Tämmöisiä ei enää tehdä

Kävimme Marian kanssa katsomassa Venetsian kauppiaan. Itse en tunne Shakespearen tuotantoa kuin kuulopuheiden perusteella ja puolaksi: olen näet joskus viime vuosikymmenellä lukaissut Stanisław Barańczakin käännöksen Hamletista (juu, tietenkin olen tutustunut myös Jari Rasin Pahkasika-tiivistelmäsarjakuvaan, jonka nimi oli muistaakseni Hamppuletti, Tanskan rinssi) ja minulla on täällä jossain myös Jan Kottin Suomessakin tunnettu Shakespeare-esseekirja Szekspir współczesny. (Shakespeare on tosiaankin puolaksi Szekspir, Chopin on Fryderyk Szopen ja George Washington Jerzy Waszyngton.) Venetsian kauppiaan juonesta luin tiivistelmän pikkupoikana jostain Bob de Moorin Barelli-sarjakuvasta. Sen jälkeen se onkin jäänyt kaivelemaan: ehkä tuossa paljon puhutussa Szekspirissä voisi oikeasti olla jotain ideaakin? Suurin osa äijän näytelmiä käsittelee sitä, kuinka kunkuntekeleet ja luikuriprinssit jossain hovin takahuoneessa juonivat toisiaan vastaan - eipä juuri nappaa. Mutta Venetsian kauppiaan juonitiivistelmä jo pisti miettimään, että teatterille kirjoittaminen voi oikeasti olla aivan erityinen laji ja että siitä draamallisesta jännitteestä ei välttämättä kohkatakaan aivan turhaan.

Ehdottomasti pisteet Szekspirille siitä, että hän ei säästellyt ainoatakaan osapuolta. Joku on sanonut, että Venetsian kauppias voidaan tulkita sekä antisemitistisenä että rasismia arvostelevana näytelmänä, ja yleisesti ottaen olen samaa mieltä. Shylockin rehellinen ja aito kostonhimo vetoaa kovasti minunlaiseeni katkeraan, pitkävihaiseen ja julmaan mieheen, ja hänen selkänsä takana juonittelevat venetsialaiset YTM:t Antonio ja Bassanio eivät ole mitenkään yksiselitteisen sympaattisia. (No joo joo, Antonio on jo vanhempi mies, mutta Bassanio, jonka kosiopuuhiin Shylockin rahat tarvitaan lainarahoitteeksi, on mitä ilmeisin hyppyritukka, joka hassaa omat rahansa rilluttelemalla ja nai sen jälkeen kauniin ja rikkaan Portian sen summan turvin, jonka Shylockilta vippaa Antonion takuilla.) Shylockin kostonhimon, julmuuden ja leppymättömyyden psykologiset motiivit ovat selkeästi esillä. Toisin sanoen hän ei ole antisemitistinen karikatyyri, muttei myöskään mikään puhtoinen, poliittisesti korrekti Viisas Natan. Loppuratkaisu on toki Shylockille epäsuosiollinen, mutta Szekspirin kyky asettua vääräuskoisen puolelle kantaa tietenkin vain niin pitkälle kuin kantaa.

Koko näytelmästä jäi sellainen maku suuhun, että tällaisia ei enää tehdä eikä voikaan tehdä. Voi olla, että demokratian aikakausi, jona kaikki yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet ovat periaatteessa neuvoteltavissa pois, on tehnyt mahdottomiksi sellaiset näytelmät, joissa esimerkiksi tällainen rotu- tai uskonnollinen ristiriita osataan ottaa vain elämän tosiasiana. Szekspirille kristittyjen ja juutalaisten ristiriita oli elämän tosiasia, jota hän saattoi sitten hyödyntää aineksena kuvaillessaan yleisinhimillisiä intohimoja. Koska hänen aikanaan ei ollut minkäänlaista toivoa siitä, että ristiriita lientyisi - lukuunottamatta tietenkin yksityisiä mahtimiehiä, jotka saattoivat osoittaa suopeuttaan, vapaamielisyyttään ja jalouttaan suvaitsemalla juutalaisia tai muslimeja hoviensa suojeluksessa, joka oli tietenkin kovin ehdollista ja haurasta suojelusta - hän saattoi ottaa sen annettuna, maailman väistämättömänä olotilana, ja kuvata sitä sellaisena näytelmässään. Meille kaikki tällaiset epäkohdat ovat poliittisen tai poliittisluontoisen kiistan aiheita, ja mikä tahansa tällaista asiaa käsittelevä taideteos päätyy kiistan osapuolten välisen informaatiosodan käsikranaatiksi.

En sano, että se on hyvä tai huono asia. Se nyt vain on. Kuten Szekspirin näytelmän kuvaama ristiriita hänen maailmassaan vain on.

Muuten oli kyllä mukavaa nähdä, että kehuttu mestari itse osasi hommansa ihan kiitettävän hyvin, toisin kuin kaikki ne, jotka muka hänen teostensa innoittamina ovat lykänneet markkinoille kaikenlaista tekotaiteellista roskaa (vrt. Rosencranz ja Guildenstern ovat kuolleet ja Rakastunut Shakespeare, joita molempia ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen).