Hommalaisuuden maanpetoksellinen luonne

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 11. toukokuuta 2014)

Hommalaiset ja maahanmuuttokriitikot esiintyvät mielellään isänmaallisina moraalinjulistajina. Kaikki muut kuin itsensä he leimaavat ”suomalaisuuden häpäisijöiksi”, ”isänmaan mädättäjiksi” sun muiksi. On kuitenkin syytä vakavasti pohtia, onko hommalaisuudessa jäljellä isänmaallisuudesta enää mitään muuta kuin vähän hajanaista retoriikkaa, jolla kuorrutetaan oleellisesti epäisänmaallinen tai suorastaan maanpetoksellinen ydin.

Isänmaallisuus tarkoittaa suomalaisille yleensä ensimmäiseksi sotamuistoja ja niistä johdettua urhoollisuuden palvontaa. Hommalaisuuden aatejärjestön, Suomen Sisun, suositeltavien lukemisten listassa oli esimerkiksi amerikkalaista tieteiskirjallisuutta, muttei ollenkaan kotimaisia sotaromaaneja. Kirjakaupat ovat kuitenkin käytännössä koko sodanjälkeisen ajan olleet väärällään suomalaisia sotakirjoja. Luulisi isänmaallisiksi itseään väittävien tyyppien suosittelevan luettavaksi juuri tätä tavaraa. Suomalaisesta nykykirjallisuudesta vieraantuneetkin karskit karjut yleensä pitävät sotakirjoista ja sotamuistelmista.

Näin ei kuitenkaan äärioikeistolaistemme keskuudessa ole. Sen sijaan äärioikeisto korostaa kansainvälisen äärioikeistolaisen aatekirjallisuuden arvoa. Kuvaavaa kyllä se ei suosittele luettavaksi Lehväslaihoa, Lauttamusta eikä Anttalaa, vaan Robert A. Heinleinin avaruussotakuvitelmaa Starship Troopers – universumin sotilaat.

En tietenkään väheksy Heinleinin tuotantoa. Mieshän kuuluu amerikkalaisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin. Sitä paitsi hänellä on sellaisiakin teoksia, joita maahanmuuttokriitikot pitävät takuulla suorastaan vaarallisina aatteelleen (esimerkiksi lajien välistä suvaitsevaisuutta julistava Double Star, suomeksi Panoksena tulevaisuus). Hänen maailmankuvansa on mielenkiintoisella tavalla ristiriitainen yhdistelmä vapauden kaihoa ja sodan palvontaa, myös tämän suositellun kirjan osalta. Tästä ristiriidasta riittäisi aineksia useampaan kuin yhteen kirjallisuustieteen väitöskirjaan. Silti hämmentää, että äärioikeisto ei suosittele meille ainoatakaan kotimaista sotakirjaa.

Mitä äärioikeistolla voi olla suomalaista sotakirjallisuutta vastaan? Ehkäpä natsimme ja hompanssimme vain suhtautuvat tietyllä epäluulolla sen välittämiin arvoihin. Sodassa nimittäin on kyse isänmaan puolustamisesta. Sodassa miehet antavat henkensä ystäviensä, perheensä ja viime kädessä isänmaansa puolesta. Ei ole sotahulluutta sanoa, että tällainen teko on useimpien uskontojen ja moraalifilosofisten järjestelmien näkökulmasta syvästi moraalinen ja ihailtava. Mutta juuri siksi se on äärioikeiston näkökulmasta uhkaava ja vaarallinen.

Syvästi moraalinen sankariteko herättää itsessään ihailua ja halua tulla sankarin kaltaiseksi. Tämä ihailu on kuitenkin aidoimmillaan yksilöllinen reaktio ja johtaa eri yksilöillä erilaisiin seurauksiin. Joku kenties näkee sotaveteraanien perinnön aidoimmillaan aseellisena taisteluna vuosisataista vihollistamme vastaan ja kiertää Itä-Euroopan uusien valtioiden alueella opettamassa sikäläisille nuorukaisille sotataitoja. Toinen taas näkee asian ytimen olevan varmistaa se, että Suomi on hyvä, moraalinen ja kunniallinen maa, jossa oikeus vallitsee ja heikkoja puolustetaan. Tällainen ihminen voi esimerkiksi estää maahanmuuttokriitikkoa surmaamasta tummaihoista lasta, koska sellainen julma teko olisi isänmaalle häpeäksi.

Toisin sanoen sotaveteraanien moraalinen esikuva ja laajemmin isänmaalliset tunteet ovat liian suuri asia hompanssien hallittavaksi. Itse asiassa Hommafoorumilla raivostuttiin aikoinaan aivan mielipuolisesti siitä, kun jokin maakunnan ykköslehti haastatteli paria sotaveteraania. Veteraanit näet eivät ollenkaan pitäneet nykyrasismista, vaan tulivat ihan mukavasti juttuun maahanmuuttajien kanssa. Olivat nimittäin jo todistaneet isänmaallisuutensa verellään eikä heidän tarvinnut tehdä sitä uhoamalla rasisteina.

Noiden veteraanien edustama isänmaallisuus ei hommalaisia voisikaan tosiasiassa vähempää kiinnostaa, vaikka heidän kellokkaansa käyttävätkin sitä hyväkseen omassa propagandassaan. Se ei ole heille mikään moraalinen itseisarvo. Tämän he myöntävät Hommalla rehellisyyden hetkinään itsekin avoimesti: eräs hommalainen ihmettelikin retorisesti, miksi heikäläisten muka pitäisi olla erityisen isänmaallisia.

Kun Hommalla toimitettiin gallup jäsenten maanpuolustusinnosta, osoittautui, että  hompanssien maanpuolustushenki on selvästi alempana kuin suomalaisten yleensä. Monet pitävät Suomea liian humaanina ja ”hyysäävänä” yhteiskuntana, jonka puolesta ei esitetä sotahuutoa eikä varsinkaan makseta veroja. Sen sijaan he ilmoittautuvat innokkaiksi maastamuuttajiksi ja pakolaisiksi siinä tapauksessa, että Suomeen hyökätään.

Tämä on tietenkin aivan käsittämättömän hullunkurista, kun muistetaan, millaisella raivolla hommahenkiset paheksuvat sitä, että sodan repimistä maista tulee Suomeen pakolaisia. Näidenhän pitäisi olla kotimaassaan puolustamassa sitä rintamalla, julistaa hompanssi, aivan kuten kotimaiset sotaveteraanimme olivat silloin kerran. Mutta itse hompanssit eivät halua panna tikkua ristiin isänmaansa puolesta. Päin vastoin, heidän mielestään heillä itsellään on koko maailman oikeus lähteä pakolaisiksi huitsinnevadaan, vieläpä mahdollisimman alhaisista ja omahyväisistä vaikuttimista. He itse voivat mielestään vaatia, että heille katetaan valmis pöytä johon istua, jos he suuressa ylhäisyydessään armollisesti alentuvat menemään pakolaisiksi johonkin toiseen maahan.

Ennen vanhaan röyhkeyden huippu oli se, joka meni naapurin rappusille kakkimaan ja vaati sitten sisältä vessapaperia, tai vitsin toisen version mukaan se, joka tappaa vanhempansa ja pyytää tuomaria olemaan armelias hänelle orpo raukalle. Mutta aika lähellä kärkeä keikkuvat nämä hompanssit moittiessaan maahanmuuttajia presiis siitä synnistä, johon ovat päättäneet kriisitilassa ensimmäisinä itse syyllistyä.

Hompanssit eivät siis ole erityisen isänmaallisia. Onko liioiteltua sanoa heitä maanpettureiksi?

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että hompanssien ”kansanliike” ei ole reaktiota mihinkään todella olemassaolevaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Hompanssit eivät ole mitään viimeiseen oljenkorteen takertuvia epätoivoisia syrjittyjä. Monet ovat töissä ja leivänsyrjässä kohtuullisen hyvin kiinni, vaikka seassa ilmeisesti on myös selvästi rikollista väkeä (mutta kun asiaa ajattelee, kyllähän taparikollisjoukkioissakin on paljon sellaista porukkaa, jolla on ainakin ammattikoulutus, ellei peräti akateeminen, ja sen mukainen asiallinen työpaikka). Tiedämmehän perussuomalaistenkin erityisesti kuntatasolla toimivan nimenomaan ammatti- ja taparikollisten väylänä poliittiseen päätöksentekoon.

Hompanssien esittämät väitteet maahanmuuton ”hallitsemattomuudesta” ja ”sikiävistä muslimilaumoista” on jo moneen kertaan todettu virheellisiksi. Itse asiassa persutkin ovat epäsuorasti myöntäneet tämän. Eräässä ohjelma-asiakirjassaan he sanovat, että maahanmuuttajilla ei voi paikata työvoimapulaa eikä kansakunnan verenvähyyttä, koska maahanmuuttajat eivät sikiä oleellisesti kantaväestöä enempää eikä maahanmuuttajia kuitenkaan tule riittävästi. Toisin sanoen persuille itselleenkin on selvää, ettei mitään ylisuuren maahanmuuton ongelmaa eikä kaiken alleen hukuttavia muslimilaumoja ole. Silloin kun poliittinen tarve vaatii heitä kiistämään maahanmuuttajien suuren määrän ja sikiävyyden, he tekevät niin. Maahanmuuttajalaumat ovat olemassa vain niissä asiayhteyksissä, joissa persujen tarvitsee pelotella maahanmuuttajalaumoilla. 

Hompanssien nousun taustalla on siis jokin muu syy kuin ”hallitsematon maahanmuutto”. Maahanmuuttokriitikoiden nousun aikaan vuonna 2006 Suomi oli jo pitkään nauttinut ennen kuulumattomasta sisäisen rauhan ja sopusoinnun kaudesta. Maahanmuuttoräksytys, jota ysärivuosina oli riittänyt, oli kuollut luonnollisesti jo aikoja sitten. Myös uusi vasemmistoaktivismi katuhillumisineen oli rauhoittunut.

Talouslamaakaan ei silloin vielä ollut, mutta itse asiassa en oikein usko tuohon marxilaislähtöiseen höpötykseen kansantalouden tilanteen rautaisesta kohtalonyhteydestä fasististen liikkeiden nousuun. Yhtä hyvällä ja paremmallakin perusteella voidaan odottaa äärivasemmistolaisten liikkeiden nousevan laman aikana, ja erilaisia yrityksiä keksiä tai brändätä vasemmistoidealismi uudelleen on näkynytkin, Occupy-liikkeestä Zeitgeistiin ja talousdemokratiaan. Toisaalta Suomen viime laman aikana silloisten persujen eli SMP:n nousu taittui nopeasti juuri laman syvetessä, ja äänestäjät kääntyivät koeteltujen vanhojen puolueiden puoleen.

Tulos kuitenkin on, että äärioikeiston nousu ei ole Suomessa mikään reaktio tosiasiallisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Se ei ole lähtöisin Suomen oman yhteiskunnan sisältä. Jussi Halla-ahon blogi on jo aikoja sitten osoittautunut pelkäksi kansainvälisen rasistipropagandan käännöskeskukseksi. Hänen englannin pilaama suomensakin on rumaa ja köyhää, yhtä lailla suoraan yläasteen kiusaajaporukoista kuin hänen kannattajiensa käytöstavatkin.

Timo Soinin kansaa väheksyvän kansanmiehen naamion taakse kätkeytyy vielä selvemmin ulkomaalaisten, Suomen kulttuurille vieraiden ja vihamielisten voimien juoksupoika. Soini on katolinen käännynnäinen, ja monien sellaisten tavoin hän ihailee katolisessa kirkossa nimenomaan sen vanhoillisia ja taantumuksellisia piirteitä samalla vihaten ja halveksien kotimaansa kirkkoa ja kulttuuria liiallisen vapaamielisyyden vuoksi. Vaikka tätä ei meillä yleensä tiedostetakaan, katolinen kirkko on aivan toisella tavalla hierarkkinen ja komentoketjullinen kuin useimmat muut uskonnot ja edellyttää lojaaleilta kannattajiltaan aika kritiikitöntä alistumista oppilauseisiin ja käskyihin. Esimerkiksi islam on siihen verrattuna vain joukko hajanaisia ryhmittymiä, joissa yksi imaami sanoo yhtä ja toinen toista, ja länsi on molempien mielestä toki rappiolla, mutta amerikkalaiset aseet ja jenkkien sotilasapu kelpaavat mainiosti sitä toista imaamia kannattavien kerettiläisten petturien lahtaamiseen.

Soinin piittaamattomuus Suomen edusta näkyy vielä siinäkin, että hän hiljattain myönsi jaelleensa omissa nimissään ”merentakaisten ystävien” kannanottoja. Sinänsähän ei ole mitään uutta siinä, että vierailta mailta haetaan uusia ideoita politiikkaan, mutta ”merentakaisten ystävien” propagandaäänitorveksi rupeaminen ei ole isänmaallista, ainakin siinä tapauksessa, ettei niitä vieraita ideoita yhtään pohdita Suomen yhteiskunnan asiayhteydessä eikä täkäläisten eturyhmien kannalta. On jota kuinkin surkuhupaisaa, että tavallisen kansan puolestapuhujana poseeraava, kaikkia muita isänmaallisemmaksi itseään kutsuva puoluejohtaja toimii Suomen ja suomalaisten eduista viis veisaavien ulkomaisten intressitahojen ämyrinä Suomen politiikassa eikä edes erityisemmin ymmärrä salailla sitä.

Silloin ennen vanhaan kun porvarit kauhistelivat kommunismia, he kauhistelivat sitä siksi, että kommunisteja pidettiin vieraan maan eli Neuvostoliiton henkisinä kansalaisina, joille ulkomailla muotoillut ja ulkomailta maahantuodut aatteet ja ajatukset olivat isänmaan etua tärkeämpiä. Soini on siis moraalisesti samassa asemassa kuin kommunistit aikoinaan. Odottaisin isänmaallisiksi itseään mielellään kutsuvien paheksuvan Soinia samalla tavalla ja samoin syin kuin heidän mummunsa ja vaarinsa (ja itse asiassa myös minun mummuni ja vaarini) aikoinaan paheksuivat kommunisteja. En kuitenkaan aio pidätellä hengitystäni.

Äärioikeistolaiset ovat kärkkäitä jakelemaan kaikille muille maanpetturin leimoja ja esiintymään vastoin parempaa tietoa isänmaallisina. Mutta mietitäänpä, mitä se isänmaallisuus todellisuudessa tarkoittaa – soitetaan vaikka Porilaisten marssi ja mietitään sen viimeisten sanojen sanomaa:

Fram, fram, vårt ädla, trotsiga standar,

Omkring dig än din trogna finska vakt du har...

tai kuten suomennoksessa sanotaan:

Eespäin sä jalo lippu uljakas,

Täss' suomalaiset on sun henkivartijas.

Miettikääpä hetken verran sitä kuvaa, jonka nämä säkeet tuovat mieleen. Siinä suomalaiset – ja Runebergin kielessä finne, finsk viittasivat kaikkiin Suomen asukkaisiin, tai Ruotsin sotaväen muodollisesti suomalaisten joukko-osastojen sotilaisiin äidinkielestä sun muista pikkuasioista riippumatta – unohtavat erimielisyytensä ja ryhmittyvät yhteen lipun (siis isänmaan) turvaksi. Kuten kaikki historiansa lukeneet ja vanhustensa tarinat kuunnelleet tietävät, Suomi oli sisällissotansa jälkeen hyvin jakautunut ja riitaisa maa, mutta talvisodan tullen molemmat puolet enimmäkseen ymmärsivät, että nyt oli puhallettava yhteen hiileen. Monet sellaiset asiat, joita äärioikeisto nyt kiroaa, ovat talvisodan hengen tuotetta.

Mitä äärioikeisto sitten haluaa? Juuri sen sovinnon romuttamista. Äärioikeisto löytää Suomesta milloin mitäkin ryhmiä, jotka eivät sen mielestä ole oikeita suomalaisia: maahanmuuttajat, suomenruotsalaiset, saamelaiset, vammaiset, homoseksuaalit. Äärioikeisto haluaa talvisotaa edeltäneen kahtiajaon takaisin ja leimaa punikeiksi ja kommunisteiksi aivan kaikki, jotka eivät halua palauttaa sitä, maltillisista porvareista alkaen.

Tämä johtaa tietysti surkuhupaisiin seurauksiin, kun äärioikeistolaiset esimerkiksi haukkuvat vanhuudenhöperöiksi patuiksi tai stalinisteiksi sotaveteraaneja, jotka eivät kannata rasisteja ja joiden mielestä vanhoja ihmisiä kunnioittamaan kasvatetut muslimit ovat ihan mukavaa porukkaa; tai nimittelevät kukkahattuisiksi kommunisteiksi koppalakkipäisiä ammattiupseereja, jotka ovat ylpeitä armeijansa kotouttajaroolista nähdessään somalinuorukaisen käskyttävän kalkkinaamaisia alokkaita. Se, että sivarien ja kruununraakkien prosentuaalinen osuus ”isänmaallisista” maahanmuuttokriitikoista on selvästi suurempi kuin kansasta keskimäärin, nostaa tietysti naurettavuusindeksiä entisestään.

Maahanmuuttokriitikot ovat näillä naurettavuuksillaan kuitenkin onnistuneet yhdessä asiassa: isänmaallisuuden ja maanpuolustustahdon lahottamisessa sisältäpäin. Muistanpa kun itse kahdeksan vuotta sitten aloin kirjoittaa kolumneja Plazalle. Tuolloin konservatiivinen kokoomuslainen äitimuorini, jonka kanssa olimme nuoren radikaalin iässäni ottaneet paljonkin yhteen, menehtyi nopeasti edenneeseen pahanlaatuiseen sairauteen lähes 80-vuotiaana, jolloin – kuten ihmiset tällaisissa elämäntilanteissa usein tekevät – koin asiakseni ottaa myös hänen ajamansa asiat omalle agendalleni, jotta edes jotain hänestä säilyisi.

Toisin sanoen aloin ymmärtää myös perinteistä isänmaallisuutta ja maanpuolustuksen tarpeita sen sijaan että olisin käynyt polemiikkia kaikkea univormupukuista vastaan, kuten falskeilla vasemmistointellektuelleilla on tapana. Sovinnollisessa hengessä kirjoittamani teksti Huhtiniemen hautajupakasta sai jopa myönteistä huomiota osakseen eräillä perinteistä maanpuolustusisänmaallisuutta edustaneilla nettisivuilla. Tämä oli tietysti tavoitteenikin: se, että äärioikeistoon perinteisen isänmaallisuuden kannattajina ajautuneet voisivat oppia heidänkin asiaansa, maanpuolustustahdon lisäämisestä Karjalan palauttamiseen, olevan mahdollista ajaa kenenkään kunniaa tai perusoikeuksia loukkaamatta, laillisuudessa ja demokratian pelisäännöissä pitäytyen.

Ehkä juuri siksi äärioikeisto kohdisti minuun koko palkatun bloggaajanurani mittaisen painostuskampanjan. Äärioikeisto ei halunnut kansan ja kulttuurin lopullisesti eheytyvän. Kaikkein vähiten se halusi perinteisen isänmaallisuuden valtavirtaistuvan ja sisäsiistiytyvän, niin että siitä tulisi koko kansaa yhdistävä voima.

Samalla tavalla äärioikeisto tietysti suhtautuu kaikkiin yrityksiin tehdä isänmaallisuudesta entistä inklusiivisempaa. Nykyään esimerkiksi tietoisuus homoseksuaaleista sotaveteraaneista ja rintamaelämään liittyneistä homoseksuaalisista suhteista on lisääntynyt. Tom of Finlandinkin sotaveteraanius on tullut esille. Oikeasti isänmaallisten ja maanpuolustushenkisten mielestä tämä voi olla vain hyvä asia, koska se tarkoittaa, että myös homoseksuaaliset nuorukaiset voivat nähdä itsensä tulevina isänmaan rakentajina ja puolustajina – että heidänkin työnsä ja taistelunsa kelpaa, ja on ennenkin kelvannut.

Saman idean tietysti näemme jo Tuntemattomassa sotilaassa. Muistamme kaikki konservatiivisen Hietasen ja kommunismiin suuntautuneen Lahtisen, jotka mielipide-eroistaan huolimatta taistelevat samalla puolella. Kun Lahtinen sitten oli jo kaatunut, Hietanen sanoi murheellisena kaivanneensa avukseen Lahtista ja tämän konekivääriä. Isänmaallisuuden ydin on juuri siinä, että toden tullen Hietanen kaipaa avukseen Lahtista ja Lahtisen konekivääriä. Maahanmuuttokriitikko sitä vastoin haluaa lähteä maasta pakoon ensi tilaisuuden tullen, koska ”hyysääjä”-Suomen puolesta ei sotahuutoa esitetä.

Äärioikeistolle kaikki pyrkimykset saada vähemmistöryhmätkin kokemaan Suomi puolustamisen arvoisena ovat vastenmielisiä ja pilkattavia. Äärioikeisto ei halua sellaista isänmaallisuutta, jonka suomenruotsalaiset, saamelaiset, muslimit, maahanmuuttajat, homoseksuaalit ja muut sellaiset ryhmät voivat kokea omakseen. Ei, vaikka se tarkoittaisi, että nuori reipas muslimipoika voi menehtyä sodassa puolustaessaan vanhan läskin äärioikeistolaispossun kulunutta ja viinassa uitettua henkiriepua aseellista maahantunkeutujaa vastaan.

Mutta tässäpä se avainkohta tuleekin. Se todennäköisin maahantunkeutuja, se itärajan takainen, ei ole äärioikeistolle nykyisellään erityisen vastenmielinen. Vladimir Putinin valtakunnassa homoihin ja muslimeihin suuntautuu hillitöntä väkivaltaa ja vainoa, palopommit räjähtelevät moskeijoissa ja homoseksuaaleille juotetaan risiiniöljyä. Samalla kun esimerkiksi Stalinin julmuuksien muistojärjestöjä ja muuta normaalin kansalaisyhteiskunnan toimintaa vainotaan ja vaiennetaan, teräväkärkisiin symboleihin sonnustautuneet univormumiehet marssivat korskeina pitkin katuja. Tämä tällainenhan on maahanmuuttokriitikoiden utopia ja ihantola, ja monet heistä myöntävät avoimestikin haluavansa ihantolansa armeijan Suomea miehittämään.

 Itänaapuria nyttemmin johtamaan nousseen Vladimir Putinin vanha viiteryhmä KGB sai aikoinaan neuvostohallitusta kritisoineen toisinajattelijaopposition rivit hajalle kylvämällä sen keskuuteen ”kansallismielistä” rotuvihaa. Ortodoksikristittyjen ja juutalaisten yhteistyö saatiin loppumaan juutalaisvastaisella vihjailupropagandalla, niin että nämä kaksi ryhmää lakkasivat luottamasta toisiinsa.

Nyt meillä Suomessa on ”kansallismielisyyttä”, joka ei ole isänmaan edun kannalta mitenkään hyödyllistä. Päin vastoin, ”kansallismieliset” ovat luoneet maahan kyräilevän epäluottamuksen ilmapiirin, josta joutuvat kärsimään sekä maahanmuuttajat että kantaväestö. Isänmaan puolustukselle välttämätön luottamus ”veikkoon mun vierelläni” on järjestelmällisesti hävitetty.

Itse kukin pohtikoon, kenen laariin tämä tilanne sataa, mutta ei ainakaan Suomen kansan.