Kaurismäki

Birdy on kirjoittanut varsin ennalta-arvattavat arvionsa kauden menestyselokuvista. Brokeback Mountain on tietysti parempi ja herkempi kuin heterorakkautta käsittelevät elokuvat, valitettavasti vain sekään ei saa alempitasoisia miehiä rakastumaan toisiinsa ja jättämään naisia rauhaan iljettäviltä himoiltaan. Narnia on tietysti huono, koska se on kristillisesti inspiroitunutta fantasiaa, ja sellaistahan kukaan arvonsa tunteva ateisti-intellektuelli ei voi sietää. (Valitettavasti Tolkien onnistui käärmeenä kiemurtelemaan paratiisiin ateistiälykköjen huomaamatta hänen uskonnollista vakaumustaan, ja nyt on vähän myöhäistä julistaa häntä fasistiksi ja kristityksi ja huonoksi kirjailijaksi. Onneksi ne höyrypääuskonnolliset tahot, jotka vaistomaisesti julistavat demoniseksi eksytykseksi kaiken, mitä eivät ole Raamatusta löytäneet, ovat ehtineet jo omilla anateemoillaan sertifioida Tolkienin ateisteillekin kelpaavaksi taiteilijaksi.) Ja Kaurismäki on tietysti hyvä, koska se on Kaurismäki ja glorifioi öyhöttäjiä ja syrjäytyneistöä. Birdy on kyllä pahasti jälkijunassa, jollei ole huomannut, että Kaurismäen väsähtänyttä maneeria on jo sosiaalisesti hyväksyttyä arvostellakin.

Minä en tietenkään ole niin takinkääntäjä, että alkaisin nyt pitää Kaurismäen kaikkia elokuvia huonoina. Muistan pitäneeni esimerkiksi sekopäistä road-elokuvaa nimeltä Arvottomat aika hauskana, ja Calamari Unionin kaltaista sekopäistä ateljeekokeilua arvostetaan jonain päivänä vielä enemmän kuin Akin kliseisimpiä köyhälistökuvauksia. Itse asiassa Arvottomat voi jälkeenpäin asiaa ajatellen olla omalaatuisin ja kiinnostavin Kaurismäki-elokuva - ja on kuvaavaa, että senkin pääohjaajaksi on merkitty Mika, ei Aki Kaurismäki.

Itse asiassa minun nuoruudessani Kaurismäki tarkoitti aivan eri, öhhmm, brändiä, kuin nykyisin. Sillä viitattiin veljesten yhteisiin, usein enemmän Mikan kuin Akin tekemiin oikeasti omintakeisiin elokuviin, joissa oli aina jokin vinkeys. Ennen kaikkea ne tuntuivat aina erinomaisilta mieleenjuolahduksilta: oli pakko ihailla sitä, että joku keksii tehdä vakavissaan elokuvan noin älyttömästä aiheesta. Kuvamaailmakaan ei vielä ollut sitä mitä nykyään: uuvuttavan tekoviisikymmenluvun sijasta se oli seitsemänkymmenlukua, joka nuoruudessani oli juuri ja juuri menneisyyttä, lapsuuden muistoja. Seitsemänkymmenlukua oli esimerkiksi Arvottomien kiskobussi, jolla päähenkilön tyttöystävä aloittaa matkansa myyttiseen Pariisiin. Toinen kahjon perusideansa vuoksi nautittava elokuva oli tietysti Rosso; ja mitä tulee Calamari Unioniin, en jaksaisi varmaankaan enää katsoa sitä, mutta silloin kun vielä jaksoin, nauroin sille kippurassa. Olen edelleen sitä mieltä, että suomalaiseen elokuvaan tarvittaisiin lisää kahdeksankymmenluvun Kaurismäkien surrealistisia ja borgesilaisia ideoita, kuten juuri jokin sellainen, että joukko samannimisiä ja samannäköisiä tyyppejä lähtee täysin vakavissaan vaeltamaan Jakomäestä kohti Eiraa siinä toivossa, että paratiisi on siellä.

Itse asiassa jossain Star Wreckissä on nykyään paljon enemmän sitä kahdeksankymmenluvun Kaurismäkien filmintekemisen riemua ja hulppeaa yrittämisen makua kuin Akin yhä maneerimaisemmissa köyhälistö- ja syrjäytyneistökuvauksissa. Jos hän oikeasti haluaisi luoda jotain uutta, hän tekisi elokuvan ahdistuneiden nörttien epätoivosta ja nuorten naisten fasistisesta pahuudesta. Se kun oikeasti olisi uusi aihe, jonka käsittelyyn miehen sentimentaaliset maneerit sitä paitsi erinomaisesti soveltuisivat. Mutta kun on itse tupakkamiehiä, ei kykene ymmärtämään raittiin ja tupakoimattoman ahdistusta. Tuon viimeisen lauseen kirjoitin itse asiassa huomattavasti kirjaimellisemmin vakavissani kuin aluksi luulinkaan.

Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun Pahkasiassa irvailtiin alaluokan ihannoinnille fiktiivisen elokuvan arvostelussa otsikolla "Pikkurikollinen - suomalaisen elokuvan myyttinen sankari", jossa sitten Peter von Baghinkin laudalta lyövin ylisanoin kehuttiin kuvitellun filmin pikkuvaras- ja huoranrooleja esittäviä nuoria näyttelijöitä sekä heidän kykyään saada näkyviin "näiden ihmisten herkkyys ja hyvyys". Siitä huolimatta Kaurismäki jatkaa tätä samaa rataa entiseen tapaan, ja nykyisellään hänen työtään voidaan pitää jo osana sitä nörttienvastaista valtavirtakulttuuria, jota velloo joka tuutista: alaluokan väkivaltaisuutta, raakuutta ja viheliäisyyttä pitää ihailla aitoutena ja vieraantumattomuutena, ja "oikea elämä", jollainen nörttienkin pitäisi hankkia, on parhaimmillaan mahdollisimman lähellä öyhöttävän alaluokan elämää.

Minä haluaisin jo sellaisia elokuvia ja sellaisia taideteoksia, joissa esitettäisiin keskiluokkaista elämää - ja joissa sen hyviä ja myönteisiä puolia arvostettaisiin. Joissa hyväksyttäisiin, että halu vakaaseen elämään ja eheisiin perhesuhteisiin on syvästi inhimillinen halu. Ja joissa ymmärrettäisiin alaluokan traagisuuden olevan juuri siinä, ettei alaluokalla ole pääsyä keskiluokkaan, elämään edes keskiluokan elämää - että alaluokka haluaisi keskiluokkaan, muttei pääse sinne, eikä itsekään tiedä tai ymmärrä miksei.