Sivut

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Homofantasioiden sijasta

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 2. marraskuuta 2014)

Hiljattain eräällä nettifoorumilla väitettiin, että Paljastetun blogi olisi täynnä homopornoa ja homoseksuaalisia fantasioita. Väitteen takana on varmaankin monivuotinen ihailijamme, sekä valta- että virtsameriä kovassa laitamyötäisessä ja hiiohoihengessä purjehtinut seilori, jonka intohimona on suomalaisten naisten suojeleminen muslimeilta. Tätä intohimoaan hän on kuulemma toteuttanut järskäyttämällä vaimoltaan käsivarren riksis-räksis irtipoikki. Meininkinä oli varmaankin särkeä pirstoiksi suomalaiset naiset ihan kotimaisin voimin, jotteivät muslimismiehille enää kelpaisi. Tuomioistuin ei kuitenkaan määrännyt hänelle tästä ehdotonta vankeustuomiota. Suomessa nimittäin hyysätään rikollisia – tämän viisaudenhan olemme monta monituista kertaa Hommaltakin lukeneet. Kyseinen isänmaan ystävä ja islamisaation vastustaja on ymmärtääkseni toiminut aikansa myös persuissa, mutta kukapa ei.

Maahanmuuttokriitikoiden riveissä on tunnetusti paljon itsensä kieltäviä homoseksuaaleja, joten Hommalta epäilemättä rynnättiin sankoin joukoin, laumoin laajin tätä blogia lukemaan kiihottavan seksiviihteen toivossa. Valitettavasti minun on ilmoitettava, että mitään homopornojuttuja ei täällä ole tarjolla. Me käsittelemme vain kuivia yhteiskunnallisia ja moraalisia aiheita, ja vieläpä ihan vakavissamme. Me emme siis toimi kuten Homma, joka on käsittelevinään yhteiskunnallisia aiheita, mutta joka tosiasiassa käyttää niitä tekosyynä piehtaroida sadomasokistisissa fantasioissa.

Niin että sitä homoseksiä ei täältä löydy senkään vertaa kuin Hommalta. Tosin eräs lukijoistamme kehotti meitä sinun kohderyhmäsi mieliksi tälläämään Goatse-kuvan etusivulle ja Tubgirlin palautepainikkeen taakse, mutta idean kiistämättömästä huumoriarvosta huolimatta taidamme jättää ehdotuksen toteuttamatta. Goatsiaanisella aikakaudellamme löydät nämä kuvat varmasti mistä vain päin nettiä, kun hompanssihormonisi vetävät niitä katsomaan.

Se siitä ja nyt vakaviin asioihin.

Reportaasi Ruotsi-natseista

Hiljattain ilmestyi Suvi Auvisen reportaasi poliisin suhteesta siihen kaikkein kovimmin äärioikeistolaiseen ryhmään eli Suomen Vastarintaliikkeeseen. En suinkaan pidä reportaasia kaikilta osin onnistuneena, mutta koska äärioikeistosta ei juuri kriittisesti kirjoitella hugenbergilaisissa valtamedioissamme, kaikki asiaa koskeva journalismi ansaitsee kommenttinsa.

Auvinen mainitsee Vastarintaliikettä kutsuttavan Suomessa muun muassa Ruotsi-natseiksi. Ruotsi-etuliite johtuu siitä, että Vastarintaliike on täysin riippuvainen ruotsalaisista esikuvista niin ideologian kuin menettelytapojen osalta. Vastarintaliikkeen nettisivujen aatteelliset artikkelit on kääntänyt englannista tai ruotsista suomeksi joku, jonka käsissä ei suomenkielinen kirja ole kauaa ehtinyt kulua: tästä todistaa esimerkiksi täysin tarpeeton vierassana reaktionaarinen. Suomeksi on tapana puhua taantumuksellisesta.

Samanlainen hauska väännös oli partisaaninen. Sitä eräs protohominidi, anteeksi, protohompanssi käytteli vuosia sitten Usenetissä taikasanana mollatakseen kaikkia sellaisia tietolähteitä, jotka eivät tukeneet hänen rasistisia kuvitelmiaan. Englannin kielen partisan on oikeaksi suomeksi ”puolueellinen”, tämä siis tiedoksi siltä varalta että joku pikku hompanssipoikuli asiaa ihmettelee mutta on liian laiska, tyhmä, yhteiskunnalle hyödytön ja alkoholisoitunut – sanalla sanoen: liian hompanssi – tarkistamaan itse asiaa sanakirjasta.

Suomalainen kulttuuri – pelkkä tekosyy

Mutta kuten olen ennenkin todennut, suomen kieli ja suomalainen kulttuuri ovat näille ”nationalisteille” ainoastaan tekosyy. Vastarintaliikkeen ja sen ruotsalaisten käskijöiden mielestä Pohjoismaista tulee muodostaa yksi yhtenäinen natsivaltio. Koettakaahan arvata, miten suomen kielelle kävisi siinä valtiossa. Toki aina vahvemman puolelle asettuvat maahanmuuttokriitikot olisivat siinä systeemissä varmasti kesyä poikaa venskaa veisaamaan. Ei heillä sinänsä olisi mitään pakkoruotsia vastaan, jos sen asiaa ajettaisiin armottomasti käärme pyssyssä ja revolveria ohimolle painaen. Tämänhän he ovat todistaneet Singapore-intoilullaan. Heillä ei olisi mitään väestönvaihtoa, massiivista maahanmuuttoa, kantaväestön jyräämistä eikä ankarien lakien turvaamaa pakkomonikulttuuriakaan vastaan, jos kaikki tämä pantaisiin toimeksi singaporelaistyyppisin autoritaarisin keinoin.

On itse asiassa kuvaavaa, että Suomalaisuuden liitto – nykyään täysin äärioikeistolainen mamukriitikkopulju – on juuri päättänyt luopua Suomen yksikielistämissuunnitelmastaan. Tämän voi tulkita niin, että valtavirran maahanmuuttokriitikot ovat rukkaamassa linjaansa lähemmäksi ”Ruotsi-natsien” ideologista emäjärjestöä yhteistyön toivossa. Kun pikkusormi on annettu, on helppo antaa koko käsi sitten kun yhteispohjoismainen fasistiutopia nousee. Silloin Suomalaisuuden liiton vanha ohjelma yksikielisestä Suomesta kääntyy päälaelleen ja suomesta tulee uudessa valtiossa paha epäarjalainen kieli. Suomenkielinen kirjallisuus Hannu Salamoineen ja muine kommunisteineen lentää roviolle, ja tilalle tarjotaan epäilemättä vanhan kunnon Bertel Gripenbergin teosta En dröm om Folkviljan.

Historiatieteen marginalisoitumisesta

Suvi Auvinen on tietysti raijannut ensimmäiseksi haastateltavakseen Jussi Jalosen, jolla on epämieluisa tehtävä joutua toimimaan Suomen ylimmäisenä äärioikeistoasiantuntijana. Jalonenhan on oikeastaan sotahistorioitsija ja sellaisena yksi Suomen mielenkiintoisimmista, koska hän on ottanut asiakseen tutkia suomalaisia vapaaehtoistaistelijoita meillä vähän tunnetuissa ulkomaisissa sodissa. Häntä mahtaa potuttaa, ettei hän pääse esittelemään kansalle näitä kiinnostavia aiheita, vaan joutuu sen sijaan pöyhimään yhteiskunnan paskakerrosta. Minäkin olisin mieluummin tullut tunnetuksi iirinkielisyysmiehenä kuin valtakunnan suurimpana naisvihaajana.

Valitettavasti yksi maahanmuuttokriitikoiden terrorin seurauksista on, että historiatieteen uudet tulokset eivät enää kiinnosta julkisuutta. Julkisuuden äärioikeistolaistuminen on kulkenut käsi kädessä amerikkalaistyylisen valistuksen- ja tieteenvastaisuuden kanssa. Äärioikeiston suhde yliopistoihin ja tieteeseen on joko avoimesti vihamielinen – tieteenteko sinänsä nähdään kommunismina – tai sitten täysin instrumentaalinen ja hyväksikäyttävä.

Humanistiset tieteet esitetään noissa piireissä yleensä lähtökohtaisesti hölynpölynä ja turhuutena. Sillä on tässä yhteydessä toki oma huvittavuutensa, että lahkon koiramaisesti toteltu johtaja on juuri tämän näkemyksen mukaan turhuustieteen ja leipää pöytään tuomattoman taiteen tohtori. Toisaalta humanistisistakin tieteistä halutaan heppaa aatteen miesten kärryjä vetämään. Siksi esimerkiksi historiantutkijoiden olisi heidän mielestään ennen muuta todistettava suomenkielisten suomalaisten sankaruus ja oikeassaolo sekä hurrien pahuus (ryssien pahuushan ei rasistipiireissä nykyään enää ole muodissa) kaikissa historian vaiheessa.

Hiljattain jopa Jyrki Lehtola, jota en tähän asti juurikaan ole arvostanut, heräsi kysymään kolumnissaan, milloin suomalaisista joukkoviestimistä tuli niin valistuksenvastaisia kuin ne nykyään ovat. Toki Lehtolalla ei riittänyt uskallusta antaa retoriselle kysymykselleen sitä ainoaa oikeaa vastausta: silloin kun maahanmuuttokritiikki nousi julkisuudessa ylivalta-asemaan, eli kuten alan miehet itse sanovat: sai ilmaherruuden. Ja siihenhän Lehtolalla oli oma osasyyllisyytensä. Useimpien lehtineekerien tapaan (ja luultavasti viestimiä ohjaavien ja omistavien hugenbergien painostuksesta) hänkin konsensushengessä pidättäytyi liian ankarista tuomioista äärioikeistoa kohtaan silloin kun sen voittokulku olisi vielä ollut mahdollista pysäyttää. Nyt uloste on jo housuissa ja Lehtola tyytyy ihmettelemään sen hajua.

Härjillä kyntävä härjistä puhuu, sanoo suomalainen sananlasku. Siksi en malta olla huomauttamatta, että yksi tärkeimpiä syitä, miksi olen aina vastustanut ”pakkoruotsikritiikiksi” brändättyä hurrivihaa, on juuri se, että se on viime kädessä vain osa laajempaa koulutusvastaisuutta ja epä-älyllisyyttä, tätä Lehtolan päivittelemää. Kaikki ne ”argumentit” (lue: retoriset temput), joilla ruotsin opetusta on vastustettu, ovat käden käänteessä muutettavissa ”argumenteiksi” esimerkiksi evoluutioteorian, historian tai vaikka matematiikan opetusta vastaan. Kun ”pakkoruotsin” vastustus on hyväksytty valtavirtaan, on hyväksytty myös kaikki muu valistuksenvastaisuus, joka käyttää samantyyppisiä retorisia keinoja. Ei se tämän kummempaa ole.

Historian suurin näkyvyys valtavirtajulkisuudessa on nykyään Ilta-Sanomien historialiitteissä. Ne kuitenkin käsittelevät lähinnä kansakunnan kohtalonhetkiä ja itäblokin pahuutta ja kielivät siksi pikemminkin lehden päätoimittajan henkilökohtaisesta aatteellisesta lähetystehtävästä kuin mistään vilpittömästä kiinnostuksesta historiaan. Itse asiassahan talvisotafetisismi ja pakonomainen isänmaallisten urotöiden jankkaaminen on pahimmillaan esimerkki kuolleesta historiasta ja kuolleesta kulttuurista. Siihen jämähtäneet ihmiset tulkitsevat kaiken siihen liittymättömän historiantutkimuksen, täysin epäpoliittisenkin, kommunismiksi ja yritykseksi kalvaa maata isänmaallisuuden alta, aivan samalla tavalla kuin he tulkitsevat elävän suomalaisen kulttuurin poikkeuksetta rappiokulttuuriksi ja isänmaan parjaamiseksi ja kaiken uuden kirjallisuuden kommunistipropagandaksi.

Niitä aikoja emme taida enää takaisin saada, kun historia kiehtoi nimenomaan historiana ja Heikki Ylikangas sai media-aikaa ja -mielenkiintoa esimerkiksi teoksillaan Tie Tampereelle tai Nurmijärven rosvot. Nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä Nurmijärven rosvot, joiden ryöstelyrupeama ja siitä kerrotut anekdootit innoittivat Aleksis Kiveäkin, olisivat persujen ja ”kansallismielisten” mielestä sopimaton tutkimusaihe: sehän olisi suomalaisten leimaamista rosvoiksi.

Itse muuten luin Nurmijärven rosvoista ensimmäisen kerran Jaakko Puokan kirjasta Paloon Stenvallit; sekin olisi maahanmuuttokriitikoiden uuden poliittisen korrektiuden vastainen teos käsitellessään Kiven lapsuuden Nurmijärven kielioloja realistisesti ruotsinkielisyyden osalta. Yksi maahanmuuttokriitikoiden valheistahan on systemaattisesti väheksyä ruotsia nimenomaan kansankielenä maassamme.

Äärioikeisto – oleellinen ja perusteltu termi

Jalonen korostaa termin äärioikeisto olevan oikeellinen ja perusteltu, vaikka äärioikeistoryhmät yrittävätkin jatkuvasti torjua sen. Toisessa yhteydessä hän on muistaakseni sanonut (ja varmasti vakiintuneisiin valtavirtalähteisiin viitaten ja vedoten), että pohjoismaisissa oloissa vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelussa on ollut käytännössä ennen kaikkea kyse luokkatietoisuuden ja etnisen kansallistietoisuuden vastakkaisuudesta. Vasemmistolainen on se, joka korostaa luokkataistelua ja luokkaetuja, oikeistolainen se, joka korostaa kansakuntien vastakkainasettelua, kansallisia ja etnisiä vastakohtaisuuksia.

Tämän määritelmän mukaan äärivasemmistolainen on se, jolle ”työväenluokan” ja sortavien luokkien välinen vastakohtaisuus on esimerkiksi kansallista etua suurempi juttu. Se, joka seuraa höyrypäisimpien äärivasemmiston sirpaleryhmien toimintaa, tietää hyvin tämän määritelmän sopivan mainiosti yhteen niiden retoriikan kanssa. Siellä jopa jotkut huutavat Putinia apuun, koska siellä on ilmeisesti säilynyt kommunismiajoilta jonkinlainen eläimellisen vaiston tasolle rappeutunut ajattelutapa, että Venäjä on köyhän ainoa auttaja ja että suomalainen isänmaallisuus on pelkkä herrojen valhe rahapussinsa turvaksi.

Vastaavasti äärioikeistolainen on Jalosen esittämän määritelmän mukaan se, jolle etnisten ryhmien vastakkainasettelu ja ”epäkansallisten” henkilöiden löytäminen suomalaisten omasta keskuudesta on kansallista etua tärkeämpi asia. Ja tällaisia tyyppejähän siellä Hompanssifoorumilla piisaa. Aivan oikein: siellä huudetaan Putinia apuun, koska toivotaan venäläisen miehityksen tekevän selvää hurreista ja neekereistä. Isänmaan edun kanssa tällä(kään) ei ole mitään tekemistä, ja eräs hompansseista onkin luonteenvastaisen rehellisyyden odottamattomassa puuskassa heittänyt kysymyksen, mistä on peräisin käsitys, että maahanmuuttokriitikoiden pitäisi olla erityisen isänmaallisia.

Kolmas tie ja etnopluralismi

Jalonen muistuttaa myös, että äärioikeiston yritys määritellä itsensä vasemmisto-oikeistojaon ulkopuolelle ei ole mikään uusi juttu sekään. Jo pitkään äärioikeiston keskuudessa on puhuttu ”kolmannesta positiosta” tai ”kolmannesta tiestä”, jolla kylmän sodan vuosina tarkoitettiin sekä neuvostoimperialismin että amerikkalaisen ylivallan vastustamista. Toinen iskusana, jonka minä muistan saksalaisista lehdistä mutta jota Jalonen ei taida mainita, on ”etnopluralismi”. Tämä tarkoittaa kaikkien kulttuurien oikeutta elää erillään toisistaan ja muuttumattomina.

Etnopluralismi-käsite on yksi niistä ideoista, joiden avulla äärioikeisto voi omia itselleen äärivasemmiston teemoja. Kehitysmaiden alkuperäisasukkaiden oikeus omaan kulttuuriinsa on monille vasemmistolaisille rakas asia, ja etnopluralistisilla iskulauseilla rasistit voivat selittää tekevänsä vain samaa kuin vasemmiston tukemat intiaaniaktivistit merentakaisissa maissa. Tietenkin etnopluralistiset äärioikeistolaiset sivuuttavat sen, että esimerkiksi suomalaista kulttuuria ei uhkaa maahanmuutto, vaan pikemminkin englanninkielinen ylikansallinen kulttuuriteollisuus, jonka yhden haaran tuote maahanmuuttokritiikkikin on.

Ylipäätään äärioikeistolla ei ole varsinaista ideologiaa, ainoastaan itsetarkoituksellinen, mahdollisesti seksuaalisesta turhautuneisuudesta kumpuava viha, jota voi sitten perustella erilaisin, milloin mistäkin ja keneltäkin nyysityin argumentein. Kuten puolalainen sosiologi Rafał Pankowski sanoi tuoreeltaan Breivikin maahanmuuttokriittisen urotyön jälkeen, äärioikeisto on ennen kaikkea terrori- ja vallankaappauskone, jolla ei oikeastaan ole omaa kovin syvällistä aatetta – se haalii vain valtavirrasta ideoita propagandaansa, ja aate heittää häränpyllyä kun tarvetta ilmaantuu. Suomen kieltä ja epämääräisesti määriteltyä suomalaista kulttuuria puolustetaan englanninkielisin iskulausein, itsenäisen Suomen tilalle tarjotaan Putinin protektoraattia, ja tähän tyyliin noin yleensä.

Olavi Mäenpää ja isänmaallisuudesta irtautuminen

Tässä yhteydessä minun tekee mieleni ottaa puheeksi Olavi Mäenpää. Mäenpää on tullut tunnetuksi karkeuksistaan ja ilkeyksistään – hän esimerkiksi painosti nuoren demarinaisen luopumaan poliittisesta urastaan esittelemällä tästä otettuja alastonkuvia – mutta kaikesta huolimatta hänen äärioikeistolaisuutensa taustalla on jonkinlainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenkinen idealismi, niin brutaalin muodon kuin se käytännössä onkin saanut.

Nykyisen äärioikeiston keskuudessa tunnetusti on paljon aseistakieltäytyjiä, koska sitä motivoi pitkälti itsekkyys ja kaikesta yhteiskunnallisesta vastuunotosta – myös asepalveluksesta – kieltäytyminen. Mäenpää kuitenkin ilmeisesti on siinä määrin aatteen ja periaatteen mies, ettei hän aikoinaan voinut hyväksyä sellaista. Siksi hän sitten joutuikin äärioikeiston piirissä paitsioon, koska siellä pitää (kuten Pankowskinkin jutuista voi päätellä) joustavasti heittää vanhat aatteet (myös isänmaallisuus) menemään, jos uusilla saa paremmin kannatusta itsetarkoitukselliselle väkivaltaiselle raakuudelle.

Täällä meillä monet julkisuuden kommentaattorit olivat haluttomia uskomaan äärioikeiston ylikansalliseen luonteeseen. Sen sijaan on uskoteltu itselle ja suurelle yleisölle, että äärioikeistolaiset ovat kansallismielisiä ja siksi haluttomia ja kykenemättömiä kansainväliseen organisoitumiseen – että äärioikeisto muka eläisi vieläkin sitä Mäenpään kaltaisten tyyppien edustamaa ordovikikautta. Tämä on tietysti harhaluuloa. Äärioikeisto on nykyään nimenomaan kansainvälistä ja rekrytoituu esimerkiksi Suomessa juuri niiden keskuudesta, joilla ei oikein muuta kulttuuria ole kuin kansainvälinen massakulttuuri. Mäenpää edustaa väistyvää kantaa, sellaista, jolla on oikeasti juurensa isänmaan peruskalliossa.

Poliisi ulalla? Skinit ja äärioikeisto

Yksi Auvisen artikkelissa esiin nostettu sitaatti Vastarintaliikkeen propagandasta esittää, että liike muka taistelisi ”laajalle levinneitä laittomuuksia” vastaan ”lasten ja vanhusten” turvaamiseksi. Todellisuudessa, kuten tiedämme, pahoinpitelyt ja katuväkivalta eivät Suomessa ole nykyään merkittävän korkealla tasolla verrattuna äärioikeiston takaisin haikailemiin monokulttuurin aikoihin. Fiksuimmat poliisitkin ovat jo todenneet, että pesismailoja huitovien kotitekoisten suojakaartien partiointi kaduilla ei todellakaan lisää turvallisuutta. Mutta kuten hiljattainen kansainvälinen tutkimus päätyi toteamaan, kansa on kaikkialla samalla tavalla tyhmää ja kuvittelee yhteiskunnalliset ongelmat aina todellista pahemmiksi – esimerkiksi luulee katujen rappeutuvan kohti väkivaltaista anarkiaa, vaikka todellisuudessa rikokset olisivat vähenemässä. Tähän saumaan äärioikeisto iskee propagandallaan.

Auvisen artikkelin mukaan Pride-kaasuiskun tutkintaa johtanut komisario kyllä noin yleisesti ottaen ymmärsi teon luonteen ns. viharikoksena, mutta oli samaan aikaan aika pahasti ulalla esimerkiksi skinien ja aatteellisemmin asennoituvien äärioikeistolaisten erosta. Tähän joku varmaankin lisää, että kaikki skinit eivät ole natseja ja että ensimmäiset brittiskinit itse asiassa ihailivat jamaikalaisten siirtolaisten musiikkia. Näinhän se menee historiallisesti, mutta en itse tiedä, kuinka merkittävä ryhmä rasisminvastaiset skinit esimerkiksi Suomessa ovat. On heitäkin kyllä olemassa, se on selvää.

Tällainen asiantuntemattomuus vaivaa poliisia yleisemminkin. Ei sen takana välttämättä edes ole mikään ideologinen myötämielisyys äärioikeistoa kohtaan, pikemminkin vain taipumus nähdä skininatsismi pelkkänä nuorten miesten uhona, joka menee ohi ikäkauden hormonimyrskyjen myötä.

Tämä näkemys ei valitettavasti ollut täysin järkevä edes silloin pari vuosikymmentä sitten, kun esimerkiksi Joensuun skiniaallosta ensimmäisen kerran puhuttiin. Sittemmin on nimittäin selvinnyt, että ne joensuulaiset skinit eivät suinkaan järkiintyneet ja poroporvarillistuneet. He imeytyivät väkivaltaiseen alamaailmaan ja suurimmaksi osaksi kuolivat sen välienselvittelyissä tai menehtyivät huumeisiin. Toisin sanoen jo silloin nuoren miehen eksyminen äärioikeiston riveihin oli hälytysmerkki ainakin nuorukaisen oman tulevaisuuden kannalta.

Vastarintamiehet ja Ruotsi

Suomen Vastarintaliike ei varmasti ole vailla yhteyksiä entisten aikojen skininatsismiin, mutta sen jäsenet ovat oppineet Joensuun skinien kohtalosta yhden asian: nykyisellä arvomaailmallaan heillä ei ole yhteiskunnassa sen parempaa tulevaisuutta kuin niillä kahden vuosikymmenen takaisilla aatetovereillakaan. Villipedolle ominaisella, eläimellisellä itsesuojeluvaistolla hekin kuitenkin tarraavat elämään ja pyrkivät luomaan sellaisen yhteiskunnan, jossa voisivat elää ja selvitä hengissä. Eli tuhoamaan länsimaisen demokratian ja synnyttämään sen tilalle väkivaltaisen raakalaisuuden leimaavan hirmuvallan.

Vastarintaliikkeen pojilla on hienot nettisivut perusteellisine ideologisine kirjoituksineen, mutta Auvisen artikkelissaan siteeraama nuorukaisten nettikeskustelu on köyhtynyttä, rappeutunutta englannin ja suomen sekoitusta. Kun heidän kielelliset kykynsä ovat näinkin matalalla tasolla, täytyy kysyä, kykenevätkö he ollenkaan kirjoittamaan itse niitä aatteellisia artikkeleita, joiden laatijoina heidät liikkeen nettisivuilla esitetään.

Kuten mainitsin, nettisivujen kielenkäyttö ei kieli kovin syvällisestä perehtyneisyydestä suomen kielen kirjallisiin perinteisiin, mutta juuri sen tasoinen sivistynyttä teettelevä, turhia lainasanoja käyttävä kirjoitustyyli on esimerkiksi jonkun Jussi Halla-ahon blogille ominaista. Toiminnan takana, sitä organisoimassa, johtamassa ja tekstejä kirjoittamassa ja kääntämässä, lienee siis samantyyppisiä puolisivistyneitä keski-ikäisiä miehiä kuin Hommafoorumillekin kokoontuu aatetta julistamaan.

Koska Vastarintaliikkeen ideologiset yhteydet Ruotsiin ovat niin kiinteät, nämä keski-ikäiset miehet lienevät ruotsinsuomalaisia. Ruotsin suomalaissiirtolaisten keskuudesta on noussut muutamia täysin hurahtaneita nationalismin nettijulistajia: mieleen tulee ainakin Matti Simonaho, joka joskus viime vuosikymmenellä esitteli aatettaan Metsästäjäkansa-nimisellä nettisivustolla. Sivuston sisältö oli lähinnä Sigurd Wettenhovi-Aspan tyylistä pseudotiedettä, ja kaikki kriittiset kommentit Simonaho tuomitsi ruotsalaisten kirjoitteluksi. Simonaho oli yliampuvine teorioineen aika harmiton hahmo, mutta lahden takana on varmasti myös vähemmän vaaratonta suomentaitoista väkeä.

Johtoporras, aktivistit ja täydellinen murha

Auvinen antaa ymmärtää sekä poliisin että oikeuslaitoksen vähätelleen Pride-kaasuiskun suunnitelmallisuutta, mutta myöntää, että syyllisiä on käytännön syistä vaikea saada käpälälautaan. Suomen Vastarintaliike ei ole avoimen yhteiskunnan piirissä toimiva järjestö eikä sillä ole jäsenrekisteriä. Sitä vastoin liikkeen oheisrihkamien markkinointia hoitaa pulju nimeltä Pohjoinen perinne ry, jonka nimissä esimerkiksi varataan torikojut tätä myyntiä varten.

Pari vuotta sitten esimerkiksi Hartolan markkinoilla herätti huomiota uusnatsien myyntikoju, jonka Pohjoinen perinne oli vuokrannut. Poliisin mielestä yhdistystä ei ollut laillista sulkea pois markkinoilta. Koska yhdistys oli onnistunut rekisteröitymään, sen toimintaa oli ilmeisesti pidettävä lähtökohtaisesti laillisena, jolloin sen karkottaminen markkinoilta olisi ollut syrjintää. Yhdistyksen kieltämiseen tarvittaisiin erillinen prosessi, mutta koska laiton toiminta tapahtuu selvästi yhdistyksestä erillisen aktivistiryhmittymän puitteissa, sille ei ilmeisesti ole perusteita. Lähinnä pitäisi kai osoittaa yhdistyksen myymän rihkaman olevan systemaattisesti laitonta, mikä kyllä voisi olla mahdollista, jos kyseessä olisivat esimerkiksi rasistiset ja väkivaltaan kehottavat kirjat tai tarrat.

Auvisen johtopäätös on, että Pohjoinen perinne on johtoporras, joka ei kuitenkaan muodollisesti likaa käsiään terroritekoihin: aktivistit ovat siitä erillään. Toisin sanoen noissa piireissä sovelletaan samantyyppistä taktiikkaa kuin vuosikymmen-pari sitten kettutyttöporukoissa. Niissähän turkistarhaiskijät erosivat yhdistyksistään ennen iskujaan.

Tässä kohdassa taas totean, että se aikoinaan kovastikin ihannoitu kansalaistottelemattomuus ei ajan pitkään ollut kovin hyvä idea. Rauhanliike, ympäristöliike ja muut hyviä asioita ajaneet liikkeet saattoivat olla kansalaistottelemattomia siksi, että niiden oli mahdollista luottaa vastapuolen lainkuuliaisuuteen. Nyt kuitenkin olemme tulleet tilanteeseen, jossa ihmisten oikeuksia ja henkeä itsetarkoituksellisesti väijyvät äärioikeistolaiset ovat omaksuneet samat menettelytavat. Suomalaisen kansalaistottelemattomuuden kehdossa Koijärvellä laulettiin: Oi kurki, teit erhees, kun pienoisen perhees Koijärvelle toit – nyt voitaisiin laulaa: oi hippi, teit erheen, kun Frankensteinin perheen Koijärvellä loit. Se Frankensteinin perhe on kansalaistottelemattomuuden taktiikat oppinut äärioikeisto.

Auvisen mukaan poliisi on ollut haluton tutkimaan äärioikeiston terrori-iskuja. Taustalla hän näkee asiantuntemuksen puutetta ja äärioikeistovaaran väheksyntää, ei niinkään resurssipulaa. Merkillepantavaa on, että poliisia paossa olevat äärioikeistolaiset pitävät avoimesti virkavaltaa pilkkanaan ja tuntevat olevansa niskan päällä. Tämä on aika kestämätön tilanne, kun kuitenkin on kyse sellaisesta järjestöstä, joka voi hyökätä kenen vain sidosryhmien ”mokuttajaksi” leimaaman kimppuun. Ja ”rotupetturiksi” listataan jokainen, joka sanonut kerran vastaan halla-aholaisille. Siitä hyvästä päätyy nimittäin Homman räksyttävän piskilauman hampaisiin, ja niistä hampaista kovemmat natsit poimivat nimiä proskriptiolistoilleen.

Olen ennenkin sanonut, että täydellisen rikoksen voisi tehdä leimaamalla vihamiehensä ”mokuttajaksi” ja ”rotupetturiksi” ja menemällä haukkumaan häntä Hommalle. Sen jälkeen Vastarintaliikkeen pojat merkitsevät vihamiehesi nimen tapettaviensa rekisteriin, ja parin vuoden päästä, kun nämä terroristit siirtyvät kyynelkaasusta konetuliaseisiin, asianomainen ammutaan seulaksi. Poliisi ei tietenkään tutki asiaa, koska kyseessä on vain ”vastakkaisten ääriryhmien” yhteenotto. Sen jälkeen voit vaikka käydä joka viikonloppu kusella vihamiehesi haudalla kätkättäen kieroa naurua, ilman pelkoa että paljastuisit ikinä.