Barelli

Pari merkintää sitten viittasin Barelli-sarjakuvaan. Muistan, että kun Barelli tuli markkinoille, Otso piti sitä Hergé-kopiona, vähän samantapaisena kuin Biggles-sarjakuva, jossa vilahteli suoraan Lento 714:sta kopioituja lentokoneita ja naamoja. Luullakseni kuitenkin Bob de Moor pikemminkin oli toiminut Hergén studion palveluksessa, kuten Roger Leloup. Ja niin sanoo nettikin. Ranskan taitoni on edelleen hyvin vähäinen, mutta luulen kyllä tietäväni mitä tässä lukee:

En 1950, il s'engage pourtant à travailler pour les studios Hergé, devenant très rapidement le premier assistant du Maître. Son travail consiste à redessiner les anciennes aventures de Tintin et à dessiner des décors pour les nouvelles.

Senköhän takia Barellin työnjälki toi usein mieleen juuri ne uudelleen piirretyt alkupuolen seikkailut, joita suomeksi ei kai koskaan olekaan julkaistu alkuperäisessä asussaan? Kyse ei ollut siitä, että Bob de Moor olisi ollut Hergén jäljittelijä, vaan siitä, että suuri osa meidän näkemästämme Hergéstä oli itse asiassa Bob de Mooria Hergén signeeraamana.

Barelli-sarjakuva ei näin jälkeenpäin muistellen ollut aivan huono. Merkittävä osa tuosta Ruudussa ja Non Stopissa aikoinaan julkaistusta sarjakuvasta on oikeasti huonompaa kuin muistinkaan. Esimerkiksi Yoko Tsunoa en enää jaksa vilkaistakaan muun kuin nostalgian vuoksi. Taannoin tulin ostaneeksi Paholaisen urut, joka osoittautui juoneltaan todella surkeaksi ja kaukaa haetuksi. Huumoriakaan ei ole riittävästi: mukaan on kyllä lykätty marmattava niilopielishahmo Pol, joka muistuttaa elkeiltään jonkin verran Natašan Waltheria, mutta siinä missä Natašan ja Waltherin luonteista revitään tilannekomiikkaa aivan sikana (ja luonnollisestikin komiikka perustuu pitkälti sukupuolikliseiden vaihtamiseen: Walther on kravateistaan ja paidoistaan jatkuvasti huolehtiva hössöttäjä, joka ei juurikaan osallistu jännitysjuonen ratkaiseviin tapahtumiin muuten kuin rääkymällä ja ahdistumalla, Nataša taas pysyy kylmän rauhallisena ja harkitsevana pahimmissakin paikoissa), Pol on ilmeisen päälleliimattu narrihahmo ja ulkomuodoltaankin karikatyyriksi piirretty, kun sarjan muut henkilöt on tarkoitettu realistisiksi: Polin Asterix-nenä ja muut ulottuvuudet ikään kuin korostavat, että tämä tyyppi nyt on se hassu kaveri ja sille pitää nauraa. Yokon toinen kaveri, Vic, sitä vastoin on niin lattea kulmikasnaamainen perussankari ilman persoonaa ja persoonallisuutta, että hänet voisi oikeastaan tiputtaa pois kärryiltä kokonaan.

Barellissa on ihan kohtuullisesti komiikkaa, joskin se tahtoo lipsua vähän liiankin pitkälle slapstickin puolelle. Bob de Moorin perusongelma on siinä, että zwei Seelen, ach, wohnen in seiner Brust - hän on oikeastaan enemmän kallellaan slapstickiin tai huumorisarjakuvaan päin, mutta Hergén studioilla hän on oppinut, että sarjakuvan tulee olla seikkailua, ja mieluiten eksoottisissa miljöissä. Myös tyylin epäyhtenäisyys häiritsee: erityisesti Barellin ystävä, toimittaja Randor, näyttäytyy ensimmäisessä Barelli-albumissa, joka onkin piirretty alkujaan 1950-luvulla, musta- ja ohuttukkaisena pottunenänä, kun taas kaksikymmentä vuotta myöhemmin ranskankielisen(kin) ensijulkaisunsa saanut Jurottavan Buddhan tarina esittää hänet enemmänkin hontelona nuorena pitkätukkana, joka sinänsä lienee ollut varsin ajanmukainen toimittajahahmo 1970-luvun alun oloissa.

Seikkailukohellus onnistuu mielestäni parhaiten tarinassa Barelli ja salaiset agentit, jossa pääasialliselta ammatiltaan teatterissa joukoturkkana toimiva Barelli joutuu ottamaan mittaa calypsolaulajiksi tekeytyneistä Guabana-nimisen eteläamerikkalaisen diktatuurivaltion agenteista. Agentit metsästävät diktatuurivaltion opposition johtaja Harry Antiguaa. Antigua on enemmänkin inkan tai Andien intiaanin näköinen, vaikka agentit ovat sekä laulun (heidän yhtyeensä, The Coconutsin, suuri hitti on nimeltään Banana niam niam song) että nekruhtavan ulkonäön osalta selvästi karibialaisia; Guabanan talous perustuu banaaneihin, mikä tietysti viittaa Karibialle ja Keski-Amerikkaan. Seikkailu saa lastenkirjamaisen, deus ex machina -tyyppisen oikeudenmukaisen ratkaisun, kun maassa reportaasimatkalla ollut Randor osoittaa, että Guabanan kiltti presidentti (hyvä tsaari) on itsekin oikeasti uskonut kaikkeen siihen propagandaan, jota hänen maansa PR-palvelut ovat lykänneet maailmalle julistaen, että Guabana on onnellisten maa, jossa banaanin lastaajat tanssivat vain bana-banaa, ja että paha pääministeri (ilkeä Rasputin) on hallinnut maata käytännössä diktaattorina. Kiltti presidentti ja opposition johtaja Antigua lankeavat toistensa syliin ja presidentti nimittää Antiguan uudeksi pääministeriksi.