille ihmisille oikeastaan erittäin terapeuttista ja hyväksi. Näin Hitlerin hyökkäyssota tuli itse asiassa varastaneeksi roolin Stalinin leireiltä, ja kansallisessa tietoisuudessa Stalininkin uhrit luettiin tavallaan Hitlerin uhreiksi. Asiaan lienee vaikuttanut sekin, että vankileireillä kuolleista ei välttämättä uskallettu kertoa lapsille suoraan: ehkä lapset tiesivät, että joku Tolja-setä tai Vanja-eno, josta ei muuten puhuttu paljoa, oli kuollut tai kadonnut ”joskus silloin kolmi-nelikymmenluvulla”, ja luonnollinen tapa tulkita tämäntyyppinen vihjailu oli tietysti se, että kyseinen sukulainen oli varmaankin kuollut sodassa, nimettömänä siviiliuhrina. Jos Stalinin leireistä oikeasti puhuttaisiin Venäjällä avoimesti, koko ”suuren isänmaallisen sodan” sankarimyytti kaatuisi ryminällä.

Siispä Venäjä pitäytyy edelleen typerässä ja ulkomaansuhteille vahingollisessa itsepetoksessaan ja villitsee entisten osatasavaltojen etnisiä venäläisiä - ilmeisesti erityisesti rasismiin ja pölhönationalismiin taipuvaista syrjäytynyttä ja kouluttamatonta alaluokkaa, jolla ei ole muita ylpeyden aiheita kuin ”sankarikansaan” kuuluminen - räyhäämään ja metakoimaan esimerkiksi Tallinnan puna-armeijalaispatsaan siirtämisen kaltaisista joutavuuksista. Anne Applebaum on huomauttanut, että niin kauan kuin Gulagista ei kerrota venäläisille yksityiskohtaisesti, he jäävät myös paitsi Gulagin sankaritarinoista ja sankareista - rohkeista ihmiskohtaloista kuoleman kidassa, joista olisi esikuviksi uudelle demokraattiselle Venäjälle paljon paremmin kuin enemmän tai vähemmän valheellisista sotasankareista. Valitettavasti valtakunnantšekisti Putinia ei kiinnosta pätkääkään tehdä turvallisuuselinten uhreista uusia sankareita maalleen - hänhän on itse sen laitoksen kasvatti, jonka alaa syyttömien murhaaminen oli.