Sivut

torstai 26. toukokuuta 2005

Kookolin Kolja sun muita ryssiä

Sain tässä äskettäin luettua loppuun varmaan vuosikausia sivu sivulta järsimäni Konstantin Motšulskin kirjan Kookolin-Koljasta, eli Nikolai Gogolista. Myönnetään, että Gogol ei ole minulle kauhean tuttu kirjailija, ainakaan nykyisin, kun en kehtaa lukea venäläisiä kirjailijoita muuten kuin venäjäksi, mikä sujuu sitten erinomaisen hitaasti. Päällystakki kuuluu yleissivistykseen, ja Kuolleet sielut myös, mutta jälkimmäistä en ole koskaan saanut kokonaan luettua. Tarinan jujuhan loppujen lopuksi tiedetään, se, että Tšitšikov keinottelee kuolleilla, mutta väestökirjoista yhä löytyvillä maaorjilla. Kirjan henkilöt ovat jokseenkin meluisia ja hermoillekäypiä, ei heidän mölinöitään jaksa lukea. Tässä suhteessa kyllä Dostojevski on tarkalleen yhtä hankalalukuinen. Ainoa hänen kirjoistaan, joista olen tähän mennessä jaksanut innostua, on Muistelmia kuolleesta talosta, ja olen varmaan ad nauseam toistellutkin jo, että kaikkiin lukemiini neuvostovankileirikuvauksiin verrattuna se on miellyttävän optimistinen ja sympaattinen teos. Dostojevskin typerä slavofiilinen intoilu Venäjän maarahvaan yhteisöllisyydestä ja hurskaudesta ei pääse pilaamaan sitä kirjaa eikä lipsumaan puuduttavien ideologiasaarnojen puolelle, vaan ilmenee nöyränä luottamuksena siihen kansan ääneen, joka on Jumalan ääni.

Mestarillinen kirjailija tai ei, mutta joka tapauksessa Dostojevskin "hyvyydestä" intoilevien olisi pidettävä mielessä, että mies oli ideologinen antisemiitti. Blogikirjoituksissaan, ei kun päiväkirjoissaan, hän meni sanomaan tällaisen viisauden: Жид и его кагал - это заговор против русского человека. Luonnollisesti moinen iskulause pääsi heti Neuvostoliiton hajottua paikallisten antisemiittiroistojen mielettömyydenosoitusplakaatteihin. Muuten kannattaa panna merkille, että meillä sana кагал omaksuttiin täkäläisen kansallismielisen vastarintaa organisoineen salaseuran nimeksi (Kagaali). Olisikohan siinä riittävästi syytä röyhistää isänmaallista rintaansa ja todeta, että meillä tuo antisemitismi ei sentään ole kovin syvään juurtunutta, kun juutalaista seurakuntaa tarkoittava sana voidaan lainata moisiin tarkoituksiin?

Tommipommihenkisesti uskallan itse asiassa jopa väittää, että Dostojevski ei ehkä ole ollenkaan niin suuri, ikuinen tai yleismaailmallinen kirjailija kuin yleensä julistetaan. Rikos ja rangaistus on jankkaava ja juveniili tekele, jota ei pysty oikein ottamaan vakavasti, kun vähänkin järjellä ajattelee. Dostojevskin suuret romaanit panevat yhä enemmän epäilemään, että mies oli pikemminkin paksu (tarkoitan siis tuotannon ja volyymin paksuutta) kuin suuri kirjailija. Muuan aikalaiskriitikko, joka oli lähellä narodnikkeja - hänen nimensä on päässyt unohtumaan minulta, mutta minulla on täällä jossain valikoima hänen kirjoituksiaan - epäili Dostojevskin hirviömäisiä pervertikkoja pelkiksi mehukkaiksi sensationaalisiksi vetonauloiksi; nykyään, kun pornoa on pitkin katuja, on vaikeaa asettua niiden asemaan, jotka saivat kirjat käsiinsä selvästi ujommassa, kaksinaismoralistisemmassa ja häpeilevämmässä kulttuurissa, mutta lienee ainakin legitiimiä esittää kysymys, missä määrin Dostojevski pohjimmiltaan kirjoitti pornahtelevaksi sensaatioviihteeksi tarkoitettua roskakirjallisuutta, jonka jälkimaailma sitten on kohottanut ansiottomasti arvostettuun asemaan. Ainakin eräänlaisena mässäilevänä emootiopornona hänen teoksiaan on mielestäni aivan aiheellista pitää. Lyhyemmät luomukset ovat järjestään parempia: ainakin Peluria kuuluisi mielestäni arvostaa enemmän kuin jotain puuduttavia Karamazovin veljeksiä tai Idioottia. Pelurissa on aihe ja juoni, ja se tyytyy siihen - siihen mahdollisesti sisältyvä emootioporno on juonellisesti perusteltua. Paksut romaanit ovat itsetarkoituksellista emootiolorottelua, jota ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen.

Sitä vastoin pidän suurena menetyksenä sitä, että Puškin kirjoitti niin vähän proosaa. Jo Kapteenin tyttären alusta näkee hänen osaavan homman paremmin kuin esikuvansa Walter Scott: venäläisen aatelisperheen elämä ja kulttuuritausta kerrotaan osana tarinaa sen sijaan että sotkeuduttaisiin hirveisiin infodumppausjaksoihin, jotka eivät vie juonta yhtään eteenpäin. Kyllähän venäläiset arvostavat Puškinia runoilijana, mutta minusta miehessä meni hieno romaanikirjailija - nimenomaan sujuvakynäinen tarinankertoja - hukkaan. Jos hän olisi kirjoittanut romaaneja, koko Venäjän kirjallisuudenhistoria olisi toisen näköinen, kun siellä osattaisiin tunnelätinän sijasta kertoa tarinoita.

Edellä olevasta arvannette, että nyt kun minulle on alkanut kehittyä lopultakin oma yksityinen maku venäläiseen kirjallisuuteen, en enää ole mitenkään itsestään selvästi innostunut klassikoista. Gogol vaikuttaa kyllä ihan kelpo kirjoittajalta ainakin noissa lyhyemmissä jutuissaan. Tšehovin novelleja olen aina arvostanut ajanvietteenä, ja ehkä jopa kirjallisuutenakin. (Sahalinin matkakirjaa en ole löytänyt mistään venäjäksi - oli se meillä kyllä kotona suomeksi, mutta en valitettavasti tullut sitä lukeneeksi. Luin aika ison osan kotikirjastostamme, mutta osa kirjoista jäi koskemattomiksi aivan sattumalta. Nykyään vähän surettaa sekin, etten pikkupoikana lukenut esim. Johannes Angereen vuonna 1969 ilmestynyttä inkeriläisromaania Kullankylä. Olisihan se kuulunut ainakin Itä-Euroopan tutkijan lapsuudenlukemisiin ihan luontevasti. Irja Niemen - joka oli todellisuudessa Hella Wuolijoen linnassa piileskellyt desantti Kerttu Nuorteva - muistelman Neuvostokasvatti toki luin. Kirjaan on lisätty päälleliimattu suomalaisisänmaallinen loppu, jonka päälleliimattuisuus oli ilmeistä jo kaksitoistavuotiaalle, mutta jokainen Solženitsyninsä lukenut tunnistaa heti neuvostovankilan maailman kaikkine lyhenteineen.)

Vera teki minulle erään elämäni suurista palveluksista, kun tutustutti minut Vladimir Vojnovitšin tuotantoon. Olin aiemmin lukenut vain hänen lyhyiden erikoisten, vai mitähän soakkunoita lienevätkään olleet, kokoelmansa Антисоветский Советский Союз ruotsinnoksen Det antisovjetiska Sovjetunionen. On muuten kulttuuriskandaali, ettei herraa ole taidettu suomentaa ensinkään. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli hirveä kiire suomentaa joka jumalan avantgardistia, joka kiven alta löytyi, mutta sen enempää Vojnovitšia kuin Dovlatovia ei ole suomennettu, vaikka ensimmäinen on ehdottomasti kirjallisesti merkittävin 70-luvun samizdat-kirjailijoista, jälkimmäinen taas Venäjällä suosittu ja hauska kirjailija. Niin, ja tarkemmin ajatellen: onko Fazil Iskanderiakaan käännetty suomeksi? (Ruotsiksi tietenkin voi lukea kaikkea mahdollista, varmaan sitä "pakkoruotsia" inhotaan juuri siksi: kun ei mekään niin sit ette tekään.) No, joka tapauksessa se, mitä meilläpäin tunnutaan kutsuvan, tai mikä meilläpäin tunnutaan mieltävän, "tšekkiläistyyppiseksi satiiriksi" (ilmaus on muuten Tuomas Nevanlinnalta), kuuluu venäläiseen nykykirjallisuuteen hyvinkin oleellisesti, ja sen mestareita ovat juuri Vojnovitš ja Iskander. Molemmat ovat saaneet minut nauramaan ääneen - jo silloin, kun en vielä lukenut venäjää kyllin hyvin, jotta olisin yleensä osannut nauraa oikeissa kohdissa. (Venäjänkielisestä huumorikirjallisuudesta puheen ollen, kaksikymmenluvulla ilmestynyttä Ilfin ja Petrovin Kahtatoista tuolia en ole vielä lukenut, mutta kai maar se hyvä on, jos kerran Pahkasian päätoimittaja Markku Paretskoi on siitä saanut niin paljon vaikutteita kuin väittää saaneensa. Onkohan Kaksitoista tuolia muuten yksi niistä venäläisistä kirjoista, jotka Juhani Konkka suomensi? Muistan Konkan käännöksen Dostojevskin Sorretuista ja solvatuista - siinä Pietarin Vasilinsaarta kutsuttiin inkeriläisittäin Hirvisaareksi.)

7 kommenttia:

  1. Osasit pukea sanoiksi täsmälleen mitä ajattelen itse Dostojevskista. Yritin lukea Riivajia, joka on varmaan Dostojevskin raskaslukuisin romaani. Voi jumalauta mitä paskaa. Harlekiinikirjatkin ovat parempaa luettavaa.

    VastaaPoista
  2. Aika tarkasti myös minä allekirjoitan tuon mitä sanot Dostojevskista. Olen tainnut blogissakin kirota noita Sorrettuja ja solvattuja, Idioottia, Rikosta ja rangaitusta ym. Idiootin neljäs osa riittäisi sellaisenaan, on ihan selvää etttä kolme ensimmäistä olisi pitänyt "karsia" julkaisukelvottomana. S&S on minusta kokonaisuudessaan julkaisukelvoton romaani. Karamanzovin lukemisesta on sen verran aikaa, etten kunnolla muista, mutta raskaalta se tuntui.

    Toisaalta Marcel Proustia lukuunottamatta kaikki yhtä paksuja romaaneja kirjoittavat tuntuvat minusta vieläkin puisevimmilta kuin D.

    Pelurit on lukemistani Dostojevskeista taiteelliselta muodoltaan paras, nerokas romaani. Samoin kokoelmasta Valkeita öitä löytyy upeita novelleja. Mitä olen kellariloukkolaista viimeaikoina vilkuillut, kyllä siinäkin on asiaa.

    Onnistuneimpien palojensa perusteella D on yksi kaikkien aikojen suurimmista romaanikirjailijoista, joka tietysti kertoo enemmän tämän planeetan taiteeen tasosta kuin Dostojevskin tasosta.

    Gogolin varhaisemmissa seikkaiulujutuissa kuten Taras Bulbassa on reippaudessaan ja iloisuudessaan ainutlaatuisia kohtia, vaikka kokonaisuus jääkin puolitiehen.

    Paustovski, Babel ja Bunin ovat varteenotettavia novellisteja, mainitsemiesi ulkopuoleleta.

    VastaaPoista
  3. Iskanderia on ainakin suomennettu jonkin verran - olen joskus törmännyt johonkin sen kirjaan suomeksi. En tosin usko että sen suurimpia teoksia olisi suomennettu.

    VastaaPoista
  4. Millä tavalla antisemitismi tekee kenestäkään huonomman kirjailijan?

    VastaaPoista
  5. Sillä tavalla kuin nykyihmisen näkökulmasta järjettömät aatteet yleensäkin. Tai sellaiset vihantunteet, joihin valistuneen nykyihmisen on mahdotonta samaistua.

    Jos syldavialaiset joutuvat sadaksi vuodeksi Bordurian miehittämiksi ja vapautuvat työllä ja tuskalla, suurin uhrein borduuri-ikeen alta, on jossain määrin mahdollista ymmärtää syldavialaisten borduurivihaa.

    Mutta jos syldavialaiset vihaavat borduureja siksi, että syldavialaisten muinaisessa Näpäpämpööröö-kronikassa väitetään yhden borduurin näköisen tyypin surmanneen Suuren Näpäpämpööröö-hengen, joka oli juuri tekemäisillään maailmasta kuolematonten paratiisin jäätelövuorineen, maitovirtoineen ja kiisselirantoineen, niin silloin on ihan oikeasti vaikeaa pitää syldavialaisten borduurivihaa inhimillisesti ymmärrettävänä tai samaistua maailmankuvaan, johon tämä borduuriviha liittyy oleellisena maailmanjäsennyskeinona.

    VastaaPoista
  6. Voin "lohduttaa" teitä. Minä ja te emme ole Dostojevskin rinnalla hyttysen paskankaan arvosia.

    On kuitenkin totta, ettei D. tosiaankaan ole mikään sujuvaa, hauskaa ja viihdyttävää tekstiä suoltava kirjailija - ei varmasti vaikkapa Thomas Mannin veroinen rakenteen ja tyylin hallitsija.

    Mutta D. on ajattelija, par excellence, mitä ei voi sanoa esim. suurimmasta osasta nykypäivän prosaisteja tai runoilijoita, jotka haluavat joko a) pelkästään viihdyttää tai b) pelkästää shokeerata heittämällä ajattelun hevon kuuseen.

    Mitä tulee D:n antisemitismiin slavofiliaan/-maniaan, niin koen asian samalla tavoin vastenmieliseksi kuin Panukin, mutta kuka on täydellinen, ja jos joku on, heittäköön sen kuuluisan ensimmäisen kiven.

    Ja tämä oli nimenomaan myös Dostojevskin oma paradoksi ja helvetti! Kyllä se ilmenee hänen proosateksteistään. Olla kristitty ja samalla juutalaisvastainen on sitäpaitsi kristinuskon genealogiasta nouseva sisäinen trauma - yksi niistä.

    Mutta ylipäätään - kirjailijoitten ei pitäisi osallistua aktiivisesti politiikkaan. Se mm. madaltaa ilmiselvästi luovuuden tasoa: muistakaamme nyt vaikka Saarikosken täysin naivi käännynnäisyys kommunismiin, josta hän toki fiksuna kaverina nopeasti luopui.

    Toisaalta - valittava on. Miettikääs tilannetta, jossa joutuisitte puolustamaan itseänne ja kaikkein lähimpiä, ehkä jopa rakastamiannne ihmisiä. Silloin astutte aivan varmasti jonkun muun varpaille, ellette peräti tapa tätä! Eikä puhettakaan teon oikeutuksen perusteista...

    Missä määrin esimerkiksi sinä Panu eroat silloin antisemitististä itse teon lopputuloksen suhteen? Et mitenkään!

    Ja eikö juuri tämä ole Dostojevskin perustematiikka kaikissa niissä "romaaneissa" (sic lainausmerkit), jotka hän kirjoitti psykologisen ja kirjallisen kriisinsä eli "Kellariloukon miehen" jälkeen?

    Rane

    PS. Edellä oleva vuodatus löytynee ainakin tekstin runkona myös blogistani. Meillä on muuten Nietzschestä paljon opittavaa tässä asiassa...

    VastaaPoista
  7. Rauno Räsänen: "Miettikääs tilannetta, jossa joutuisitte puolustamaan itseänne ja kaikkein lähimpiä, ehkä jopa rakastamiannne ihmisiä. Silloin astutte aivan varmasti jonkun muun varpaille, ellette peräti tapa tätä! Eikä puhettakaan teon oikeutuksen perusteista..."

    Puhetta kyllä. Eräs niistä syistä, miksi arvostan puolalaista toisen maailmansodan aikaista partisaanirunoilijaa Krzysztof Kamil Baczyńskia, on juuri se, että hän kykenee pohtimaan oikeutuksiaan, vaikka periaatteessa tuskin voi kuvitella mitään moraalisesti kestävämpää positiota kuin natsimiehityksen vastustaminen. Baczyński oli sodan alkaessa nuori häiskä, vielä abiturientti-iässä. Hän kaatui Varsovan kansannousussa elo-syyskuussa 1944. Runot jäivät, niitä luetaan ja arvostetaan vieläkin. Suuri osa samanaikaisesta puolalaisesta lyriikasta on kertakäyttöistä propagandatavaraa, mutta ei Baczyński.

    VastaaPoista

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.