Sivut

maanantai 23. toukokuuta 2005

Pois, pois post(modern)in tieltä

Aamulla tapasin laitoksen forskningsledaren, jolle olin pari viikkoa aiemmin vienyt kaksoiskappaleen venäläisiä formalisteja käsittelevästä keskeneräisestä esseestäni. Hän oli kovasti innoissaan ja odotti lisää tavaraa. Ehkä minusta vielä tulee oikea kirjallisuustieteilijä, vaikka hyvän esseen aikaansaamiseksi pitäisi varmaan vielä jaksaa perehtyä Bahtinin formalismikritiikkiin, Формальный метод в литературоведении, mutta venäjänkielisten humanististen tieteiden teoriaa käsittelevien löpinöiden kanssa tappeleminen on aina yhtä puuduttavaa, vaikka sanovatkin Bahtinia hauskaksi veikoksi. (Hän on kirjoittanut kirjan jonkin koulukuntaansa luetun häiskän nimellä, mitä näitä nyt on, Valentin Vološinov nyt ainakin, mutta hallussani oleva kokoomanide lähtee siitä, että Bahtin oikeasti kirjoitti itse kaikki koulukuntansa kirjat ja julkaisi ne kaveriensa nimillä mahdollisesti sensuuria huiputtaakseen.) Forskningsledare oli kovasti innoissaan esseestäni ja odotti lisää todeten, että saksani oli edelleen varsin hyvää - päihitän kuulemma kaikki opiskelijat reilusti. Tähän kohtaan minun olisi pitänyt sanoa hepreaksi: l'havdil. Se on verbin "erottaa" infinitiivi, jota kuulemma käytetään jiddišissä idiomaattisesti tarkoittamaan "älä nyt minua, tyhmää oppilasta, vertaa mestariin" - tai ironisemmin merkityksessä: "kuinka uskallat verrata minua noihin ääliöihin". No, eivät kieltenopiskelijatytöt ääliöitä ole, mutta saksanopiskelijoiden porukoissa en liikkunut silloinkaan kun minulla oli opiskelijaelämää. Venäjän opiskelijoissa oli selvästi enemmän mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Saksanopiskelijatytöt olivat enemmän sitä sorttia, jollaiseksi öyhöttävä hurrivihaajaproletaari mielessään kuvittelee YTNyydessään paistattelevat suomenruotsalaiset yliopistopimatsut. (Siitä tulikin mieleeni hyvä "nuorten naisten fasistinen pahuus" -henkinen uusi kirosana, joka kaikkien naisvihaajien tulee välittömästi ottaa käyttöön: pimatsuika.)

Huonojakin uutisia forskningsledarella oli: hänen mielestään minun tulisi formalisteihin ja Lotmaniin tutustuttuani vielä ottaa selvää Derridasta. Derridasta! Yksi syy siihen, miksi olen pitänyt formalismiesseen kirjoittamisesta, on se, että formalisteilla on oikeasti myös luonnontieteen piirissä nuoruutensa eläneen miehen näkökulmasta (josta en tosiaankaan pääse eroon - yksi osa minusta ymmärtää oikein hyvin Kokkarista, vaikka odottaisinkin häneltä edelleen vastausta siihen kysymykseen, millä lihaksilla ohjelmoinnin tutkija esittää muka olevansa luonnontieteilijä; on muuten kuvaavaa, että ainoa tuntemani ydinfyysikko suhtautuu sekä kieliin, kielitieteeseen että humanistisiin tieteisiin yleensä selvästi vähemmän vainoharhaisesti kuin Ilkka, jos kohta itsekin olen taipuvainen näkemään muut humanistiset tieteet ennen muuta kielitieteen aputieteinä, joiden tulee tyytyä asemaansa meidän ylhäisyytemme nöyrinä orjina ja juoksupoikina) mielekkäitä ajatuksia ja metodologisia lähtökohtia, ennen muuta siksi, että formalisteilla runomitan, tarinakieliopin ja muiden järkeenkäypien apu- ja analyysivälineiden käyttö on tärkeässä asemassa, tärkeämmässä kuin kaikenlainen psykologisoiva juputus, puhumattakaan siitä pseudovallankumouksellisesta löpinästä, joita tantta- ja hinttapoikatutkimuksen (ns. naistutkimus ja ns. queer-tutkimus) piirissä harrastetaan. "Derrida" tarkoittaa minun sanavarastossani samaa kuin omiin mukafilosofisiin höpinöihinsä hirttäytynyt skolastikko.

"Kirjallisuudentutkijat osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen. Heidät on saatettava edesvastuuseen." (Erno Paasilinna.) Humanististen tieteiden ongelmana on se, että kaikki haluavat luoda niille sen kaikenkumoavan, luonnontieteisiin verrattavan paradigman. Ja siitä seuraa sitten skolastisten koulukuntien syntyminen erilaisten gurujen ympärille. Toisaalta jokainen haluaa sitten puolestaan julistautua riippumattomaksi guruista, mistä seuraa se Ilkankin havaitsema ilmiö, että joka runkkari haluaa luoda itselleen oman kielen ja oman yksityisen pornon, jonka tahdissa voi sitten siitintään nylkyttää. Forskningsledare sanoi, että formalistien näkökulma on "ahdas", mistä syystä minun sitten pitäisi tutustua johonkin Derridaan. Mutta herää kysymys, eikö sentään tiettyyn "ahtaaseen" raamiin pitäytyminen ole välttämätöntä, jos ylipäätään halutaan saada aikaan jonkinlaista normaalitiedettä? Tietyssä kohdassa tulee voida sanoa: nyt teoria riittää, voi olla että en tämän teorian puitteissa saa aikaan muuta kuin "ahdasta" tutkimusta, mutta sekin on parempi kuin tunkea näppinsä kaikkien järjellisten rajojen ja reunojen yli paisuneeseen teoriaskolastiikan pullataikinaan. Kyse on kohteen rajaamisesta, johon kuuluu kirjallisuustieteessä oleellisena osana myös menetelmien ja teoreettisten lähtökohtien rajaaminen.

Muudan tuttavuuteni, joka on itseään sivistääkseen käynyt myös naistutkimuksen luennoilla, mutta on pääasialliselta suuntautumiseltaan historioitsija, on todennut kantanaan kirjallisuudentutkimukseen, että ainoa mielekäs tapa tutkia kirjallisuutta ovat kirjailijaelämäkerrat - muu on pelkkää tyhjänpäiväistä lätinää. Vaikka tämä on suunnilleen diametraalinen vastakohta venäläisen formalismin ajattelutavalle - formalismissa kun lähdetään siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat ovat osa aikansa kirjallisia muoteja, joten ajan muodin sitä vaatiessa jokainen kirjailija esiintyy, tai esitetään, absinttia latkivan rankkuuden ruumiillistumana, öyhöttävänä kapakkatappelijana tai lyyrisesti hengiltä kuihtuvana keuhkotautipotilaana (Aleksis Kiven eri elämäkerrat ovat mitä suurimmassa määrin case in point, puhumattakaan siitä, ettei nykysuomalaisia nuoria naiskirjailijoita tunnetusti kukaan osaa erottaa toisistaan) - olen kyllä sitä mieltä, että kaverin tapa rajata ja määritellä oma teoreettinen lähtökohtansa on ihan hyvä ja siitä käsin on aivan mahdollista päästä merkittäviinkin tutkimustuloksiin. Ainakin dokumenttien metsästäminen ja arkistojen penkominen on oikeasti luterilais-weberiläisessa hengessä tutkimustyötä, ihan toisella tavalla kuin kapakassa istuminen omahyväisten humppanistikaverien kanssa.

8 kommenttia:

  1. http://college.holycross.edu/diotima/v1n2/kee_v2n1.htm

    "I cannot end this all too hasty survey of post-formalist developments in literary studies without mentioning what is probably the most notorious name to come upon the scene during the last thirty years: Jacques Derrida. Before American literary criticism had had a chance to come to terms with the structuralist critique of formalism, Derrida arrived on the scene as a "post"-structuralist practicing something known as deconstruction. It’s not much of a caricature to say that deconstruction was received as having all the worst features of structuralism-except that it also had a few of its own that made it worse still! In many circles Derrida became known simply as a nihilist—with little awareness of what that word had come to mean in the thinking of Nietzsche or Heidegger. I would have to say that Derrida is not much of a presence in literary studies today—and this is deeply ironic, given the passions that his thought provoked not long ago. I think this is so largely because deconstruction was translated into American literary criticism simply as a technique of reading, and it quickly became uninteresting as such. Derrida’s work is in fact deeply and compellingly engaged with central problems of thinking associated with names like Hegel, Nietzsche, Husserl, and Heidegger, but American literary critics had neither the background nor the inclination to read him as such. Consequently, the form of life called deconstruction (if I might invoke Wittgenstein’s notion here to distinguish deconstructive thinking from deconstructive technique) was not well apprehended in American literary criticism. I have come to think this unfortunate, but I do not have time on this occasion to indicate why."

    VastaaPoista
  2. Tässä toinenkin lainaus:

    "Den retoriska läran som på detta sätt förnyades av Jakobson har vidareutvecklats inom det som i dag ofta kallas för den spekulativa strukturalismen. Med det avses kanske först och främst Jacques Derrida och hans vidareutveckling av Saussure och Jakobson.

    – Då är vi över i poststrukturalismen och dekonstruktionen, som leder det retoriska tänkandet vidare i modern litteraturteori. Formalisternas aktualisering av retoriken har kvarstått som ett viktigt bidrag, som ur dagens perspektiv framstår som allt mer väsentligt. Modern retorik är något av det intressantaste som bedrivs inom litteraturforskningen i dag, säger Jostein Børtnes."

    VastaaPoista
  3. Mainioita sitaatteja, Sedis, etenkin ensimmäinen. Derridaa kannattaisi tosiaan tarkastella filosofina (filosofien joukossa), ei guruna. Ja mitä tulee filosofian lukemiseen, minusta seuraava kysymys on paikallaan ihan yleisesti: Jos esim. Derrida lukijan mielestä hirttäytyy höpinöihinsä, mikä pakottaa lukijan tekemään samoin?

    Jatkaakseni hirtehisteemaa, pelkään, Panu, että olet tässä hirttäytymässä kuhnilaisuuteesi:

    "Humanististen tieteiden ongelmana on se, että kaikki haluavat luoda niille sen kaikenkumoavan, luonnontieteisiin verrattavan paradigman."

    - Eivät kai kaikki sentään?

    "Toisaalta jokainen haluaa sitten puolestaan julistautua riippumattomaksi guruista, mistä seuraa se Ilkankin havaitsema ilmiö, että joka runkkari haluaa luoda itselleen oman kielen ja oman yksityisen pornon, jonka tahdissa voi sitten siitintään nylkyttää."

    - Mitä kummaa? Ei luulisi sinulla ainakaan sitä ongelmaa olevan, ettetkö osaisi ilmaista ajatuksiasi yhteisellä kielellä.

    "Mutta herää kysymys, eikö sentään tiettyyn 'ahtaaseen' raamiin pitäytyminen ole välttämätöntä, jos ylipäätään halutaan saada aikaan jonkinlaista normaalitiedettä?"

    - Itsehän sinä tässä penäät luonnontieteisiin verrattavaa paradigmaa!

    VastaaPoista
  4. Niin penäänkin, mutta luonnontieteisiin verrattavalla paradigmalla tarkoitan käytännössä käypää paradigmaa, jonka puutteet tiedostetaan.

    VastaaPoista
  5. Puutteiden tiedostamisesta olen juuri tänään koettanut kirjoittaa, mutta taidan tiedostaa näkökulmani puutteet toisaalta liian hyvin, toisaalta en tarpeeksi hyvin. Allzumenschliches...

    VastaaPoista
  6. Olennaisin jo tulikin Sediksen ja Timon kommenteissa, mutta lisään vähän: Derrida oli taitava myyntimies. Kun yhdysvaltalaiset kirjallisuustieteilijät yms. innostuivat hänen jutuistaan, hän ei selvästikään pannut suosiota ja rahantuloa pahakseen. Hän oli kuitenkin myös hyvä filosofi ja työskenteli huimalla pieteetillä. Hänen tekstejään kannattaa lukea, toisin kuin suurinta osaa kommentaarikirjallisuudesta.

    VastaaPoista
  7. Arvostaako joku ihan oikeasti niitä Derridan hörhöilyjä?

    VastaaPoista
  8. Pidän Derridaa hyvin hyvin ranskalaistyyppisenä nihilistinä, varsinaisena hyperrationalistina. Ranskalaiset filosofithan yleensä keksivät "väkisin" oman kielensä ja omat käsitteensä - ikäänkuin ne nyt mitään uutta toisivat filosofiselle peliareenalle.

    Strukturalismi ja poststrukturalismihan (dekonstruktio) eivät ole nimenomaan ranskalaisten keksintöä vaan pohjaavat ennen muita Nietzscheen, Husserliin, Heideggeriin ja Saussureen, miksei toki myös Hegeliin ja Freudiin.
    Joku onkin lohkaissut, että koko 1900-luvun ranskalainen filosofia on modifioitu saksalaisesta ajattelusta.

    Eli - kuten kommenttisitaateissakin viitattiin, Derrida seisoo eräitten "isompiensa" olkapäillä, ja näiden kautta häntä tulisikin tulkita, jos hänestä ylipäätään saa mitään tolkkua.

    Itse olen "analysoinut epäkäsitettä "Differance" omalla tavallani, jossa oletan piilevän jotain järkeäkin, mutta en suinkaan osaa sanoa, olenko linjassa Derridan näkemyksen kanssa (kts. esim. hänen artikkeliansa Différànce.)

    Seuraavassa pari muistinvaraista lainausta Derridan kommenteista. Niiden "nihilistinen rehellisyys" on ollut minulle mieleen, vaikken muutoin Derridasta erityisemmin välitä.
    Hänen ajattelunsa on liian "idiosynkraattista", hämärää ja jopa tekofilosofista...
    Mutta binaarioppositioitten analyysi ja dekonstruktio ovat kyllä tärkeitä ("uudelleen-") oivalluksia.

    Ollessaan ensimmäisen kerran käymässä USA:ssa (- 66) ranskalaisen (post)strukturalisti-delegaation kanssa, Derrida piti esitelmän, jonka jälkeen - olisko ollut Jean Hippolyte - totesi, että "hyvä puhe, mutta en vieläkään oikein ymmärrä, mihin olet pyrkimässä." Derrida vastasi, että "jos sen tietäisin, vaihtaisin heti suuntaa."

    Toinen lainaus menee jotenkin näin - olisko ollut "Positioita" nimellä suomeksi julkaistussa haastattelussa. Siinä Derrida itseironisen (tai sitten ei) "varmasti" toteaa, ettei hän itse asiassa halua "sanoa yhtään mitään."

    Kolmas muistuma liittyy Gadameriin, joka olisi halunnut keskustella Derridan kanssa heidän teorioittensa yhtäläisyyksistä, sillä Gadamerin mielestä niitä oli sittenkin olemassa.

    Derrida sen sijaan lienee ollut eri mieltä (muistakaamme esim. Gadamerin hermeneuttisen tulkinnan traditio-painotteisuus), koska hän vastasi: "en halua keskustella, mutta voin kyllä neuvotella." (hahhah...)

    Mutta jos joku etsii Derridalta "pätevää" metodia humanistiselle tutkimukselle, se saa kaiken toivon heittää. Lukekaamme mieluummin vaikka Alan Sokalin kuuluisaa "huuhaata": "Transgressing the Boundaries: Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity."

    Se oli vuosisadan nerokkain huijaus postmodernien, humanististen filosofien "kotikentällä!

    Sokalin karvas opetus: postmodernistakin filosofiasta täytyy löytyä sellaista johdonmukaisuutta, joka ainakin osittain perustuu (luonnon)tieteellisten faktojen tuntemukseen ja tunnustamiseen.

    Sanon minä, joka en ole mikään luonnontieteilijä!

    VastaaPoista

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.