Sivut

tiistai 28. maaliskuuta 2006

Umarł Stanisław Lem!

Stanisław Lem on nyt sitten kuollut. Lisää kirjoitan pidettyäni hiljaisen hetken ja tutustuttuani puolalaiseen nettitarjontaan.

Kun mietin, mikä Lem oli ensimmäiseni, se taisi olla tuo Solaris. Aloitin scifin lukemisen noin kaksitoistavuotiaana, samoihin aikoihin kun aloin oikeasti kiinnostua luonnontieteistä ja erityisesti kemiasta. Ala-asteella olin hyvä matematiikassa, mutta luonnontieteelliset aineet, joita siellä tunnetusti oli vähänlaisesti - tärkeimpinä biologia ja maantieto, joita tunnetusti opetettiin samoilla tunneilla - eivät napanneet. Kyllähän minä niistä yhdeksikköjä sain, mutta nykyään nimenomaan geologisen yleissivistykseni ohuutta pahoittelen kovastikin.

Luin silloin aika paljon sellaisia scifikirjoja, jotka menivät selvästi pikkupojalta yli hilseen. Itse asiassa scifillä oli aika paljon osuutta siihen, että opin lukemaan sellaisiakin kirjoja, joita suureksi osaksi en käsittänyt, ja mielsin sen täysin normaaliksi toiminnaksi. Solaris kuului ehdottomasti siihen osastoon. Myös Tarkovskin elokuvan taisin nähdä televisiosta aika nuorena. En itse asiassa ole aivan varma siitä, näinkö sen jopa ennen kuin luin itse kirjan.

Tuntuu merkilliseltä ajatella, että Lemin tuotannosta on merkittäviä osia vielä suomentamatta. Jo silloin ennen vanhaan hänen teoksensa eivät tuntuneet loppuvan koskaan: Solariksen jälkeen tuli Nuha - joka muuten on myös ensimmäisiä puolaksi koskaan lukemiani kirjoja, minulla on jossain oikein nätti taskupainos Katarista, jossa on hyvin onnistunut, abstrakti, mutta epämääräisesti "tulevaisuuteen" viittaava kansi. - Kyllä vain, "nuha" on puolaksi katar, ja se on sama sana kuin "katarri". (Katarri taas on puolaksi nieżyt, jos joku ihmettelee.) - Aika varhaisessa vaiheessa taisin lukea myös "Paluun tähdistä" (Powrót z gwiazd), joka on jotenkin jäänyt sivuun sen jälkeen, vaikka noin viisitoistavuotiaana se oli yksi lempikirjojani. Nyt en muista siitä muuta kuin sen, että päähenkilö oli palannut ilmeisesti relativistisella nopeudella tekemänsä avaruusmatkan jälkeen Maahan, jota hän tuskin tunnisti entisekseen, koska se tietysti oli hänen näkökulmastaan kaukaisen tulevaisuuden Maa. Taisi hän onnistua jonkinlaisen rakkaussuhteenkin väsäämisessä. Vieraantuneisuus oli samaa luokkaa kuin "Futurologisessa kongressissa" (jonka nimi on puolaksi tietenkin Kongres futurologiczny) - siinä tosin tulevaisuuteen eksynyt mies pelastetaan takaisin nykypäivään kertomalla, että hänen monikerroksinen utopia-dystopiavisionsa onkin vain kongressiväen niskaan tippuneiden hallusinogeenien aikaansaannosta.

Olin varmaankin tuohon aikaan yläasteikäinen. Muistan lukeneeni Kongressin samoihin aikoihin kun harrastin yliopistotason kemiankirjojen lukemista ja pääni meni sekaisin aminohappojen nimistä. (Kunnon hc-nörtti kauan ennen kuin nörttiys tuli muotiin!!) Lemin teoksille tyypillinen vieraantuneisuuden ilmapiiri kai vetosi sosiaalisesti hyljeksittyyn nuoreen poikaan. Kaikki Lemin päähenkilöt ovat jotenkin hukassa omassa ajassaan, tai siinä ajassa johon ovat joutuneet. Nuhan kertojaminä, amerikkalainen astronautti, on ahdistunut siitä, että moraaliarvot muuttuvat koko ajan, seksuaalisuus jyrää alleen kaiken ja esimerkiksi kansalaisaktivismilla on yhä groteskimpia päämääriä. Futurologisessa kongressissa, josta muuten tulee epämääräisesti mieleen Ruusujen aika -elokuva, koko maailma on hallusinaatiota hallusinaation päällä. - Kuulemma Lemin aiempaan tuotantoon kuuluva teos Śledztwo ("Rikostutkinta") oli Nuhan edeltäjä; Nuha on siitä edelleen kehitetty versio. - Isännän ääni, Głos Pana, oli toinen aikoinaan kiintoisa kirja, josta ei kuitenkaan jäänyt mitään erityistä mieleen, paitsi että se taisi ilmestyä ihan lukioaikojeni lopussa, tai kenties yliopistoaikojeni alussa, ja sehän oli tunnetusti alusta asti selvää että kemian opinnot olivat menossa päin helvettiä, koska sen jälkeen kun aloin harrastaa islantia, kemia ei kerta kaikkiaan enää ollut minun juttuni, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista viiden vuoden ajan. Kirjaan liittyy siis synkkiä mielikuvia alkavista vaikeista kriisiajoista, silloista elämänvaihettani on mahdotonta erottaa kirjan herättämistä tunnelmista.

Lemillä on tietty roolinsa myös lukioaikaisessa saksanharrastuksessani. Silloin kun aloin saada saksan kielestä jonkinlaista otetta, hankin ainaisten Hermann Hessen novellien (minulla taitaa olla kaapissani vieläkin Hessen kootut novellit neljänä saksankielisenä niteenä) ja Thomas Mannin Buddenbrookien, jonka olen lukenut valehtelematta saksaksi lukiolaispoikana (nyt kun yritän työllä ja tuskalla kahlata läpi puisevaa Taikavuorta ja puisevampaa Faustusta, ihmettelen, millä kumman lihaksilla selviydyin nuorena Buddenbrookeista), oheen vaihtelun vuoksi kokoelman Lemin suomentamattomia, mutta saksankielisenä pokkarina hyvinkin saatavissa olevia novelleja lentäjä Pirxin seikkailuista. (Saksaksi niitä on saatavana kaksi kokoelmaa, Terminus ja Die Jagd. Vaikka kustantaja olikin Suhrkamp Taschenbuch, käännökset olivat itäsaksalaisen Verlag Volk und Weltin alun perin julkaisemia, ja niistä löytyi outo sana Skaphander, joka ilmeisesti tarkoitti avaruuspukua. Nyttemmin tiedän, että se oli alkukielen vaikutusta, puolan sanasta skafander, joka taitaa muuten olla alkujaan sukelluspuku.) Olin nähnyt televisiosta venäläisen filmatisoinnin yhdestä Pirx-novellista, sen nimi saksaksi oli Die Verhandlung ja puolaksi muistaakseni Rozprawa, eli oikeudenkäynnistä tai kuulustelusta oli kyse. Neuvostofilmatisoinnissa oli ollut huvittavaa se, että näyttelijät olivat puhuneet edustamistaan kuvitteellisista ylikansallisista robottiyrityksistä niiden englanninkielisillä nimillä venäjänkielisessä yhteydessä. Nykyään moinen olisi normaalia, mutta 80-luvulla ylikansalliset firmat ja venäjän kieli kuuluivat täysin eri todellisuuksiin.

Lem ei itse juurikaan arvostanut Pirx-tarinoita. Ne ovatkin Lemin luomuksista lähimpänä pulp-scifiä. Itse asiassa niissä on jotain arthur-c.-clarkemaista. (Miten tuollainen adjektiivi pitäisi kirjoittaa oikein?) Silti minä pidän niistä, ja lukisin ne mielelläni joskus puolaksikin saksan tai ruotsin sijasta (ne novellit, joita Die Jagd ei sisältänyt, löytyivät ruotsinnosvalikoimasta Rymdpiloten Pirx).

3 kommenttia:

  1. Buddenbrookit ei ole muuten yhtä tylsä kuin esim. Tohtori Faustus. Luin Buddenbrookit ensimmäisen kerran 13-vuotiaana ja toisen kerran ehkä vuosi sitten. Taikavuori on jäänyt kolme kertaa minulta kesken.

    Parasta Mannia ovat tietenkin novellit. Olen yrittänyt metsästää "Kuolema Venetsiassa ja muita novelleja" jo pitkään mutta Akateemisesta se on loppuunmyyty ja antikvariaateissakin aika harvinainen tapaus.

    VastaaPoista
  2. Ehkä vika on sitten siinä, mutta ihmettelen silti edelleenkin, miten kuusitoistavuotias jaksaa lukea Buddenbrookit saksaksi. Mannin saksa ei ole niitä helpoimpia.

    Muuten, juuri tuosta syystä pitäisi osata saksaa, jos haluaa lukea saksalaisia klassikoita: saksaksi ne ovat aina saatavissa taskukirjoina. Kyllä, myös Mannin kootut novellit. Se nide on minulla jossain kaapinpohjalla.

    VastaaPoista

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.